Pitkä pääsiäisviikonloppu kelpaa aina ja mielikin piristyy samaa tahtia kuin päivälämpötilat suvaitsevat nousta plussan puolelle. Poikkeuksellisesti pelailuakin on tullut harrastettua pitkästä aikaa tuoreiden julkaisujen merkeissä. HarmoKnight, Pokémoneistaan tutun Game Freakin uunituore 3DS-rytmipeli julkaistiin eilen ja pitihän se kalliista hintalapustaan ja digitaalisesta luonteestaan huolimatta muistikortille kotiuttaa. Eipä olisi kannattanut, vaikka se pienen ja omaperäisen tovin tarttuvien rallien parissa tarjosikin. Pelaaja ohjaa nuorta Tempo-poikaa, joka ikivanhaa nuottisauvaa heilutellen juoksee ja loikkii halki Harmonian maailmaa kurmoottaen rytmikkäästi valloitusreissulle saapuneita, mekaanisia Noizoid-ilkimyksiä.

HarmoKnightin idea yhdistää toiminnantäyteinen tasohyppely musiikkipelaamiseen on sinänsä varsin nerokas. Tempo etenee automaattisesti vierivillä tasoilla, jotka vaihtavat tiuhaan kuvakulmaa 2D:n ja 3D:n välillä ja pitävät sisällään useita vaihtoehtoisia etenemisreittejä. Musiikin tahdissa pysytään hypyillä ja iskuilla, joiden oikea-aikaisuus kysyy sopivassa suhteessa rytmitajua, havainnointikykyä ja refleksejä. Noizoid-pomoja puolestaan tylyytetään Kapteeni käskee -tyylisissä kohtaamisissa, joissa toistetaan lyhyitä, etukäteen esiteltyjä nappisarjoja.

Pelin tuotantoarvot ovat hollillaan. Se näyttää hyvältä, kuulostaa hyvältä ja mikä tärkeintä, ei sorru ylimääräiseen liikekontrollipelleilyyn. Kaksi nappia ja ristiohjaimen neljä suuntaa – siinä koko pelimekaniikka kaikessa kauniissa yksinkertaisuudessaan. Tasojakin löytyy päälle 50, joten kaiken pitäisi olla kunnossa. Ikävä kyllä HarmoKnightia riivaavaat kuitenkin niin pelattavuus kuin lyhyyskin. Nuottien osumaikkuna on mitoitettu juuri ärsyttävän verran alakanttiin ja ajoittain vastaan tulee niin tiuhaa sarjaa, että jokaiselle tasolla varatut Tempon viisi sydäntä hupenevat silmissä. Aikaisempia tasoja uudelleenpelaamalla sydänvaraston voi nostaa kahdeksaan mutta haastavimmissa tasoissa sekin tuntuu olevan varsin vähän. Etenemistä tämä ei tosin pääse pahemmin kampittamaan ja nuoren sankarin miniseikkailu onkin paketissa reilussa kolmessa tunnissa.

Tulosparantelu, kenttiin piilotettujen ekstrojen löytäminen ja läpäistyjen tasojen haastaminen nopeammalla tahdilla tarjoavat periaatteessa uudelleenpeluuarvoa mutta rytmipelit vaativat ehdotonta, vimpan päälle hiottua särmyyttä, joka HarmoKnightista jää uupumaan. Pohjimmiltaan "ihan jees" ja kaipa tuon pariin vielä silloin tällöin tulee palattua mutta 15 euroa tällaisesta välipalasta on reippaasti liikaa (･_-｡ )

60 tuntia Langalla sen sijaan oli parhaimpia viihdeaikainvestointeja pitkään aikaan! Tiukkaa tarinankerrontaa piisasi ja lukuisten keskeisten hahmojen kohtalot onnistuivat riipaisemaan syvältä. Joidenkin jopa oikeassa elämässä; suoraan Baltimoren kaduilta näyttelijäkaartiin värvätty, kerrassaan huikean pelottavan roolisuorituksen tunteettomana ghettogangstana tehnyt Felicia Pearson esimerkiksi valahti sarjan jälkeen takaisin kyseenalaisen elämän pariin ja taitaa tälläkin hetkellä lusia huumekaupasta langetettua tuomiota valvotussa koevapaudessa (゜-゜)

Vaikka Langalla tuntuukin olevan yksi kaikkien aikojen parhaista TV-sarjoista, ei se silti täysin tyylipuhdas suoritus ole. Katujen pelin vielä mitenkuten sulatti mutta ajoittain tuntui siltä, ettei juuri kenelläkään Baltimoressa ole puhtaita jauhoja pussissaan. Kaikkinainen kieroilu ja venkoilu niin virkavallan, poliitikoiden, asianajajien, opettajien kuin lehtimiestenkin toimesta ampui ajoittain jo vähän turhankin yli. Myös rytmitys ontui hieman, sillä jokainen viidestä kaudesta oli pyhitetty jollekin edellämainituista tahoista vähän kertakäyttöisyydeltä haiskahtavaan tyyliin.

Joka tapauksessa Langalla on karun koskettava ja säännöllisesti yllättävä sarja, joka päättyy komeasti ja ennen kaikkea ollessaan vielä voitolla. Niin hienoa, kuin Baltimoren elämää olisikin ollut seurata vaikka maailman tappiin saakka, näin oli hyvä. Sittenpä vain etsimään seuraavaa jo päättynyttä helmeä – näin internetin ahmattiaikana ei voisi enää kuvitellakaan odottavansa minkään tarinan jatkumista edes viikkoa, tuotantokausien välisistä kuukausista nyt puhumattakaan (^_^;)

Muissa uutisissa pakitetaanpa hetkeksi tammikuuhun, jolloin Xbox 360 palasi taloon Microsoftin moneyback-kampanjan houkuttelemana. Perusidea oli sinänsä yksinkertainen: osta konsoli ja peli, täytä kampanjalomake, postita se ostokuitin kera Helsinkiin, odota hulppeat kymmenen viikkoa ja lomakkeessa ilmoitetulle tilille palautetaan 50 euroa. Olin jo tuolloin vähän skeptinen sen suhteen, mitenköhän moinen sählääminen käytännössä toimii ja – yllätys, yllätys – eihän se tietenkään toimi. Vaadittujen lippulappusten postittelusta alkaa olla pian jo 12 viikkoa, rahoja ei näy mailla halmeilla ja asiakastuki eskaloi tapausta milloin minnekin.

Tällä hetkellä asiaani näytetään käsiteltävän jossain Irlannin suunnassa, josta ensin väitettiin viiveen johtuvan puuttuvista pankkitiedoista (höpö höpö) ja kun toimitin ne uudemman kerran, todettiin kaiken olevan kunnossa ja että palautus maksettaisiin 3-4 viikon kuluessa. Uskon kun näen mutta kyllä pientä poloista kuluttajaa viedään taas kerran kuin pässiä narussa. Ei tuo nyt iso asia ole mutta ottaahan se päähän, kun jo alkujaan tarpeettoman monimutkainen prosessi vain hankaloituu edetessään. Byrokratia FTW (>_<)

Jos taas peruutetaan edellisen vuoden viimeiseen päivään, taisin tehdä joitain etäisiä uuden vuoden lupauksia alelaarien penkomisen vähentämisestä. Vaikka itsehillintä kantoikin tänä vuonna hämmästyttävän pitkälle, lupaukset on näköjään tehty rikottaviksi. Syyttävä sormi sojottaa varsinkin kotoisten tavaratalojen suuntaan, jotka pari viikkoa takaperin kevensivät pelivarastojaan niin höveleillä alennuksilla, että olisi ollut huutava vääryys jättää tilaisuus hyödyntämättä. Jos parin, kolmen normihintaisen markettipelin hinnalla viihdevalikoimaansa voi kartuttaa peräti kahdellatoista niin olkoon sitten niin. Mitään en kadu (￣^￣)

Backlogin perkaamista pitäisi kai jatkaa mutta menneiden klassikoiden vetovoima on ollut viime päivinä poikkeuksellisen voimakas. Ties kuinka monennesta uusintakierroksesta nauttii nyt vuoden 2006 Tom Clancy's Rainbow Six: Vegas. Se on niitä äärimmäisen harvoja ensimmäisen persoonan räiskintöjä, joiden kohdalla allergiareaktio ei lähetä välittömästi suu vaahdoten lattialle kouristelemaan. Kolmen piinkovan Rainbow-tiimiläisen rynkkyhippa Amerikan rauhaa ja omenapiirakkaa uhkaavia terroristeja vastaan pitkin poikin Las Vegasia on vielä tänäkin päivänä jännittävintä ja taktisinta rymistelyä, jota genrellä on tarjottavanaan.

Ubisoftin kerrassaan loistava tuotos tekee paljon asioita oikein. Rainbow Six: Vegasissa ei esimerkiksi ramboilla pää kolmantena jalkana putkessa loputtomia vihollisaaltoja päin vaan siirrytään hyvin hitaasti ja varovaisesti suotuisiin asemiin, joista vastapuolen hulttioita voi tiputtaa niin turvallisesti ja tehokkaasti kuin mahdollista. Kana-aivoisten kaverien kanssa moisesta ei tulisi yhtään mitään mutta peli on tiimijohtamisen riemujuhlaa. Mukana seuraava kaksikko noudattaa pelaajan käskytystä odottamisesta, seuraamisesta, liikkumisesta ja tulen avaamisesta ilman mutinoita, eikä poikien sihtikään ole yhtään paskempi.

Jos omien kyvykkyys ilahduttaa niin barettia voi nostaa myös vastukselle. Savu- ja sokaisukranaatteja aktiivisesti hyödyntävät ilkimykset vaihtavat aktiivisesti paikkaa, antavat toisilleen tulitukea ja käyvät ajoittain päälle sellaisella miesylivoimalla, että heikompaa hirvittää. Realismi on huipussaan ja vaikka kohteen tiputtaminen ei laukausta tai kahta enempää vaadikaan, sama pätee tietenkin molempiin suuntiin. Hauskaa piisaa varsinkin siksi, ettei peli ole niinkään suoraviivaista räiskintää kuin molemminpuolista, ylivarovaista kuurupiiloa, joka säännöllisin väliajoin, yleensä yhdessä silmänräpäyksessä muuttuu hetkelliseksi, räjähtäväksi toiminnaksi.

Pelin suurin viehätys taitaa kuitenkin piillä siinä, että se on oikealla tavalla pirullisen vaikea. Kahdesta vaikeustasosta varsinkin sillä vaikeammalla pelaaminen on suloista masokismia. Välitallennuspisteitä on hävyttömän harvassa eikä useinkaan voi olla aivan varma siitä, josko jonkin nurkan takana sittenkin lymyäisi vielä yksi jantteri, joka pyyhkii yhdellä hyvin tähdätyllä sarjalla viimeisen puolen tunnin uurastuksen taivaan tuuliin. Silloinkaan ei auta kuin syyttää itseään ja yrittää uudelleen mutta huolellisemmin. Eteneminen on miltei jatkuvasti silkkaa tervassa tarpomista mutta kyllä se sitten palkitsevalta tuntuukin!

Keväinen Langalla-maraton puolestaan on edennyt jo kolmen ensimmäisen tuotantokautensa verran. Meininki on yhä erinomaista televisioviihdettä, vaikka sen tenho toisen kauden alussa hetkellisesti laantuikin. Hieman oudosti Philadelphian satamamaisemiin väliaikaisesti pompannut sarja tuntui hetkeksi kadottaneen suuntansa kokonaan mutta löysi pian tiensä takaisin Baltimoren sykkeeseen. Siellä katujen karun elämän kartoittaminen on jatkunut tyylillä. Niin kaupungin poliiseilla, rikollisilla kuin poliitikoillakin on oma pelinsä ja säännöt, joiden varaan se rakentuu. Näitä sääntöjä noudattamalla – tai taivuttamalla – saadaan aikaan kiehtova draamakeitos täynnä ihmisiä, joiden tarkoitusperät ja moraali nousevat kaiken keskipisteeseen. Kerrassaan koukuttavaa settiä!

Tervetuloa seuraamaan jälleen yhtä jännittävää jaksoa sarjasta "SaDa ajan hermolla". Toisin sanoen tämä kyyninen vanha dorka höpisee taas jonninjoutavia vuosia vanhoista jutuista. Niin tai näin, pelitaantuma on ajanut pitkästä aikaa sen passivoivamman laitteen ääreen. Vaikka HBO:n sarjojen käsittämättömän kova laatutaso alkaakin olla jo jonkinlainen itsestäänselvyys, on Langalla (USA, 2002) tuossa suhteessa jopa astetta hämmästyttävämpi tapaus. Tuo nimi on ponnahtanut säännöllisin väliajoin esiin sekä netissä että lähituttujen parissa enkä muista yhdenkään ihmisen sanoneen siitä koskaan poikkipuolista sanaa. Hiljakkoin kuulin jo ties kuinka monennen kerran sarjan erinomaisuudesta ja päätin viimein vilkaista itsekin, mistä kaikki tuo positiivinen pöhinä on kummunnut. Se selvisi jo kolmessa illassa, kun ahmin läpi sarjan viidestä tuotantokaudesta ensimmäisen. Samalla selvisi myös tulevien viikkojen iltaohjelma.

Baltimoren huumeskeneä sekä poliisin että diilaajien näkökulmasta peilaava Langalla on lähtökohdiltaan petollisen yksinkertainen. Poliisin eri osastojen jämistä vastentahtoisesti koottu ryhmä yrittää pistää stoppia slummeissa valtoimenaan rehottavalle kamakaupalle ja väkivallalle. Helpommin sanottu kuin tehty, varsinkin omahyväiselle etsivä James McNultylle. Toimintaa organisoivasta tahosta on tiedossa pelkkä nimi, omat esimiehet pitävät toimintaa silkkana ajanhukkana, tiimipeli ontuu pahemman kerran, sääntöjä sovelletaan ajoittain hyvinkin kyseenalaisilla tavoilla ja vapaa-ajalla pullo vie miestä ja ex-vaimo lasten huoltajuutta.

Vaan eipä ole elämä ruusuilla tanssimista lain toisellakaan puolella. Lähiökasvattien palkka irtoaa diilaamisesta ja urapolkuna on vain jengin arvohierarkiassa nouseminen. Kun kaikkeen tähän kasvaa köyhyyden ja narkkien keskellä, on se lopulta sitä ainoaa oikeaa elämää ja jos sitä hetkenkin erehtyy kyseenalaistamaan, on joko pulassa, kuollut tai menettää vaivalla raivaamansa tilan jollekin alempaa innokkaammin ponnistavalle. Tämän oppii kantapään kautta jopa koko bisnestä pyörittävän tahon veljenpoika, D'Angelo "D" Barksdale, joka rangaistuksena hutiloinnista palautetaan takaisin pohjalle ansaitsemaan natsojaan uudemman kerran.

Tuo on jonkinlainen taustoitus mutta ei kuitenkaan. Langalla – ainakaan ensimmäisen kauden perusteella – ei ole mikään eeppinen, mustavalkoinen kuvaus hyvän ja pahan keneenkään henkilöityvästä taistelusta vaan karun harmata kuvausta raadollisesta elämästä, jonka näyttämöllä päähenkilöitä on helposti kolmattakymmentä. Sen "hyvät" taistelevat aivan yhtä raastavasti byrokratiaa, politiikkaa ja oman edun tavoittelua vastaan kuin sen "pahat" janoavat joko valtaa, pysyvyyttä tai ulospääsyä kaikesta. Sarja ei tarjoile kirkasotsaisia, putipuhtoisia sankareita tai häijyjä, läpeensä paheksuttavia raakalaisia. Vain ison läjän oman elämänsä antisankareita, joiden kohtalot törmäilevät arvaamattomin mutta aitoa elämää henkivin tavoin.

Ja tuo harmaus on nimenomaan se juttu, mikä ainakin minut on saanut nyt koukkuun. Langalla on sarja, joka ei edes yritä päteä moralisoinnilla, glamourilla, tekemällä tehdyllä draamalla tai kylmän laskelmoiduilla cliffhangereilla. Se shokeeraa, hymyilyttää, koskettaa, jännittää ja viihdyttää ihan rehellisesti pelkästään niillä elementeillä, joista todellinenkin elämä rakentuu. Jos loput neljä kautta vain jatkavat samalla linjalla niin voi pojat!

Vaikka pyrinkin pitämään päiväkirjaa viihteestä kaikissa sen olomuodoissaan, passiivinen sellainen on jäänyt – kenties jo varsin todistetusti – paitsioon. Digiaikaan siirtymisen myötä luovuin TV:n katselusta kokonaan ja vaikka moinen askel silloin tuntuikin hurjalta harppaukselta pois tavanomaisesta elämästä, hämmentävän helposti siihen tottui. Nyt elokuva vuodessa tai jokin uusi TV-sarja puolessa vuosikymmenessä tuntuu lähinnä normaalilta. Mukaan tuosta entisestä elämästä tarttui oikeastaan vain jo moneen kertaan palvottu Top Gear, joka rikollisen pitkän tauon jälkeen starttasi eilen minikokoiselle, viiden jakson 19. tuotantokaudelleen.

Tuossa sarjassa yksinkertaisesti on vain sitä jotain, mikä ei päästä otteestaan. Autot se ei taatusti ole. Konseptia on kloonattu useampaankin otteeseen mutta samoille apajille pyrkivät tuntuvat lähinnä kalpeilta kopioilta alkuperäismateriaalistaan. Käsikirjoituskaan ei ole se juttu. Vastaan tepastelee säännöllisellä syötöllä (tälläkin kaudella) turhan väkisin väännettyä komediaa ja tyystin tyhjänpäiväisiä, lähinnä live-yleisöä palvelevia julkkishaastatteluja. Kuitenkin kaikki se muu? Silkkaa täydellisyyttä!

Neljä kuudennesta kunniasta lankeaa kolmikolle Clarkson. Hammond ja May, jotka ajoittaisesta muottiin painamisesta huolimatta säkenöivät yhä mitä aidointa brittiläistä karismaa. Yksi kuudennes annettakoon taustajoukoille, joiden ansiosta erinäisten superautojen esittelypätkät ovat tupaten täynnä häpeilemättömän ensiluokkaista tyyliä hidastuksineen, graafisine filttereineen kaikkineen. Viimeinen kuudennes menee sille, että sarja edustaa jästipäistä pysyvyyttä. Se ei pyri uudistumaan tai korjaamaan jotain, mikä ei välttämättä ole edes rikki. Se vain jatkaa vuodesta toiseen samalla, rakastettavan itsevarmalla linjallaan. Sille, jos mille, on nostettava hattua!

Iltaa taas. Hiljaista on pidellyt mutta toisaalta eipä viihderintamalle kummempaa edes kuulu. Aika on kulunut tuttujen syyllisten parissa, kuten vaikkapa Gran Turismo 5. Pientä hinkua on edelleen saavuttaa ajajataso 40, kerätä tuhannen auton talli tai edes pistää kollektiiviseen matkamittariin parikymmentä tuhatta kilometriä. Pirun pitkään siihen silti menee. Tasolla 38 majailu, 947 auton omistajuus ja 19,219 kilometrin ajelu on ottanut 168 tuntia, mikä alkaa jo koettelemaan viitseliäisyyteni rajoja. Noh, vastahan tässä on kohtapuoleen pari vuotta kisailtu...

Levuttaminen kävisi nopeammin, mikäli jaksaisi pelata päivittäin. Jo viiden päivän putki palkittaisiin tuplamäärällä rahaa ja expaa mutta aika harvoin pelin pariin tulee noin taajaan palattua. Tai silloin kun tulee, ei kerrointa jaksa pitää yllä. Autojen osalta kapuloita rattaisiin heittää vielä omistamattomien käyminen harvinaiseksi. Joka kisan jälkeen päivittyvästä käytettyjen autojen liikkeestä ei enää bongaa kovinkaan helposti mitään uutta siinä missä aiemmin ostettavaa piisasi niin paljon kuin pelilompakko suinkin antoi myöden. Niin tai näin, loppusuoralla sentään ollaan jo.

Toisena pelitunteja on rohmunnut kiivaasti Dead or Alive 5. Kellon mukaan niitä on kertynyt lyhyehkössä ajassa jo 56 mutta toisaalta aika iso osa tuosta on mennyt pelin etsiessä maailmalta muita taisteluhaluisia samalla, kun puuhastelen jotain muuta. Siinä missä kykyni ovat taantuneet, on online rank aika surrealistisesti noussut. En oikein ymmärrä, miten se voi nyt olla D, kun 534 matsista voittoja on vain 30. Tuosta se ei tosin enää näytä liikkuvan käytännössä mihinkään suuntaan.

Karmivat tilastothan nuo ovat ja huomattavasti enemmänkin voisi joinakin päivinä yrittää mutta peli täyttää tehtävänsä ihan riittävän hyvin näinkin. Kun mihinkään ei työpäivän jälkeen jaksa kunnolla panostaa, Dead or Alive 5 on helppo pistää tulille ja nauttia illan mittaan puolihuolimattomasti kosolti nopeista, satunnaisista matseista, joista jonkun hassun saattaa hirveällä munkilla vieläpä voittaakin. Jos tässäkin sen tuhannen ottelua nyt ensin tahkoaisi ennen kuin keksii jonkin tähdellisemmän tavoitteen.

Flipujen takominenkin luonnistuu jälleen. Viime viikolla hankittu The Pinball Arcade on viihdyttänyt jo seitsemän tuntia ja onhan se vaan kovin, kovin mainio. Jopa Pinball Hall of Famesta tutut pöydät on mallinnettu kokonaan uudelleen ja ne tuntuvat vielä himpun verran aiempaakin särmemmiltä. Parempien tulosten metsästämisen ohessa voi jälleen kerran suorittaa pöytäkohtaisia, ennaltamäärättyjä haastesettejä (extrapallojen hankkimista, skillshotteja, yms.) mutta Pinball Hall of Famesta poiketen niitä on nyt kaksin kappalein; se perinteinen helpohko ja toinen, joka todella ottaa flipuvelhosta mittaa.

Nuo kolme ovat erinomaisia esimerkkejä peleistä, joiden parissa voi viihtyä myös ns. puolivaloillakin. Jos ei jaksa innostua edes tuon vertaa, voi aina seurata jonkun muun pelailua. Siihen sopii edelleen mitä parhaiten vasta viime tammikuussa löytämäni GameCenter CX. Shinya Arinon pyristely 8- ja 16-bittisten, supervaikeiden pelien parissa on yhä helkkarin hauskaa katseltavaa, varsinkin kun sympaattisen miekkosen aikaisin aamulla aloitettu haaste saattaa useinkin venyä aina seuraavan yön pikkutunneille saakka. Ihailtavan hyvin tätä toistaiseksi länsimaisen julkaisun välttänyttä sarjaa on saatu satunnaisten jaksojen osalta fansubattua, mistä kiitoksia kaikille osallisille – olette hienoja ihmisiä!

Siinäpä tuo yhden pelaajan hiljaisuuden täyttämä viihdeviikko kömpelösti purettuna. Aina ei voi olla uutta ja jännää. Voi tietysti yrittää myös maailmankuvansa laajentamista, mikä oheisella rautakasalla saattaisi jopa onnistua. Kutakuinkin ajantasainen ja pelikelvollinen PC olisi siis tavoitteena, kunhan nyt saisi ensin kaiken pistettyä läjään ja mielellään vielä niin, ettei lopputuloksena ole vain vienoa savukiehkuraa ja pamahtaneen elektroniikan käryä. Challenge accepted.

Xenob... No ei sentään, välillä jotain muutakin. Bensasuoniset elämänmuodot varmaan jo huomasivatkin, että Top Gear palasi sunnuntaina lomilta seuraavaksi seitsemäksi viikoksi meitä viihdyttämään. Niin hyytävän huonoa settiä kuin välipäivien Intia-spesiaali onnistuikin olemaan, ei 18. tuotantokauden aloitus jättänyt kylmäksi. Kolme rakastettavaa englantilaista herrasmiestä kolmella rakastettavalla keskimoottorisella superautolla pitkin poikin Italiaa oli TV-viihdettä hienoimmillaan. Ei väkinäistä komediaa tai kömpelöä käsikirjoittamista – vain aidosti kotikatsomoon välittyvää hauskanpitoa, upeita maisemia ja komeimpia moottoriääniä pitkiin, pitkiin aikoihin, kiitos varsinkin kohtalaisen mentaalin Lamborghini Aventadorin.

Hyytävyydestä puheenollen Suomi on jälleen muuttumassa jäätyneen helvetin esikartanoksi mutta onneksi posti kulkee pakkasellakin. Tammikuun shoppailu jäi miltei olemattomiin mutta jotain nyt sentään. Rautapuolella vanha Panasonicin Lumix TZ1 sai viimein luvan siirtyä vanhainkotiin. Jatkossa kuvien räpsinnästä vastaa sen isoveli TZ20 kaiken maailman mystisillä herkuillaan aina kosketusnäytöstä ja GPS-paikannuksesta FullHD-tason videokuvaukseen ja yllättävänkin pätevään hämäräkuvaukseen käsivaralta. Eipä tuo asiallisille digijärkkäreille pärjää ensinkään mutta pienikokoiseksi reissukameraksi ihan pätevän oloinen verme.

Pelipuolella on tänä vuonna edelleen tarkoitus keskittyä enemmän niiden läpäisemiseen kuin hankkimiseen mutta ihan absolutiksi ei jälkimmäisellä rintamalla pysty julistautumaan. Sonic-pelit ovat ilmeisesti jo vuosikausia olleet pelkkää tyhjänpäiväistä schaibaa mutta sen verran kehuja onnistui Sonic Generations keräämään (ja hintalappu alentumaan), että katsastetaan josko tuo sininen piikkipallo ihan oikeasti olisi taas voimissaan.

Kuukauden toinen hankinta tulikin sitten täysin puskista. Iki-ihana GameCenter CX on yhä ollut tiiviissä katselussa ja sen kautta kävi selväksi, että Shinya Arino alkoi yhdessä Namco Bandain kanssa suunnittelemaan omaa retrohenkistä peliään, tai oikeammin tribuuttia kaikelle sille, mikä kasibittisyyden 80-luvulla oli niin upeaa. Ja perhana vieköön, paitsi että tuo peli todellakin tehtiin ja julkaistiin, Xseed Games toi sen kaikessa hiljaisuudessa jopa jenkkimarkkinoille saakka nimellä Retro Game Challenge. Jotain muistan tuosta aikoinaan etäisesti kuulleeni mutta koska TV-sarja ei vielä silloin ollut tuttu, jäi se hankkimatta. Tämä karmiva epähuomio on luonnollisesti nyt korjattu.

Leppoisan pelailun ohessa ruutuaikaa on vienyt myös tiistaina bongaamani japanilainen TV-sarja Retro Gam... Äh, antaa olla, GameCenter CX. Nyt seitsemän jaksoa takana ja onpahan ainakin meille 70- ja 80-luvun videopelikasvateille mitä nostalgisinta ja upeinta TV-viihdettä! Tunnin mittaiset jaksot on jaettu kolmeen segmenttiin. Kuten jo mainitsinkin, niistä keskeisimmässä juontaja Shinya Arino haastetaan pelaamaan läpi jokin, yleensä 80-luvulta peräisin oleva retropeli.

Jokaisessa jaksossa esitellään myös lyhyesti tukku yksittäisten julkaisijoiden pelejä samalta aikakaudelta minkä lisäksi Arino matkaa ympäri Japania haastattelemassa sikäläisiä pelisuunnittelijoita ja -keräilijöitä tai esittelemässä retrohenkisiä pelihalleja ja -kauppoja.

Sarjassa NES:llä on vahva edustus mutta sen edetessä myös jokunen SNES-julkaisu näyttää saavan vuoronsa. Kiehtovaa seurattavaa on tuo. Vaikka moni esitelty peli ei koskaan päivänvaloa Japanin ulkopuolella nähnytkään, mahtuu joukkoon kosolti myös länsimaissa läpi lyöneitä klassikoita ja yleiselle retrorakkaudelle on annettava raikuvat aplodit.

Pelaajana Arino on mukavan leppoisa ja tavallinen sälli. Jumalaista taitoa ei välttämättä löydy ja strategiaoppaisiin, piilotettuihin koodeihin tai taitavampiin avustajiin turvaudutaan usein. Sinnikkyyttä miehellä kuitenkin riittää ja kun tämä päivän tai parin verran uhraa toistakymmentäkin tuntia pistääkseen jonkin tuolle ajalle tyypillisesti ja usein epäreilusti vaikean pelin pakettiin, eihän sille voi kuin nostaa kättä lippaan! Hieno mies!

Kokonaisuutena sarja on viihdyttävä ja hieno läpileikkaus pelaamisen historiaan ja kotimaassaan se on pyörinyt jo 15 tuotantokautta. Sanotaan pelaamisen aikuistumisesta ja pelaajakunnan nousevasta keski-iästä mitä tahansa, tällä tavalla sitä soisi ilmaistavan länsimaissakin. Tulevaisuutta ei ole ilman historian tuntemista ja kunnioittamista!

Parin päivän työreissu tarkoitti turvautumista käsikonsoliviihteeseen. Siispä 3DS auki ja Pullblox tylsää matka-aikaa tappamaan. Alun helppous on haihtunut tasaisesti ja peruspakkaa sekoitetaan nyt myös ympäri tasoja kuljettavilla mariomaisilla viemäriputkilla ja tietynväriset laatat ulos asti vetävillä kytkimillä. Toistaiseksi vaikeimpia haasteita on pitänyt kummastella jokaisesta mahdollisesta vinkkelistä jo vartinkin verran ja niinpä läpäistyjen tasojen määrä on vajaan seitsemän tunninkin jälkeen vasta 123.

Pullbloxin rauhallisessa tahdissa ja pelimekaniikan yksinkertaisuudessa on taitavaa tetrismäistä charmia mutta täysin virheettömänä sitä ei enää voi pitää. Erilaisia esineitä ja eläimiä esittävät tasot ovat visuaalisesti hauskoja ja oivaltavia mutta niitä pelissä on valitettavan vähän. Useimmat puzzlet ovat vain värikkäitä suorakulmioita, jotka koostuvat taktisesti kasatuista kuutiorykelmistä. Haastavia ne kyllä ovat mutta eivät juuri muuta. Myös yksi, sinänsä vekkuli taustamusiikki alkaa toistamaan itseään jo pahasti, joskin äänittäkin pelaaminen onnistuu.

Kovin pitkissä purskeissa Pullbloxia ei jaksa mutta satunnaiset 20-30 minuutin tauot se täyttää enemmän kuin hyvin.

Yllä puolestaan "lyhyt" osoitus siitä, että fansub-sceneä pitäisi seurata ahkerammin. Vasta nyt vuodenvaihteessa äkkäsin, että Retro Game Masteria – japanilaista pelimakasiiniohjelmaa, jossa koomikko Shinya Arino pelaa läpi NES-ajan legendaarisia tai ihan vain omituisia klassikoita – on käännetty innokkaiden ja kielitaitoisten fanien ihailtavalla uurastuksella joidenkin kausiensa verran englanniksikin o(≧▽≦)o Noh, parempi myöhään kuin ei milloinkaan ja tuohan näyttää aivan tolkuttoman loistavalta kamalta! Pientä pelihenkistä sohvaperunamaratonia saattaapi siis lähiaikoina pukata ilmoille (^_-)

Että sellainen Intia-spesiaali sitten. Pitkän tauon jälkeen puolitoista tuntia  Top Geari n poikien seurassa oli sinänsä ihan OK mutta kovasti tuntuu sarjan taso taas heiluvan. Matka seitsemän tuhannen punnan brittirasseilla Mumbaista Himalajan vuoristoseudulle tarjosi mukavahkon nojatuolimatkan mutta ei tippaakaan enempää. Spessu oli tupaten täynnä väkinäistä ja väkisin käsikirjoitettua "komediaa" eikä aito temmeltämisen ilo kummunnut taustalta kuin vain hetkittäin. Varmasti ihan hieno reissu matkalaisille mutta katsojien kannalta melkoinen pannukakku. Noh, joskus tammikuussa sitten seuraavaa kautta kehiin. Jospa se siitä.

Pelipuolella kohtalaisen härskin grindaamisen myötä Hatsune Miku: Project Diva 2nd on viimein pulkassa ja sen 12 tunnin saalis (kaikki 106 vaihtoehtoista asustetta) onnistuneesti Hatsune Miku: Project Diva Dreamy Theater 2nd -puolelle siirretty. Viimein voi Mikulla jorailla HD-puolella vaikka sitten bikineissä, joskin sukupuolisen tasa-arvon nimissä myös pelin miespuoliset hahmot ovat pelattavissa kovinkin rantahenkisissä kuteissa. Niin tai näin, kappaleiden täydellinen taltuttaminen vaikealla jatkuu PS3:lla ja jos se nyt koskaan edes onnistuu, extreme-versiotkin löytyvät. Hii!

Pojat ovat palanneet... Intiaan?! ...Huomenna! Englantilaiset ovat onnekkaita siinä missä meidän muiden pitää odotella ainakin seuraavaan aamuun ^^; Niin tai näin, näyttää hieman kolmelta budjettiluokan hankinnalta kyseenalaisissa puitteissa kolmen loistavan hepun ohjastamina. Jos tuosta ei autoiluviihdettä irtoa niin ei sitten mistään! BBC on hyvä ja pistää pihalle, parasta TV-viihdettä ikinä!