Ääh. Varsinkin satunnaiseen iltapelailuun mitä mainioimmin soveltuva The Idolm@ster Shiny Festa: Honey Sound tulkittakoon nyt reilun kymmenen tunnin soittelun myötä läpipelatuksi. Pisteiden grindaus korkeimmalle SS-tasolle ei ole edennyt vielä puoliväliinkään mutta Star of Festa -moodia riittävällä tarmolla toistettuani sain viimein haalittua kasaan kaikki normaalilla vaikeustasolla tarjolla olevat 20 keräilykorttia. Lisäpisteitä ja -kortteja voisi noukkia kyytiin haastamalla pro- ja master-vaikeustasot mutta vaikka näistä ensiksimainittu vielä mitenkuten sujuukin, alkavat pahimmat nappisarjat olla jo niin kaoottista sekametelisoppaa, että rytmin kertaalleen kadottamalla takaisin kelkkaan loikkaaminen on milteipä mahdotonta. Tuossa vaiheessa pelaaminen ei yksinkertaisesti ole enää edes hauskaa.

Harjoitus ja sinnikkyys saattaisivat tietysti tehdä mestarin mutta niin vaaleanpunaisen pirteä ja energinen kuin pelin soundtrack onkin, on 20 kappaletta pidemmän päälle aivan liian vähän. Kun tuosta läjästä siivoaa pois sellaiset vähän mitäänsanomattomat vedot ja tiluttelee jäljelle jäävää puolikasta sen kymmenenkin tunnin verran niin tyttöpoppitoisto alkaa piinaamaan jo ihan urakalla. Yhdeksi peliksi puristettuna Honey Sound, Funky Note ja Groovy Tune olisi voinut olla pirun kova paketti mutta nyt ei auta kuin ottaa aikalisä ja katsoa joskus myöhemmin, kuinka paljon intoa noihin kahteen sisarpeliin vielä löytyy. Kokonaisuutena Shiny Festa -sarja tuntuu silti vallan mainiolta, ainakin siihen pisteeseen, johon omat taidot jaksavat kantaa.

Tämänpäiväisen merkinnän otsikko puolestaan viittaa Capcomin aamulla toimittamiin hyviin ja huonoihin uutisiin koskien maineikasta puolustusasianajaja Phoenix Wrightiä. Se tiedettiin jo aiemmin, että Ace Attorney 5 – tästä eteenpäin Phoenix Wright: Ace Attorney - Dual Destinies – tulee näkemään päivänvalon myös länsimaissa. Aikataulu on nyt täsmentynyt ensi syksyyn ja ulos puskettiin myös tuo ylläoleva traileri, jonka perusteella luvassa on jälleen kerran huikeaa oikeussalidraamaa höystettynä yllättävillä juonenkäänteillä ja erinomaisella huumorilla. Sarjan aiemmista osista on jo sen verran aikaa, etten ole niiden ylivertaista loistavuutta päässyt täällä hehkuttamaan mutta kyseessä on silti heittämällä kaikkien aikojen omakohtaisesti rakkain ja mahtavin pelisarja alkuperäisellä Nintendo DS:llä.

 Uutisen huonompi anti onkin sitten se, että peli julkaistaan vain 3DS:n eShop-latausversiona. En nyt oikein tiedä, pitäisikö tästä päätöksestä suuttua julkaisijalle vai kuluttajille mutta kummin päin tahansa, on se nyt yksi saamarin pyhäinhäväistys, ettei fyysiselle julkaisulle nähdä näinkin kovatasoisen kulttisarjan kohdalla enää taloudellisia perusteita. Ostoonhan tuo menee pitkin hampain heti ensimmäisenä päivänä mutta — anteeksi vain – arvostus sekä julkaisijaa että kanssapelaajia kohtaan tippui taas parilla pykälällä. Jatketaan vain huoletta samalla linjalla niin pelaaminen on askel askeleelta vain lähempänä pelkkää isojen budjettien DLC-kupattua halocodiasscreedbäfäborea. Kerrassaan ruusuinen tulevaisuus, prkl.

Vaihteeksi iloisten tapahtumien päivä. Vielä viime kuun lopulla ikävästi tökkinyt prosessi saada rahansa takaisin Microsoftin alkuvuoden moneyback-kampanjasta selvisi lopulta ja tilille oli vihdoinkin palautunut kauan kaivattu viisikymppinen. Aikaa se vei luvatun kymmenen viikon sijaan neljätoista enkä vielä tänäkään päivänä ymmärrä, miten lafka onnistui kadottamaan yhdelle A4-kampanjalomakkeelle täytetyistä tiedoista puolet. Joka tapauksessa onnellinen päätös pienelle asialle. Ihan kohtuullisesta asiakaspalvelusta huolimatta silti vihoviimeinen kerta, kun sekaannun tämäntyyppisiin tarjouksiin; pikavippaaminen suuryrityksille on aivan liian monimutkaista ja virhealtista touhua.

Eilinen Nintendo 3DS Direct -lähetys puolestaan piti sisällään pari hyvinkin messevää ja tervetullutta yllätystä. Puolisen vuotta sitten Japanissa julkaistu ja erinomaisia arvosanoja haalinut Square Enixin Bravely Default: Flying Fairy saapuu kuin saapuukin tämän vuoden aikana myös meitä europelaajia riemastuttamaan. Kuten trailerista käy ilmi, kyseessä on "vain" perinteinen JRPG mutta toisaalta perinteisyys on tuossa juuri se juttu! Maailmankartta, ilma-aluksia, mahtipontista orkesterimusiikkia, imelää draamaa, vuoropohjaisia taisteluja, massiivisia erikoishyökkäyksiä... Nam!

Tuon lisäksi miltei 19 vuoden odottelun jälkeen SNES-klassikko EarthBound suvaitsee viimein saapua Eurooppaan sekin! Tämä täysin ansaitun kulttimaineen saavuttanut Shigesato Itoin hellyttävä ja omalaatuinen JRPG päätyy ainakin Wii U:n virtuaalikonsolille ja kädet ovatkin nyt hartaasti ristissä sen puolesta, että se tekisi saman tempun myös Wiillä. Jos näin ei käy, samapa tuo. Onpahan taas yksi lisähoukutin tuon Nintendon enemmän kuin vähän kompuroivan uutukaisen hankkimiseen.

No hitto, kerran vielä! Poikkeuksellisesti en kiusaa ketään kömpelösti kyhätyillä matkalyriikoilla vaan seuraan ajan kapitalistista henkeä ulkoistaen vastuun Ulfulsille (^_^;) Muutoin marssijärjestys on ennallaan, eli blogi siirtyy hetkeksi äärimmäisen epämääräiseen tilaan, jossa mahdolliset merkinnät jalostuvat kattavaksi reissupäiväkirjaksi vasta huomattavalla viiveellä. Tuokiokuvalähteinä saattavat toimia Twitter tai Picasa mutta jos näin ei käy, syy on todennäköisesti maanjäristys, taifuuni, ydinvoimala, Pohjois-Korea, pallokala, unohtuneet tunnarit tai liikaa sakea. Niin tai näin, ikimasu!

Nintendon milteipä kuukausittaiset Nintendo Direct -lähetykset ovat jotain, mitä ei ole tullut aktiivisesti seurattua vaikka olisi kenties pitänyt. Tänään satuin olemaan sopivasti koneen ääreessä nähdäkseni sellaisen livenä ja olihan se jotain, mistä pari muutakin alalla toimivaa yritystä voisi ottaa oppia. 3DS:n ja Wii U:n tämän vuoden tulevia pelejä mehusteleva puolituntinen oli vallan hellyyttävä. Wii U:ta se ei edelleenkään saanut minulle myytyä mutta 3DS:lle on sentään luvassa ainakin pari mielenkiintoisehkoa peliä.

Kaikki aiemmat Mario & Luigi -pelit on tullut pelattua näköjään ennen blogailun aloittamista mutta kyseessä on toimintaa, kevyttä roolipelailua ja puzzleja yhdistelevä pelisarja, joka on onnistunut viihdyttämään milteipä samalla intensiteetillä kuin jumalaiset Paper Mariot. Jos joskus tulevana kesänä julkaistava Mario & Luigi: Dream Team ei sorru samanlaiseen tarinan tärkeyden vähättelyyn kuin Paper Mario: Sticker Star, voisin hyvinkin kuvitella marssivani ostoksille.

3DS:n toinen lupaava tulokas on digitaalinen julkaisu, joka on ollut tiedossa jo hollin aikaa mutta enpä sitten koskaan muistanut siitä suu vaahdossa intoilla. Tuo yllä promottu Rhythm Hunter: HarmoKnight saapunee meidän länsimaalaisten iloksi maaliskuun loppuun mennessä ja olen taatusti ensimmäisten joukossa virtuaalikaupan virtuaalijonossa! Tämä Pokémoneistaan tutun Game Freakin sivuprojekti näyttää mitä mainioimmalta 2D-tasohyppelyksi naamioituneelta rytmipelailulta. Yksinkertaista, toimivaa ja herttaista. Kyllä, kiitos!

Vanhuus ei todellakaan näytä tulevan yksin. Meni kuukausi ennen kuin muistin, miksi kotiinpaluun tehnyt 360 oli niin muikea juttu. Perhana. Guitar Hero II. Tietenkin. Siispä ensimmäisen sukupolven muovinen X-Plorer kitarakontrolleri siivouskomeron perukoilta vielä kerran esiin ja tarkistamaan, josko viime vuosien palava rakkaus japanilaisia rytmipelejä kohtaan olisi opettanut mitään hyödyllistä. Ja kas kummaa, siinä missä kaikkien kappaleiden skebailuun helpolla vaikeustasolla kului vuonna 2007 kaksi päivää ja niiden hiomiseen viiden tähden arvoisiksi suorituksiksi kuukausi, onnistui sama nyt kahdessa tunnissa ja 45 minuutissa ∑(O_O；)

Aivan noin helpolla en sentään kehdannut tulkita peliä läpipelatuksi, joten kulutin vielä nelisen tuntia lisää taltuttaakseni useampia vetoja sisällään pitäneen medium-vaikeustason. Tuon enempää tämä pieni nostalgiatrippi ei sitten vaatinutkaan muistuttaakseen siitä, miksi tämä sinänsä erinomainen musiikkipelisarja jäi omalta kohdaltani milteipä tähän yhteen ainoaan peliin vaikka Activision sen hyvällä kaupallisella menestyksellä lypsikin seuraavina vuosina niin rutikuiviin, että kitarasankaruutta luulisi jo tupanneen ulos kaikkein vannoutuneimmankin fanin kaikista mahdollisista rööreistä.

Positiivisuus silti ensin. Pelin yli 70 rock-kappaleen viidelle vuosikymmenelle levittäytyvä, hienosti outoja indiebiisejä ja ikonisia klassikoita sekoittava valikoima on periaatteessa erinomainen. Käytännössä suurimmat hitit olivat pelisarjan tässä vaiheessa vielä pelkkiä covereita mutta riittävän hyviä sellaisia. Kun nojatuolissaan ottaa tukevan ja vielä tänäkin päivänä särmästi toimivan lelukitaran syliin ja kepittää menemään Deep Purplen, Alice Cooperin, Kansasin tai Nirvanan tunnetuiksi tekemiä biisejä niin suu vetäytyy väkisinkin virneeseen ja tunnelma on hieno yhdistelmä lapsekasta riemua, nostalgiaa ja sellaista räyhäkästä länsimaista rock-asennetta, jota japanilaisissa rytmipeleissä ei kävele vastaan edes vahingossa.

Vaikka rytmi onkin kohdillaan, rytmitys onkin sitten niin päin prinkkalaa kuin olla ja voi. Kitaran viidestä napista vain kolmea käyttävä helppo vaikeustaso koukuttaa (tai siis koukutti) satunnaiset sunnuntaipelaajat pomminvarmasti siinä missä jo neljän soinnun normaali alkaa armottoman prosessin jyvien erottamiseksi akanoista ja sen jälkeiset kaksi vaikeinta on tarkoitettu lähinnä synnynnäisille kitaravirtuooseille tai masokisteille. Käytännössä sekä casual- että hardcore-leirit kiittävät mutta niiden välissä majaileva Pentti Peruspelaaja on lähinnä ihmeissään. Oppimiskäyrä nousee niin jyrkästi, että touhusta menee maku aivan liian aikaisin. Käteen jää vain peli, joka on joko helpohko tai vaikea mutta ei oikeastaan missään vaiheessa ns. normaali.

Shoppailu on siis tänä vuonna, jos ei nyt täysin pannassa niin ainakin konservatiivisen suurennuslasin alla. Tyystin kaikkea ei kuitenkaan voi ohittaa ja niinpä vuoden toisen ja kolmannen fyysisen hankinnan palkinto menee kaksikolle Etrian Odyssey ja Etrian Odyssey II: Heroes of Lagaard. Atlus osoitti erinomaista tilannetajua päättämällä julkaista nämä taannoin 2007 ja 2008 ilmestyneet pelit uudemman kerran ja mikä nottei! Saman kohtalon koki myös sarjan kolmas osa, johon 2010-2011 pienin varauksin kovasti ihastuin. Näitä kahta aiempaa tuli tuon elämyksen jälkeen kuikuiltua mutta kuten yleensä, saatavuus oli heikohkoa ja hinnat pilvissä. Nyt kaikki on kuitenkin taas hyvin ja mukavana bonuksena rahat päätyivät alkuperäiselle julkaisijalle ahneen keinottelijan sijaan. Mikä on kiva.

Tähän päätteeksi vielä jo pari päivää kaikkia mahdollisia pelisivustoja kiertänyt Team Bondin erinomainen L.A. Noire -blooper-video. Olen myöhässä mutta a) laiska ja b) hulvaton. Outolaakso realismin suhteen lienee vielä kaukana tulevaisuudessa mutta siinä määrin komeaa työtä tuo peli teki ilmeiden mallinnuksien suhteen, että pieleen menneiden otosten kollaasi on mitä kiehtovinta ja hauskinta katseltavaa (＾▽＾)

Mwahahaha! Paholaismainen suunnitelmani täyttää peliköyhiä hetkiä random-jaarittelulla jatkuu. Ei vaan, pitkästä aikaa voisi taas mehustella tulossa olevia mielenkiintoisuuksia. Vaikkapa sellaisia, kuin LittleBigPlanetista tutun Media Moleculen Tearaway. Tämä ainakin Vitalle julkaistava, puzzleilla terästetty seikkailu julkaistaneen joskus kuluvan vuoden aikana ja jos se ei sorru liialliseen kikkailuun alustan ominaisuuksilla, olen ainakin varovaisen kiinnostunut. Taiteellisuus ja kokeellisuus tuntuvat voivan peliteolllisuudessa ainakin pienempien tuotosten tapauksessa nykyisin niin hyvin, että pelkällä paperisella tyylillä Tearaway ei välttämättä pitkälle pötki. Mukavan omaperäiseltä se silti näyttää ja eipä tuolle Vitalle mitään kummoisempaakaan ole nyt horisontissa.

Tuosta tuli itse asiassa heti mieleen SCEJ:n PS3:lle kehitteillä oleva, niinikään kaiketi tänä vuonna julkaistava Puppeteer. Sen yhtälailla vinkeä traileri esiteltiin jo viime elokuussa mutta enpä kai sitten ikinä muistanut siitä mitään mainita. Näyttää (hyvin) etäisesti LittleBigPlanet-kloonilta mutta astetta koreampana ja yleistunnelmaltaan synkempänä tai – sinänsä hyvinkin asiaankuuluvasti – teatraalisempana. Säkkipoika pahalla tripillä? Hullumpaakin on nähty. Henkilökohtaisesti näistä kahdesta kiehtovampi tapaus mutta molemmat tuntuvat silti edustavan kunniakkaasti sitä, mikä tekee myös pelivuodesta 2013 tuoreen ja mielenkiintoisen.

Tapahtuihan se viimeinkin! Retrohenkisten PC-pelaajien paratiisi, GOG.com, sai kuin saikin virtuaalihyllyilleen lopulta sen vihoviimeisenkin Sierra-seikkailujen sarjan, jota olen jäänyt kaipaamaan. Leisure Suit Larry, tai 80-luvun Mikrobittinsä tarkkaan tavanneille kenties tuttavallisemmin Teryleeni-Tero, on täällä taas! Epäortodoksisesti viidestä ikimuistoisesta pikkutuhmasta seikkailusta koostuva kuusikko irtoaa kymmenellä jenkkitaalalla, minkä luovutin ilolla ihan jo siitäkin syystä, että eihän sitä silloisessa iässä, jolloin koko maailma oli niin suloisen suoraviivainen juttu, juuri mistään viihteestä oikeastaan mitään tullut maksettua.

Eipä sillä, etteikö ajanpuute olisi iän kertyessä häiritsevä tekijä. Peliaika on tuleva viikonloppu mukaan lukienkin pahasti kortilla mutta on se nyt prkl, jos ei tälle sarjalle löydy kuluvan tuiman talven mittaan samanlaista retroriemukasta päivää kuin mistä samaisen lafkan Space Questit lokakuussa pääsivät nauttimaan.

Vielä yksi hyytävän kylmä päivä ennen tässä vaiheessa vuotta kovin tervetullutta neljän päivän pelailuntäyteistä minilomaa ヽ(＾Д＾)ﾉ Sitä odotellessa traileriviihdettä Segalta, eli PS3:lle maaliskuussa ihan hyllypelinä julkaistava Hatsune Miku: Project Diva F. Käytännössä se sama peli kuin Vitalla mutta kuusi uutta kappaletta ja toistakymmentä uutta esiintymisasua. Pelidatan pitäisi siirtyä näiden kahden välillä varsin vaivattomasti, joten tällä kertaa tiluttelua ei kenties tarvinne aloittaa tyystin tyhjältä pöydältä.

Ja koskapa tänään ei ole sen kummempaa raportoitavaa, hoidetaan tämän blogin toistaiseksi viimeinen plussamerkintä pois alta. Joulun odottelua juhlistetaan kieltämättä ihan kovalla kolmikolla Batman: Arkham City, Vanquish ja Limbo. Näistä kaksi ensimmäistä löytyvät jo hyllystä ja tarkoitus olisi niihin jossain hiljaisessa välissä (lue: lehmien lentäessä) tutustua mutta varsinkin Limbo oli ihan aidosti positiivinen yllätys. Se on houkutellut jo julkaisustaan lähtien mutta päälle kymppi (tästä) parin tunnin kokemuksesta tuntui aina vähän turhan tyyriiltä. Mukavaa, että senkin pääsee viimein koestamaan.

Ja kyllä, tiedostan täysin mikä järkyttävä arvokeskeinen ristiriita tässäkin postauksessa piilee mutta sellaista se on (^_^;)

Puuh! Pientä Miku-överiä jo pukkaa mutta onpahan ollut hubaa! Hatsune Miku: Project Diva F:n pelikellossa alkaa olla lähemmäs parikymmentä tuntia ja sen soittolista vaikeallakin läpäisty. Ensimmäistä kertaa uskaltauduin koettamaan onneani jopa extremellä mutta vaikka muutama helpompi kappale oli silläkin selvitettävissä, sai vaikeimmissa odotetusti alta 15 sekunnin turpaan niin että tukka lähtee ja vielä potkun kulkusille kaupan päälle (；゜Д゜)

Vaikealla peli on kuitenkin lähestulkoon täydellisen haastava ja sen biiseihinkin – joista yhtä 3DS:n Project Miraista nostettua lukuunottamatta kaikki ovat uusia – alkaa jo päästä sisälle. Ensimmäisellä kierroksella esiin ei tuntunut nousevan yhtään sellaista selkeää hittiä mutta useamman pelikerran myötä noista 32:sta yli puolen pariin palaa enemmän kuin mielellään. Hyvänä esimerkkinä vaikkapa tuo yllä oleva, 40mP:n raikkaan kupliva Torinoko City.

Kosketusnäytöllä taklattaviin tähtinuotteihin en edelleenkään ole tyytyväinen mutta muilta osin tämän osan uudistukset ovat tervetulleita. Kappaleiden läpäisystä tienattavilla Diva-pisteillä ostettavaa sälää on tällä kertaa siis todella anteliaasti ja aikaa kaiken sen hankkimiseen tulee vierähtämään vielä paljon. Ensimmäistä kertaa hahmoja voi varsinaisten asujen lisäksi kustomoida myös kaiken maailman tilpehöörillä aina kissankorvista silmälaseihin, rusetteihin, tiukuihin tai vaikka siipiin. Erittäin söpöä ja mikä hienointa, tällä kertaa esiintyjä asuineen tallentuu kappalekohtaisesti siinä missä aiemmin ne piti valita aina jokaista biisiä varten erikseen.

Kappaleissa esiintyvien solistien määrä on Vitan tehojen myötä nostettu kahdesta kolmeen ja kullakin hahmolla on tälläkin kertaa omat huoneensa, joihin voi ostella niin uutta sisustusta kuin hupaisia pikkuanimaatioita käynnistäviä lahjojakin. Sinänsä tietysti tyystin hyödytön ominaisuus mutta oikein hauskaa ajanvietettä silloin, kun soittelupuolesta alkaa väliaikaisesti saamaan tarpeekseen. Väheksyä ei myöskään pidä sitä perinteistä "pakko kerätä kaikki" -aspektia, joka on pelissä vahvasti läsnä.

Mieluumminhan tuota ergonomian kannalta pelaisi TV-ruudulta katsellen kunnon ohjaimen kera mutta mitäpä sitä turhia valittamaan – heittämällä parhain tähän saakka vastaan kävellyt musiikkipeli millekään mukana kulkevalle laitteelle.

Viikonlopun toiseksi tiluttelupeliksi päätyi niinikään Segan käsialaa oleva Rhythm Thief & the Emperor's Treasure. Siinä elegantti, sulokkaat tanssiliikkeet omaava herrasmiesvaras Phantom R ravaa pitkin poikin Pariisia Fondue-koiransa kanssa etsimässä kolme vuotta takaperin kadonnutta isäänsä nyysien samalla mahdollisimman näyttävästi ja röyhkeästi kuuluisia taideaarteita paikallisen komisario Vergierin suureksi mieliharmiksi. Pian soppaan sotkeutuvat myös nuori viulistilahjakkuus Marie ja tätä jahtaava, itseään Napoleoniksi kutsuva pahis ja tämän rautaan pukeutuneet kohortit.

Rhythm Thief on ottanut kovasti vaikutteita varsinkin Professor Layton -pelisarjasta. Phantom R:ää, siviilielämässä ihan vaan Raphaelia, marssitetaan kaupunkikartalla paikasta toiseen maisemia ahkerasti styluksella naputellen ja kaupungin asujaimiston kanssa jutustellen. Vähän joka puolelle viljellyillä mitaleilla voi ostaa lähikaupasta matkan varrella avautuneita välivideoita ja minipelejä, minkä lisäksi ympäristöistä keräillään erilaisia ääniä ja muuta sekalaista sivusisältöä.

Pelin varsinainen suola ovat kuitenkin rytmiosuudet, joissa hyödynnetään kattavasti kaikkia 3DS:n ominaisuuksia; taotaan ristiohjainta ja nappeja, pyyhkäistään ja naputellaan kosketusnäyttöä tai heilutellaan laitetta milloin mihinkin vinkkeliin. Nämä yleensä kolmeen osaan jaetut, lyhyehköt osuudet ovat joko Raphaelin vauhdikkaita hiiviskely- ja pakomatkoja tai yksinkertaisia, ääneen ja rytmiin perustuvia etenemistä blokkaavia puzzleja. Virhelyöntejä sallitaan, kunhan groove-mittarissa vain riittää virtaa ja lajityypille ominaisesti kokonaissuoritukset arvioidaan jenkkien A-F-asteikolla.

Tarinavetoiseksi rytmiseikkailuksi Rhythm Thief ei ole oikeastaan yhtään hassumpi. Tyylikkäät animevälivideot kuljettavat juonta sulavasti eteenpäin ja pelin musiikki on energisen menevää, torvisektioita kivasti hyödyntävää poppia. Kaupungilla haahuillessa puolestaan kuunnellaan haitarivoittoista, kovin ranskalaismaista tunnelmamusiikkia. Vimpan päälle särmästi pukeutunut Phantom R taasen on mukavan kyvykäs ja itsevarma sankari, joka saa kaupungin poliisivoimat naurunalaiseksi juuri niin sulavasti, kuin kunnon mestarivarkaan kuuluukin.

Kaikki olisi muuten hyvin mutta Rhythm Thiefin tarjoama haaste on vähintäänkin... Noh, paremman sanan puutteessa erikoinen. Rytmin ylläpitämiseksi vaadittavilla liikkeillä on epämukavan pieni osumaikkuna ja vaikeusaste nousee jo pelin alkuvaiheilla varsin korkeaksi, ainakin meille parhaimpiin arvosanoihin jästipäisesti pyrkiville. Usein eteneminen perustuu enemmänkin riittävän toiston myötä ulkoa opeteltuihin sarjoihin kun taas konsolin heilutteluun pohjautuvat, laitteen liikkeentunnistusta hyödyntävät haasteet ovat ripeän tempon ja liikkeiden kyseenalaisen rekisteröitymisen ansiosta lähinnä painajaismaista härösirkusta.

Oman sotkunsa soppaan heittää myös tyystin käsittämätön pisteytyssysteemi. Välillä haasteista voi saada tuloksen, joka antaa paremman kokonaisarvosanan kuin pisteiltään parempi veto. Perfektionismin kannalta olennaisen kauniin A-sarjan ylläpitäminen menee välillä vaikeaksi, koska hankittua A:ta ei huomioida, jos pohjalla onkin jo paremmilla pisteillä myönnetty B. Eipä sillä, että tuo olisi systeemin ainoa ongelma. Yksikin virhelyönti lohkaisee arviointiin vaikuttavasta mittarista niin hurjan lohkon, että sen kiinni kurominen varsinkin haasteen loppupuolella on mahdotonta. On siis täysin mahdollista ylläpitää valtaosan ajasta huikean hyvää suoritusta ja sössiä se sitten aivan kalkkiviivoilla jopa hylätyksi saakka. Erittäin epäreilua ja ärsyttävää.

Reilun neljän tunnin kovasti toistovoittoinen matka ei ole edistänyt peliä vielä sen puoleen väliinkään, joten lopullinen tuomio antaa odottaa itseään. Tässä vaiheessa meno ei kuitenkaan edellämainituista ongelmista johtuen ole kovinkaan hauskaa. Sääli sinänsä, sillä heikohkon pelattavuuden alla lymyää tuotantoarvoiltaan ihan vakuuttavanoloinen tuotos.

Kyllä voikin ihminen olla hajamielinen ja Sonyn edustaja tietämätön. Gamescomissa utelin, milloin Tokyo Jungle mahdetaan julkaista mutta eipä sitä siellä silloin tiedetty. Itse puolestani unohdin tyystin mainita, että sehän on ollut selvää jo useamman viikon ajan. Tokion betoniviidakossa päästään temmeltämään jo vajaan kolmen viikon sisään, tarkemmin sanoen 26.9. Lisäksi kyseessä on kenties hieman yllättäenkin vain €13 latauspeli. Vaikka edustettuja eläinlajeja pitäisi löytyä peräti 50, ei peli sittenkään taida olla aivan niin syvällinen, kuin alunperin oletin. Silti edelleenkin sen verran loistava idea ja traileri, että ostoskoriin se tulee vilahtamaan välittömästi.

Tuleva viikonloppu puolestaan taitaa mennä varsin rytmikkäissä merkeissä. Tarkoituksena olisi jatkaa Hatsune Miku: Project Diva F:n taltuttamista vaikealla mutta jammailua pitävät sisällään myös viime päivien hankinnat. Vanha DS potkii yhä, kun aikanaan mystisesti missatut Jam with the Band (aka Daigasso! Band Brothers DX) ja Rhythm Paradise (aka Rhythm Heaven) löysivät viimein tiensä pelihyllyyn. 3DS:n rytmipuolesta taasen vastaa erittäin lupaava Rhythm Thief & the Emperor's Treasure, jonka hinnanlaskua odotin ties kuinka kauan, kunnes oli pakko myöntää, ettei se sieltä alas ole kai koskaan tulossa. Sitten kun musiikkipeleistä on saanut tarpeekseen, Vitan Everybody's Golf (aka Hot Shots Golf) ja Gravity Rush viihdyttänevät nekin.