Pfft... Naputtelutauolla on lusmuttu nyt sen verran pitkään, että lienee jo korkea aika palailla takaisin viihdehöpinän pariin. Ymmärrettävistä syistä pelailu on parin viime viikon aikana jäänyt luvattoman vähälle mutta ainahan sitä jotain pitää yrittää puuhastella. PS3:n levypesän päätyi omimaan Far Cry 3, joka tarjosi peräti 34 tunnin edestä vallan muikeaa hiekkalaatikkohubaa Rookin eksoottisella paratiisisaarella. Sinne matkaa Jason Brody yhdessä veljiensä ja kavereidensa kanssa pienimuotoista seikkailulomailua harrastamaan. Ikävä kyllä saari on pesäpaikka ase-, huume- ja orjakauppaa käyville moderneille merirosvoille, joiden haltuun kovaonninen turistipoppoo pian päätyy.

Jason onnistuu pakenemaan, mitä nyt ilkimysten seinähullu pomo Vaas pistää samassa yhteydessä velipojan kylmäksi. Kostoa ja eloonjääneiden kavereiden vapauttamista halajaa Jasonin mieli mutta yksin on paha nousta sortovaltaa vastaan. Onneksi saarella niinikään majaileva Rakyat-heimo on jo varsin tympääntynyt piraatteihin ja kaipaa vain urheaa soturia johtamaan kansaa. Siispä rynkystä liikkuvat taakse, kranaatit vyölle, tribaalitatuointeja käsivarteen ja muuntautumisleikki pahaisesta jenkkituristista viidakon sissisotilaaksi alkakoon.

Far Cry 3 on varsin sovinnainen mutta esimerkillisen viihdyttävä ja monipuolinen ensimmäisen persoonan räiskintä. Julmetun kokoiselta Rook-saarelta löytyy keräiltävää ja sekalaista oheispuuhasteltavaa niin yltäkylläisesti, että juonitehtävien suorittaminen jää väkisinkin sivuosaan. Vaasin porukan tukikohtien valtaamisen ohessa Jason keskittyy harventamaan myös saaren villieläimistöä, joiden nahoista poju voi pyöräyttää näppärästi itselleen alati isompia lompsia, asekoteloita, panosvöitä ja kantokasseja. Poimituista kasveista voi puolestaan uuttaa erinäisiä lääkeruiskuja, joilla paranee niin menetetty terveys kuin – ainakin hetkellisesti – vaikkapa hapenottokyky tai tarkkaavaisuus. Kiikkeriin radiotorneihin kipuamalla avautuu hiljalleen saaren kartta ja vallattut tukikohdat toimivat näppärinä pikamatkustuspisteinä.

Pelin valttikorttina toimii luonnollisesti vapaus. Vaikka tehtävät koostuvatkin lähinnä vain epäsosiaalisen aineksen lahtaamisesta kattavalla asearsenaalilla, voi lähestymiskulman tuohon touhuun valita yleensä varsin vapaasti. Ramboilullakin toki pärjää mutta on huomattavasti palkitsevampaa noukkia vastuksia läheltä moran tai kaukaa snipun avulla yksi kerrallaan paljastumista parhaansa mukaan vältellen. Myös satunnainen mahdollisuus vapauttaa villieläimiä häkeistään ylimääräistä sekasortoa aiheuttamaan hymyilytti kovin.

Hulluuden tematiikan ympärillä pyörivä juoni on loppujen lopuksi perusturvallista, yllätyksetöntä ja tyystin tyhjänpäiväistä huttua ja pelin soundtrackista jäi mieleen lähinnä hämmentävä läjä yhtäkkiä pauhaavaa dubstepiä. Keräiltävää, ammuskeltavaa ja suoritettavaakin piisaa siinä määrin reippaasti, että kaikki käy lopulta liian tympeäksi ja toisteiseksi. Kaikesta tästä huolimatta tuon sinänsä hyvinkin kunnioitettavan, reilun 30 tunnin ajan Far Cry 3 viihdyttää mainiosti. Jos ei se juuri mitään muuta olekaan niin hetkellisen avoimena ja tunnelmallisena hiekkalaatikkona se toimii kerrassaan erinomaisesti!

Tuo elämys lukeutuu oheiseen, henkilökohtaisesti kovinkin mielenkiintoiseen läjään, joka männäviikkojen hiljaiselon aikana on kokoelmaa kerryttänyt. Vuodenvaihteen suunnitelma läpipelailla ostelua enemmän pääsi tietysti ottamaan nyt pientä, ennakoimatonta osumaa mutta jos Herra Elämä ei nyt hetkeen vaivautuisi kaatamaan enempää paskaa niskaan ja kesäloma-aika koittaa niin yritetään ottaa vahinkoa takaisin.

Viimeisen täyden päivän ohjelma noudattikin sitten Japanin reissuille tuttua kaavaa, eli vielä kerran takaisin otakukulttuurin lähteille hyödyntämään sekin vähä, mitä matkabudjetista oli enää jäljellä. Tuolla päin peliostoksilla liikkuvan parhaat paikat tuntuisivat löytyvän pääkadun varrelta, Dotonborista katsoen kadun oikealla puolella. Kutakuinkin Den Den Townin alussa sijaitsevat Hyper Media Shop Geo ja varsinkin Media Recycle Shop ovat käytettyjen pelien aarreaittoja, eikä kadun loppupuolelta löytyvä Super Potato sekään yhtään paskempi paikka ollut. Noiden kahden ensiksimainitun vastapäätä sijaitseva Volks puolestaan on figukeräilijän ja anime-oheiskrääsästä kiinnostuneen paratiisi.

Sen kummempaa raportoitavaa päivään ei sitten mahtunutkaan. Kosolti shoppailua, retrohenkistä pelailua, katujen mittailua ja illan päätteeksi ahmimaan vielä yksi herkullinen merihenkinen okonomiyaki jo saapumispäivänä tutuksi tulleessa Chibossa. Reissu alkoi olla tätä myöden kauniisti paketissa ja ahkeran ähräämisen myötä samaa pystyi lopulta sanomaan myös rinkasta ja olkalaukusta, vaikka ne ratkeamispisteessä olivatkin.

Pakkauksellista päänvaivaa aiheuttivat vielä höpsö Project Diva F -varustesetti ohjainpidikkeineen konsolitarroineen kaikkineen. Varmuuden vuoksi kyytiin tarttui myös Ryu ga Gotoku 5 ihan vain siltä varalta, että Sega ei sittenkään näkisi aiheelliseksi sitä lokalisoida. Okami HD puolestaan julkaistiin Japanissa myös levyversiona ja koska huhujen mukaan siitä ehkä löytyy myös englanninkielinen tekstitys, oli riski otettava. PSP:lle uunituore vocaloid-peli Megpoid the Music#, vaikka se järkyttävän huonoja arvosanoja on saanutkin. 3DS:lle puolestaan Taiko no Tatsujin: Chibi Dragon to Fushigi na Orb sekä Labyrinth no Kanata, jonka perään jo puolitoista vuotta takaperin kuolasin mutta jota Konami ei näköjään halua länsimaalaisten iloksi tuoda. Kielimuuri voi nousta näissä ylitsepääsemättömäksi esteeksi mutta katsotaan, josko noista siitäkin huolimatta saisi jotain iloa revittyä irti.

Jaksaapa sittenkin! Kaikki on ilmeisesti säästä kiinni ja kun matalapaine viimein väistyi ja aurinko killitti taas peilikirkkaalta taivaalta, ei Den Den Townin – tuon Osakan Akihabaran – lumoa voinut enää vastustaa. Siispä lompakko tankattuna urheasti kaupungin otakukeskittymää haastamaan. Aamuvirkulle liikkeiden avautumisen odottelu yhteentoista ja joissain tapauksissa jopa puolille päivin saakka olisi muuten ollut silkkaa kidutusta mutta aika kului kuin siivillä alueen lukuisia sivukujia haravoiden ja häpeilemättömästä moe-kulttuurista nauttien. Hienona yksityiskohtana erään rakennuksen katolla päivysti vimpan päälle komia metallipörriäinen ihan vain koska.

Jo aamupäivästä kävi selväksi, että Den Den Town on tupaten täynnä kaikkea mahdollista milteipä minkä tahansa viihdesuunnan harrastajalle. Niin uusia kuin retropelejäkin, leluja, pienoismalleja, figuureja, animea, mangaa, fanikamaa, cossausta, meidokahviloita, pelihalleja, jne. Normikansalainen todennäköisesti päätyy vain pudistamaan hämmentyneenä päätään tälle kaikelle mutta meille parantumattomille japanofiileille tämä on taatusti parasta, mitä Osakalla on annettavanaan. Aivan Akihabaran kokoon, hillittömyyteen ja väenpaljouteen alue ei yllä mutta päivän täällä saa silti vilahtamaan luvattoman helposti.

Ennen shoppailua oli kuitenkin tankattava myös mies. Alueen reunamilta löytyi varsin kelvollisen oloinen thai-kuppila, jonka mystiset alkupalat ja sopivan mausteinen, hieman pähkinäinen possuramen antoivat riittävästi energiaa mittavaan urakkaan. Siinä pääkadun jokainen pelikauppa tuli kammattua tarkasti läpi riittävän mielenkiintoisia ja import-ystävällisiä pelejä bongaten ja hintavertailuja tehden. On miltei siunaus, ettei japania ole koskaan tullut opiskeltua, sillä kielitaidon omaamalla hommasta ei olisi tullut yhtään mitään - siinä määrin reippaasti pelejä jää länsimaihin lokalisoimatta. Joka tapauksessa kärsivällisyys kannattaa. Vaikka kaupat olisivat toistensa naapureina, hintaeroa samoilla tuotteilla voi olla hyvinkin 100-1500 jenin verran.

Matkakassan huvetessa hälyttävää vauhtia tuli shoppailun ohessa vierailtua myös useissa pelihalleissa, joissa ilahduttavasti Tokiosta poiketen kuvaamista ei ainakaan toistaiseksi olla erikseen kielletty. Kun lisäksi napsin kuvia kohteliaasti ilman salamaa ja vain tyhjistä kabineteista, en todennäköisesti onnistunut vaikuttamaan moukkamaiselta gaijinilta. Taitolla ja Segalla on tuolla päin molemmilla ainakin kaksi useamman kerroksen kattavaa arcadea, joiden pelivalikoima oli erinomainen. Uusimmat ja isoimmat pelit näyttivät turistille vähän turhankin monimutkaisilta mutta varsinkin retropuolella viihdettä piisaa tuntikausiksi. Mukavana yllätyksenä monissa peleissä sadalla jenillä sai vieläpä kaksi krediittiä yhden sijaan ja jos tupakalle teki mieli, useimmissa kerroksissa se oli sallittu sisätiloissa.

Varsinkin mätkintää ja bullet hell -shootereita piisasi mutta musiikkipelaajiakaan ei oltu unohdettu. Rummuttelu ja skebailu näyttivät paikallisten virtuoosien esitteleminä järjettömän vaikeilta vaan eipä ollut Project Diva Arcaden tarjoilema mikuilukaan helppoa! Onhan noita biisejä tullut taottua PSP:llä ja PS3:lla tuntitolkulla mutta arcaden ääressä onnistui lähinnä jäätymään totaalisesti ja hädin tuskin selvittämään muutaman tutun kuuloisen biisin normaalilla vaikeusasteella. Onneksi ei ollut yleisöä.

Ilta oli jo pitkällä, kun sain viimein kammettua itseni ja ostokseni vastahakoisesti muualle. Budjetti alkoi taas kerran olemaan säpäleinä mutta virtaa riitti yhä. Siispä hyvässä ja lämpimässä kelissä takaisin Osakan lahdelle ja siellä avoimella maisemahissillä Cosmo Towerin 55. kerroksen näköalatasanteelle ilta-aikaa ihastelemaan. Tyylikäs mesta, jossa rauhallinen jazz loi mukavaa taustatunnelmaa ja kaupungin valomeri jatkui luonnollisesti niin pitkälle, kuin silmä siintää. Paikan omat ledit tosin heijastuivat ikävästi ikkunoista tehden yökuvien napsimisesta välillä turhankin haastavaa.

Kotipesää kohti kierrettiin America Muran kautta, joka lienee lähinnä Osakan vastine Tokion Harajukulle. Varsinkin nuorison ja meidän ulkomaalaisten suosiossa oleva paikka, joka on tupaten täynnä viimeisintä katumuotia, baareja ja ajoittain niin paksua ja peittelemätöntä amerikkalaisuutta, että nolottaa. Varmasti siistiä ja eksoottista paikallisille mutta näin länsimaalaisesta perspektiivistä vähän turhankin tuttua ja keinotekoista. Ihmismäisiksi hahmoiksi muotoiltu katuvalaistus oli silti ihan vinkeä idea ja kyllähän tuolla ilta-ajan syke tuli kovasti iholle.

Illan viimeinen pysäkki olikin sitten retropelaajan taivas, Matt Blochin pari vuotta takaperin perustama videopelibaari Space Station. Tämän pienen, helposti missattavan mutta äärettömän sympaattisen mestan vetonauloina toimivat uusimpien konsoleiden lisäksi monet vanhat klassikot aina NES- ja Famicom-ajoista Dreamcastiin saakka. Jokaiselle laitteelle löytyy pelattavaa hyvinkin parinkymmenen nimekkeen verran eikä maksa mitään. Eipä ihmekään, että parempaa paikkaa viettää iltaa muutaman huurteisen ja hyvien pelien parissa saa hakea!

Tyylikkään hillitysti neonvalaistu ja asianmukaisesti pelikoteloilla, -ohjaimilla ja -oheistuotteilla sisustettu baari on kuin olohuone. Uusimmista peleistä kiinnostuneet voivat löhötä mukavasti säkkituoleilla ison ruudun ääressä siinä missä koko retrokalusto pienemmillä näytöillä on viritetty peleineen kaikkineen baaritiskille. Toisessa kerroksessa sijaitsevaan mestaan voi tilata jopa safkaa alakerran ruokapaikasta, jos niikseen tulee. Matt oli illan mittaan mitä erinomaisin ja sosiaalisin isäntä, eikä kynnystä heittäytyä juttusille muunkaan pelihenkisen asiakaskunnan kanssa juuri ollut. Parodiusta, Kirbyä ja muutamaa stobea myöhemmin Osakan yöhön poistuikin kuluneeseen päivään enemmän kuin tyytyväinen mies!

Päivän saalis oli hyvä. Viime kuussa PS3:lle(kin) julkaistu Hatsune Miku: Project Diva F oli päivänselvä pakkohankinta siinä missä suurimman repsahduksen palkinto menee Horin miltei parikiloiselle, pelkästään kyseistä peliä varten tarkoitetulle arcadeohjaimelle. Oli hilkulla, että se ylipäätään rinkkaan mahtui mutta kotiin saatiin kuitenkin! Tilaa vei luokattoman paljon myös pienellä tuurilla löytynyt spessuversio Vitan Senran Kagura Shinovi Versus: Shoujotachi no Shoumeista. Lisäksi retrohenkinen Miku-paita ja PSP:lle koko The Idolm@ster: Shiny Festa -kolmikko; Funky Note, Groovy Tune ja Honey Sound. Suattaapi lähiaikoina mennä taas viihdeaika melkoiseksi musiikkipelailuksi.

Näin saattaisin sanoa, mikäli Kickstarter laajentaisi vähän terhakkaammin muihinkin maihin kuin vain Yhdysvaltoihin ja Englantiin. Joidenkin projektien hedelmistä pääsee kuitenkin nauttimaan myös kiertoteitse, kuten Chris Furnissin ja Ross Rosenbergin The 31 Days of Zero Suit Samus kätevästi osoittaa. Miekkosten vajaa pari vuotta sitten läpällä ilmoille heitetty idea klassisen Metroid-pelisarjan sankarittaren, Samus Aranin, ympärille väsätystä sarjakuvasta (tai pikemminkin yksittäisistä tilanteista) paitsi toteutui, päätyi lopulta joukkorahoituksen turvin myös 56-sivuiseksi, kovakantiseksi albumiksi. Rahoittamiseenkin olisi ollut mukava osallistua mutta onneksi lopputuotosta kaikkine ekstroineen voi tilata Fangamerin kautta.

Albumi, T-paita ja pinssiläjä saapuivat tänään ja onpahan vaan komea, hulvaton ja hellyttävä kattaus! Jos Metroid ei rimpauta kelloja millään suunnalla niin sitten ei mitään mutta Nintendohistoriansa tunteville poikain paketti on remixattua retroparhautta toiseen potenssiin! Furnissin energinen, ilmeikäs ja pelien perinteisiä sukupuolirooleja uhmaava tulkinta Samuksesta toimisi jo ominkin voimin mutta satunnaisia cameoita tekevät Mario, Link, Pikachu ja monet muut saavat nauramaan vedet silmissä kahta pahemmin. Tästä jos silkka fanitaide pistää paremmaksi niin jopas!

Lisäksi Sly Cooper: Thieves in Time ja edessä reilun viikon loma, joten onnellisuusindeksi tässä kämpässä hipoo parhaillaan taivaita.

Pitkä pääsiäisviikonloppu kelpaa aina ja mielikin piristyy samaa tahtia kuin päivälämpötilat suvaitsevat nousta plussan puolelle. Poikkeuksellisesti pelailuakin on tullut harrastettua pitkästä aikaa tuoreiden julkaisujen merkeissä. HarmoKnight, Pokémoneistaan tutun Game Freakin uunituore 3DS-rytmipeli julkaistiin eilen ja pitihän se kalliista hintalapustaan ja digitaalisesta luonteestaan huolimatta muistikortille kotiuttaa. Eipä olisi kannattanut, vaikka se pienen ja omaperäisen tovin tarttuvien rallien parissa tarjosikin. Pelaaja ohjaa nuorta Tempo-poikaa, joka ikivanhaa nuottisauvaa heilutellen juoksee ja loikkii halki Harmonian maailmaa kurmoottaen rytmikkäästi valloitusreissulle saapuneita, mekaanisia Noizoid-ilkimyksiä.

HarmoKnightin idea yhdistää toiminnantäyteinen tasohyppely musiikkipelaamiseen on sinänsä varsin nerokas. Tempo etenee automaattisesti vierivillä tasoilla, jotka vaihtavat tiuhaan kuvakulmaa 2D:n ja 3D:n välillä ja pitävät sisällään useita vaihtoehtoisia etenemisreittejä. Musiikin tahdissa pysytään hypyillä ja iskuilla, joiden oikea-aikaisuus kysyy sopivassa suhteessa rytmitajua, havainnointikykyä ja refleksejä. Noizoid-pomoja puolestaan tylyytetään Kapteeni käskee -tyylisissä kohtaamisissa, joissa toistetaan lyhyitä, etukäteen esiteltyjä nappisarjoja.

Pelin tuotantoarvot ovat hollillaan. Se näyttää hyvältä, kuulostaa hyvältä ja mikä tärkeintä, ei sorru ylimääräiseen liikekontrollipelleilyyn. Kaksi nappia ja ristiohjaimen neljä suuntaa – siinä koko pelimekaniikka kaikessa kauniissa yksinkertaisuudessaan. Tasojakin löytyy päälle 50, joten kaiken pitäisi olla kunnossa. Ikävä kyllä HarmoKnightia riivaavaat kuitenkin niin pelattavuus kuin lyhyyskin. Nuottien osumaikkuna on mitoitettu juuri ärsyttävän verran alakanttiin ja ajoittain vastaan tulee niin tiuhaa sarjaa, että jokaiselle tasolla varatut Tempon viisi sydäntä hupenevat silmissä. Aikaisempia tasoja uudelleenpelaamalla sydänvaraston voi nostaa kahdeksaan mutta haastavimmissa tasoissa sekin tuntuu olevan varsin vähän. Etenemistä tämä ei tosin pääse pahemmin kampittamaan ja nuoren sankarin miniseikkailu onkin paketissa reilussa kolmessa tunnissa.

Tulosparantelu, kenttiin piilotettujen ekstrojen löytäminen ja läpäistyjen tasojen haastaminen nopeammalla tahdilla tarjoavat periaatteessa uudelleenpeluuarvoa mutta rytmipelit vaativat ehdotonta, vimpan päälle hiottua särmyyttä, joka HarmoKnightista jää uupumaan. Pohjimmiltaan "ihan jees" ja kaipa tuon pariin vielä silloin tällöin tulee palattua mutta 15 euroa tällaisesta välipalasta on reippaasti liikaa (･_-｡ )

60 tuntia Langalla sen sijaan oli parhaimpia viihdeaikainvestointeja pitkään aikaan! Tiukkaa tarinankerrontaa piisasi ja lukuisten keskeisten hahmojen kohtalot onnistuivat riipaisemaan syvältä. Joidenkin jopa oikeassa elämässä; suoraan Baltimoren kaduilta näyttelijäkaartiin värvätty, kerrassaan huikean pelottavan roolisuorituksen tunteettomana ghettogangstana tehnyt Felicia Pearson esimerkiksi valahti sarjan jälkeen takaisin kyseenalaisen elämän pariin ja taitaa tälläkin hetkellä lusia huumekaupasta langetettua tuomiota valvotussa koevapaudessa (゜-゜)

Vaikka Langalla tuntuukin olevan yksi kaikkien aikojen parhaista TV-sarjoista, ei se silti täysin tyylipuhdas suoritus ole. Katujen pelin vielä mitenkuten sulatti mutta ajoittain tuntui siltä, ettei juuri kenelläkään Baltimoressa ole puhtaita jauhoja pussissaan. Kaikkinainen kieroilu ja venkoilu niin virkavallan, poliitikoiden, asianajajien, opettajien kuin lehtimiestenkin toimesta ampui ajoittain jo vähän turhankin yli. Myös rytmitys ontui hieman, sillä jokainen viidestä kaudesta oli pyhitetty jollekin edellämainituista tahoista vähän kertakäyttöisyydeltä haiskahtavaan tyyliin.

Joka tapauksessa Langalla on karun koskettava ja säännöllisesti yllättävä sarja, joka päättyy komeasti ja ennen kaikkea ollessaan vielä voitolla. Niin hienoa, kuin Baltimoren elämää olisikin ollut seurata vaikka maailman tappiin saakka, näin oli hyvä. Sittenpä vain etsimään seuraavaa jo päättynyttä helmeä – näin internetin ahmattiaikana ei voisi enää kuvitellakaan odottavansa minkään tarinan jatkumista edes viikkoa, tuotantokausien välisistä kuukausista nyt puhumattakaan (^_^;)

Muissa uutisissa pakitetaanpa hetkeksi tammikuuhun, jolloin Xbox 360 palasi taloon Microsoftin moneyback-kampanjan houkuttelemana. Perusidea oli sinänsä yksinkertainen: osta konsoli ja peli, täytä kampanjalomake, postita se ostokuitin kera Helsinkiin, odota hulppeat kymmenen viikkoa ja lomakkeessa ilmoitetulle tilille palautetaan 50 euroa. Olin jo tuolloin vähän skeptinen sen suhteen, mitenköhän moinen sählääminen käytännössä toimii ja – yllätys, yllätys – eihän se tietenkään toimi. Vaadittujen lippulappusten postittelusta alkaa olla pian jo 12 viikkoa, rahoja ei näy mailla halmeilla ja asiakastuki eskaloi tapausta milloin minnekin.

Tällä hetkellä asiaani näytetään käsiteltävän jossain Irlannin suunnassa, josta ensin väitettiin viiveen johtuvan puuttuvista pankkitiedoista (höpö höpö) ja kun toimitin ne uudemman kerran, todettiin kaiken olevan kunnossa ja että palautus maksettaisiin 3-4 viikon kuluessa. Uskon kun näen mutta kyllä pientä poloista kuluttajaa viedään taas kerran kuin pässiä narussa. Ei tuo nyt iso asia ole mutta ottaahan se päähän, kun jo alkujaan tarpeettoman monimutkainen prosessi vain hankaloituu edetessään. Byrokratia FTW (>_<)

Jos taas peruutetaan edellisen vuoden viimeiseen päivään, taisin tehdä joitain etäisiä uuden vuoden lupauksia alelaarien penkomisen vähentämisestä. Vaikka itsehillintä kantoikin tänä vuonna hämmästyttävän pitkälle, lupaukset on näköjään tehty rikottaviksi. Syyttävä sormi sojottaa varsinkin kotoisten tavaratalojen suuntaan, jotka pari viikkoa takaperin kevensivät pelivarastojaan niin höveleillä alennuksilla, että olisi ollut huutava vääryys jättää tilaisuus hyödyntämättä. Jos parin, kolmen normihintaisen markettipelin hinnalla viihdevalikoimaansa voi kartuttaa peräti kahdellatoista niin olkoon sitten niin. Mitään en kadu (￣^￣)

Arktisia ilmamassoja, -26°C aamulämpötiloja, lunta, jatkossa samaa niin pitkälle kuin ennustukset siintävät... Ihan paska kevät, saako vaihtaa? Tekstin naputtelukin sujuu nykyään sen verran kohmeisesti, että tyydyn tällä erää vain muistuttamaan kaikkia GOG.com:n vallan muikeasta alesta, josta vielä tämän viikon ajan voi poimia kyytiin viisi PC/Mac-peliä erittäin miellyttävillä alennusprosenteilla. Vähääkään aktiivisemmin kyseisillä laitteilla pelaaville valikoima ei välttämättä päätä huimaa mutta itse sorruin riemulla heräteostoksille ja vaihdoin alle 15 euroa otolliseen viisikkoon The Witcher: Enhanced Edition, Legend of Grimrock, Deponia, Sam & Max Beyond Time and Space ja Sam & Max Save the World. Säästeliästä ja läpipeluurikasta pelivuotta on edelleen tarkoitus viettää mutta jotkin tarjoukset ovat vain liian hyviä passattaviksi.

Ei muuta. Anteeksi. Jatkakaa.

Vuosi 2013 alkaa olla jo hyvässä vauhdissa mutta huomionarvoiset julkaisut (erästä spessua lukuunottamatta) loistavat yhä poissaolollaan. Eipä siis auta kuin vetää kättä lippaan menneelle ja taantua oikein urakalla. Kyytiin on viime aikoina tarttunut mm. PS2-aikakauden kenties kovin kauhutrilogia. Project Zero, Project Zero II: Crimson Butterfly ja Project Zero 3: The Tormented (olisitte nyt pysyneet roomalaisissa numeraaleissa kun kerran aloititte!) edustavat aidosti epämukavaa tunnelmaa hehkeimmillään. Xbox 360 -rintamalla puolestaan on tullut missattua parin vuoden paarian aikana tukku potentiaalisia XBLA-digijulkaisuhelmiä. Eiköhän nelikko Fez, Ilomilo, Bastion ja Dust: An Elysian Tail kattane tuon tontin enemmän kuin mainiosti. Tutkitaan viikonlopun mittaan.

Iltaa. Viihdepuoli on taas vaihteeksi kömpinyt talvehtimaan. Pientä suruaikaa tuli lisäksi vietettyä yhden ulkoisen kiintolevyn kanssa, jonka pilipalivirtalähde (tai jokin) päätti jättää tämän maallisen majan mukanaan teratavun verran vuosien varrella mukaan kertynyttä tyhjänpäiväisyyttä. Onneksi tuon brutaali ruumiinavaus paljasti sisältään normikovon, jonka olisi voinut näppärästi ja elegantisti tuupata kiinni mihin tahansa rautaan. Päädyin kuitenkin kikkailemaan oheisella Fujitechin IDE/SATA-USB-virvellyksellä, jolla levyn sisältö – hip hei – olikin taas enemmän tai vähemmän näppärästi käytettävissä.

Toki kiintolevyjä voisi käsitellä huomattavasti esteettisemminkin mutta tuon ratkaisun avulla avautui mahdollisuus myös pienimuotoiseen aikamatkaan. Jo muutaman PC-sukupolven ajan olen tottunut dumppaamaan vanhan raudan surutta lähimpään kierrätyskeskukseen poislukien niiden kiintolevyt. Tämä ostos olikin mitä mainioin tilaisuus kaivaa nuo vanhat IDE-liitäntäiset levyt komeron perukoilta, kytkeä ne kiinni ja palata omassa ajassa noin kymmenen vuotta taaksepäin. Ja totta vie, sieltä löytyivät vanhat NT-käyttikset, tätä nykyä hupaisat osioinnit, koodausprojektit, animearvostelut, elintärkeät apuohjelmat, milteipä aika ennen nettiä... Koko hoito!

Internet tulee todennäköisesti muistamaan nykysukupolvien elämän kehdosta hautaan saakka mutta tuskin koskaan pystyy samanlaisiin henkilökohtaisiin säväreihin, joita vanhojen kiintolevyjen tonkiminen voi antaa!

Ja niin on Alan Wake saatettu päätökseen tässäkin huushollissa. Sen alkupuoliskon vetovoima heikkeni muutaman päivän tauon myötä niin voimakkaasti, ettei haukottelulta enää voinut välttyä. Valon ja pimeyden taistelu Bright Fallsissa oli lopulta miltei enemmän Stephen Kingiä kuin mies itse. Tavallaan ihan sujuvaa ja viihdyttävää mutta myös kovin turpeaa ja ennalta-arvattavaa. Raivopäisiä menetettyjä vastaan taisteleminen alkoi toistaa itseään pahemman kerran eikä intoa riittänyt enää liiemmin edes keräillä ihan joka puolelle ripoteltuja novellisivuja ja kahvitermareita. Sinänsä pätevä jännityskin pääsi lipsahtamaan moneen otteeseen kömpelön campin puolelle, kun kaupunkiin niinikään päätyvää Alanin manageria, Barrya, hyödynnetään pelkkänä komedialähteenä ja räyhähenget ottavat pimeyden valtaan ihmisten lisäksi myös paikallisia leikkuupuimureita ja maansiirtokoneita (~_~;)

Yksitoista tuntia kestäneen matkan päätteeksi pelikotelosta löytyi vielä latauskoodi pelin kahdesta DLC-paketista ensimmäiseen, The Signaliin. Se tarjoili lähinnä lisää tylsänpulskeaa toimintaa vielä kaksinverroin paskemmalla pelisuunnittelulla, loputtomilla (tai ainakin sellaisen tuntuisilla) vihollisaalloilla ja yleisellä epämiellyttävällä kaaoksella, joiden myötä sen parituntista ei jaksanut kokea edes loppuun saakka. Vaikka Alan Waken maailma on teknisesti ajoittain häkellyttävänkin kaunis ja tunnelmallisesti pääsääntöisesti vakuuttava, kompastuu itse peli kömpelöön taisteluun ja ylettömän kliseiseen ja mustavalkoiseen tarinankerrontaan. Kuten jo viimeksikin totesin, Alan Wake olisi saattanut olla paljon parempi seikkailu kuin toimintaseikkailu.

Yhteenveto? Ihan jees mutta kuten esikuvansa, helposti jo parhaat päivänsä nähnyt.

Vanha kunnon The Pinball Arcade sen sijaan jatkaa edelleen olemalla juuri sitä, mitä pitääkin. Kohtuullisen ahkerasti julkaistun lisäsisällön myötä pelin pöytävalikoima on kasvanut jo yhdeksääntoista. Pelaaminen maistuu yhä, joskin tietyin varauksin. Peliä aloittaessaa ei tiedä, millainen flow sattuu olemaan päällä mutta jo puolenkymmentä erää riittää sen selvittämiseen. Kun pistejahti ei onnistu, se ei vain silloin onnistu. Piste. Huonona päivänä on aivan sama, minkä pöydän valitsee. Peli ei vain ota kulkeakseen ja rännipallot vilisevät silmissä. Toisaalta hyvä päivä onkin sitten sellaista euforiaa, ettei paremmasta väliksi!

The Pinball Arcaden inflaatio laukkaa kuitenkin jo vähän huolestuttavalla tavalla. Viimeisin vitosen paketti piti sisällään vain yhden pöydän, minkä lisäksi tarjolla on muutaman euron enemmän maksavia pro-versioita, joissa kabinetteja voi ihailla vähän joka suunnasta ja päästä käsiksi niiden asetusvalikoihin. Käytännössä kahdeksan euroa pöydältä alkaa kuitenkin olla sen verran hintavaa, että taidan tyytyä jatkossa nykyiseen valikoimaan. Paitsi jos kokoelmaan ilmestyisi Data Eastin Hook, jota kavereiden kanssa hakattiin teini-iässä paikallisella huoltamolla monet yöt läpeensä. Siitä käypä hinta voisi olla jo vasemman munuaisen luokkaa. (^_−)

Muuten viikonloppu onkin sitten kulunut uutta rautaa kummastellen. Joskus 2007 hankkimani Sony Ericsson K810i oli aikanaan ihan mainio kamerapuhelin mutta näin puolen vuosikymmenen jälkeen on ollut pakko myöntää, että kenties saattaisi olla jo aika hankkia joku sellainen uusi hieno älypuhelin. Helpommin sanottu kuin tehty. Suuren yleisön suosiossa tuntuvat olevan mallit, joiden 500-600 euron hinta karkottaa ainakin allekirjoittaneen vähintään kahden korttelin päähän jo niitä myyvistä liikkeistäkin. Arvostelujen ja mielipiteidenkin lukeminen oli yhtä tyhjän kanssa, koska puhelinfanaatikot tuntuvat olevan jopa pahempaa ja anaalis-retentiivisempää porukkaa kuin konsolijonnet.

Niinpä heilutin internetille iloisesti keskisormea ja käytin kymmenen minuuttia törmätäkseni Ihan Itse™ ensimmäiseen puhelimeen, joka täyttäisi hyvin ympäripyöreät ja tyystin perustelemattomat vaatimukseni Wi-Fistä, keskihintaisuudesta, keskikokoisuudesta, laajennettavuudesta, edes siedettävän kuuloisesta resoluutiosta ja Android-pohjaisuudesta. Viimeinenkin ihan vaan koska kyseiseen käyttikseen on Asuksen pädin myötä jo tottunut. Kaikkea tuota tarjosi ensimmäisenä Samsung Galaxy S III Mini, joka arvostelujen mukaan on mm. verkkainen, ylihintainen, alempiarvoinen ja vanhentunut. Se on siis keskinkertainen, mikä keskinkertaiselle persoonalle on mitä parhain myyntipuhe.

Näin parin päivän käytön perusteella tuo tuntuu ihan pätevältä älypuhelimelta, jolla voi soittaa, lähettää tekstareita, surffata nettiä ja ainakin yrittää löytää jotain pelattavaa, joka ei olisi pelkkää yhden idean varaan rakennettua mobiilikuraa. Vaikka näytön koko on vain maltilliset neljä tuumaa, osoittautui puhelin silti yllättävänkin kookkaaksi ja vaikka sitä yhdellä kädellä edelleen helposti ohjastaakin, on se miltei sillä hilkulla, että asteen verran pienempikin olisi kelvannut. Suoraan boksista käytössä ollut Androidin Jelly Bean sen sijaan pyörii ainakin omiin tarpeisiini nähden aivan riittävän sutjakkaasti ja intuitiivisesti. Tallennustilakaan ei ole ongelma. Laitteen omat kahdeksan gigaa riittänevät pitkäksi toviksi eikä tyystin standardi 16 gigan SDHC-korttikaan pankkia räjäyttänyt.

Katsellaan tässä elämän kuluessa mihin miniässä taipuu mutta eiköhän tuolla taas ainakin seuraavat puoli vuosikymmentä pärjätä. Jopa K810i sai siirtyä syrjään lähinnä siksi, ettei sillä pystynyt tappamaan aikaa niissä fataaleissa, hyvin suurella todennäköisyydellä meitä kaikkia ennemmin tai myöhemmin kohtaavissa tilanteissa, joissa on pakko pönöttää pitkät tovit kuuntelemassa jotain tyystin tyhjänpäiväistä ilman mahdollisuutta suojautua samalla tavalla kuin useimmat muut. Pädi toki hanskaa tuollaiset(kin) tilanteet enemmän kuin hyvin mutta se on suunnitelmallinen väline siinä missä puhelin kulkee ensiapulaukun kaltaisesti matkassa milteipä aina.

Vanhuus ei todellakaan näytä tulevan yksin. Meni kuukausi ennen kuin muistin, miksi kotiinpaluun tehnyt 360 oli niin muikea juttu. Perhana. Guitar Hero II. Tietenkin. Siispä ensimmäisen sukupolven muovinen X-Plorer kitarakontrolleri siivouskomeron perukoilta vielä kerran esiin ja tarkistamaan, josko viime vuosien palava rakkaus japanilaisia rytmipelejä kohtaan olisi opettanut mitään hyödyllistä. Ja kas kummaa, siinä missä kaikkien kappaleiden skebailuun helpolla vaikeustasolla kului vuonna 2007 kaksi päivää ja niiden hiomiseen viiden tähden arvoisiksi suorituksiksi kuukausi, onnistui sama nyt kahdessa tunnissa ja 45 minuutissa ∑(O_O；)

Aivan noin helpolla en sentään kehdannut tulkita peliä läpipelatuksi, joten kulutin vielä nelisen tuntia lisää taltuttaakseni useampia vetoja sisällään pitäneen medium-vaikeustason. Tuon enempää tämä pieni nostalgiatrippi ei sitten vaatinutkaan muistuttaakseen siitä, miksi tämä sinänsä erinomainen musiikkipelisarja jäi omalta kohdaltani milteipä tähän yhteen ainoaan peliin vaikka Activision sen hyvällä kaupallisella menestyksellä lypsikin seuraavina vuosina niin rutikuiviin, että kitarasankaruutta luulisi jo tupanneen ulos kaikkein vannoutuneimmankin fanin kaikista mahdollisista rööreistä.

Positiivisuus silti ensin. Pelin yli 70 rock-kappaleen viidelle vuosikymmenelle levittäytyvä, hienosti outoja indiebiisejä ja ikonisia klassikoita sekoittava valikoima on periaatteessa erinomainen. Käytännössä suurimmat hitit olivat pelisarjan tässä vaiheessa vielä pelkkiä covereita mutta riittävän hyviä sellaisia. Kun nojatuolissaan ottaa tukevan ja vielä tänäkin päivänä särmästi toimivan lelukitaran syliin ja kepittää menemään Deep Purplen, Alice Cooperin, Kansasin tai Nirvanan tunnetuiksi tekemiä biisejä niin suu vetäytyy väkisinkin virneeseen ja tunnelma on hieno yhdistelmä lapsekasta riemua, nostalgiaa ja sellaista räyhäkästä länsimaista rock-asennetta, jota japanilaisissa rytmipeleissä ei kävele vastaan edes vahingossa.

Vaikka rytmi onkin kohdillaan, rytmitys onkin sitten niin päin prinkkalaa kuin olla ja voi. Kitaran viidestä napista vain kolmea käyttävä helppo vaikeustaso koukuttaa (tai siis koukutti) satunnaiset sunnuntaipelaajat pomminvarmasti siinä missä jo neljän soinnun normaali alkaa armottoman prosessin jyvien erottamiseksi akanoista ja sen jälkeiset kaksi vaikeinta on tarkoitettu lähinnä synnynnäisille kitaravirtuooseille tai masokisteille. Käytännössä sekä casual- että hardcore-leirit kiittävät mutta niiden välissä majaileva Pentti Peruspelaaja on lähinnä ihmeissään. Oppimiskäyrä nousee niin jyrkästi, että touhusta menee maku aivan liian aikaisin. Käteen jää vain peli, joka on joko helpohko tai vaikea mutta ei oikeastaan missään vaiheessa ns. normaali.

Shoppailu on siis tänä vuonna, jos ei nyt täysin pannassa niin ainakin konservatiivisen suurennuslasin alla. Tyystin kaikkea ei kuitenkaan voi ohittaa ja niinpä vuoden toisen ja kolmannen fyysisen hankinnan palkinto menee kaksikolle Etrian Odyssey ja Etrian Odyssey II: Heroes of Lagaard. Atlus osoitti erinomaista tilannetajua päättämällä julkaista nämä taannoin 2007 ja 2008 ilmestyneet pelit uudemman kerran ja mikä nottei! Saman kohtalon koki myös sarjan kolmas osa, johon 2010-2011 pienin varauksin kovasti ihastuin. Näitä kahta aiempaa tuli tuon elämyksen jälkeen kuikuiltua mutta kuten yleensä, saatavuus oli heikohkoa ja hinnat pilvissä. Nyt kaikki on kuitenkin taas hyvin ja mukavana bonuksena rahat päätyivät alkuperäiselle julkaisijalle ahneen keinottelijan sijaan. Mikä on kiva.

Tähän päätteeksi vielä jo pari päivää kaikkia mahdollisia pelisivustoja kiertänyt Team Bondin erinomainen L.A. Noire -blooper-video. Olen myöhässä mutta a) laiska ja b) hulvaton. Outolaakso realismin suhteen lienee vielä kaukana tulevaisuudessa mutta siinä määrin komeaa työtä tuo peli teki ilmeiden mallinnuksien suhteen, että pieleen menneiden otosten kollaasi on mitä kiehtovinta ja hauskinta katseltavaa (＾▽＾)