Ja niin on Alan Wake saatettu päätökseen tässäkin huushollissa. Sen alkupuoliskon vetovoima heikkeni muutaman päivän tauon myötä niin voimakkaasti, ettei haukottelulta enää voinut välttyä. Valon ja pimeyden taistelu Bright Fallsissa oli lopulta miltei enemmän Stephen Kingiä kuin mies itse. Tavallaan ihan sujuvaa ja viihdyttävää mutta myös kovin turpeaa ja ennalta-arvattavaa. Raivopäisiä menetettyjä vastaan taisteleminen alkoi toistaa itseään pahemman kerran eikä intoa riittänyt enää liiemmin edes keräillä ihan joka puolelle ripoteltuja novellisivuja ja kahvitermareita. Sinänsä pätevä jännityskin pääsi lipsahtamaan moneen otteeseen kömpelön campin puolelle, kun kaupunkiin niinikään päätyvää Alanin manageria, Barrya, hyödynnetään pelkkänä komedialähteenä ja räyhähenget ottavat pimeyden valtaan ihmisten lisäksi myös paikallisia leikkuupuimureita ja maansiirtokoneita (~_~;)

Yksitoista tuntia kestäneen matkan päätteeksi pelikotelosta löytyi vielä latauskoodi pelin kahdesta DLC-paketista ensimmäiseen, The Signaliin. Se tarjoili lähinnä lisää tylsänpulskeaa toimintaa vielä kaksinverroin paskemmalla pelisuunnittelulla, loputtomilla (tai ainakin sellaisen tuntuisilla) vihollisaalloilla ja yleisellä epämiellyttävällä kaaoksella, joiden myötä sen parituntista ei jaksanut kokea edes loppuun saakka. Vaikka Alan Waken maailma on teknisesti ajoittain häkellyttävänkin kaunis ja tunnelmallisesti pääsääntöisesti vakuuttava, kompastuu itse peli kömpelöön taisteluun ja ylettömän kliseiseen ja mustavalkoiseen tarinankerrontaan. Kuten jo viimeksikin totesin, Alan Wake olisi saattanut olla paljon parempi seikkailu kuin toimintaseikkailu.

Yhteenveto? Ihan jees mutta kuten esikuvansa, helposti jo parhaat päivänsä nähnyt.

Vanha kunnon The Pinball Arcade sen sijaan jatkaa edelleen olemalla juuri sitä, mitä pitääkin. Kohtuullisen ahkerasti julkaistun lisäsisällön myötä pelin pöytävalikoima on kasvanut jo yhdeksääntoista. Pelaaminen maistuu yhä, joskin tietyin varauksin. Peliä aloittaessaa ei tiedä, millainen flow sattuu olemaan päällä mutta jo puolenkymmentä erää riittää sen selvittämiseen. Kun pistejahti ei onnistu, se ei vain silloin onnistu. Piste. Huonona päivänä on aivan sama, minkä pöydän valitsee. Peli ei vain ota kulkeakseen ja rännipallot vilisevät silmissä. Toisaalta hyvä päivä onkin sitten sellaista euforiaa, ettei paremmasta väliksi!

The Pinball Arcaden inflaatio laukkaa kuitenkin jo vähän huolestuttavalla tavalla. Viimeisin vitosen paketti piti sisällään vain yhden pöydän, minkä lisäksi tarjolla on muutaman euron enemmän maksavia pro-versioita, joissa kabinetteja voi ihailla vähän joka suunnasta ja päästä käsiksi niiden asetusvalikoihin. Käytännössä kahdeksan euroa pöydältä alkaa kuitenkin olla sen verran hintavaa, että taidan tyytyä jatkossa nykyiseen valikoimaan. Paitsi jos kokoelmaan ilmestyisi Data Eastin Hook, jota kavereiden kanssa hakattiin teini-iässä paikallisella huoltamolla monet yöt läpeensä. Siitä käypä hinta voisi olla jo vasemman munuaisen luokkaa. (^_−)

Muuten viikonloppu onkin sitten kulunut uutta rautaa kummastellen. Joskus 2007 hankkimani Sony Ericsson K810i oli aikanaan ihan mainio kamerapuhelin mutta näin puolen vuosikymmenen jälkeen on ollut pakko myöntää, että kenties saattaisi olla jo aika hankkia joku sellainen uusi hieno älypuhelin. Helpommin sanottu kuin tehty. Suuren yleisön suosiossa tuntuvat olevan mallit, joiden 500-600 euron hinta karkottaa ainakin allekirjoittaneen vähintään kahden korttelin päähän jo niitä myyvistä liikkeistäkin. Arvostelujen ja mielipiteidenkin lukeminen oli yhtä tyhjän kanssa, koska puhelinfanaatikot tuntuvat olevan jopa pahempaa ja anaalis-retentiivisempää porukkaa kuin konsolijonnet.

Niinpä heilutin internetille iloisesti keskisormea ja käytin kymmenen minuuttia törmätäkseni Ihan Itse™ ensimmäiseen puhelimeen, joka täyttäisi hyvin ympäripyöreät ja tyystin perustelemattomat vaatimukseni Wi-Fistä, keskihintaisuudesta, keskikokoisuudesta, laajennettavuudesta, edes siedettävän kuuloisesta resoluutiosta ja Android-pohjaisuudesta. Viimeinenkin ihan vaan koska kyseiseen käyttikseen on Asuksen pädin myötä jo tottunut. Kaikkea tuota tarjosi ensimmäisenä Samsung Galaxy S III Mini, joka arvostelujen mukaan on mm. verkkainen, ylihintainen, alempiarvoinen ja vanhentunut. Se on siis keskinkertainen, mikä keskinkertaiselle persoonalle on mitä parhain myyntipuhe.

Näin parin päivän käytön perusteella tuo tuntuu ihan pätevältä älypuhelimelta, jolla voi soittaa, lähettää tekstareita, surffata nettiä ja ainakin yrittää löytää jotain pelattavaa, joka ei olisi pelkkää yhden idean varaan rakennettua mobiilikuraa. Vaikka näytön koko on vain maltilliset neljä tuumaa, osoittautui puhelin silti yllättävänkin kookkaaksi ja vaikka sitä yhdellä kädellä edelleen helposti ohjastaakin, on se miltei sillä hilkulla, että asteen verran pienempikin olisi kelvannut. Suoraan boksista käytössä ollut Androidin Jelly Bean sen sijaan pyörii ainakin omiin tarpeisiini nähden aivan riittävän sutjakkaasti ja intuitiivisesti. Tallennustilakaan ei ole ongelma. Laitteen omat kahdeksan gigaa riittänevät pitkäksi toviksi eikä tyystin standardi 16 gigan SDHC-korttikaan pankkia räjäyttänyt.

Katsellaan tässä elämän kuluessa mihin miniässä taipuu mutta eiköhän tuolla taas ainakin seuraavat puoli vuosikymmentä pärjätä. Jopa K810i sai siirtyä syrjään lähinnä siksi, ettei sillä pystynyt tappamaan aikaa niissä fataaleissa, hyvin suurella todennäköisyydellä meitä kaikkia ennemmin tai myöhemmin kohtaavissa tilanteissa, joissa on pakko pönöttää pitkät tovit kuuntelemassa jotain tyystin tyhjänpäiväistä ilman mahdollisuutta suojautua samalla tavalla kuin useimmat muut. Pädi toki hanskaa tuollaiset(kin) tilanteet enemmän kuin hyvin mutta se on suunnitelmallinen väline siinä missä puhelin kulkee ensiapulaukun kaltaisesti matkassa milteipä aina.

Kaiken tämän riettaan tyhjänpäiväisen pelailun keskellä huomaan kerta toisensa jälkeen ajautuvani takaisin milloin minkäkin Project Divan pariin. Tämä outo taipumus sai miettimään sitä, miksi ylipäätään pelaan ja kirjoitan siitä. Niinikään jäin pohtimaan, miksi jokin muukin kuin vain keskeneräinen tarina voi vokotella palaamaan jonkin sinänsä jo koetun pariin. Vaikka tämän sepustuksen innoittajana onkin vanha tuttu Hatsune Miku: Project Diva Dreamy Theater Extend, toimikoon se tällä kertaa vain jonkinlaisena yleispätevänä viitekehyksenä.

Miksi palata on helpompi kysymys kuin pelkkä miksi, joten aloitetaan siitä. Mikä tahansa Project Divan kaltainen rytmipeli on jo lähtökohtaisesti kaksijakoinen. Siinä on sekä peli että musiikki. Jälkimmäisellä on tietenkin esteettinen arvo. Kappaleen pitää olla hyvä ja jos se on, mielelläänhän sitä kuuntelee useammankin kerran. Riittävän mukaansatempaava pelimekaniikka pystyy kuitenkin laajentamaan tuon toisteisuuden tenhoa moninkertaisesti. Jos oppimiskäyrää lisäksi taivuttaa riittävän taidokkaasti, saadaan aikaan vieläkin parempi koukuttavuus.

Musiikillisesti Project Divat ovat tietysti viimeisen päälle subjektiivisia kokemuksia mutta pelillisen lisän siihen musiikkiin ne tuovat täydellisesti. Osuva tai missattu nuotti on mitä selkein merkki siitä, miten suoritus milloinkin etenee. Samalla eri vaikeustasot ovat toteuttaneet tuon edellämainitun oppimiskäyrän suorastaan esimerkillisesti. Kun ääripäät ovat helppo ja tavallaan mahdoton, on oma lokoisa paikkansa moiselta asteikolta helppo löytää.

Sillä ei ole mitään merkitystä, onko joku toinen maailmassa parempi (tietenkin on) mutta sillä on kaikki maailman merkitys, voiko katsoa kehittyneensä. Tässä rytmipelit ovat mitä parhain ja kannustavin opettaja. Vielä tänäkin päivänä, satojen sarjan parissa vietettyjen tuntien jälkeen voin nähdä saavuttaneeni joskus jotain. Riittävällä keskittymisellä saatan myös pystyä päihittämään itseni ja siitä palaamaan houkuttelevassa pelaamisessa mielestäni on kyse. Jos peli ei tuollaista tue, se jää kertakäyttöiseksi. Se ei missään nimessä ole mitenkään negatiivinen asia. Hetkellisetkin elämykset voivat olla koskettavia ja pysäyttäviä. Uudelleenpeluuarvo on jotain, mikä tukee nimenomaan sellaisia pelejä, joissa pelkkä niiden läpäisy ei sen kummempaa elämystä tuota. Molempia lähestymistapoja tarvitaan.

Ja sitten se miksi. Miksi tuhlata aikaa turhuuteen, kun voisi keskittyä vaikka syövän parannuskeinon keksimiseen tai vaikkapa tapoihin tehdä aina vain enemmän rahaa? Niin media kuin pelaajatkin tuppaavat keksimään innolla mitä mielenkiintoisimpia argumentteja pelaamisen puolesta tai sitä vastaan mutta harvemmin muistetaan, ettei pelaaminen ole lopulta kuin viihdettä. Auvoisaa, vaatimuksista vapaata ja arjesta pakenemiskeinon tarjoavaa viihdettä. Miksi sen pitäisi edes olla mitään muuta?

Ei sillä, että se pelkkää turhuuttakaan olisi. Nuo ns. kertakäyttöpelit antavat vastaavia elämyksiä kuin musiikki ja elokuvatkin mutta yleensä pidempinä ja interaktiivisina. Pulmia tai riittävän hyvin käsikirjoitetun tarinan sisältävät pelit pakottavat ajattelemaan. Tulosparantelu vaikka nyt sitten Project Divojen parissa on sinänsä älyvapaata mutta refleksit ja ulkoa opettelu pysyvät hyvässä terässä onnistumisen ja kehittymisen kaltaisia positiivisia tuntemuksia yhtään väheksymättä. Kaiken tämän pukeminen sanoiksi pitää sekä kieliopin että käännöstaidot iskussa. Mitään näistä ei tule tehtyä eikä pitäisikään tehdä pelkästään niiden itsensä vuoksi. Ne ovat vain pelaamisen mukavia pikku sivuvaikutuksia.

En itse asiassa ole ihan varma, miksi tällainen avautuminen tuli ylipäätään naputeltua mutta aina hetkittäin tulee pakottava tarve sukeltaa myös päivittäisen pelailun taustatekijöihin. Kaipa pelaaja on vain omituinen otus.

Kuluva viikonloppu on mennyt lähinnä vuodenvaihteessa vanhenevan plussasisällön perkaamisessa. Ensimmäisenä jonossa oli minimalistinen Limbo, jossa pieni poika matkaa juosten, loikkien ja fysiikkapohjaisia pulmia ratkoen tietään läpi synkän ja vaarojen täyttämän metsän. Ja siinäpä oikeastaan kaikki. Limbo koreilee tyylikkään harmaasävyisellä maailmalla, hyvillä animaatioilla ja lukuisilla mahdollisuuksilla heittää henkensä, oli kyseessä sitten jättimäinen hämähäkki, nippu äkäisiä natiiveja tai ihan vain perinteinen piikkikuoppa.

Nimettömän ja äänettömän pojan ainoina liikkeinä ovat hyppy, köysien varassa kiikkuminen ja esineiden vetäminen tai työntäminen. Näiden yksinkertaisten kontrollien ympärille on rakennettu ihan pikkukivoilla puzzleilla täytetty 2D-seikkailu. Kestoa sillä ei kuitenkaan ole kolmea tuntia enempää. Hyvästä pelattavuudesta ja erikoisesta tunnelmasta huolimatta kokemus jää vähän mitäänsanomattomaksi ja matkan perimmäinen tarkoitus epäselväksi. Yhden miehen tuotannoksi ihan kunnioitettava suoritus mutta sitä hankalasti määriteltävää Jotain™ peli olisi kaivannut enemmän.

Harmaudesta olikin sitten hyvä siirtyä karkkigrafiikan pariin. Hell Yeah! Wrath of the Dead Rabbit onnistui sekä yllättämään että hurmaamaan räävittömän anarkistisella ja sekopäisellä asenteellaan. Helvetin valtias, kuollut prinssipupu Ash on pulassa. Joku hyväkäs on leikkinyt paparazzia ja napsinut hänestä noloja kuvia kylvyssä. Kaiken muun pahan lisäksi jo satakunta tuonpuoleisen demonia on nähnyt nuo kuvat, joten on takaisinmaksun aika. Leijupyörä alle, torrakko käpälään ja kaikki sata todistajaa mullan alle, kuvien ottajasta nyt puhumattakaan.

Hell Yeah! on vauhdikas ja täyskahjo, runsaalla ammuskelulla maustettu 2D-tasoloikka pienellä ripauksella pulmanratkontaa. Ash rullailee ja loikkii ympäri laajoja, moneen suuntaan polveilevia tasoja ja listii kuvat nähneitä demoneja todella vakuuttavalla temmolla. Kun kohde on ensin täytetty lyijyllä, se viimeistellään huikean yliampuvalla ja hurmeisella lopetusliikkeellä, joka aktivoidaan wariowaremaisella, yleensä hyvin omituisella minipelillä. Peli tarjoaa taatusti ainoana mahdollisuuden todistaa tilanne, jossa vihollisen lopettaa 3D-laseja käyttävä T-Rex tai jossa pomovastus on perse. Kyllä, järkyttävän huonoa navanalusläppää lateleva perse.

Listimisen ohessa Ashin asevalikoimaa päivitetään singoilla, kranaateilla tai vaikkapa pyhää vettä ruiskuttavalla Super Soakerilla. Tappotyö pitää lisäksi tehdä tyylillä, joten sinne tänne ripotelluista kaupoista voi ostella kanille jos jonkinlaisia päähineitä ja koristeita. Normikaavaa rikotaan tasoilla, joissa Ash lentelee avaruusaluksella tai uiskentelee syvissä vesissä letkeän funkin säestyksellä ja joutuupa pupuparka myös painajaismaiseen maailmaan, jossa kaikki on taustamusiikkia myöden ällöttävän söpöä ja kaunista. Otettua vahinkoa parannetaan, kuinkas muutenkaan, käymällä pikaisesti verisuihkussa.

Hell Yeah! lyö yli jokaisella mahdollisella sektorilla ja on vähintäänkin hengästyttävä kokemus. Kaikki 101 kohdetta saa päiviltä noin yhdeksässä tunnissa, mikä sekin kuvaa hyvin pelin kompaktia luonnetta. Tekemistä piisaa, jokaisen nurkan takana odottaa jotain uutta ja yllättävää ja pieniä ja vähän isompiakin pomotaistoja on siis vaikka kuinka ja paljon. Sikäli pelin rytmitys on pielessä, että läpipeluun jälkeen olo on kuin kokonaisen kakun ahmineella; vähän turpea ja häkeltynyt siitä, mitä tulikaan tehtyä. Kaikkea on ehkä liiankin paljon tai se on ohi liian nopeasti mutta noin yleisesti ottaen Hell Yeah! osoittautui suorastaan helvetin hyväksi välipalaksi!

Viimeisenä yhtä nopeimmin läpipelattavista peleistä edustaa puolestaan PaRappa the Rapper, jossa otsikon nimikoira luovii tietään ihastuksensa Sunny Funnyn sydämeen räppäämällä ja uskomalla itseensä. Tämä alunperin 1996 PS1:lle julkaistu rytmipeli sai uuden elämän PSP:llä, jolle sen aikoinani jostain alekorista nappasin. Neljää kuvionappia ja kahta olkapäänappia käyttävä pelimekaniikka on suoraviivainen ja yksinkertainen. Ruudun yläreunaan ilmestyvä nappisarja toistetaan, kunhan PaRappan mukana jammaava opettaja on sen ensin omalla räpillään esitellyt.

Kappaleita pelistä löytyy vain kuusi ja vaikka nuottien virhevara on miltei olematon, on lemmenkipeän rytmipiskin tarina onnellisesti lopussa yhdessä vaivaisessa tunnissa ilman mitään sen kummempaa lisäsisältöä. PaRappan paperimainen graafinen ilme on toki omaperäinen, aikoinaan komeita CG-välianimaatioita riittää ja osin pientä reggaehenkeä sisältävät räpit ovat hauskoja mutta nykypäivän standardeilla mitattuna sisältöä on aivan liian vähän. Silti kiva pieni aikamatka rytmipelien alkulähteille.

Arki lymyää jo nurkan takana mutta olipahan lokoisa pikkuloma! The Ratchet & Clank Trilogy ja tarkemmin sen Ratchet & Clank luovutti pelitilin 16:nnen platinan miltei suunnitelmien mukaan. Pelin toisen läpipeluukerran mieleenpainuvin piirre oli juovuttava kaikkivoipaisuuden tunne. Koska suurella vaivalla ja isolla rahalla hankitut aseet ja terveyslaajennukset siirtyivät toiselle kierrokselle sellaisenaan, muuttui tiukka peruspelaaminen rentouttavammaksi ramboiluksi loppuja ovelasti piilotettuja salaisuuksia bongaillen. Jännä sinänsä, miten erilainen pelikokemus uusinta voi noinkin pienillä variaatioilla olla.

Liian helpoksi tai toisteiseksi peli ei silti käynyt, sillä erilaiset aika- ja vahinkorajoitteita omaavat haasteet pitivät mielenkiintoa hyvin yllä. Ainoana poikkeuksena tähän oli vaatimus haalia kasaan miljoona pulttia. Vaikka uusinnassa niitä kertyy kaksin verroin normaalia enemmän, kitsastelee peli niiden suhteen silti liikaa. Lisäksi kaiken mahdollisen romppeen ostamiseen ja päivittämiseen kuluu tuosta budjetista noin puolet tai kaksi kolmannesta, joten loppuja saa grindata tympeä ilme naamalla ilman mitään muuta porkkanaa kuin saada tuo viimeinenkin vaatimus täytettyä. 32 tuntia meni mutta tulipahan tehtyä.

Retroilua sen sijaan on jatkettu vain parin tunnin verran. Valitettavasti Midway Arcade Origins ei osoittautunut aivan niin vetäväksi kokoelmaksi kuin Segan vastaava. Arcadepeleistä ei vain löydy samaa syvyyttä ja särmää kuin 16-bittisistä konsoliklassikoista. Mikä pahempaa, monia kokoelman peleistä pelattiin alunperin ratin tai trackballin avulla. Niiden mallinnus pädille jättää paljonkin toivomisen varaa ja niinpä pelaaminen taantuu ajoittain melkoiseksi säheltämiseksi.

Toisaalta Super Off Roadin ja Championship Sprintin kaltaiset kabinetit imivät teinivuosien markkojani hyvinkin ahnaasti, joten kyllä tuosta ihan siedettäviä nostalgiasäväreitä irtoaa. Myös monipuolisuus on 31 pelin ansiosta kunnossa ja paketti tarjoaakin laajan kattauksen ammuskelua, ajelua, toimintaa ja sekalaista urheilua. Miltei jokaiselle pelille on keksitty myös jokin pystillä palkittava tavoite, joka ei yleensä vaadi mahdottomia. Puolet näistä sai suoritettua kokolailla vasemmalla kädellä ja tuskinpa ne loputkaan kummoisia ovat, kunhan noihin osin epämääräisiin kontrolleihin saa vähän tuntumaa.

Ensivaikutelma tästä peliläjästä on joka tapauksessa ikävän keskinkertainen, vaikka noin yleisesti ottaen retrokokoelmat silkkaa parhautta ovatkin.

The Pinball Arcade sen sijaan jatkaa hauskuuttamista. Se on kasvanut ladattavan lisäsisällön myötä jo 14 pöydän laajuiseksi ja sessiot niiden parissa päätyvät venymään kuin varkain. Aikakirjanpito tuon osalta on jo tyystin sekaisin mutta olisiko tuohon jo 13 tuntia uponnut. Kerta vielä -viehe on syvällä suupielessä ja kuten oikeassakin elämässä, aina silloin tällöin sisäinen Tommy herää eloon ja yhdellä pallolla pystyy tuurin ja taidon järjettömällä yhdistelmällä käsittämättömän pitkiin ja pisterikkaisiin suorituksiin. Yleensä saman pelin muut pallot ovatkin sitten alle kymmenen sekunnin katastrofaalisia rännisähellyksiä, mikä todennäköisesti on universumin tapa säilyttää tasapaino.

Flipusimulaattorina The Pinball Arcade on siis käytännössä niin lähellä täydellisyyttä kuin mahdollista. Sitä vaivaavat kuitenkin lukuisat pienet lastentaudit satunnaisista game overin jälkeisistä kaatumisista mystisiin pallojumeihin, joista ei selviä pöytää tönimällä, tilttaamalla tai edes virtuaalivalvojaa paikalle kutsumalla. Myös vaikeampi haastesetti on parissa pöydässä aktivoitunut, vaikka helpompaakaan ei ole vielä täysin suoritettu. 95% ajasta kaikki toimii silti prikulleen kuten pitääkin, joten peli-ilo tai huippupisteet eivät näistä pikkuvaivoista pahemmin vaarannu.

Tämän viikon viimeisiksi numeroiksi arvotaan vielä 17 (platina) ja 37 (tuntia), kun Vitan iki-ihana Hatsune Miku: Project Diva F on pystiensä osalta bueno. Läpihän tuo meni jo kauan aikaa sitten mutta rytmipelailu ja suorituspisteillä hahmojen huoneisiin osteltavat kalusteet ja lahjat ovat viihdyttäneet pitkin syksyä. Taidot eivät tosin ole vahingossakaan päässeet paranemaan; vaikealla täydellisiä suorituksia ei edelleenkään taida löytyä edes kymmentä ja extreme on yhä jotain, jonka kierrän kaukaa. Satunnaiseen ja mukana kulkevaan pelailuun Project Diva F on silti parasta mahdollista huumetta.

Vielä yksi hyytävän kylmä päivä ennen tässä vaiheessa vuotta kovin tervetullutta neljän päivän pelailuntäyteistä minilomaa ヽ(＾Д＾)ﾉ Sitä odotellessa traileriviihdettä Segalta, eli PS3:lle maaliskuussa ihan hyllypelinä julkaistava Hatsune Miku: Project Diva F. Käytännössä se sama peli kuin Vitalla mutta kuusi uutta kappaletta ja toistakymmentä uutta esiintymisasua. Pelidatan pitäisi siirtyä näiden kahden välillä varsin vaivattomasti, joten tällä kertaa tiluttelua ei kenties tarvinne aloittaa tyystin tyhjältä pöydältä.

Ja koskapa tänään ei ole sen kummempaa raportoitavaa, hoidetaan tämän blogin toistaiseksi viimeinen plussamerkintä pois alta. Joulun odottelua juhlistetaan kieltämättä ihan kovalla kolmikolla Batman: Arkham City, Vanquish ja Limbo. Näistä kaksi ensimmäistä löytyvät jo hyllystä ja tarkoitus olisi niihin jossain hiljaisessa välissä (lue: lehmien lentäessä) tutustua mutta varsinkin Limbo oli ihan aidosti positiivinen yllätys. Se on houkutellut jo julkaisustaan lähtien mutta päälle kymppi (tästä) parin tunnin kokemuksesta tuntui aina vähän turhan tyyriiltä. Mukavaa, että senkin pääsee viimein koestamaan.

Ja kyllä, tiedostan täysin mikä järkyttävä arvokeskeinen ristiriita tässäkin postauksessa piilee mutta sellaista se on (^_^;)

No okei, onhan siihen jouluun vielä kosolti aikaa mutta pelishoppailu tältä vuodelta alkaa vedellä jo viimeisiään ja joulukuun ohjelma lienee lyöty näillä lukkoon. Alekoreja on siis taas tullut tongittua tryffelisian innolla ja viimeisten parin kuukauden aikana myös muutama import-kuriositeetti viekoitteli tiensä kokoelmaan. Harrastus jatkuu pitkälti lievän vaihtoehtopelaamisen merkeissä mutta ei tässäkään kämpässä nyt tyystin immuuneja isojen lafkojen isoille peleille olla.

Jaksoin hetken innostua EA:n ilmoituksesta julkaista Mass Effect trilogiaversiona mutta kun kävi ilmi, että siitäkin jätetään pois valtaosa peleihin myöhemmin julkaistusta lisäsisällöstä, saa se versio pitää tunkkinsa. Tilalle nyt jo kovasti halventunut Mass Effect 3 -keräilypainos, jolla minäkin saan viimein Shepardin saagan päätökseensä. Street Fighter X Tekken nyt tuskin saa ryövättyä aikaa eräältä toiselta mätkinnältä (virnistys) mutta spessuversio reilulla kympillä oli liian hyvä missattavaksi. Isoista bokseista viimeisenä Zone of the Enders HD Collection sen kummemmin alennuksia odottelematta ihan vaan koska mechat ja Kojima-san (´∀｀)♡

Wii-puolta edustaa puskista yllättänyt Opoona, lähinnä koska se esiintyi tässä 1UP:n artikkelissa. Riittävän hyvä myyntipuhe ainakin minulle mutta pakko siis myöntää, että meni aikanaan ohi kaikkien sensorien. Raving Rabbids Party Collection taasen on helpompi tapaus. Näille Ubisoftin maanisille pupuille on tullut naurettua muutamalla videolla mutta pelit itsessään ovat aina jääneet väliin. Nyt kun kaikki kolme sai yksiin kansiin paketoituna taas sillä reilulla kympillä, maksanee tuo itsensä viihteenä takaisin vaikka kyseessä pelkkää höpsöä minipelaamista olisikin.

PS3-puolella taasen tallataan pääsääntöisesti tuttuja latuja. Asura's Wrath ja sen hikinen testosteronitoiminta kiinnosti vasta hinnan laskettua riittävästi siinä missä The Ratchet & Clank Trilogy on jäänyt väliin ihan vain kiireiden vuoksi. Tuon HD-päivitetyn trilogian pelit ovat jo PS2-ajoilta enemmän kuin tuttuja mutta hyvinkin mieluusti ne kokee nyt taas uudelleen. Ovatpahan ainakin sitä kunnon wanhaa tasoloikkatoimintaa eikä näitä väsähtäneitä viritelmiä, joiden avulla Sony yrittää yhä epätoivoisesti pitää sarjaa elossa (kyllä, juurikin te All 4 One ja Q-Force siellä takarivissä, älkää edes yrittäkö).

Kovia odotuksia pitää sisällään ainakin The Testament of Sherlock Holmes, jonka on huhuiltu olevan ihan kunnon vanhan koulukunnan seikkailupeli. Which would be awsum! XCOM: Enemy Unknown taasen voisi olla vuoropohjaisen strategiajeesuksen toinen tuleminen mutta jokin kumma tuossa vain harasi julkaisupäivänä vastaan. Ehkä sitä vain pelkää, ettei tuo sittenkään olisi niin huikea elämys kuin UFO: Enemy Unknown joskus silloin 90-luvulla mutta kaipa se riski on pakko ottaa.

Viime päivien retroilua jatkanee hienosti uunituore Midway Arcade Origins, johon on paketoitu päälle 30 kyseisen julkaisijan klassikkoa vanhoilta vuosikymmeniltä. Maistuu varmasti! Ja vaikka edeltäjänsä ei mitenkään kummoista jälkimakua jättänyt, saa myös Final Fantasy XIII-2 mahdollisuutensa nyt, kun pelin HK-versio viimein suostui halpenemaan ja on tälläkin kertaa se ainoa, jolla pelistä voi nauttia englanninkielisellä tekstityksellä ja alkuperäisellä japaniaudiolla. Japanofiliaa ruokkii myös K-On! Houkago Live!! HD Ver. joka tosin on vain HD-ehostettu versio tässäkin blogissa reilu vuosi sitten viihdyttäneestä PSP-tiluttelusta.

Viimeisenä vielä kovinta vuoden peli -potentiaalia omaava Virtue's Last Reward. Nine Hours, Nine Persons, Nine Doors iski pari vuotta takaperin kuin miljoona volttia ja vaikka olen yhä hieman huolestunut siitä, että tämä olisi ehkä liikaa sitä samaa, ovat odotukset jo yläkerran naapurinkin katosta läpi. Tekisi niin mieli rynnätä tuon kimppuun heti mutta on pakko odottaa hetkeä, jolloin sen voi aloittaa ja ahmia mahdollisimman tiiviissä tahdissa läpi. Tuleva viikonloppu on taas kerran kiireistä sorttia mutta kunhan ensi viikko koittaa ja Suomi juhlistaa itsenäisyyttään... :P~~~~~

Kaiken tämän päälle vielä neljä uutta ladattavana lisäsisältönä viime päivinä julkaistua Pinball Arcade -pöytää niin alkaa olla taas mielekästä puuhasteltavaa pitkälti ensi vuoteen.

Iltaa taas. Hiljaista on pidellyt mutta toisaalta eipä viihderintamalle kummempaa edes kuulu. Aika on kulunut tuttujen syyllisten parissa, kuten vaikkapa Gran Turismo 5. Pientä hinkua on edelleen saavuttaa ajajataso 40, kerätä tuhannen auton talli tai edes pistää kollektiiviseen matkamittariin parikymmentä tuhatta kilometriä. Pirun pitkään siihen silti menee. Tasolla 38 majailu, 947 auton omistajuus ja 19,219 kilometrin ajelu on ottanut 168 tuntia, mikä alkaa jo koettelemaan viitseliäisyyteni rajoja. Noh, vastahan tässä on kohtapuoleen pari vuotta kisailtu...

Levuttaminen kävisi nopeammin, mikäli jaksaisi pelata päivittäin. Jo viiden päivän putki palkittaisiin tuplamäärällä rahaa ja expaa mutta aika harvoin pelin pariin tulee noin taajaan palattua. Tai silloin kun tulee, ei kerrointa jaksa pitää yllä. Autojen osalta kapuloita rattaisiin heittää vielä omistamattomien käyminen harvinaiseksi. Joka kisan jälkeen päivittyvästä käytettyjen autojen liikkeestä ei enää bongaa kovinkaan helposti mitään uutta siinä missä aiemmin ostettavaa piisasi niin paljon kuin pelilompakko suinkin antoi myöden. Niin tai näin, loppusuoralla sentään ollaan jo.

Toisena pelitunteja on rohmunnut kiivaasti Dead or Alive 5. Kellon mukaan niitä on kertynyt lyhyehkössä ajassa jo 56 mutta toisaalta aika iso osa tuosta on mennyt pelin etsiessä maailmalta muita taisteluhaluisia samalla, kun puuhastelen jotain muuta. Siinä missä kykyni ovat taantuneet, on online rank aika surrealistisesti noussut. En oikein ymmärrä, miten se voi nyt olla D, kun 534 matsista voittoja on vain 30. Tuosta se ei tosin enää näytä liikkuvan käytännössä mihinkään suuntaan.

Karmivat tilastothan nuo ovat ja huomattavasti enemmänkin voisi joinakin päivinä yrittää mutta peli täyttää tehtävänsä ihan riittävän hyvin näinkin. Kun mihinkään ei työpäivän jälkeen jaksa kunnolla panostaa, Dead or Alive 5 on helppo pistää tulille ja nauttia illan mittaan puolihuolimattomasti kosolti nopeista, satunnaisista matseista, joista jonkun hassun saattaa hirveällä munkilla vieläpä voittaakin. Jos tässäkin sen tuhannen ottelua nyt ensin tahkoaisi ennen kuin keksii jonkin tähdellisemmän tavoitteen.

Flipujen takominenkin luonnistuu jälleen. Viime viikolla hankittu The Pinball Arcade on viihdyttänyt jo seitsemän tuntia ja onhan se vaan kovin, kovin mainio. Jopa Pinball Hall of Famesta tutut pöydät on mallinnettu kokonaan uudelleen ja ne tuntuvat vielä himpun verran aiempaakin särmemmiltä. Parempien tulosten metsästämisen ohessa voi jälleen kerran suorittaa pöytäkohtaisia, ennaltamäärättyjä haastesettejä (extrapallojen hankkimista, skillshotteja, yms.) mutta Pinball Hall of Famesta poiketen niitä on nyt kaksin kappalein; se perinteinen helpohko ja toinen, joka todella ottaa flipuvelhosta mittaa.

Nuo kolme ovat erinomaisia esimerkkejä peleistä, joiden parissa voi viihtyä myös ns. puolivaloillakin. Jos ei jaksa innostua edes tuon vertaa, voi aina seurata jonkun muun pelailua. Siihen sopii edelleen mitä parhaiten vasta viime tammikuussa löytämäni GameCenter CX. Shinya Arinon pyristely 8- ja 16-bittisten, supervaikeiden pelien parissa on yhä helkkarin hauskaa katseltavaa, varsinkin kun sympaattisen miekkosen aikaisin aamulla aloitettu haaste saattaa useinkin venyä aina seuraavan yön pikkutunneille saakka. Ihailtavan hyvin tätä toistaiseksi länsimaisen julkaisun välttänyttä sarjaa on saatu satunnaisten jaksojen osalta fansubattua, mistä kiitoksia kaikille osallisille – olette hienoja ihmisiä!

Siinäpä tuo yhden pelaajan hiljaisuuden täyttämä viihdeviikko kömpelösti purettuna. Aina ei voi olla uutta ja jännää. Voi tietysti yrittää myös maailmankuvansa laajentamista, mikä oheisella rautakasalla saattaisi jopa onnistua. Kutakuinkin ajantasainen ja pelikelvollinen PC olisi siis tavoitteena, kunhan nyt saisi ensin kaiken pistettyä läjään ja mielellään vielä niin, ettei lopputuloksena ole vain vienoa savukiehkuraa ja pamahtaneen elektroniikan käryä. Challenge accepted.

Hitto. Pitäisi oppia seuraamaan pelisceneä vieläkin tiiviimmin. Alkuvuodesta kaikille mahdollisille konsoli- ja mobiilialustoille digitaalisesti julkaistu The Pinball Arcade meinasi mennä ohi mutta nyt tällainen rikollinen huolimattomuus on saatu korjattua. Tämä pienen FarSight Studiosin helmi on käytännössä uudelleenlämmitelty Pinball Hall of Fame: The Williams Collection, josta viime sunnuntaina innoissani meuhkasin. Peruspeli tarjoaa kympillä neljä pöytää, minkä lisäksi kahden pöydän lisäpaketteja on julkaistu vitosen kappalehintaan täällä Euroopassa jo neljä ja lisää on tulossa.

Pojat ovat löytäneet klassikkoflipujen digitaaliseen restaurointiin varsin toimivan tavan. Pöytien hävyttömän kallis lisensointi hoidetaan joukkorahoituksella Kickstarterissa, jonka jälkeen ne mallinnetaan niin yksityiskohtaisesti ja uskollisesti, kuin suinkin mahdollista. Sinänsä näätämäisesti sekä peruspelin että jokaisen pöytäpaketin sisällöstä puolet on jo tuttuja Pinball Hall of Famesta mutta siinä määrin kunnioitettavaa työtä kehittäjä tekee, että sitä oli pakko tukea. Onpahan nyt kuusi tyystin uutta pöytää pelattavaksi ja mukavana bonuksena PS3-version ostaneet saavat Vita-version kaupan päälle.

Itse pöydistä ei toistaiseksi ole sanottavaa, sillä molemmat kyynärvarret ovat ottaneet oikein kunnolla nokkiinsa siitä edellisestä flipumaratonista. Ilmeisesti yhdeksän tuntia pelkkää L1/R1-olkapäänappien takomista ei ole kovinkaan hyvä idea ~(>_<~) Nyt saman yrittäminen on siinä määrin kivuliasta, että tämän pariin on pakko palata vasta myöhemmin. Kumma kyllä monipuolisempi pädipelaaminen silti edelleen luonnistuu. First world problems (~_~;)

Perjantain kunniaksi muutama sananen loistavan julkaisumaun omaavan Santa Monican viimeisimmästä pelistä, The Unfinished Swan, jonka Sony pukkasi ulos meille plussajäsenille viikon etuajassa. Jotkut muistanevat, että tätä julkaisua tuli mehusteltua trailerin muodossa jo syyskuun alussa ja siitähän sen lähtökohta hyvin selviääkin. Orpokotiin joutunut pieni poika, Monroe, tempautuu eräänä yönä outoon maailmaan seuraten edesmenneen äitinsä maalaamaa, keskeneräiseksi jäänyttä joutsenta.

Tuo maailma on omalaatuisen kuninkaan hallitsema valtakunta ja ainakin aluksi hyvin tyhjä paikka. Pelkkää valkeaa joka puolella. Monroe pystyy viskomaan mustepalloja, joiden roiskeet antavat tuolle tyhjyydelle muodon. Näin hän pystyy etenemään yhä syvemmälle tässä perin eriskummallisessa ympäristössä, joka matkan edetessä täydentyy varjoilla ja väreillä. Pian mustepallot vaihtuvat veteen, joka vetää puoleensa kaikkialle leviäviä, kiipeilyn mahdollistavia köynnöksiä ja silti... Silti tuo mystinen lintu tuntuu pysyvän aina sen askeleen verran tavoittamattomissa...

Ja tuossapa oikeastaan kaikki, mitä tästä lyhyestä mutta sykähdyttävän kauniista seikkailusta uskaltaa sanoa. The Unfinished Swan edustaa rohkeasti sitä ehkä hieman kyseenalaisen leiman saanutta taidepelaamisen (kyllä, keksin tuon juuri äsken) saraa, jota on hyvin vaikea pukea edes etäisesti järkeviksi sanoiksi. Raaimmmalla mahdollisella luokittelulla peli on ensimmäisen persoonan seikkailusatu. Sinne tänne ripoteltuja sivuja löytämällä miellyttävästi eläytyvä naisääni kertoo tuota satua eteenpäin. Esitystapa ilahduttanee lapsiakin mutta toisaalta käsiteltävästä teemasta löytyy kosolti koskettavaa syvyyttä myös meille aikuisille.

Eikö tässä jaarittelussa ole mitään tolkkua? Niinpä. Olo on taas kuin maaliskuussa, jolloin Journey pisti yhtä sanattomaksi ja sitä ennen, silloin kun tämä blogi oli vielä pelkkä pilkahdus kirjoittajansa sormenpäissä, Flower teki saman. Aivan noiden kahden klassikon tasolle The Unfinished Swan ei yllä. Se ei tunnu luottavan omaan itseensä ja sen neljään päälukuun jakautuva tarina edustaa tyylillisesti neljää eri lähestymistapaa mutta tuon pikkuharmin jos on valmis antamaan anteeksi niin onhan tämä vaan perhanan hieno ja mieleenpainuva esitys! Tarinan kokee siinä tunnissa tai parissa ja kaikki pelin pystit lienevät hallussa alta viidessä mutta hetkellisyydestään huolimatta en kadu ostostani tippaakaan. Jos tämä on tekotaiteellista paskaa niin näyttäkää minulle peli, joka ei ole.

Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä myös sunnuntaille mahtui kaksi läpipeluuta. Aamun aloitti heinäkuussa vaiheeseen jäänyt Shadow Hearts: From the New World. Valloilleen päässyt kauna saatiin lopulta taas asioihin ja viimeisessä mittelössä molemmilta osapuolilta löytyi runsaasti tylyjä ja visuaalisesti koreita erikoisliikkeitä toistensa niskaan viskottavaksi. Hieman päälle 38 tunnin myötä oma porukka oli onneksi sen verran hyvin varustettu ja levutettu, ettei tuossa vaiheessa nurmea tarvinnut kerta toisensa jälkeen purra. Silti tiukkoja hetkiä piisasi ja hauskaa oli.

Ottaen huomioon, että miltei neljännes peliajasta taisi kulua optionaalisen sivusisällön perässä, ei From the New World todellakaan ole JRPG-mittapuulla kovinkaan pitkä seikkailu. Upean yksilöllisiä paikkoja siihen on silti mallinnettu enemmän kuin yksikään studio näin suurten tuotantokustannusten HD-aikana edes rohkenisi. Missään ei tarvinnut juoksennella kyllästymiseen saakka ja uudet kaupungit, kylät ja luolastot hehkuivat toinen toistaa värikkäämpinä, monipuolisempina ja tunnelmaan sopivan taustamusiikin säestäminä.

Vaikka loppua kohti kyyneleitä (ruudulla) vähän vuodatettiinkin, on From the New World silti pelisarjan selkeästi eniten kieli poskessa tehty osa. Kaksi aiempaa, yhtenäisen tarinakokonaisuuden muodostavaa osaa ovat teknisesti heikkolaatuisempia mutta draamallisesti paljon vaikuttavampia. Hyvin tämä kolmaskin peli silti onnistui paikkansa lunastamaan ja vahvistamaan näkemystäni siitä, että Shadow Hearts on yksi PS2-aikakauden parhaimpia JRPG-sarjoja.

Tuon jälkeen palasinkin sitten PS3:n puolelle, jossa tarkoituksena oli vain nopeasti tyypittää plussalaisille syyskuussa ilmaiseksi tarjoiltu, alunperin PC:llä jo 2009 päivänvalon nähnyt tsekkiläinen point-and-click-seikkailu Machinarium. Kyseessä on satukirjamaisen kaunis, tyystin ilman tekstiä pärjäävä tarina pienen ja sympaattisen robotin pulmantäyteisestä matkasta kaatopaikalta takaisin kaupunkiin ja sieltä pakoon. Pelin taide, minimalistinen lähestymistapa ja iso kasa mitä hämärimpiä ja haastavimpia puzzleja koukutti lopulta pelaamaan sen yhdeltä istumalta läpi. Aikaa kului kuusi tuntia eikä yhtäkään vihjettä mihinkään tarvinnut mistään luntata. Yay!

Machinarium on riemastuttava yhdistelmä Lucasartsin aikaisia graafisia seikkailuja ja Professor Layton -henkisiä puzzleja. Toimintoja ei oikeastaan ole. Sankari voi ainoastaan tepastella ympäriinsä ja typistää tai venyttää mekaanista vartaloaan mahtuakseen ahtaisiin paikkoihn tai ylettyäkseen korkeammalle. Kaikki muu tapahtuu automaattisesti ympäristön esineitä klikkaillen. Joitain peltipönttö poimii matkaan ja osaa niistä voi yhdistellä keskenään. Toiset taas aktivoivat jotain ympäristössä. Peli ei tyrki pelaajaa mihinkään suuntaan ja opastaakin kovin pidättyväisesti, joten eteneminen tapahtuu yleensä silkalla intuitiolla ilman tietoa siitä, kuka on tai mitä tarkalleen ottaen pitäisi tehdä.

Aluksi Machinarium tuntuu kovin hämmentävältä eikä sen kehittäjien aivoituksista tunnu saavan kunnollista otetta. Sinnikkyys kuitenkin palkitaan ja peli on tupaten täynnä äärimmäisen palkitsevaa oivaltamisen riemua. Etenemistä estävien ongelmien ratkaisut pysyvät miellyttävän rajatulla pelialueella ja vaikka aivojumpan tehokkuus onkin kovin subjektiivinen käsite, omaan makuuni haaste istui lähes täydellisesti. Mihinkään ei jäänyt jumiin ärsyttävän pitkäksi aikaa mutta sellaisia nautinnollisen kinkkisiä, 5-15 minuutin pähkäilysessioita sai viettää useampaankin otteeseen.

Kaiken kaikkiaan tyylikäs, omaperäinen ja hellyttävä pieni seikkailu, jonka olisi toivonut kestävän paljon pidempäänkin.