Ääh. Varsinkin satunnaiseen iltapelailuun mitä mainioimmin soveltuva The Idolm@ster Shiny Festa: Honey Sound tulkittakoon nyt reilun kymmenen tunnin soittelun myötä läpipelatuksi. Pisteiden grindaus korkeimmalle SS-tasolle ei ole edennyt vielä puoliväliinkään mutta Star of Festa -moodia riittävällä tarmolla toistettuani sain viimein haalittua kasaan kaikki normaalilla vaikeustasolla tarjolla olevat 20 keräilykorttia. Lisäpisteitä ja -kortteja voisi noukkia kyytiin haastamalla pro- ja master-vaikeustasot mutta vaikka näistä ensiksimainittu vielä mitenkuten sujuukin, alkavat pahimmat nappisarjat olla jo niin kaoottista sekametelisoppaa, että rytmin kertaalleen kadottamalla takaisin kelkkaan loikkaaminen on milteipä mahdotonta. Tuossa vaiheessa pelaaminen ei yksinkertaisesti ole enää edes hauskaa.

Harjoitus ja sinnikkyys saattaisivat tietysti tehdä mestarin mutta niin vaaleanpunaisen pirteä ja energinen kuin pelin soundtrack onkin, on 20 kappaletta pidemmän päälle aivan liian vähän. Kun tuosta läjästä siivoaa pois sellaiset vähän mitäänsanomattomat vedot ja tiluttelee jäljelle jäävää puolikasta sen kymmenenkin tunnin verran niin tyttöpoppitoisto alkaa piinaamaan jo ihan urakalla. Yhdeksi peliksi puristettuna Honey Sound, Funky Note ja Groovy Tune olisi voinut olla pirun kova paketti mutta nyt ei auta kuin ottaa aikalisä ja katsoa joskus myöhemmin, kuinka paljon intoa noihin kahteen sisarpeliin vielä löytyy. Kokonaisuutena Shiny Festa -sarja tuntuu silti vallan mainiolta, ainakin siihen pisteeseen, johon omat taidot jaksavat kantaa.

Tämänpäiväisen merkinnän otsikko puolestaan viittaa Capcomin aamulla toimittamiin hyviin ja huonoihin uutisiin koskien maineikasta puolustusasianajaja Phoenix Wrightiä. Se tiedettiin jo aiemmin, että Ace Attorney 5 – tästä eteenpäin Phoenix Wright: Ace Attorney - Dual Destinies – tulee näkemään päivänvalon myös länsimaissa. Aikataulu on nyt täsmentynyt ensi syksyyn ja ulos puskettiin myös tuo ylläoleva traileri, jonka perusteella luvassa on jälleen kerran huikeaa oikeussalidraamaa höystettynä yllättävillä juonenkäänteillä ja erinomaisella huumorilla. Sarjan aiemmista osista on jo sen verran aikaa, etten ole niiden ylivertaista loistavuutta päässyt täällä hehkuttamaan mutta kyseessä on silti heittämällä kaikkien aikojen omakohtaisesti rakkain ja mahtavin pelisarja alkuperäisellä Nintendo DS:llä.

 Uutisen huonompi anti onkin sitten se, että peli julkaistaan vain 3DS:n eShop-latausversiona. En nyt oikein tiedä, pitäisikö tästä päätöksestä suuttua julkaisijalle vai kuluttajille mutta kummin päin tahansa, on se nyt yksi saamarin pyhäinhäväistys, ettei fyysiselle julkaisulle nähdä näinkin kovatasoisen kulttisarjan kohdalla enää taloudellisia perusteita. Ostoonhan tuo menee pitkin hampain heti ensimmäisenä päivänä mutta — anteeksi vain – arvostus sekä julkaisijaa että kanssapelaajia kohtaan tippui taas parilla pykälällä. Jatketaan vain huoletta samalla linjalla niin pelaaminen on askel askeleelta vain lähempänä pelkkää isojen budjettien DLC-kupattua halocodiasscreedbäfäborea. Kerrassaan ruusuinen tulevaisuus, prkl.

Urgh... Voi kun pienellä poloisella ihmisellä vain olisi enemmän aikaa. Arki rullaa taas entiseen malliin ja peliaika on enemmän kuin kortilla. Tuliaispino on joka tapauksessa saatu viimein korkattua ja samalla PSP kaivettua esiin naftaliinista. Japanikummajaisten kimaran aloittaa The Idolm@ster Shiny Festa: Honey Sound, jossa tuottaja-saniksi tituleerattu pelaaja johdattaa teini-idoliarmeijansa jonkin sortin lomasaarelle lusmuilemaan ja kilpalauleskelemaan. Rahalle jo milteipä huolestuttavan perso Namco tosin pilkkoi Shiny Festan kylmän viileästi peräti kolmeksi erilliseksi peliksi, joten tässä nimenomaisessa osassa tähtitusinasta parrasvaloihin nostetaan ainoastaan nelikko Haruka Amami, Chihaya Kisaragi, Azusa Miura ja Ritsuko Akizuki.

Koko show aloitetaan vakuuttavalla ja täysimittaisella, 25 minuutin animejaksolla, joka petaa edellämainitun juonen riittävän siedettävästi jopa meille kielivammaisille. Hämyisen mutta intuitiivisesti luovittavan tutoriaalijakson jälkeen päästäänkin sitten tositoimiin. Pelin 20 kappaleen valikoima on miellyttävä sekoitus pääasiassa energistä tyttöpoppia parilla vähän rauhallisemmalla balladilla höystettynä. Pelimekaniikka puolestaan on petollisen helppo. Ruudun molemmista reunoista valuu nuotteja kohti keskiruudun osuma-aluetta, jossa ne niitataan rytmikkäästi sisään millä tahansa konsolin kummankin puolen napeista. Jotkin nuotit vaativat yhteispainallusta tai napin pitämistä pohjassa mutta käytännössä menestykseen vaaditaan vain vasemman erottamista oikeasta.

Aluksi systeemi tuntuu ylettömän yksinkertaiselta. Helpoimmalla, debyyttitason vaikeusasteella nuotit saapuvat ruudun keskelle viivasuorassa linjassa ja vimpan päälle täydellisiä suorituksia ropisee kassiin yleensä jo ensiyrittämällä. Osumaikkuna on reilu ja nuottien sijoittelu suorastaan esimerkillistä. Näennäinen helppous karisee silti nopeasti eikä haasteen kasvattamiseen tarvita muuta kuin edellisten, sinänsä yksinkertaisten variaatioiden ketjuttamista hengästyttäviin mittasuhteisiin ja siitä vähän vielä yli, pirullisesti kiemurtelevilla nuottipoluilla terästettyinä.

Visuaalisesti Honey Sound on lievästi huijaamalla erinomainen. Näyttää ainakin siltä, että kappaleiden musiikkivideot olisi työstetty alunperin astetta kovemmalla raudalla ja siirretty vain videomuodossa PSP:lle. Rytmipelailun tiimellyksessä söpöjä tyttöjä ja näiden hillittömän laajaa asuvalikoimaa ei tietenkään ehdi kunnolla edes arvostamaan mutta jo sivusilmäystenkin perusteella kokonaisilme vakuuttaa. Musiikin tenho majailee toki vielä astetta pahemmin vain kuulijan korvassa mutta meille kepeän jpopin ystäville sisällytettyjen rallien luulisi uppoavan vallan mainiosti.

Lopputekstit Honey Sound pyöräytti esiin jo kolmen tunnin pelailun jälkeen mutta eipä tätä vielä kehtaa läpipelatuksi luokitella. Soittelusta netottavilla pisteillä urhean tuottaja-sanin taitotaso kiipeää hitaasti mutta varmasti kohti parasta SS-tasoa, rahaakin suorituksista näyttäisi kertyvän joitain tyystin käsittämättömiä ostoksia varten ja yksittäisten kappaleiden lisäksi pelissä avautuu hyvinkin aikaisessa vaiheessa myös Star of Festa -moodi, jossa kolmen kappaleen sarjoissa pyritään haastamaan peräti 50 kilpailevaa idolia ja haalimaan kasaan näiden keräilykortit. Katsellaan mihin into ja taito riittävät mutta ainakin näin lyhyen tuttavuuden myötä Shiny Festa tuntuu olevan paras rytmipeli, joka ei ole Project Diva ja se on jo hatunnoston arvoinen suoritus se!

Viimeisen täyden päivän ohjelma noudattikin sitten Japanin reissuille tuttua kaavaa, eli vielä kerran takaisin otakukulttuurin lähteille hyödyntämään sekin vähä, mitä matkabudjetista oli enää jäljellä. Tuolla päin peliostoksilla liikkuvan parhaat paikat tuntuisivat löytyvän pääkadun varrelta, Dotonborista katsoen kadun oikealla puolella. Kutakuinkin Den Den Townin alussa sijaitsevat Hyper Media Shop Geo ja varsinkin Media Recycle Shop ovat käytettyjen pelien aarreaittoja, eikä kadun loppupuolelta löytyvä Super Potato sekään yhtään paskempi paikka ollut. Noiden kahden ensiksimainitun vastapäätä sijaitseva Volks puolestaan on figukeräilijän ja anime-oheiskrääsästä kiinnostuneen paratiisi.

Sen kummempaa raportoitavaa päivään ei sitten mahtunutkaan. Kosolti shoppailua, retrohenkistä pelailua, katujen mittailua ja illan päätteeksi ahmimaan vielä yksi herkullinen merihenkinen okonomiyaki jo saapumispäivänä tutuksi tulleessa Chibossa. Reissu alkoi olla tätä myöden kauniisti paketissa ja ahkeran ähräämisen myötä samaa pystyi lopulta sanomaan myös rinkasta ja olkalaukusta, vaikka ne ratkeamispisteessä olivatkin.

Pakkauksellista päänvaivaa aiheuttivat vielä höpsö Project Diva F -varustesetti ohjainpidikkeineen konsolitarroineen kaikkineen. Varmuuden vuoksi kyytiin tarttui myös Ryu ga Gotoku 5 ihan vain siltä varalta, että Sega ei sittenkään näkisi aiheelliseksi sitä lokalisoida. Okami HD puolestaan julkaistiin Japanissa myös levyversiona ja koska huhujen mukaan siitä ehkä löytyy myös englanninkielinen tekstitys, oli riski otettava. PSP:lle uunituore vocaloid-peli Megpoid the Music#, vaikka se järkyttävän huonoja arvosanoja on saanutkin. 3DS:lle puolestaan Taiko no Tatsujin: Chibi Dragon to Fushigi na Orb sekä Labyrinth no Kanata, jonka perään jo puolitoista vuotta takaperin kuolasin mutta jota Konami ei näköjään halua länsimaalaisten iloksi tuoda. Kielimuuri voi nousta näissä ylitsepääsemättömäksi esteeksi mutta katsotaan, josko noista siitäkin huolimatta saisi jotain iloa revittyä irti.

Jaksaapa sittenkin! Kaikki on ilmeisesti säästä kiinni ja kun matalapaine viimein väistyi ja aurinko killitti taas peilikirkkaalta taivaalta, ei Den Den Townin – tuon Osakan Akihabaran – lumoa voinut enää vastustaa. Siispä lompakko tankattuna urheasti kaupungin otakukeskittymää haastamaan. Aamuvirkulle liikkeiden avautumisen odottelu yhteentoista ja joissain tapauksissa jopa puolille päivin saakka olisi muuten ollut silkkaa kidutusta mutta aika kului kuin siivillä alueen lukuisia sivukujia haravoiden ja häpeilemättömästä moe-kulttuurista nauttien. Hienona yksityiskohtana erään rakennuksen katolla päivysti vimpan päälle komia metallipörriäinen ihan vain koska.

Jo aamupäivästä kävi selväksi, että Den Den Town on tupaten täynnä kaikkea mahdollista milteipä minkä tahansa viihdesuunnan harrastajalle. Niin uusia kuin retropelejäkin, leluja, pienoismalleja, figuureja, animea, mangaa, fanikamaa, cossausta, meidokahviloita, pelihalleja, jne. Normikansalainen todennäköisesti päätyy vain pudistamaan hämmentyneenä päätään tälle kaikelle mutta meille parantumattomille japanofiileille tämä on taatusti parasta, mitä Osakalla on annettavanaan. Aivan Akihabaran kokoon, hillittömyyteen ja väenpaljouteen alue ei yllä mutta päivän täällä saa silti vilahtamaan luvattoman helposti.

Ennen shoppailua oli kuitenkin tankattava myös mies. Alueen reunamilta löytyi varsin kelvollisen oloinen thai-kuppila, jonka mystiset alkupalat ja sopivan mausteinen, hieman pähkinäinen possuramen antoivat riittävästi energiaa mittavaan urakkaan. Siinä pääkadun jokainen pelikauppa tuli kammattua tarkasti läpi riittävän mielenkiintoisia ja import-ystävällisiä pelejä bongaten ja hintavertailuja tehden. On miltei siunaus, ettei japania ole koskaan tullut opiskeltua, sillä kielitaidon omaamalla hommasta ei olisi tullut yhtään mitään - siinä määrin reippaasti pelejä jää länsimaihin lokalisoimatta. Joka tapauksessa kärsivällisyys kannattaa. Vaikka kaupat olisivat toistensa naapureina, hintaeroa samoilla tuotteilla voi olla hyvinkin 100-1500 jenin verran.

Matkakassan huvetessa hälyttävää vauhtia tuli shoppailun ohessa vierailtua myös useissa pelihalleissa, joissa ilahduttavasti Tokiosta poiketen kuvaamista ei ainakaan toistaiseksi olla erikseen kielletty. Kun lisäksi napsin kuvia kohteliaasti ilman salamaa ja vain tyhjistä kabineteista, en todennäköisesti onnistunut vaikuttamaan moukkamaiselta gaijinilta. Taitolla ja Segalla on tuolla päin molemmilla ainakin kaksi useamman kerroksen kattavaa arcadea, joiden pelivalikoima oli erinomainen. Uusimmat ja isoimmat pelit näyttivät turistille vähän turhankin monimutkaisilta mutta varsinkin retropuolella viihdettä piisaa tuntikausiksi. Mukavana yllätyksenä monissa peleissä sadalla jenillä sai vieläpä kaksi krediittiä yhden sijaan ja jos tupakalle teki mieli, useimmissa kerroksissa se oli sallittu sisätiloissa.

Varsinkin mätkintää ja bullet hell -shootereita piisasi mutta musiikkipelaajiakaan ei oltu unohdettu. Rummuttelu ja skebailu näyttivät paikallisten virtuoosien esitteleminä järjettömän vaikeilta vaan eipä ollut Project Diva Arcaden tarjoilema mikuilukaan helppoa! Onhan noita biisejä tullut taottua PSP:llä ja PS3:lla tuntitolkulla mutta arcaden ääressä onnistui lähinnä jäätymään totaalisesti ja hädin tuskin selvittämään muutaman tutun kuuloisen biisin normaalilla vaikeusasteella. Onneksi ei ollut yleisöä.

Ilta oli jo pitkällä, kun sain viimein kammettua itseni ja ostokseni vastahakoisesti muualle. Budjetti alkoi taas kerran olemaan säpäleinä mutta virtaa riitti yhä. Siispä hyvässä ja lämpimässä kelissä takaisin Osakan lahdelle ja siellä avoimella maisemahissillä Cosmo Towerin 55. kerroksen näköalatasanteelle ilta-aikaa ihastelemaan. Tyylikäs mesta, jossa rauhallinen jazz loi mukavaa taustatunnelmaa ja kaupungin valomeri jatkui luonnollisesti niin pitkälle, kuin silmä siintää. Paikan omat ledit tosin heijastuivat ikävästi ikkunoista tehden yökuvien napsimisesta välillä turhankin haastavaa.

Kotipesää kohti kierrettiin America Muran kautta, joka lienee lähinnä Osakan vastine Tokion Harajukulle. Varsinkin nuorison ja meidän ulkomaalaisten suosiossa oleva paikka, joka on tupaten täynnä viimeisintä katumuotia, baareja ja ajoittain niin paksua ja peittelemätöntä amerikkalaisuutta, että nolottaa. Varmasti siistiä ja eksoottista paikallisille mutta näin länsimaalaisesta perspektiivistä vähän turhankin tuttua ja keinotekoista. Ihmismäisiksi hahmoiksi muotoiltu katuvalaistus oli silti ihan vinkeä idea ja kyllähän tuolla ilta-ajan syke tuli kovasti iholle.

Illan viimeinen pysäkki olikin sitten retropelaajan taivas, Matt Blochin pari vuotta takaperin perustama videopelibaari Space Station. Tämän pienen, helposti missattavan mutta äärettömän sympaattisen mestan vetonauloina toimivat uusimpien konsoleiden lisäksi monet vanhat klassikot aina NES- ja Famicom-ajoista Dreamcastiin saakka. Jokaiselle laitteelle löytyy pelattavaa hyvinkin parinkymmenen nimekkeen verran eikä maksa mitään. Eipä ihmekään, että parempaa paikkaa viettää iltaa muutaman huurteisen ja hyvien pelien parissa saa hakea!

Tyylikkään hillitysti neonvalaistu ja asianmukaisesti pelikoteloilla, -ohjaimilla ja -oheistuotteilla sisustettu baari on kuin olohuone. Uusimmista peleistä kiinnostuneet voivat löhötä mukavasti säkkituoleilla ison ruudun ääressä siinä missä koko retrokalusto pienemmillä näytöillä on viritetty peleineen kaikkineen baaritiskille. Toisessa kerroksessa sijaitsevaan mestaan voi tilata jopa safkaa alakerran ruokapaikasta, jos niikseen tulee. Matt oli illan mittaan mitä erinomaisin ja sosiaalisin isäntä, eikä kynnystä heittäytyä juttusille muunkaan pelihenkisen asiakaskunnan kanssa juuri ollut. Parodiusta, Kirbyä ja muutamaa stobea myöhemmin Osakan yöhön poistuikin kuluneeseen päivään enemmän kuin tyytyväinen mies!

Päivän saalis oli hyvä. Viime kuussa PS3:lle(kin) julkaistu Hatsune Miku: Project Diva F oli päivänselvä pakkohankinta siinä missä suurimman repsahduksen palkinto menee Horin miltei parikiloiselle, pelkästään kyseistä peliä varten tarkoitetulle arcadeohjaimelle. Oli hilkulla, että se ylipäätään rinkkaan mahtui mutta kotiin saatiin kuitenkin! Tilaa vei luokattoman paljon myös pienellä tuurilla löytynyt spessuversio Vitan Senran Kagura Shinovi Versus: Shoujotachi no Shoumeista. Lisäksi retrohenkinen Miku-paita ja PSP:lle koko The Idolm@ster: Shiny Festa -kolmikko; Funky Note, Groovy Tune ja Honey Sound. Suattaapi lähiaikoina mennä taas viihdeaika melkoiseksi musiikkipelailuksi.

Kaiken tämän riettaan tyhjänpäiväisen pelailun keskellä huomaan kerta toisensa jälkeen ajautuvani takaisin milloin minkäkin Project Divan pariin. Tämä outo taipumus sai miettimään sitä, miksi ylipäätään pelaan ja kirjoitan siitä. Niinikään jäin pohtimaan, miksi jokin muukin kuin vain keskeneräinen tarina voi vokotella palaamaan jonkin sinänsä jo koetun pariin. Vaikka tämän sepustuksen innoittajana onkin vanha tuttu Hatsune Miku: Project Diva Dreamy Theater Extend, toimikoon se tällä kertaa vain jonkinlaisena yleispätevänä viitekehyksenä.

Miksi palata on helpompi kysymys kuin pelkkä miksi, joten aloitetaan siitä. Mikä tahansa Project Divan kaltainen rytmipeli on jo lähtökohtaisesti kaksijakoinen. Siinä on sekä peli että musiikki. Jälkimmäisellä on tietenkin esteettinen arvo. Kappaleen pitää olla hyvä ja jos se on, mielelläänhän sitä kuuntelee useammankin kerran. Riittävän mukaansatempaava pelimekaniikka pystyy kuitenkin laajentamaan tuon toisteisuuden tenhoa moninkertaisesti. Jos oppimiskäyrää lisäksi taivuttaa riittävän taidokkaasti, saadaan aikaan vieläkin parempi koukuttavuus.

Musiikillisesti Project Divat ovat tietysti viimeisen päälle subjektiivisia kokemuksia mutta pelillisen lisän siihen musiikkiin ne tuovat täydellisesti. Osuva tai missattu nuotti on mitä selkein merkki siitä, miten suoritus milloinkin etenee. Samalla eri vaikeustasot ovat toteuttaneet tuon edellämainitun oppimiskäyrän suorastaan esimerkillisesti. Kun ääripäät ovat helppo ja tavallaan mahdoton, on oma lokoisa paikkansa moiselta asteikolta helppo löytää.

Sillä ei ole mitään merkitystä, onko joku toinen maailmassa parempi (tietenkin on) mutta sillä on kaikki maailman merkitys, voiko katsoa kehittyneensä. Tässä rytmipelit ovat mitä parhain ja kannustavin opettaja. Vielä tänäkin päivänä, satojen sarjan parissa vietettyjen tuntien jälkeen voin nähdä saavuttaneeni joskus jotain. Riittävällä keskittymisellä saatan myös pystyä päihittämään itseni ja siitä palaamaan houkuttelevassa pelaamisessa mielestäni on kyse. Jos peli ei tuollaista tue, se jää kertakäyttöiseksi. Se ei missään nimessä ole mitenkään negatiivinen asia. Hetkellisetkin elämykset voivat olla koskettavia ja pysäyttäviä. Uudelleenpeluuarvo on jotain, mikä tukee nimenomaan sellaisia pelejä, joissa pelkkä niiden läpäisy ei sen kummempaa elämystä tuota. Molempia lähestymistapoja tarvitaan.

Ja sitten se miksi. Miksi tuhlata aikaa turhuuteen, kun voisi keskittyä vaikka syövän parannuskeinon keksimiseen tai vaikkapa tapoihin tehdä aina vain enemmän rahaa? Niin media kuin pelaajatkin tuppaavat keksimään innolla mitä mielenkiintoisimpia argumentteja pelaamisen puolesta tai sitä vastaan mutta harvemmin muistetaan, ettei pelaaminen ole lopulta kuin viihdettä. Auvoisaa, vaatimuksista vapaata ja arjesta pakenemiskeinon tarjoavaa viihdettä. Miksi sen pitäisi edes olla mitään muuta?

Ei sillä, että se pelkkää turhuuttakaan olisi. Nuo ns. kertakäyttöpelit antavat vastaavia elämyksiä kuin musiikki ja elokuvatkin mutta yleensä pidempinä ja interaktiivisina. Pulmia tai riittävän hyvin käsikirjoitetun tarinan sisältävät pelit pakottavat ajattelemaan. Tulosparantelu vaikka nyt sitten Project Divojen parissa on sinänsä älyvapaata mutta refleksit ja ulkoa opettelu pysyvät hyvässä terässä onnistumisen ja kehittymisen kaltaisia positiivisia tuntemuksia yhtään väheksymättä. Kaiken tämän pukeminen sanoiksi pitää sekä kieliopin että käännöstaidot iskussa. Mitään näistä ei tule tehtyä eikä pitäisikään tehdä pelkästään niiden itsensä vuoksi. Ne ovat vain pelaamisen mukavia pikku sivuvaikutuksia.

En itse asiassa ole ihan varma, miksi tällainen avautuminen tuli ylipäätään naputeltua mutta aina hetkittäin tulee pakottava tarve sukeltaa myös päivittäisen pelailun taustatekijöihin. Kaipa pelaaja on vain omituinen otus.

Kuluva viikonloppu on mennyt lähinnä vuodenvaihteessa vanhenevan plussasisällön perkaamisessa. Ensimmäisenä jonossa oli minimalistinen Limbo, jossa pieni poika matkaa juosten, loikkien ja fysiikkapohjaisia pulmia ratkoen tietään läpi synkän ja vaarojen täyttämän metsän. Ja siinäpä oikeastaan kaikki. Limbo koreilee tyylikkään harmaasävyisellä maailmalla, hyvillä animaatioilla ja lukuisilla mahdollisuuksilla heittää henkensä, oli kyseessä sitten jättimäinen hämähäkki, nippu äkäisiä natiiveja tai ihan vain perinteinen piikkikuoppa.

Nimettömän ja äänettömän pojan ainoina liikkeinä ovat hyppy, köysien varassa kiikkuminen ja esineiden vetäminen tai työntäminen. Näiden yksinkertaisten kontrollien ympärille on rakennettu ihan pikkukivoilla puzzleilla täytetty 2D-seikkailu. Kestoa sillä ei kuitenkaan ole kolmea tuntia enempää. Hyvästä pelattavuudesta ja erikoisesta tunnelmasta huolimatta kokemus jää vähän mitäänsanomattomaksi ja matkan perimmäinen tarkoitus epäselväksi. Yhden miehen tuotannoksi ihan kunnioitettava suoritus mutta sitä hankalasti määriteltävää Jotain™ peli olisi kaivannut enemmän.

Harmaudesta olikin sitten hyvä siirtyä karkkigrafiikan pariin. Hell Yeah! Wrath of the Dead Rabbit onnistui sekä yllättämään että hurmaamaan räävittömän anarkistisella ja sekopäisellä asenteellaan. Helvetin valtias, kuollut prinssipupu Ash on pulassa. Joku hyväkäs on leikkinyt paparazzia ja napsinut hänestä noloja kuvia kylvyssä. Kaiken muun pahan lisäksi jo satakunta tuonpuoleisen demonia on nähnyt nuo kuvat, joten on takaisinmaksun aika. Leijupyörä alle, torrakko käpälään ja kaikki sata todistajaa mullan alle, kuvien ottajasta nyt puhumattakaan.

Hell Yeah! on vauhdikas ja täyskahjo, runsaalla ammuskelulla maustettu 2D-tasoloikka pienellä ripauksella pulmanratkontaa. Ash rullailee ja loikkii ympäri laajoja, moneen suuntaan polveilevia tasoja ja listii kuvat nähneitä demoneja todella vakuuttavalla temmolla. Kun kohde on ensin täytetty lyijyllä, se viimeistellään huikean yliampuvalla ja hurmeisella lopetusliikkeellä, joka aktivoidaan wariowaremaisella, yleensä hyvin omituisella minipelillä. Peli tarjoaa taatusti ainoana mahdollisuuden todistaa tilanne, jossa vihollisen lopettaa 3D-laseja käyttävä T-Rex tai jossa pomovastus on perse. Kyllä, järkyttävän huonoa navanalusläppää lateleva perse.

Listimisen ohessa Ashin asevalikoimaa päivitetään singoilla, kranaateilla tai vaikkapa pyhää vettä ruiskuttavalla Super Soakerilla. Tappotyö pitää lisäksi tehdä tyylillä, joten sinne tänne ripotelluista kaupoista voi ostella kanille jos jonkinlaisia päähineitä ja koristeita. Normikaavaa rikotaan tasoilla, joissa Ash lentelee avaruusaluksella tai uiskentelee syvissä vesissä letkeän funkin säestyksellä ja joutuupa pupuparka myös painajaismaiseen maailmaan, jossa kaikki on taustamusiikkia myöden ällöttävän söpöä ja kaunista. Otettua vahinkoa parannetaan, kuinkas muutenkaan, käymällä pikaisesti verisuihkussa.

Hell Yeah! lyö yli jokaisella mahdollisella sektorilla ja on vähintäänkin hengästyttävä kokemus. Kaikki 101 kohdetta saa päiviltä noin yhdeksässä tunnissa, mikä sekin kuvaa hyvin pelin kompaktia luonnetta. Tekemistä piisaa, jokaisen nurkan takana odottaa jotain uutta ja yllättävää ja pieniä ja vähän isompiakin pomotaistoja on siis vaikka kuinka ja paljon. Sikäli pelin rytmitys on pielessä, että läpipeluun jälkeen olo on kuin kokonaisen kakun ahmineella; vähän turpea ja häkeltynyt siitä, mitä tulikaan tehtyä. Kaikkea on ehkä liiankin paljon tai se on ohi liian nopeasti mutta noin yleisesti ottaen Hell Yeah! osoittautui suorastaan helvetin hyväksi välipalaksi!

Viimeisenä yhtä nopeimmin läpipelattavista peleistä edustaa puolestaan PaRappa the Rapper, jossa otsikon nimikoira luovii tietään ihastuksensa Sunny Funnyn sydämeen räppäämällä ja uskomalla itseensä. Tämä alunperin 1996 PS1:lle julkaistu rytmipeli sai uuden elämän PSP:llä, jolle sen aikoinani jostain alekorista nappasin. Neljää kuvionappia ja kahta olkapäänappia käyttävä pelimekaniikka on suoraviivainen ja yksinkertainen. Ruudun yläreunaan ilmestyvä nappisarja toistetaan, kunhan PaRappan mukana jammaava opettaja on sen ensin omalla räpillään esitellyt.

Kappaleita pelistä löytyy vain kuusi ja vaikka nuottien virhevara on miltei olematon, on lemmenkipeän rytmipiskin tarina onnellisesti lopussa yhdessä vaivaisessa tunnissa ilman mitään sen kummempaa lisäsisältöä. PaRappan paperimainen graafinen ilme on toki omaperäinen, aikoinaan komeita CG-välianimaatioita riittää ja osin pientä reggaehenkeä sisältävät räpit ovat hauskoja mutta nykypäivän standardeilla mitattuna sisältöä on aivan liian vähän. Silti kiva pieni aikamatka rytmipelien alkulähteille.

Hei hei, Montreal. Deus Ex: Human Revolution etenee hitaasti mutta piiruakaan valitusta lähestymistavasta tinkimättä. Kanada-osuus osoittautui yllättävänkin lyhyeksi ja suoraviivaiseksi mutta saipahan vastassa olleita erikoisjoukkojen jäseniä sniikkailla pois pelistä vaikka kuinka ja paljon. Päälle parinkymmenen tunnin kokemuksella homma alkaa tuntua jo liiankin helpolta. Vaikein vaikeustaso näyttäisi kyntensä vasta taistelussa mutta kun kukaan ei koskaan kutsumatonta vierasta havaitse, sujuu eteneminen kuin tanssi. Luulisi tosin, että yhtäkkiä maisemista kadonnut taistelijapari, jonka rynkky lojuu maassa herättäisi enemmänkin epäilyksiä mutta näillä mennään enkä valita – hauskaa riittää.

Jensen alkaa tässä vaiheessa olla jo sellaisessa nanoteknologiaiskussa, ettei matkan varrella kertyville Praxis-pisteille löydy enää mitenkään välttämätöntä käyttöä. Noh, tulipahan aiemmin kyseenalaisen ylitehokkaaksi epäilemälleni häivesuojalle tarvetta ainakin yhden kerran. Toki vastaan tuli viimein myös pelin toinen, väkisin mukaan ängetty pomotaisto mutta niissä lusmuilen hyvällä omallatunnolla niin paljon kuin pelimekaniikka suinkin antaa myöden. Tällä kertaa parinkymmenen uusinnan sijaan tarvittiin vain parikymmentä sekuntia, mikä ilahdutti kovin.

Tarina on nyt siirtynyt takaisin Detroitiin ja pääjuonen tiivistymisen ohella on ollut ilo huomata, että sivutehtävät taustoittavat kiinnostavasti pelimaailman lisäksi myös Jenseniä itseään. Yleensähän vapaaehtoinen sisältö on lähinnä lisäkokemusta, parempaa varustusta tai muuta konkreettisuudestaan huolimatta verrattain merkityksetöntä mutta Human Revolutionin tapauksessa pääpaino on enemmänkin itse kokonaisvaltaisen kokemuksen syventämisessä. Which is nice.

Tällä hetkellä ainoa ongelma on kirottu keski-ikäisyys. Näin viikolla peliaika rajoittuu lähinnä työpäivien jälkeisiin iltoihin, joista peliviihteelle liikenee korkeintaan tunti tai pari kerrallaan ja silloin tällaiset tapaukset eivät pääse kunnolla edes vauhtiin. Vähän sama kuin yrittäisi nauttia elokuvasta 15 minuutin päivittäiserissä. Onneksi tuleva viikonloppu on sentään häiriötekijöistä vapaa...

...joskin sinnekin alkaa olla jo pahasti tunkua. Syyskuun vallattoman shoppailun päättää oheinen, kovasti sekalainen fyysistä herkkua edustava yhdeksikkö. Noiden lisäksi digitaalista tulevaisuutta on kannatettu PSN-kaksikolla Jet Set Radio ja tänään julkaistu, jo aiemminkin kovasti hypetetty Tokyo Jungle. Ei auta kuin räpistellä arkiviikko päätökseen ja löytää tulevalle sohvaperunaviikonlopulle edes jonkinlainen balanssi uusien tulokkaiden ja meneillään olevien projektien välillä.

Arkinen tohina alkaa taas vaikuttamaan blogaustahtiin. Onneksi on viikonloput. Eipä sillä, että itse viikolla olisi tapahtunut mitään kummempaa. Torstaina julkaistu Hatsune Miku: Project Diva Dreamy Theater Extend toki tuli hommattua. Pakitin merkinnöissä sen verran, että kyseessä näyttäisi olevan kahdeksas Project Diva -peli viidentoista kuukauden sisään, joskin puolustaudun joutuneeni Mikun lumoihin vasta puolitoista vuotta tämän debuuttista. Silti on myönnettävä, että ymmärrän nyt paremmin sitä intoa, mikä osan pelaajista ajaa ostamaan sen uusimman bäfäcodin, änärin tai mariohyppelyn kerta toisensa jälkeen.

Tästä ei monien huojennukseksi ole luvassa kovinkaan pitkää saarnaa. Kuten ennenkin, loistavahan se on ja suoritukset kunnon pädillä sujuvat samoin tein PSP-vastineitaan paremmin. Vähän uuttakin Sega on vaivautunut mukaan laittamaan. Erilliseen live-moodin on luotu aitojen Miku-konserttien (kyllä, sellaisiakin tämän virtuaalitähtösen ympärille Japanissa järjestetetään) vastineita esiintymislavoineen kameroineen kaikkineen. Näiden lisäksi löytyy myös puolisen tusinaa arcade-versiosta nostettua uutta asua.

Ensimmäistä kertaa peli ei kuitenkaan näytä niin hyvältä kuin millaiseksi sen ennakkotäpinöissään kuvitteli. Onhan se HD-graffa toki ihan nättiä mutta Project Diva F:n visuaalinen ilotulitus Vitalla oli niin runsasta ja yksityiskohtaista, että Dreamy Theater Extend tuntuu sen jälkeen jopa yllättävän spartalaiselta. Pelattavuus on silti loppuun saakka hiottua ja riemukkaan vapaata kaikesta turhanpäiväisestä kikkailusta. Vanhat kappaleetkin tuntuvat taas pienen tauon jälkeen tuoreilta, joten eiköhän tähänkin tule ihan kiitettävästi tunteja uppoamaan.

Kuluva lauantai on kuitenkin mennyt tyystin muissa merkeissä. Vuosi takaperin turhautumisen myötä kesken jäänyt, sinänsä hyvinkin mielenkiintoinen Deus Ex: Human Revolution sai viimein uuden mahdollisuuden. Nyt päätin pakottaa itseni lähestymään sitä tavalla, jolla se kenties haluaisikin tulla pelatuksi. Eli vaikeusaste tappiin, alusta saakka uudestaan ja tavoitteeksi ninjailla koko peli läpi yhtäkään hälytystä nostattamatta ja ketään tappamatta, osoittautuu moinen sitten millaiseksi tervanjuonniksi tahansa.

Ja voi pojat miten radikaalisti voikaan pelikokemus muuttua! Jenseninä hiippailu tämän läsnäolosta tietämättömien vihollisten seassa on äärimmäisen jännittävää, nautinnollista ja palkitsevaa. Ei se oikeastaan ole edes niin vaikeaa, kuin millaiseksi sen taannoin koin. Vastustajien partiointikäytöksen oppii rauhallisesti tarkkailemalla ja mitä tarkemmin ympäristöä katselee, sen enemmän sieltä tuntuu löytyvän jos jonkin sortin näppäriä, mukavan suojaisia vaihtoehtoreittejä. Koko päivän kestäneen session aikana olen joutunut ampumaan vain yhden laukauksen tainnutuskiväärillä, joten toistaiseksi kaikki sujuu hyvin.

Heittämällä ikävin hetki oli jälleen kerran ensimmäinen pomotaisto, jossa peli oli toistamiseen lähellä jäädä kesken. Kiroan nyt kahta pahemmin sitä suunnittelijaa, jonka mielestä tällaiseen tarinavetoiseen, hiiviskelypainotteiseen seikkailuun piti ängätä mukaan tuollaista suoraviivaista toimintaa, joka kaiken muun lisäksi on vielä turhauttavan vaikeaa. Vaikka olin alentunut lunttaamaan pätevimmät strategiat jo etukäteen ja saavuin yhteenottoon vimpan päälle varustautuneena, suostui tuhma setä puremaan nurmea vasta noin parinkymmenen yrityksen jälkeen. Masentava suvantovaihe.

Tuon painajaisen jälkeen eteneminen on kuitenkin ollut taas silkkaa auringonpaistetta, tikkareita ja sateenkaaria. Jensenin matka tappajiensa perässä on edennyt Shanghaihin, jossa olen ehtinyt jo auttamaan paikallisia ilolintuja näiden organisaatiomuutospaineissa, häxäämään jokaisen vastaantulevan terminaalin ja todennäköisesti huonontanut merkittävästi erään taloyhtiön asumismukavuutta tunkemalla sen pyörävaraston ja ilmastointikanavat täyteen tainnutettuja vartijoita. Pahoittelut siitä mutta jonnekinhan ne on pois silmistä raahattava (^_^;)

Huomenna eteenpäin ja vaikka tulevat pomotaistelut saavat otsasuonen sykkimään jo etukäteen, on kaikki muu silkkaa parhautta!

Tämäpä vasta outo mutta miellyttävä yhteensattuma. Vasta tuli Phoenix Wrightista puhuttua ja pelimaailman aamu-uutisista sai lukea lisää. Sarjan viides osa on tulossa 3DS:lle ja parin viikon päästä järjestettävässä Tokyo Game Showssa siitä on tarjolla 15 minuutin pelattava demo. Nyt vain kaikki raajat hartaasti ristiin, että Capcom rohkaistuisi tuon aikanaan länsimaidenkin iloksi lokalisoimaan. Fanien muistoissa elää yhä katkerasti sarjan spin-off, Gyakuten Kenji 2, joka on paitsi viimeisin Ace Attorney -peli, myös ensimmäinen, jota Capcom ei katsonut enää aiheelliseksi julkaista lännessä ヽ(#`Д´)ﾉ Täkäläiset pelaavat ihan vääriä pelejä (~_~;)

Peliviihteestä nauttimisen vaikeusastetta nostaa myös Sega, joka tänään ilmoitti kauan odotetun julkaisupäivän Sille Pelille. Hatsune Miku: Project Diva Dreamy Theater Extend pistetään pihalle kolmastoista päivä kuluvaa kuuta elikäs ensi viikon torstaina. Vaikka kyseessä onkin "vain" PSP-pelin HD-ehostettu PS3-versio ja se vaatii tuon alkuperäisen pelin käynnistyäkseen, on hintalappu jälleen kerran kovasti kirpaiseva 3,900 jeniä. Lähinnä maantieryöstöä ja lompakko huutaa armoa palosireenin lailla jo muutenkin mutta... Huokaus... Tiedän jo, mitä tulee tapahtumaan (Ｔ▽Ｔ)

Jottei koko postaus mene karmivaksi japanofiliaksi (kaiketi jo liian myöhäistä), laitetaan tähän loppuun vielä Gamescomissa ihastuttaneen The Unfinished Swanin muutama päivä sitten julkaistu, satumaisen viehättävä tarinatraileri. Siitä, milloin itse peli tulee ulos ei edelleenkään ole sen tarkempaa tietoa mutta päivänselvältä pakkohankinnaltahan se edelleen tuntuu. Ja kyllä, arvelin tuolloin niiden keltaisten jälkien olleen ankan jättämiä mutta – ja tämä vaati suorastaan huikeaa älynystyröiden hierontaa – kyseessä saattaisi ehkä, kenties, sittenkin, hyvin paljolti mahdollisesti olla joutsen! (ﾉﾟ0ﾟ)ﾉ Hitto... Välillä tekisi kyllä mieli kaivaa kuoppa takapihalle ja haudata itsensä sinne （*＾ワ＾*）

Ei, ei tämä edelleenkään ole muotiblogiksi muuttumassa. Nämä pari työpäivää vain menivät reissussa kaukana kotikonsoleista, joten suvantohetket kuluivat Hatsune Miku: Project Diva Extendin jälkipelin merkeissä Mikun ja kumppaneiden vaatevarastoja täydentäen. Loppujen asujen avaaminen ei onneksi vaatinut "kuin" jokaisen kappaleen läpäisyä vaikealla. Silti pienen kourallisen osalta jopa hyväksytty suoritus tuntui pieneltä ihmeeltä ja voisin miltei vannoa, ettei pahimpia nappirääkkejä pysty PSP:llä ilman jotain ylimääräisiä kikkakolmosia edes selvittämään. Siinä määrin armotonta sarjaa tai polveilevaa rytmiä on välillä tarjolla. Toisaalta alitajunta tietää varsin hyvin, että mahdollista se varmasti on. Pitää vain olla epäluonnollisen, miltei pelottavan hyvä.

Kaikki silmäkarkki on joka tapauksessa seitsemäntoista pelitunnin jälkeen avattu ja valmiina siirrettäväksi televisioruudulle, kunhan Sega vain sen version viimein saisi markkinoille. Sitten toukokuun asian tiimoilta ei ole kuulunut pihaustakaan. Eipä auta kuin odotella mutta siihenkin on viimein aikaa! Seuraavat 28 päivää ovat silkkaa stressivapaata, hyvin pitkälti suunnittelematonta chillaxia. Wheeeeee~!