Vaihteeksi iloisten tapahtumien päivä. Vielä viime kuun lopulla ikävästi tökkinyt prosessi saada rahansa takaisin Microsoftin alkuvuoden moneyback-kampanjasta selvisi lopulta ja tilille oli vihdoinkin palautunut kauan kaivattu viisikymppinen. Aikaa se vei luvatun kymmenen viikon sijaan neljätoista enkä vielä tänäkään päivänä ymmärrä, miten lafka onnistui kadottamaan yhdelle A4-kampanjalomakkeelle täytetyistä tiedoista puolet. Joka tapauksessa onnellinen päätös pienelle asialle. Ihan kohtuullisesta asiakaspalvelusta huolimatta silti vihoviimeinen kerta, kun sekaannun tämäntyyppisiin tarjouksiin; pikavippaaminen suuryrityksille on aivan liian monimutkaista ja virhealtista touhua.

Eilinen Nintendo 3DS Direct -lähetys puolestaan piti sisällään pari hyvinkin messevää ja tervetullutta yllätystä. Puolisen vuotta sitten Japanissa julkaistu ja erinomaisia arvosanoja haalinut Square Enixin Bravely Default: Flying Fairy saapuu kuin saapuukin tämän vuoden aikana myös meitä europelaajia riemastuttamaan. Kuten trailerista käy ilmi, kyseessä on "vain" perinteinen JRPG mutta toisaalta perinteisyys on tuossa juuri se juttu! Maailmankartta, ilma-aluksia, mahtipontista orkesterimusiikkia, imelää draamaa, vuoropohjaisia taisteluja, massiivisia erikoishyökkäyksiä... Nam!

Tuon lisäksi miltei 19 vuoden odottelun jälkeen SNES-klassikko EarthBound suvaitsee viimein saapua Eurooppaan sekin! Tämä täysin ansaitun kulttimaineen saavuttanut Shigesato Itoin hellyttävä ja omalaatuinen JRPG päätyy ainakin Wii U:n virtuaalikonsolille ja kädet ovatkin nyt hartaasti ristissä sen puolesta, että se tekisi saman tempun myös Wiillä. Jos näin ei käy, samapa tuo. Onpahan taas yksi lisähoukutin tuon Nintendon enemmän kuin vähän kompuroivan uutukaisen hankkimiseen.

Sillä välin kun Sony valmistautuu marssittamaan esiin seuraavan konsolisukupolven (yhdeltä tulevana yönä meikäläistä aikaa), olen pakittanut vuoteen 1991 jatkamaan pateettisia mutta lannistumattomia yrityksiä hurmata vastakkainen sukupuoli. Leisure Suit Larry 5: Passionate Patti Does a Little Undercover Work alkaa tilanteesta, jossa Amerikan seksikkäimmille kotivideoille pitäisi scoutata kolmesta potentiaalisesta ehdokkaasta juontajatar. Tämän pitäisi uhkua riittävästi seksiä ja himoa langetakseen vällyjen väliin jopa sen kaikkein surkeimmankin nörttiluuserin kanssa. Ei pisteitä sen arvaamisesta, mihin keski-ikäinen, kaljuuntuva ja mitä epätodennäköisimmille onnettomuuksille altis naistennaurattaja Larry Laffer tässä yhtälössä sopii.

Samaan aikaan edellisen – tai pikemminkin sitä edeltäneen – pelin naispuolinen tähti, Passionate Patti, päätyy FBI:n palkkalistoille tonkimaan esiin syytekelpoista todistusaineistoa maan musiikki- ja pornoteollisuutta dominoivaa mafiaa vastaan. Lähtötilanne on hämmentävä niin Larrylle, Pattille kuin pelaajallekin, sillä kenelläkään ei ole niin maan minkäänlaista muistikuvaa pelisarjan neljännestä, julkaisematta jääneestä osasta. Toisaalta tuokin kummallisuus saattaa Amerikkaa ristiin rastiin matkustettaessa lopulta selvitä.

LSL5 edusti Sierran seikkailujen uudempaa, kolmatta generaatiota. Grafiikka kylpi jo 256-värisessä loistossa, mukaan mahtui pieni kourallinen digitoituja ääniefektejä ja komentojen naputteluun käytetty tekstiparseri sai väistyä hiiriohjauksen ja toimintaikonien alta. Sierralle poikkeuksellisesti jopa äkkikuolemista oltiin luovuttu. Vaikka tekninen harppaus sarjan kolmanteen osaan verrattuna olikin valtava, ei kehitys tuonut mukanaan pelkkää onnea ja autuutta. Sen minkä peli koreudessa voitti, se seikkailullisesti hävisi. LSL5 on ylilyhyt, ylihelppo ja ylisuoraviivainen esitys, jonka läpäisy ei vie edes neljää tuntia ja niistäkin yksi taisi kulua pelkkiä välinäytöksiä katsellen. Hyvin animoituja välinäytöksiä toki mutta silti.

Viides (tai siis neljäs) osa tekee kyllä parhaansa pitääkseen menon vauhdikkaana ja tuoreena. Pelaajaa hyppyytetään säännöllisesti Larryn ja Pattin erillisten tarinapolkujen välillä ja uusia paikkoja esitellään tasaisella sykkeellä. Kulloinkin etenemistä haittaavat pulmat on kuitenkin rajattu useimmiten vain säälittävän kokoisille, pari, kolme ruutua käsittäville alueille, joista niiden yleensä kömpelön suoraviivaisten ratkaisujen äkkääminen ei kysy hoksottimia juuri lainkaan. Roisin seksistinen huumori kukkii entiseen malliin mutta varsinainen pelattava sisältö jää tällä kertaa luvattoman köykäiseksi. Erityisesti erinomaisen kolmososan jälkeen tuntuu siltä, että tässä vaiheessa Larrysta alkoi olla parhain puhti jo poissa.

Kuluvaa retrolauantaita on vietetty ahkeran vonkauksen merkeissä. Pelailtavaksi päätyi Sierran 1987 ilmestynyt Leisure Suit Larry in the Land of the Lounge Lizards. Sen (anti)sankarina toimii 38-vuotias Larry Laffer; kokematon sinkkunörtti, joka viimeinkin päättää tehdä asialle jotain ja ryntää vajaa satanen lompakossa Lost Wagesin syntiseen yöhön kokeilemaan onneaan. Rupuisen lähiökapakan edestä alkava matka vie epäonnisen mutta lannistumattoman Larryn suureen seikkailuun, jossa tavoitteena on paitsi päästä vällyjen väliin, kenties löytää jopa aitoa rakkautta.

Ainakin 80-luvun seikkailupelikasvateille Al Lowen ja Mark Crowen luoma Larry on yksi pelihistorian ikonisimmista hahmoista. Pääsääntöisesti kasseillaan ajattelevan reppanan ajautuminen katastrofista toiseen mahdollistaa kunnioitettavan määrän räävitöntä ja pikkutuhmaa huumoria, joka on tavallaan kovinkin seksististä mutta toisaalta ei kuitenkaan. Elämä potkii Larrya päähän sellaisella innolla ja arvaamattomuudella, että sympatiat ovat väkisinkin miehen puolella vaikkei tämän häpeilemätöntä häntäheikkeilyä arvostaisikaan.

Kuten kaikki Sierran ensimmäisen sukupolven seikkailupelit, Land of the Lounge Lizards on nykypäivän mittapuilla lähinnä hellyyttävän karu. Rosoiset EGA-grafiikat, piippausmusiikit, nuolinäppäinohjaus ja yksinkertaisia komentoja ymmärtävä tekstiparseri ovat jotain, mikä vedonnee vain meihin nostalgikkoihin. Sama pätee myös käsikirjoitukseen, joka ei juuri minkäänlaisia vihjeitä jakele. Taksilla voi liikkua vapaasti kaupungin eri paikkojen välillä mutta mitä tarkalleen ottaen pitää milloinkin tehdä jää pelaajan tarkkaavaisuuden ja mielikuvituksen varaan. Game overiin voi törmätä mitä moninaisimmin (ja huvittavimmin) tavoin eikä poissuljettua ole sekään, että pelaa itsensä pussiin missattuaan aikaisemmin jotain olennaista.

 Hatarien muistikuvien tukemana läpipeluu ei lopulta kestänyt paria tuntia kauempaa mutta sen verran ympäripyöreästä seikkailusta on silti kyse, että runsaasti enemmänkin aikaa silkkaan haahuilemiseen olisi voinut kulua. 

Jatkoa Larryn toilauksille seurasi nopeasti. Vuonna 1988 julkaistu Leisure Suit Larry Goes Looking for Love (in Several Wrong Places) edusti jo Sierran uudempaa aikakautta, eli sisälsi tuen hiirelle, äänikortille ja astetta paremmalle resoluutiolle. Larryn elämässä sen sijaan ei tapahtunut juurikaan muutosta parempaan. Edellisessä osassa hurmattu potentiaalinen elämänkumppani ei ole lainkaan innostunut miekkosen aikeista muuttaa yhteen ja eipä aikakaan, kun Larry löytää itsensä jätettynä, pihalle potkaistuna ja rahattomana.

Erinäisten äärimmäisten epätodennäköisten yhteensattumien ansiosta Larry saa kuitenkin uuden mahdollisuuden nousta takaisin oman elämänsä parrasvaloihin, kun hän voittaa miljoona dollaria ja kuukauden mittaisen luksusristeilyn. Valitettavasti vähän tuostakin vielä epätodennäköisempien sattumusten myötä hän sotkeutuu myös hullun tiedemiehen maailmanvalloitussuunnitelmiin ja niinpä tämän naisia jahtaavan velmun harmina on tavanomaisen huonon tuurin ja kiusallisesti ohenevan hiusrajan lisäksi yhtäkkiä myös KGB. Sattuuhan sitä.

Looking for Love on edeltäjäänsä nähden melkoinen harppaus eteenpäin myös muutenkin kuin vain teknisesti. Laaja ja hauskan sekopäinen tarina kuljettaa Larrya useisiin eksoottisiin kohteisiin, joissa koluttavia paikkoja riittää varsin kiitettävästi. Puzzlejen taso on tosin tälläkin kertaa sen verran omalaatuinen, että eteneminen on ajoittain melkoista arpapeliä. Äkkikuolemien lisäksi peli voi välillä loppua aikarajaan, josta pelaaja ei ole edes tietoinen ja sopivasti mukaan poimittavia esineitä missaamalla voi hyvinkin löytää itsensä tilanteesta, jossa ei auta kuin pakittaa johonkin, kenties paljonkin aiemmin tehtyyn tallennukseen. Niitä Sierran peleissä oppii kyllä nopeasti tekemään erittäin säännöllisin väliajoin.

Hauskaa oli silti. Pelisarjan arkinen mutta silti niin absurdi maailma vie mukanaan ja lukuisten kyvykkäiden sankareiden jälkeen on piristävää pelata hahmoa, jolla ei onnistu oikein mikään tai jos onnistuukin, seuraava epäonni odottaa jo kulman takana. Tämän selvittämiseen aikaa kului vain hieman reilut kolme tuntia, joskin jälleen kerran on paha sanoa, kuinka paljon edellisestä kerrasta oli mielen sopukoihin jäänyt. On siitä kuitenkin vissiin jo pari vuosikymmentä aikaa.

Voi pojat, miten 80-luvun loppu seikkailupelaajia hellikään! Larryn seuraavia edesottamuksia ei taaskaan tarvinnut odottaa vuotta kauempaa. Leisure Suit Larry 3: Passionate Patti in Pursuit of the Pulsating Pectorals (no jopas!) jatkuu muutama vuosi myöhemmin siitä, mihin edellisessä pelissä jäätiin. Auvoisaa avioelämää kaukaiselle paratiisisaarelle viettämään jäänyttä Larrya odottaa nopea paluu karuun arkeen. Vaimo dumppaa Larryn naisen vuoksi, appiukko antaa firmasta kenkää ja lokoisan elämän myötä vyötäröllekin on ehtiny kertyä kosolti kiusallisia liikakiloja. Larry ei tietenkään kaikesta tästä masennu vaan vannoo tekevänsä komean paluun kaikkien saarten naisten unelmasinkuksi.

Vaikka pelimoottori säilyi kolmannessa osassa entisellään, on sykkivien rintalihasten metsästys Larrya aina vain parempana! Grafiikan tarjoamista mahdollisuuksista otetaan entistä enemmän irti ja peli on paitsi edeltäjiään laajempi, myös paremmin käsikirjoitettu. Tällä kertaa vain tuolle yhdelle ainoalle saarelle sijoittuva seikkailu on ehjä kokonaisuus, joka löytää erinomaisen balanssin päämäärättömän haahuilun ja luovan logiikan soveltamisen välimaastosta. Vaikka äkkikuolemia yhä piisaakin, ne ovat paremmin ennakoitavissa ja noin muutenkin peli antaa pelaajalle paljon enemmän aikaa miettiä, löytää ja keksiä niitä juttuja, joilla Larry luovii tiensä takaisin onneen.

Kiitosta peli saa myös monipuolisuudestaan. Läskin Larryn trimmaus takaisin rantakuntoon taisi olla ensimmäisiä kertoja, kun sankarin ulkoasu muuttui matkan edetessä. Niin myös se, että loppua kohti saarta päädytään koluamaan myös täysin toisella hahmolla. Myös turistioppaaksi naamioitua pelimanuaalia hyödynnetään tehokkaasti. Paitsi että se toimii tuon ajan kopiosuojauksena, se tarjoaa hauskoja ja sopivan kryptisiä vihjeitä siitä, mitä kenties voisi tehdä tarinassa edetäkseen. Vastaantulevien ongelmien ratkaisut ovat edelleenkin vähintäänkin eksoottisia mutta niistä palkitaan sellaisella määrällä huumoria ja onnistumisen iloa, ettei epätoivo saa yliotetta missään vaiheessa.

Tätä riemua kesti päälle neljä tuntia, mikä tuon ajan peleille alkaa olla jo ihan mainio saavutus. Vaikka myös Larryn kohtalo oli lopulta kadota unohduksiin seikkailupeliboomin laantuessa, vielä tässä vaiheessa niin mies kuin genrekin elivät parasta aikaansa. Se voi olla pelkkä nostalgia mikä nyt puhuu mutta jos jo 24 vuotta vanha peli saa vielä tänäkin päivänä suun tällaiseen virneeseen, teki se niin reippaasti asioita oikein ettei tosikaan!

Tapahtuihan se viimeinkin! Retrohenkisten PC-pelaajien paratiisi, GOG.com, sai kuin saikin virtuaalihyllyilleen lopulta sen vihoviimeisenkin Sierra-seikkailujen sarjan, jota olen jäänyt kaipaamaan. Leisure Suit Larry, tai 80-luvun Mikrobittinsä tarkkaan tavanneille kenties tuttavallisemmin Teryleeni-Tero, on täällä taas! Epäortodoksisesti viidestä ikimuistoisesta pikkutuhmasta seikkailusta koostuva kuusikko irtoaa kymmenellä jenkkitaalalla, minkä luovutin ilolla ihan jo siitäkin syystä, että eihän sitä silloisessa iässä, jolloin koko maailma oli niin suloisen suoraviivainen juttu, juuri mistään viihteestä oikeastaan mitään tullut maksettua.

Eipä sillä, etteikö ajanpuute olisi iän kertyessä häiritsevä tekijä. Peliaika on tuleva viikonloppu mukaan lukienkin pahasti kortilla mutta on se nyt prkl, jos ei tälle sarjalle löydy kuluvan tuiman talven mittaan samanlaista retroriemukasta päivää kuin mistä samaisen lafkan Space Questit lokakuussa pääsivät nauttimaan.

Arki lymyää jo nurkan takana mutta olipahan lokoisa pikkuloma! The Ratchet & Clank Trilogy ja tarkemmin sen Ratchet & Clank luovutti pelitilin 16:nnen platinan miltei suunnitelmien mukaan. Pelin toisen läpipeluukerran mieleenpainuvin piirre oli juovuttava kaikkivoipaisuuden tunne. Koska suurella vaivalla ja isolla rahalla hankitut aseet ja terveyslaajennukset siirtyivät toiselle kierrokselle sellaisenaan, muuttui tiukka peruspelaaminen rentouttavammaksi ramboiluksi loppuja ovelasti piilotettuja salaisuuksia bongaillen. Jännä sinänsä, miten erilainen pelikokemus uusinta voi noinkin pienillä variaatioilla olla.

Liian helpoksi tai toisteiseksi peli ei silti käynyt, sillä erilaiset aika- ja vahinkorajoitteita omaavat haasteet pitivät mielenkiintoa hyvin yllä. Ainoana poikkeuksena tähän oli vaatimus haalia kasaan miljoona pulttia. Vaikka uusinnassa niitä kertyy kaksin verroin normaalia enemmän, kitsastelee peli niiden suhteen silti liikaa. Lisäksi kaiken mahdollisen romppeen ostamiseen ja päivittämiseen kuluu tuosta budjetista noin puolet tai kaksi kolmannesta, joten loppuja saa grindata tympeä ilme naamalla ilman mitään muuta porkkanaa kuin saada tuo viimeinenkin vaatimus täytettyä. 32 tuntia meni mutta tulipahan tehtyä.

Retroilua sen sijaan on jatkettu vain parin tunnin verran. Valitettavasti Midway Arcade Origins ei osoittautunut aivan niin vetäväksi kokoelmaksi kuin Segan vastaava. Arcadepeleistä ei vain löydy samaa syvyyttä ja särmää kuin 16-bittisistä konsoliklassikoista. Mikä pahempaa, monia kokoelman peleistä pelattiin alunperin ratin tai trackballin avulla. Niiden mallinnus pädille jättää paljonkin toivomisen varaa ja niinpä pelaaminen taantuu ajoittain melkoiseksi säheltämiseksi.

Toisaalta Super Off Roadin ja Championship Sprintin kaltaiset kabinetit imivät teinivuosien markkojani hyvinkin ahnaasti, joten kyllä tuosta ihan siedettäviä nostalgiasäväreitä irtoaa. Myös monipuolisuus on 31 pelin ansiosta kunnossa ja paketti tarjoaakin laajan kattauksen ammuskelua, ajelua, toimintaa ja sekalaista urheilua. Miltei jokaiselle pelille on keksitty myös jokin pystillä palkittava tavoite, joka ei yleensä vaadi mahdottomia. Puolet näistä sai suoritettua kokolailla vasemmalla kädellä ja tuskinpa ne loputkaan kummoisia ovat, kunhan noihin osin epämääräisiin kontrolleihin saa vähän tuntumaa.

Ensivaikutelma tästä peliläjästä on joka tapauksessa ikävän keskinkertainen, vaikka noin yleisesti ottaen retrokokoelmat silkkaa parhautta ovatkin.

The Pinball Arcade sen sijaan jatkaa hauskuuttamista. Se on kasvanut ladattavan lisäsisällön myötä jo 14 pöydän laajuiseksi ja sessiot niiden parissa päätyvät venymään kuin varkain. Aikakirjanpito tuon osalta on jo tyystin sekaisin mutta olisiko tuohon jo 13 tuntia uponnut. Kerta vielä -viehe on syvällä suupielessä ja kuten oikeassakin elämässä, aina silloin tällöin sisäinen Tommy herää eloon ja yhdellä pallolla pystyy tuurin ja taidon järjettömällä yhdistelmällä käsittämättömän pitkiin ja pisterikkaisiin suorituksiin. Yleensä saman pelin muut pallot ovatkin sitten alle kymmenen sekunnin katastrofaalisia rännisähellyksiä, mikä todennäköisesti on universumin tapa säilyttää tasapaino.

Flipusimulaattorina The Pinball Arcade on siis käytännössä niin lähellä täydellisyyttä kuin mahdollista. Sitä vaivaavat kuitenkin lukuisat pienet lastentaudit satunnaisista game overin jälkeisistä kaatumisista mystisiin pallojumeihin, joista ei selviä pöytää tönimällä, tilttaamalla tai edes virtuaalivalvojaa paikalle kutsumalla. Myös vaikeampi haastesetti on parissa pöydässä aktivoitunut, vaikka helpompaakaan ei ole vielä täysin suoritettu. 95% ajasta kaikki toimii silti prikulleen kuten pitääkin, joten peli-ilo tai huippupisteet eivät näistä pikkuvaivoista pahemmin vaarannu.

Tämän viikon viimeisiksi numeroiksi arvotaan vielä 17 (platina) ja 37 (tuntia), kun Vitan iki-ihana Hatsune Miku: Project Diva F on pystiensä osalta bueno. Läpihän tuo meni jo kauan aikaa sitten mutta rytmipelailu ja suorituspisteillä hahmojen huoneisiin osteltavat kalusteet ja lahjat ovat viihdyttäneet pitkin syksyä. Taidot eivät tosin ole vahingossakaan päässeet paranemaan; vaikealla täydellisiä suorituksia ei edelleenkään taida löytyä edes kymmentä ja extreme on yhä jotain, jonka kierrän kaukaa. Satunnaiseen ja mukana kulkevaan pelailuun Project Diva F on silti parasta mahdollista huumetta.

Näin on Motavian reissukin sitten heitetty. Phantasy Star IV: The End of the Millennium tosin ei tyytynyt tapahtumaan vain yhdellä planeetalla vaan lennätytti sankareita avaruusaluksella pitkin poikin aurinkokuntaa sen perinteistä vihaa ja tuhoa uhkuvan muinaisen voiman perässä. Viihdettä piisasi 16 tunnin edestä ja sittenkin matkan varrelle jäi tukku sivutehtäviä ja optionaalisia luolastoja. Joka tapauksessa hieno seikkailu, joka puski eteenpäin milteipä hämmästyttävällä sykkeellä.

PSIV:n viehätys perustuu pitkälti hyvään tempoon ja hieman tavanomaista korkeampaan vaikeusasteeseen. Isoja möllejä piilottelevat luolastot eivät koskaan ole järin pitkiä mutta kun jo satunnaisessa peruskohtaamisessa rivipahis saattaa silpaista omalta hahmolta puolet hipareista mäkeen, ei yhtäkään kohtaamista voi ottaa hälläväliä-asenteella. Edelliseen kaupunkiin joutuu pötkimään pakoon useampaankin otteeseen porukkaa parantelemaan mutta sinnikkyydellä pärjää ja toisaalta kartat ovat siinä määrin täynnä hyödyllisiä aarteita, että jokaisen nurkan haluaa koluta.

Pomovastukset taasen ovat niin maan kauhian isoja ja pirullisia, eikä vähiten siitä syystä, että niitä ei edellä elämää helpottavaa tallennuspistettä. Jos tulee pataan, ei auta kuin palauttaa tallennus luolaston suulta ja kahlata taas tiensä uusintamatsiin mahdollisimman hyvin taistelupoppoon voimia satunnaiskohtaamisista huolimatta säästellen. Ehkä hieman vanhanaikaista ja ajoittain turhankin armotonta mutta toisaalta niiden kolossien viimein kellistyessä tunnelma on kokolailla katosta läpi.

Vaikka PSIV:n tarina on sitä perinteistä fantasiahuttua hyvästä valosta ja pahasta pimeydestä, sen hahmot toimivat hyvin. Chazin ja Alysin seurassa kulkee vaihtelevalla kokoonpanolla jopa kahdeksan muuta maailmanpelastajaa, joista miltei jokainen onnistuu jäämään mieleen persoonana. Peli ei myöskään liioittele tekstin määrässä. Dialogi on lyhyttä ja nasevaa, eikä seuraava tavoite jää milloinkaan hämäräksi vaikka avoimella maailmankartalla joutuukin harhailemaan.

Kokonaisuutena PSIV on erittäin eheä esitys ja yksi 16-bittisen aikakauden hienoimmista lajityyppinsä edustajista. Tällaista jos loihtisivat eloon nykypäivän resursseilla ja raudalla niin johan maittaisi! Sivuhuomiona kehuttakoon vielä vähän myös pelin sisältänyttä Sega Mega Drive Ultimate Collectionia, jolta löytyy myös jokunen muu tuon aikakauden kovista JRPG-pläjäyksistä. Eiköhän nekin tule katsastettua, kun retrokärpänen onnistuu taas puraisemaan.

Mitäpä muuta sitten? Pleikan plussa päivittyi tietysti tässäkin kuussa ja laajeni samalla myös varsin komealla kattauksella Vitalle. Ensimmäistä kertaa tänä vuonna en kuitenkaan viitsinyt enää edes ladata tarjolle tullutta ilmaiskivaa. Kuten jo aiemminkin on kai tullut todettua, joko nimekkeet löytyvät hyllystä tai jos eivät, ei niitä yksinkertaisesti vain tule juuri koskaan edes kokeiltua. Niin hienoa työtä kuin Sony palvelunsa kanssa tekeekin, jää jäsenyys vuodenvaihteessa uusimatta. Jotenkin nuo "ilmaiset" bitit eivät hengi tippaakaan omistajuuden lämpöä. Erinomainen palvelu kuluttajille mutta keräilijöille jopa viihde voi olla enemmän ja jollain oudolla tavalla merkityksellisempää kuin vain jotain, mitä kuluttaa. Ota tuosta nyt sitten selvää.

Pystien osalta huomasin tuossa jokunen päivä sitten PSN-profiilini päätyneen yllättäen ja pyytämättä PSNProfiles-sivustolle. Tavallaan vähän hämmentävää mutta toisaalta Sonyn trophydata on ymmärtääkseni täysin vapaasti kenen tahansa saatavilla ja louhittavissa. Sitä paitsi tuo saitti jalostaa sitä todella vakuuttavalla ja monipuolisella tavalla. Päädyinpä siis rekisteröitymään sinne ihan virallisestikin. Suhteeni saavutuksiin ei ole muuttunut alkusyksyisestä mihinkään mutta tunnen silti outoa vetovoimaa kaiken maailman numeroita, tilastoja ja graafeja kohtaan, joita tuo saitti tarjoaa nätillä leiskalla ja ilmaiseksi.

Iltaa taas. Hiljaista on pidellyt mutta toisaalta eipä viihderintamalle kummempaa edes kuulu. Aika on kulunut tuttujen syyllisten parissa, kuten vaikkapa Gran Turismo 5. Pientä hinkua on edelleen saavuttaa ajajataso 40, kerätä tuhannen auton talli tai edes pistää kollektiiviseen matkamittariin parikymmentä tuhatta kilometriä. Pirun pitkään siihen silti menee. Tasolla 38 majailu, 947 auton omistajuus ja 19,219 kilometrin ajelu on ottanut 168 tuntia, mikä alkaa jo koettelemaan viitseliäisyyteni rajoja. Noh, vastahan tässä on kohtapuoleen pari vuotta kisailtu...

Levuttaminen kävisi nopeammin, mikäli jaksaisi pelata päivittäin. Jo viiden päivän putki palkittaisiin tuplamäärällä rahaa ja expaa mutta aika harvoin pelin pariin tulee noin taajaan palattua. Tai silloin kun tulee, ei kerrointa jaksa pitää yllä. Autojen osalta kapuloita rattaisiin heittää vielä omistamattomien käyminen harvinaiseksi. Joka kisan jälkeen päivittyvästä käytettyjen autojen liikkeestä ei enää bongaa kovinkaan helposti mitään uutta siinä missä aiemmin ostettavaa piisasi niin paljon kuin pelilompakko suinkin antoi myöden. Niin tai näin, loppusuoralla sentään ollaan jo.

Toisena pelitunteja on rohmunnut kiivaasti Dead or Alive 5. Kellon mukaan niitä on kertynyt lyhyehkössä ajassa jo 56 mutta toisaalta aika iso osa tuosta on mennyt pelin etsiessä maailmalta muita taisteluhaluisia samalla, kun puuhastelen jotain muuta. Siinä missä kykyni ovat taantuneet, on online rank aika surrealistisesti noussut. En oikein ymmärrä, miten se voi nyt olla D, kun 534 matsista voittoja on vain 30. Tuosta se ei tosin enää näytä liikkuvan käytännössä mihinkään suuntaan.

Karmivat tilastothan nuo ovat ja huomattavasti enemmänkin voisi joinakin päivinä yrittää mutta peli täyttää tehtävänsä ihan riittävän hyvin näinkin. Kun mihinkään ei työpäivän jälkeen jaksa kunnolla panostaa, Dead or Alive 5 on helppo pistää tulille ja nauttia illan mittaan puolihuolimattomasti kosolti nopeista, satunnaisista matseista, joista jonkun hassun saattaa hirveällä munkilla vieläpä voittaakin. Jos tässäkin sen tuhannen ottelua nyt ensin tahkoaisi ennen kuin keksii jonkin tähdellisemmän tavoitteen.

Flipujen takominenkin luonnistuu jälleen. Viime viikolla hankittu The Pinball Arcade on viihdyttänyt jo seitsemän tuntia ja onhan se vaan kovin, kovin mainio. Jopa Pinball Hall of Famesta tutut pöydät on mallinnettu kokonaan uudelleen ja ne tuntuvat vielä himpun verran aiempaakin särmemmiltä. Parempien tulosten metsästämisen ohessa voi jälleen kerran suorittaa pöytäkohtaisia, ennaltamäärättyjä haastesettejä (extrapallojen hankkimista, skillshotteja, yms.) mutta Pinball Hall of Famesta poiketen niitä on nyt kaksin kappalein; se perinteinen helpohko ja toinen, joka todella ottaa flipuvelhosta mittaa.

Nuo kolme ovat erinomaisia esimerkkejä peleistä, joiden parissa voi viihtyä myös ns. puolivaloillakin. Jos ei jaksa innostua edes tuon vertaa, voi aina seurata jonkun muun pelailua. Siihen sopii edelleen mitä parhaiten vasta viime tammikuussa löytämäni GameCenter CX. Shinya Arinon pyristely 8- ja 16-bittisten, supervaikeiden pelien parissa on yhä helkkarin hauskaa katseltavaa, varsinkin kun sympaattisen miekkosen aikaisin aamulla aloitettu haaste saattaa useinkin venyä aina seuraavan yön pikkutunneille saakka. Ihailtavan hyvin tätä toistaiseksi länsimaisen julkaisun välttänyttä sarjaa on saatu satunnaisten jaksojen osalta fansubattua, mistä kiitoksia kaikille osallisille – olette hienoja ihmisiä!

Siinäpä tuo yhden pelaajan hiljaisuuden täyttämä viihdeviikko kömpelösti purettuna. Aina ei voi olla uutta ja jännää. Voi tietysti yrittää myös maailmankuvansa laajentamista, mikä oheisella rautakasalla saattaisi jopa onnistua. Kutakuinkin ajantasainen ja pelikelvollinen PC olisi siis tavoitteena, kunhan nyt saisi ensin kaiken pistettyä läjään ja mielellään vielä niin, ettei lopputuloksena ole vain vienoa savukiehkuraa ja pamahtaneen elektroniikan käryä. Challenge accepted.

Kiireiseen viikonloppuun ei tällä kertaa mahtunut kuin Sierran avaruussarjan vieminen päätökseensä, vuorossa Space Quest 6: The Spinal Frontier. Ikävä kyllä kovinkaan onnistuneesta joutsenlaulusta Roger Wilcon seikkailuille ei voida puhua. Vuonna 1995 julkaistussa pelissä ei ole enää juurikaan yhteistä sen enemmän tai vähän vähemmän loistaviin edeltäjiin. Sen resoluutio on tuplaantunut, kaikki dialogi on puhuttua ja välianimaatioissa esiintyy jo ihka oikeita 3D-malleja mutta muilta osin kyseessä on valitettavasti Wilcon peliuran haljuin esitys.

Niin, mitenkäs se miehen ura? Viides osa päättyi komeaan universumin pelastamiseen mutta koska Wilco rikkoi sen aikana StarConin byrokraattista ohjesäännöstöä oikein urakalla, alennetaan hänet tylysti kakkosluokan siivoojaksi SCS DeepShip 86 -alukselle. Sieltä starttaa taas uusi megaluokan sotku, jossa jälleen kerran yhdellä pahiksella on jotain hampaankolossaan sankariamme kohtaan ja joka paiskoo Wilcon villille matkalle halki avaruuden, kyberavaruuden ja lopulta jopa kanssamiehistön jäsenen suoliston ∑(O_O；)

Tätä kuudetta osaa on viilattu vähän jokaisesta mahdollisesta vinkkelistä mutta minkä se yhtäällä korjaa, se toisaalla rikkoo. Rasittavia äkkikuolemia ei enää esiinny läheskään niin usein mutta vastapainoksi eteneminen on sanalla sanoen yhtä helvettiä. Oikeastaan missään vaiheessa ei ole selkeää käsitystä siitä, mitä pitäisi tehdä tai minkä vuoksi. Ahkeralla haahuilulla voi saada edes etäistä hajua ensiksi mainitusta mutta sekin vaihtaa vain kummastelun muotoon miten?

Heikosta käsikirjoituksesta kärsivä seikkailu on tällä kertaa silkkaa hapuilua pilkkopimeässä ja karmiva totuus paljastui vasta tuntikausien puolituloksettoman ähräämisen jälkeen läpipeluuohjeeseen turvautumalla. Edes sellaista seuraamalla yksittäisissä teoissa ei tuntunut olevan päätä eikä häntää kuin vasta sen jälkeen, kun ne lopulta jotakin vähän isompaa saavat aikaan ja senkin jälkeen olo ei ole niinkään "no hitto, olisihan tuo pitänyt tajuta" kuin luokkaa "joo-o, että sellaista." Pitäähän graafisissa seikkailuissa toki absurdiutta olla mutta Spinal Frontier pistää jo aivan liian överiksi.

Onneksi läpipeluuohjeisiin tuli ylipäätään turvauduttua, sillä vaikka tämän digiostos sisälsi myös muutaman keskeisimmän skannatun sivun pelin alkuperäisestä manuaalista, ei mukana seurannut skannausta eräästä toisesta alkuperäisen julkaisun mukana tulleesta lehdykästä, jota yhden etenemistä blokkaavan pulman ratkaisemisessa tarvitaan. Tsk tsk tsk. Toisaalta kun ohjeisiin kerran turvautuu, koko peliviehätys menee pöntöstä alas sillä samalla sekunnilla. Niinpä tämä seikkailu taantuikin lopulta pelkäksi tyystin tyhjänpäiväiseksi suorittamiseksi.

Mahtuu Spinal Frontieriin tosin hyvääkin. Sen parodiapuoli kattaa ihan riittävän viihdyttävästi koko joukon scifiä aina Blade Runnerista ja Aliensista Deep Space Nineen ja Wing Commanderiin. Myös mahtipontinen kertojanääni kuvailee Wilcon havaintoja ja tekoja varsin hupaisalla tavalla, päätyen silloin tällöin jopa avoimeen nokkapokkaan sankarin kanssa. Hahmoanimaatiotkin ovat hauskoja, monipuolisia ja ilmeikkäitä. Tuohon aikaanhan ne vielä piirreltiin käsin, mikä lisää niiden vaikuuttavuusastetta monella pykälällä.

Vaan ei voi mitään. Teknisesti pätevöityneessä graafisessa seikkailussa ei ole jäljellä enää kuin häviäviä jäänteitä siitä, mikä genrestä aikanaan teki niin kovin kiehtovaa. Jos koko sarja pitäisi laittaa viihdyttävyysjärjestykseen, se olisi kaiketi jotain luokkaa 1, 2, 5, 3, 4, 6 mutta toisaalta siinä määrin kivasti varsinkin nuo myöhemmät osat edeltäjiinsä viittaavat, että koko kuusikko kannattaa kokea kronologisessa järjestyksessä vaikka se vähän laadullisesti pomppuiseksi osoittautuisikin.

Rohkeasti sinne, missä yksikään siivooja ei ole käynyt! Retromatkani on edennyt nyt vuoteen 1993, jolloin Roger Wilcon eeppiset seikkailut jatkuivat pelissä Space Quest V: The Next Mutation. Tällä kertaa ei-niin-urhealla antisankarillamme menee jo merkittävästi normaalia paremmin. Saniteettihommat ovat vaihtuneet opiskelupaikkaan StarConin akatemiassa ja äärimmäisten epätodennäköisten sattumien myötä mies valmistuu kapteeniksi loistavin arvosanoin Σ(゜゜) Wilcon komentoon päätyvän SCS Eurekan miehistöluku on tosin vain neljä ja se on käytännössä pelkkä kämyinen avaruusroskapaatti mutta johtoporrasduuni se on tuokin.

Wilcolla on kuitenkin käsittämätön kyky toimia ongelmamagneettina ja ja eipä aikaakaan, kun avaruuden uumenista paljastuu valtoimenaan riehuva, kaiken elollisen mutatoiva epidemia, jonka taustalta paljastuu vieläpä kavala salajuoni. Törkyinen sotku selvitettäväksi mutta mikäpä sen luontevampaa hommaa ansioituneelle avaruussiivojalle. Lisäksi pientä romanssinpoikastakin saattaa olla ilmassa, kun edellisen osan aikamatkailun yhteydessä puolivahingossa paljastunut, arvoituksellinen morsmaikkuehdokas ilmestyy viimein Wilcon elämään...

Teknisesti peli on tällä kertaa pysynyt aika ennallaan. Sen graafinen tyyli on muuttunut astetta sarjakuvamaisemmaksi ja toimintavalikoimaa on hieman typistetty mutta noin muuten jatketaan nelososan viitoittamalla tiellä. Tarinan osalta otetaankin sitten todella merkittäviä harppauksia parempaan suuntaan. Vanhoja scifi-sarjoja ja niistä erityisesti Star Trekiä parodioidaan yhä räävittömästi mutta nyt yleisen hupsuttelun ympärille on onnistuttu rakentamaan hyvin soljuva, läjässä hienosti pysyvä ja komeasti huipentuva seikkailu, jota pelaa hymyssä suin ja useimpia sen pulmia arvostaen. Wilcon ja tämän omapäisen miehistön kemiat toimivat hyvin ja kauniit maisemat vaihtuvat riittävän taajaan mielenkiinnon pysymiseksi yllä.

Miinuspuolelle voidaan laskea tukku niitä ikäviä äkkikuolemia, joita sarja tuntuu suosivan vähän liikaakin. Pariin kertaan pallo hukkui myös todella pitkäksi toviksi hävyttömän epäselvien vinkkien vuoksi ja aivan loppumetreillä vastaan vyöryi vielä hidas, karmivan tylsä ja pitkäveteinen sokkelo, jonka ainoa tehtävä oli pitkittää peliä keinotekoisella tavalla. Sen ratkaisun lunttasi netistä jo ihan hyvällä omallatunnolla ja tuosta huolimatta universumin pelastamiseen kului tällä kertaa täydet seitsemän tuntia. Laajin, hauskin ja toimivin Space Quest toistaiseksi ja viimeinen jäljellä oleva ties vaikka laittaa vieläkin paremmaksi? Tutkitaan.

Vaihteeksi viihdettä parin vuosikymmenen takaa :) Nyt tuntui sopivalta hetkeltä korkata helmikuussa hankittu Sierra-kokoelma. Niistä ensimmäisenä vuoronsa sai Mark Crowen ja Scott Murphyn hulvaton scifi-sarja Space Quest, jossa pahainen avaruussiivooja Roger Wilco päätyy pelastamaan universumin kerran jos toisenkin, yleensä vastahakoisesti ja vahingossa. Space Quest: The Sarien Encounter alkaa miekkosen vedellessä tirsoja syväavaruuden tutkimusaluksen siivousvälinekomerossa. Aluksen kimppuun hyökätään ja sen kyydissä ollut, äärimmäisen tärkeä tähtigeneraattori päätyy ns. vääriin käsiin. Wilcon tehtäväksi jää paeta alukselta, selvitä hengissä läheiselle, vihamieliselle planeetalle pakkolaskeuduttuaan ja lopulta tasata tilit ryöstön takana olleen tahon kanssa. Siivojan päivätyötä kaikki tyynni.

Alunperin vuonna 1986 julkaistu seikkailu on yhä varsin sympaattinen ilmestys. EGA-tason pikseligrafiikka on rujoa mutta ilmeikästä ja vaikka PC:n sisäisen kaiuttimen loihtimat sulosävelet eivät järin suloisia olekaan, kyllä ne hiljaisuuden aina voittavat. Pelaaminen tietysti on retroa parhaimmillaan. Wilcoa liikutellaan nuolinäppäimillä ja pelin tekstiparserille kirjoitetaan mitä milloinkin halutaan tehdä tyyliin "tutki ruumis" tai "ota avaruuspuku." Vihjeitä ei jaeta oikeastaan laisinkaan ja tämän päivän pelaaja todennäköisesti kauhistuu äkkikuolemien määrästä tai siitä, että peli antaa edetä vaikka jotain läpipeluun vaatimaa olisikin jäänyt jo peruuttamattomasti matkan varrelle.

Penskana peli tuntui laajalta ja kinkkiseltä mutta kummasti niin kielitaito kuin ajattelukykykin on noista ajoista kehittynyt. Kovinkaan paljoa pelin pulmista ei enää kaikkien näiden vuosien jälkeen muistanut mutta eipä sen läpäisyyn kulunut lopulta kuin vähän päälle pari tuntia. Vaikka LucasArts taisi lopulta nousta graafisten seikkailujen ykköslafkaksi, on näissä Sierran varhaistuotannoissa kuitenkin jotain valtavaa, sanoinkuvaamatonta lämpöä. Pienen pikselisankarin suuressa, huumorin sävyttämässä matkassa pitkin poikin galaksia on jotain, mikä vetoaa vielä tänäkin päivänä.

Heti perään vuoronsa sai vuotta myöhemmin, 1987 julkaistu Space Quest II: Vohaul's Revenge. Siinä edellisen pelin joukkoja johtaneella pääpahiksella on kovastikin hampaankolossa Wilcoa vastaan. Ylisiivoojaksi ylennetty poloinen muilutetaan salaiselle kaivosplaneetalle, josta ensin pitäisi ottaa hatkat ja pistää sitten stoppi tuon öykkärin paholaismaiselle suunnitelmalle päästää ihmiskunnan kimppuun massiivinen armeija kloonattuja ovelta-ovelle myyjiä :D

Vuodessa ei oikeastaan saa paljoakaan aikaan ja niinpä toinen osa on teknisesti identtinen ensimmäisen kanssa. Etenemistä estävät pulmat tuntuivat tällä kertaa astetta hämärämmiltä ja kosolti aikaa hukkaantuikin siellä täällä päämäärättömästi hortoillen, omituisia esineitä keräillen ja niiden oikeaa käyttötarkoitusta arvuutellen. Omahyväinen kelmi oli kuitenkin selkeä maali, jota kohti oli mukavaa raivata tietään ja eipä urakka tälläkään kertaa edes kolmea tuntia vienyt. Kummasti nämä seikkailut tuntuivat pienenä niin paljon isommilta :)

Ja mitäpä sitä hyvää putkea keskeyttämään. Space Quest III: The Pirates of Pestulon oli aikanaan, 1989, merkittävä parannus pelaamisen tasoon. (Siihen aikaan) tarkat VGA-grafiikat näyttivät hävyttömän hyviltä ja tukipa peli ensimmäisten joukossa jopa niinkin uusia innovaatioita kuin äänikortti ja hiiri :D Tekstiparserista ei sentään vieläkään oltu luovuttu vaikka tällä kertaa komentojen naputtelu kohteliaasti keskeyttikin ruudulla tapahtuvan toiminnan. Erittäin miellyttävä uudistus varsinkin tilanteissa, joissa pitää reagoida nopeasti.

Avaruusromua kuljettavalta rahtialukselta pakenemisen jälkeen Wilcolla on ensimmäistä kertaa myös vapaus tutkia pelin eri lokaatioita haluamassaan järjestyksessä aiemman putkessa etenemisen sijaan. Valitettavasti kosolti parantuneet grafiikat ja äänet taisivat tällä kertaa viedä kaiken huomion käsikirjoitukselta, jota ei oikeastaan tunnu edes olevan. Toki Wilco päätyy lopulta monien mutkien kautta pelastamaan pelin alkuperäiset suunnittelijat avaruuspiraattien kynsistä mutta kovin heppoisesti ja irrallisista osista tämä soppa oli keitetty.

Vaikka pelin alkupuolisko onkin komeaa katsottavaa, myöhempiin maisemiin ei olla jaksettu enää panostaa ja puzzlet ovat välillä jopa hämmästyttävän suoraviivaisia ja laimeita. Koko touhu oli paketissa himpun verran alta kahdessa tunnissa ja nostalgiahuumasta huolimatta olo tuntui vähän huijatulta. Urhea esitys silti, varsinkin kun ottaa huomioon millä budjeteilla ja tekijämäärillä pelejä vielä tuohon aikaan työstettiin.

Iltaan mahtui lopulta neljäskin läpipeluu, Space Quest IV: Roger Wilco and the Time Rippers. Vuosi 1991 toi mukanaan jo 256-väriset MCGA-grafiikat ja Sound Blasterin mahdollistaman digitaalisen audion ja puheen. Ai juku :D Sarjan neljäs osa muistetaankin todennäköisesti parhaiten (jälleen kerran silloin kauan sitten) komeista välianimaatioistaan. Toisaalta siinä on myös sarjan kahjoin juoni, kun Wilco tempautuu yllättäen villille aikamatkalle, jonka kuluessa tutuiksi tulevat niin tulevaisuuden Space Quest X ja Space Quest XII kuin upeana huumoripläjäyksenä vanha kunnon ykkösosakin.

Täysin hiirikäyttöliittymän varaan rakennettu peli hylkäsi lopulta tekstiparserin (snif) ja perustuu kokonaan ns. nykyaikaisiin toimintaikoneihin, joilla kohteita katsotaan, esineitä kerätään ja ympäristön kanssa ollaan vuorovaikutuksessa. Tämä lähestymistapa toimii sinällään ihan siedettävästi mutta eipä siinä enää samaa charmia ole kuin kolmessa edeltäjässään. Lisäksi peli vie halpojen äkkikuolemien määrän aivan uudelle tasolle ja niinpä eteneminen onkin melkoista uudelleenlatailua ja tekijöidensä omituisten aivoitusten arvailua.

Puzzlejen taso vaihtelee railakkaasti ylihelppojen ja tyystin hämärien välillä. Tälläkin kertaa graafiselle räiskeelle on annettu aivan liikaa huomiota tarinankuljetuksen kustannuksella eikä useinkaan ole niin maan minkään sortin hajua siitä, mitä seuraavaksi ylipäätään pitäisi tehdä. Kyllä tuokin lopulta päätökseensä ilman lunttaamista tuli selvitettyä mutta reippaasti päälle neljä tuntia siinä tällä kertaa vierähti eikä tuon pelimaailma nyt edeltäjiään niin paljon laajempi ole.

Sarjan viihdearvo tuntuu valitettavasti hieman matkan edetessä laskevan ja tasapaino järkkyvän mutta vielähän nuo pari viimeistä osaa saattaisivat pystyä yllättämään positiivisesti. Ainakin tämän jo vähän unohduksiin painuneen lajityypin parissa on tänäkin päivänä yhtä hauskaa kuin silloin vuosia, vuosia sitten.