Oliverin hyveriipuksesta olisi kenties ollut hyvä löytyä yksi annos itsekuria myös pelaajalle; siinä määrin tiiviisti viimeiset neljä päivää on TV-ruudun ääressä kykitty. Häpeilemätön sohvaperunointi tuotti silti tulosta, sillä Ni no Kuni: Wrath of the White Witch pätkähti viimein läpi. Pelin loppupuolisko oli silkkaa riemua, sillä (uskoakseni tarkoituksellisesti) hyväksikäytölle hieman altis kasino teki sankaripoppoosta parissa tunnissa miljonäärejä. Kun maailmalta löytyi lisäksi pari harvinaista mutta aivan järkyttäviä määriä kokemuspisteitä tiputtavaa otusta, marssi loppupahisten ja sivupomojen armadaa vastaan niin ylilevutettu ja übergearattu jengi, että vastapuolta kävi jo miltei sääliksi. Toisaalta juuri tällaisen juovuttavan vallan voimalla minä haluan japaniropeni päättääkin.

Loput juonenkäänteet ovat spoilaamatta parhaita, joskaan mitään yltiösyvällistä tarinallista kokemusta Ni no Kuni ei loppujen lopuksi tarjoa. Modernia taisteluhässäkkää lukuunottamatta se on silti niin ylenpalttisella lämmöllä ja rakkaudella tuotettu tribuutti vanhoille hyville JRPG-ajoille, ettei paremmasta väliksi! Sivutehtäviä ahkerasti suorittaen ja lukuisia pelimaailmaan kätkettyjä salaisuuksia tonkien läpipeluu vei kunnialliset 48 tuntia ja rapiat päälle. Haikeita hyvästejä tekijöidensä huikealle luomukselle ei haluaisi jättää mutta Ni no Kuni tietää sen kyllä. Encorena jälkipeliin avautui vielä tukku uutta lisäsisältöä ja kun pelin pokaaleistakin on vielä yli puolet hukassa, jatkuu Oliverin ja kumppaneiden matka niin maan taatusti kohti 99 tasokattoa ja kaiken mahdollisen löytämistä. Niin erinomaisesta tapauksesta on kyse!

Kuluva sunnuntai on sekin jatkunut tiiviisti velho-opintojen parissa uurastaen. Ni no Kuni: Wrath of the White Witchin pelikello näyttää tällä hetkellä ainakin roolipeleille maltillista 24 tuntia samalla, kun uutta ja ihastuttavaa kävelee edelleen vastaan tasaisella sykkeellä. Oliverin ja Estherin seuraan on lyöttäytynyt hieman epäilyttävä, keski-ikäinen renttuvaras Swaine ja maailma on avartunut entisestään, kun sitä on päässyt koluamaan pienen merenrantakylän itsetietoisen kapteenin uljaalla Merilehmäksi nimetyllä laivalla. Olen myös tutustunut keijujen äärimmäisen hämmentävään kulttuuriin ja biologiaan, minkä lisäksi itse Shadarkin on piipahtanut pariin otteeseen tekemässä selväksi, että Oliverin maailmanpelastustouhuista ollaan valitettavasti erittäin hyvin kartalla. Ensimmäiset havainnot iki-ihanista ilma-aluksistakin on jo tehty vaikka taivaalle ei ihan vielä olla päästykään. Kiirettä siis piisaa.

Pelin rytmitys on osoittautunut sekin ensiluokkaiseksi. Parin tunnin tarinarykäysten välissä aiemmin vierailluista kohteista löytyy aina jotain uutta sivupuuhasteltavaa, jonka parissa kattavan apuripoppoon levuttaminen ja varusteleminen sujuu leppoisasti. Kaupunkilaisia voi auttaa metsästämällä etsintäkuulutettuja hirviöitä, paikallistamalla varastettuja tai kadonneita esineitä, ratkomalla ongelmia taikuuden avulla tai jopa harrastamalla hyvevaihtokauppaa. Oliverin hallussa olevaan riipukseen voi kerätä mm. innokkuuden, itsekurin ja rohkeuden kaltaisia luonteenpiirteitä niiltä, joilla moisia on liiaksikin ja lahjoittaa sitten niille, joilta niitä puuttuu. Yksinkertaista mutta toimivaa ja hyödyllistä, varsinkin kun sankaripoppoon resurssipula on valtaisa.

Jos mikään Ni no Kunissa ylettömän kaoottisen taistelusysteemin lisäksi mättää niin talous. Raha on jatkuvasti kortilla ja taisteluissa varsinkin AI:n ohjaksissa Esther ja Swaine kuluttavat magiapisteitään kuin karkkia. Juomat niiden palauttamiseksi maksavat maltaita ja apureiden varusteet kahta kauheammin. Yhdeksän aktiivisen avustajan taisteluvarustuksen saa vielä miten kuten pidettyä ajan tasalla mutta kaikki muut kentältä rekrytyt päätyvät samoin tein niistä huolehtivaan kenneliin. Taisteluista ja sivutehtävistä palkitaan toki rahallisestikin mutta aina sen verran kitsaasti, ettei velhoilulla vahingossakaan ainakaan rikastumaan pääse.

Haastetaso on pysynyt tavallaan maltillisena, joskin milteipä kaikki ne esineet, joita genressä tyypillisen vainoharhaisesti jopa lopputeksteihin saakka säästellään, ovat päätyneet käyttöön isoissa, komeissa ja ajoittain armottomissa pomotaistoissa. Nyt on oppinut jo ehkä astetta paremmin hyödyntämään ainakin Oliverin taustajoukkojen henkilökohtaisia vahvuuksia mutta etenemisen suurin tae on edelleenkin häpeilemätön ylilevuttaminen. Vaikeustason voisi milloin vain heittää kahdesta vaihtoehdosta sille helpommalle mutta sen verran itsekunnioitusta on vielä jäljellä, ettei moisiin oljenkorsiin haluaisi turvautua.

Niin tai näin, haastavan hauskaa piisaa yhä. Miltei jo nolostuttaa, että niin usein tulee whinettyä pelaamisen köyhtymisestä samalla kun näitä helmiä kuitenkin vielä julkaistaan. Ei Ni no Kuni nyt ihan vaikkapa Xenoblade Chronicles tai Dragon's Quest VIII: Journey of the Cursed King ole mutta siinä määrin paljon se varsinkin jälkimmäistä muistuttaa, että hattu nousee kunnioittavasti edelleen.

Kun vapaa-aika on kortilla, on kynnys massiivisten pelien aloittamiselle kerta kerralta korkeampi. Sen ylittäminen on silti ainoa tapa JRPG-herkutteluun, joten muut projektit jääköön nyt hetkeksi tauolle, kun Ni no Kuni: Wrath of the White Witch saa viimein luvan laittaa parastaan tässäkin huushollissa. Sen alku on varsin synkkä, sillä Motorvillessä asuvan 13-vuotiaan Oliverin äiti kuolee traagisessa onnettomuudessa. Eräänä iltana surun murtaman pojan kyyneleet herättävät kuitenkin eloon tämän lempilelun, eriskummallisen ja lyhtynenäisen, keijujen herra isoherraksi esittäytyvän Drippyn. Hän kutsuu Oliverin omaan fantasiamaailmaansa, jossa poju kenties saattaisi pystyä auttamaan edesmennyttä äitiään ryhtymällä velhoksi, joka vapauttaa Drippyn maailman pahansuovan mustan djinnin, Shadarin, ikeestä.

Erinomaisista ropelluksistaan tutun Level-5:n ja animestudioiden kiistattoman kuninkaan, Studio Ghiblin yhteistyönä syntynyt Ni no Kuni ihastuttaa jo alkumetreillään. Tätä lähemmäksi pelit eivät ole vielä piirroselokuvaa päässeet. Maisemat ovat kerrassaan huikeita, animointi erinomaista ja Tokion filharmoninen orkesteri rakentaa kuhunkin tilanteeseen parhaiten sopivaa tunnelmaa rautaisella ammattitaidolla. Teknisiltä puitteiltaan Ni no Kuni saa siis jo kättelyssä täydet pisteet vaan kuinka onkaan tarinallisten ja pelillisten elementtien laita?

Juoni on toki tavanomaisen tuttu ja turvallinen mutta ensiluokkainen tarinankerronta pitää otteessaan. Pienen pojan suuressa seikkailussa on käsinkosketeltavaa ja sydämeen saakka hiipivää lämpöä, josta varsinkin pelipuolella harvemmin pääsee nauttimaan. Puhelias ja kannustava Drippy perehdyttää Oliverin hellän varmaotteisesti velhouden moninaisiin saloihin samalla kun henkeäsalpaavat näkymät vaihtuvat tasaiseen tahtiin matkan edetessä kaupungista ja luolastosta toiseen. Kaksin reissua ei silti tarvitse taittaa. 13 tunnin urakoinnin myötä Al Mamoonin aavikkokeidaskaupungista mukaan on jo heittäytynyt suuren tietäjän tytär, Esther.

Ni no Kunin taistelusysteemi onkin sitten kosolti monimutkaisempi tapaus. Sankarit voivat halutessaan taistella itsekin mutta viisas velho ulkoistaa homman Pokémon-henkisille apureille. Oliver saa käsiinsä yhden sellaisen varsin varhaisessa vaiheessa ja voi siten keskittyä komentamaan sen toimia taistelukentällä siirtyen itse kehiin lähinnä silloin, kun siltä loppuu puhti tai on tarve joko taikoa tai kaivella esinelaukusta sekalaista parannusvälineistöä. Maksimissaan kolme kulloinkin käytettävissä olevaa otusta jakavat terveys- ja magiamittarit omistajansa kanssa, joten koko touhun juju on hyödyntää itse kunkin vahvuuksia ja paikata puutteita aina kulloisenkin tilanteen mukaan.

Jos tuo kuulostaa vähän sekavalta niin sitä se on myös käytännössä. Kun Tales-pelien kaltaisissa, vauhdikkaan reaaliaikaisissa taisteluissa pitäisi mikromanageroida tässä vaiheessa käytännössä jo kahdeksan hengen poppoota, menee touhu vähintäänkin häröpalloksi. Onneksi grindaaminen paitsi kannattaa, on se myös hauskaa. Apureiden (tai siis vastaantulevien vihollisten) rekryäminen taistelukentällä omaa vahvaa Gotta Catch 'em All -viehätystä ja sivutehtäviä vyörytetään niskaan sellaisella intensiteetillä, että pääjuonen seuraaminen jää väkisinkin sivuosaan.

Toistaiseksi Ni no Kuni on harvinaisen yksinkertaisesti pelattava Ghibli-leffa, mistä suosittelua on jo paha pistää paremmaksi. Saa nähdä, josko tenho jossain vaiheessa nuukahtaa tai taisteluissa vaadittava salamannopea reagointikyky ja yli-inhimilliset taktikointikyvyt purevat fataalilla tavalla nilkkaan mutta ainakin nyt seikkailu jatkuu vielä suotuisten tuulten alla suu korvia myöden virneessä.

Pfft... Naputtelutauolla on lusmuttu nyt sen verran pitkään, että lienee jo korkea aika palailla takaisin viihdehöpinän pariin. Ymmärrettävistä syistä pelailu on parin viime viikon aikana jäänyt luvattoman vähälle mutta ainahan sitä jotain pitää yrittää puuhastella. PS3:n levypesän päätyi omimaan Far Cry 3, joka tarjosi peräti 34 tunnin edestä vallan muikeaa hiekkalaatikkohubaa Rookin eksoottisella paratiisisaarella. Sinne matkaa Jason Brody yhdessä veljiensä ja kavereidensa kanssa pienimuotoista seikkailulomailua harrastamaan. Ikävä kyllä saari on pesäpaikka ase-, huume- ja orjakauppaa käyville moderneille merirosvoille, joiden haltuun kovaonninen turistipoppoo pian päätyy.

Jason onnistuu pakenemaan, mitä nyt ilkimysten seinähullu pomo Vaas pistää samassa yhteydessä velipojan kylmäksi. Kostoa ja eloonjääneiden kavereiden vapauttamista halajaa Jasonin mieli mutta yksin on paha nousta sortovaltaa vastaan. Onneksi saarella niinikään majaileva Rakyat-heimo on jo varsin tympääntynyt piraatteihin ja kaipaa vain urheaa soturia johtamaan kansaa. Siispä rynkystä liikkuvat taakse, kranaatit vyölle, tribaalitatuointeja käsivarteen ja muuntautumisleikki pahaisesta jenkkituristista viidakon sissisotilaaksi alkakoon.

Far Cry 3 on varsin sovinnainen mutta esimerkillisen viihdyttävä ja monipuolinen ensimmäisen persoonan räiskintä. Julmetun kokoiselta Rook-saarelta löytyy keräiltävää ja sekalaista oheispuuhasteltavaa niin yltäkylläisesti, että juonitehtävien suorittaminen jää väkisinkin sivuosaan. Vaasin porukan tukikohtien valtaamisen ohessa Jason keskittyy harventamaan myös saaren villieläimistöä, joiden nahoista poju voi pyöräyttää näppärästi itselleen alati isompia lompsia, asekoteloita, panosvöitä ja kantokasseja. Poimituista kasveista voi puolestaan uuttaa erinäisiä lääkeruiskuja, joilla paranee niin menetetty terveys kuin – ainakin hetkellisesti – vaikkapa hapenottokyky tai tarkkaavaisuus. Kiikkeriin radiotorneihin kipuamalla avautuu hiljalleen saaren kartta ja vallattut tukikohdat toimivat näppärinä pikamatkustuspisteinä.

Pelin valttikorttina toimii luonnollisesti vapaus. Vaikka tehtävät koostuvatkin lähinnä vain epäsosiaalisen aineksen lahtaamisesta kattavalla asearsenaalilla, voi lähestymiskulman tuohon touhuun valita yleensä varsin vapaasti. Ramboilullakin toki pärjää mutta on huomattavasti palkitsevampaa noukkia vastuksia läheltä moran tai kaukaa snipun avulla yksi kerrallaan paljastumista parhaansa mukaan vältellen. Myös satunnainen mahdollisuus vapauttaa villieläimiä häkeistään ylimääräistä sekasortoa aiheuttamaan hymyilytti kovin.

Hulluuden tematiikan ympärillä pyörivä juoni on loppujen lopuksi perusturvallista, yllätyksetöntä ja tyystin tyhjänpäiväistä huttua ja pelin soundtrackista jäi mieleen lähinnä hämmentävä läjä yhtäkkiä pauhaavaa dubstepiä. Keräiltävää, ammuskeltavaa ja suoritettavaakin piisaa siinä määrin reippaasti, että kaikki käy lopulta liian tympeäksi ja toisteiseksi. Kaikesta tästä huolimatta tuon sinänsä hyvinkin kunnioitettavan, reilun 30 tunnin ajan Far Cry 3 viihdyttää mainiosti. Jos ei se juuri mitään muuta olekaan niin hetkellisen avoimena ja tunnelmallisena hiekkalaatikkona se toimii kerrassaan erinomaisesti!

Tuo elämys lukeutuu oheiseen, henkilökohtaisesti kovinkin mielenkiintoiseen läjään, joka männäviikkojen hiljaiselon aikana on kokoelmaa kerryttänyt. Vuodenvaihteen suunnitelma läpipelailla ostelua enemmän pääsi tietysti ottamaan nyt pientä, ennakoimatonta osumaa mutta jos Herra Elämä ei nyt hetkeen vaivautuisi kaatamaan enempää paskaa niskaan ja kesäloma-aika koittaa niin yritetään ottaa vahinkoa takaisin.

Laukut on purettu, reissutarinat joristu ja elo on palannut taas arkiseksi ahertamiseksi. Ennen tuontipinoon kaivautumista oli kuitenkin pakko selvittää, millaiseen paluuseen edellisessä konsolisukupolvessa peräti kolmen pelin voimin loistanut herrasmiesvaras Sly Cooper kaveruksineen kahdeksan vuoden tauon jälkeen pystyy. Peli on tietenkin Sly Cooper: Thieves in Time ja alustan lisäksi on tällä kertaa vaihtunut myös tekijätiimi. Kehitysvastuu siirtyi maineikkaalta Sucker Punch Productionsilta hieman vähemmän tunnetulle Sanzaru Gamesille. Tyystin aloittelijoille monien lämmöllä muistelemaa pelisarjaa ei toki luovutettu, sillä Sanzaru pääsi esittelemään osaamistaan jo remasteroidessaan sen edelliset osat HD-aikaan The Sly Collectionin muodossa.

Thieves in Timessa aikaisempien seikkailujen pahasti ryvettämä jengi on asettautunut aloilleen. Jo selvästi ikääntynyt Sly viettää lainkuuliaista parisuhde-elämää etsivä Carmelita Foxin kainalossa, vaikka vanha veri vielä kolttosten tielle vähän houkuttelisikin. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Bentley, entisen porukan aivot, havaitsee eräänä päivänä Cooperin suvun varkausraamatun, Thievius Raccoonuksen, sivujen sisällön katoavan taivaan tuuliin. Jollain lurjuksella on siis aikomuksena pyyhkiä Cooperin suku olemattomiin muuttamalla historiaa. Eipä auta kuin muuntaa poppoon ajo- ja nyrkkimiehen, Murrayn, uskollinen paku hätävara-aikakoneeksi ja lähteä villille aikamatkalle selvittämään, millaisiin ongelmiin Slyn esi-isät ovat joutuneet ja kuka piilee koko katalan juonen takana.

Reilun seitsemän tunnin myötä Slyn ja tämän kamujen toimintaseikkailu on edennyt nyt noin puolivälin tietämille feodaaliajan Japanista villin lännen kautta esihistorialliseen Australiaan ja myönnettävä on, että hyvin on Sanzaru läksynsä lukenut. Thieves in Time on kuin hiilikopio sarjan aiemmista osista. Cooperin suvun jäseniä pelastetaan ja näiden kunniaa palautetaan Bentleyn mutkikkaiden ja monipuolisten suunnitelmien avulla, joihin sisältyy aina kosolti hiippailua, taskuvarkailua, tiedustelua, loikkimista, ammuskelua, räyhäämistä ja noin pienen kylällisen verran mitä moninaisinta muuta pienikokoista suoritettavaa. Varsinaista uutta Thieves in Timessa ovat oikeastaan vain Slyn vaihtoehtoiset asut ja niinikään silloin tällöin ohjastettaviksi päätyvät esi-isät. Näilläkään uudistuksilla ei saada aikaan muuta kuin pesukarhutoiminnan maltillinen monipuolistuminen muutamalla uudella liikkeellä ja erikoiskyvyllä.

Toistaiseksi Thieves in Timen suurimpia ongelmia tuntuvat olevan sen liiallinen lähdeuskollisuus ja sirpaleisuus. Kaikki tähän mennessä vastaan kävellyt tuli oikeastaan koettua jo se kahdeksan vuotta sitten ja mitä enemmän vaihtelua juonitehtävät tarjoavat, sen enemmän peli tuntuu taantuvan pelkäksi haljuksi kokoelmaksi ylettömän yksinkertaisia ja haasteettomia minipelejä. Toki kyseessä on edelleen tyylipuhdas ja ainakin kohtuullisen laadukas sarjakuvamainen tasoloikka mutta jo Sly 3 alkoi taannoin osoittaa väsähtämisen merkkejä, eikä Thieves in Time yksinkertaisesti näytä onnistuvan kääntämään sarjaa takaisin siihen samaan uljaaseen liitoon, jota se vielä vuoden 2004 kakkososassaan edusti. Nostalgiakerroinkin huomioiden hauska vaan ei riemukas, mikä tänä päivänä valitettavasti tarkoittaa huolestuttavan hidasta luisua kohti turkaisen keskinkertaisuuden suota.

Viimeisen täyden päivän ohjelma noudattikin sitten Japanin reissuille tuttua kaavaa, eli vielä kerran takaisin otakukulttuurin lähteille hyödyntämään sekin vähä, mitä matkabudjetista oli enää jäljellä. Tuolla päin peliostoksilla liikkuvan parhaat paikat tuntuisivat löytyvän pääkadun varrelta, Dotonborista katsoen kadun oikealla puolella. Kutakuinkin Den Den Townin alussa sijaitsevat Hyper Media Shop Geo ja varsinkin Media Recycle Shop ovat käytettyjen pelien aarreaittoja, eikä kadun loppupuolelta löytyvä Super Potato sekään yhtään paskempi paikka ollut. Noiden kahden ensiksimainitun vastapäätä sijaitseva Volks puolestaan on figukeräilijän ja anime-oheiskrääsästä kiinnostuneen paratiisi.

Sen kummempaa raportoitavaa päivään ei sitten mahtunutkaan. Kosolti shoppailua, retrohenkistä pelailua, katujen mittailua ja illan päätteeksi ahmimaan vielä yksi herkullinen merihenkinen okonomiyaki jo saapumispäivänä tutuksi tulleessa Chibossa. Reissu alkoi olla tätä myöden kauniisti paketissa ja ahkeran ähräämisen myötä samaa pystyi lopulta sanomaan myös rinkasta ja olkalaukusta, vaikka ne ratkeamispisteessä olivatkin.

Pakkauksellista päänvaivaa aiheuttivat vielä höpsö Project Diva F -varustesetti ohjainpidikkeineen konsolitarroineen kaikkineen. Varmuuden vuoksi kyytiin tarttui myös Ryu ga Gotoku 5 ihan vain siltä varalta, että Sega ei sittenkään näkisi aiheelliseksi sitä lokalisoida. Okami HD puolestaan julkaistiin Japanissa myös levyversiona ja koska huhujen mukaan siitä ehkä löytyy myös englanninkielinen tekstitys, oli riski otettava. PSP:lle uunituore vocaloid-peli Megpoid the Music#, vaikka se järkyttävän huonoja arvosanoja on saanutkin. 3DS:lle puolestaan Taiko no Tatsujin: Chibi Dragon to Fushigi na Orb sekä Labyrinth no Kanata, jonka perään jo puolitoista vuotta takaperin kuolasin mutta jota Konami ei näköjään halua länsimaalaisten iloksi tuoda. Kielimuuri voi nousta näissä ylitsepääsemättömäksi esteeksi mutta katsotaan, josko noista siitäkin huolimatta saisi jotain iloa revittyä irti.

Jaksaapa sittenkin! Kaikki on ilmeisesti säästä kiinni ja kun matalapaine viimein väistyi ja aurinko killitti taas peilikirkkaalta taivaalta, ei Den Den Townin – tuon Osakan Akihabaran – lumoa voinut enää vastustaa. Siispä lompakko tankattuna urheasti kaupungin otakukeskittymää haastamaan. Aamuvirkulle liikkeiden avautumisen odottelu yhteentoista ja joissain tapauksissa jopa puolille päivin saakka olisi muuten ollut silkkaa kidutusta mutta aika kului kuin siivillä alueen lukuisia sivukujia haravoiden ja häpeilemättömästä moe-kulttuurista nauttien. Hienona yksityiskohtana erään rakennuksen katolla päivysti vimpan päälle komia metallipörriäinen ihan vain koska.

Jo aamupäivästä kävi selväksi, että Den Den Town on tupaten täynnä kaikkea mahdollista milteipä minkä tahansa viihdesuunnan harrastajalle. Niin uusia kuin retropelejäkin, leluja, pienoismalleja, figuureja, animea, mangaa, fanikamaa, cossausta, meidokahviloita, pelihalleja, jne. Normikansalainen todennäköisesti päätyy vain pudistamaan hämmentyneenä päätään tälle kaikelle mutta meille parantumattomille japanofiileille tämä on taatusti parasta, mitä Osakalla on annettavanaan. Aivan Akihabaran kokoon, hillittömyyteen ja väenpaljouteen alue ei yllä mutta päivän täällä saa silti vilahtamaan luvattoman helposti.

Ennen shoppailua oli kuitenkin tankattava myös mies. Alueen reunamilta löytyi varsin kelvollisen oloinen thai-kuppila, jonka mystiset alkupalat ja sopivan mausteinen, hieman pähkinäinen possuramen antoivat riittävästi energiaa mittavaan urakkaan. Siinä pääkadun jokainen pelikauppa tuli kammattua tarkasti läpi riittävän mielenkiintoisia ja import-ystävällisiä pelejä bongaten ja hintavertailuja tehden. On miltei siunaus, ettei japania ole koskaan tullut opiskeltua, sillä kielitaidon omaamalla hommasta ei olisi tullut yhtään mitään - siinä määrin reippaasti pelejä jää länsimaihin lokalisoimatta. Joka tapauksessa kärsivällisyys kannattaa. Vaikka kaupat olisivat toistensa naapureina, hintaeroa samoilla tuotteilla voi olla hyvinkin 100-1500 jenin verran.

Matkakassan huvetessa hälyttävää vauhtia tuli shoppailun ohessa vierailtua myös useissa pelihalleissa, joissa ilahduttavasti Tokiosta poiketen kuvaamista ei ainakaan toistaiseksi olla erikseen kielletty. Kun lisäksi napsin kuvia kohteliaasti ilman salamaa ja vain tyhjistä kabineteista, en todennäköisesti onnistunut vaikuttamaan moukkamaiselta gaijinilta. Taitolla ja Segalla on tuolla päin molemmilla ainakin kaksi useamman kerroksen kattavaa arcadea, joiden pelivalikoima oli erinomainen. Uusimmat ja isoimmat pelit näyttivät turistille vähän turhankin monimutkaisilta mutta varsinkin retropuolella viihdettä piisaa tuntikausiksi. Mukavana yllätyksenä monissa peleissä sadalla jenillä sai vieläpä kaksi krediittiä yhden sijaan ja jos tupakalle teki mieli, useimmissa kerroksissa se oli sallittu sisätiloissa.

Varsinkin mätkintää ja bullet hell -shootereita piisasi mutta musiikkipelaajiakaan ei oltu unohdettu. Rummuttelu ja skebailu näyttivät paikallisten virtuoosien esitteleminä järjettömän vaikeilta vaan eipä ollut Project Diva Arcaden tarjoilema mikuilukaan helppoa! Onhan noita biisejä tullut taottua PSP:llä ja PS3:lla tuntitolkulla mutta arcaden ääressä onnistui lähinnä jäätymään totaalisesti ja hädin tuskin selvittämään muutaman tutun kuuloisen biisin normaalilla vaikeusasteella. Onneksi ei ollut yleisöä.

Ilta oli jo pitkällä, kun sain viimein kammettua itseni ja ostokseni vastahakoisesti muualle. Budjetti alkoi taas kerran olemaan säpäleinä mutta virtaa riitti yhä. Siispä hyvässä ja lämpimässä kelissä takaisin Osakan lahdelle ja siellä avoimella maisemahissillä Cosmo Towerin 55. kerroksen näköalatasanteelle ilta-aikaa ihastelemaan. Tyylikäs mesta, jossa rauhallinen jazz loi mukavaa taustatunnelmaa ja kaupungin valomeri jatkui luonnollisesti niin pitkälle, kuin silmä siintää. Paikan omat ledit tosin heijastuivat ikävästi ikkunoista tehden yökuvien napsimisesta välillä turhankin haastavaa.

Kotipesää kohti kierrettiin America Muran kautta, joka lienee lähinnä Osakan vastine Tokion Harajukulle. Varsinkin nuorison ja meidän ulkomaalaisten suosiossa oleva paikka, joka on tupaten täynnä viimeisintä katumuotia, baareja ja ajoittain niin paksua ja peittelemätöntä amerikkalaisuutta, että nolottaa. Varmasti siistiä ja eksoottista paikallisille mutta näin länsimaalaisesta perspektiivistä vähän turhankin tuttua ja keinotekoista. Ihmismäisiksi hahmoiksi muotoiltu katuvalaistus oli silti ihan vinkeä idea ja kyllähän tuolla ilta-ajan syke tuli kovasti iholle.

Illan viimeinen pysäkki olikin sitten retropelaajan taivas, Matt Blochin pari vuotta takaperin perustama videopelibaari Space Station. Tämän pienen, helposti missattavan mutta äärettömän sympaattisen mestan vetonauloina toimivat uusimpien konsoleiden lisäksi monet vanhat klassikot aina NES- ja Famicom-ajoista Dreamcastiin saakka. Jokaiselle laitteelle löytyy pelattavaa hyvinkin parinkymmenen nimekkeen verran eikä maksa mitään. Eipä ihmekään, että parempaa paikkaa viettää iltaa muutaman huurteisen ja hyvien pelien parissa saa hakea!

Tyylikkään hillitysti neonvalaistu ja asianmukaisesti pelikoteloilla, -ohjaimilla ja -oheistuotteilla sisustettu baari on kuin olohuone. Uusimmista peleistä kiinnostuneet voivat löhötä mukavasti säkkituoleilla ison ruudun ääressä siinä missä koko retrokalusto pienemmillä näytöillä on viritetty peleineen kaikkineen baaritiskille. Toisessa kerroksessa sijaitsevaan mestaan voi tilata jopa safkaa alakerran ruokapaikasta, jos niikseen tulee. Matt oli illan mittaan mitä erinomaisin ja sosiaalisin isäntä, eikä kynnystä heittäytyä juttusille muunkaan pelihenkisen asiakaskunnan kanssa juuri ollut. Parodiusta, Kirbyä ja muutamaa stobea myöhemmin Osakan yöhön poistuikin kuluneeseen päivään enemmän kuin tyytyväinen mies!

Päivän saalis oli hyvä. Viime kuussa PS3:lle(kin) julkaistu Hatsune Miku: Project Diva F oli päivänselvä pakkohankinta siinä missä suurimman repsahduksen palkinto menee Horin miltei parikiloiselle, pelkästään kyseistä peliä varten tarkoitetulle arcadeohjaimelle. Oli hilkulla, että se ylipäätään rinkkaan mahtui mutta kotiin saatiin kuitenkin! Tilaa vei luokattoman paljon myös pienellä tuurilla löytynyt spessuversio Vitan Senran Kagura Shinovi Versus: Shoujotachi no Shoumeista. Lisäksi retrohenkinen Miku-paita ja PSP:lle koko The Idolm@ster: Shiny Festa -kolmikko; Funky Note, Groovy Tune ja Honey Sound. Suattaapi lähiaikoina mennä taas viihdeaika melkoiseksi musiikkipelailuksi.

Näin saattaisin sanoa, mikäli Kickstarter laajentaisi vähän terhakkaammin muihinkin maihin kuin vain Yhdysvaltoihin ja Englantiin. Joidenkin projektien hedelmistä pääsee kuitenkin nauttimaan myös kiertoteitse, kuten Chris Furnissin ja Ross Rosenbergin The 31 Days of Zero Suit Samus kätevästi osoittaa. Miekkosten vajaa pari vuotta sitten läpällä ilmoille heitetty idea klassisen Metroid-pelisarjan sankarittaren, Samus Aranin, ympärille väsätystä sarjakuvasta (tai pikemminkin yksittäisistä tilanteista) paitsi toteutui, päätyi lopulta joukkorahoituksen turvin myös 56-sivuiseksi, kovakantiseksi albumiksi. Rahoittamiseenkin olisi ollut mukava osallistua mutta onneksi lopputuotosta kaikkine ekstroineen voi tilata Fangamerin kautta.

Albumi, T-paita ja pinssiläjä saapuivat tänään ja onpahan vaan komea, hulvaton ja hellyttävä kattaus! Jos Metroid ei rimpauta kelloja millään suunnalla niin sitten ei mitään mutta Nintendohistoriansa tunteville poikain paketti on remixattua retroparhautta toiseen potenssiin! Furnissin energinen, ilmeikäs ja pelien perinteisiä sukupuolirooleja uhmaava tulkinta Samuksesta toimisi jo ominkin voimin mutta satunnaisia cameoita tekevät Mario, Link, Pikachu ja monet muut saavat nauramaan vedet silmissä kahta pahemmin. Tästä jos silkka fanitaide pistää paremmaksi niin jopas!

Lisäksi Sly Cooper: Thieves in Time ja edessä reilun viikon loma, joten onnellisuusindeksi tässä kämpässä hipoo parhaillaan taivaita.

Pitkä pääsiäisviikonloppu kelpaa aina ja mielikin piristyy samaa tahtia kuin päivälämpötilat suvaitsevat nousta plussan puolelle. Poikkeuksellisesti pelailuakin on tullut harrastettua pitkästä aikaa tuoreiden julkaisujen merkeissä. HarmoKnight, Pokémoneistaan tutun Game Freakin uunituore 3DS-rytmipeli julkaistiin eilen ja pitihän se kalliista hintalapustaan ja digitaalisesta luonteestaan huolimatta muistikortille kotiuttaa. Eipä olisi kannattanut, vaikka se pienen ja omaperäisen tovin tarttuvien rallien parissa tarjosikin. Pelaaja ohjaa nuorta Tempo-poikaa, joka ikivanhaa nuottisauvaa heilutellen juoksee ja loikkii halki Harmonian maailmaa kurmoottaen rytmikkäästi valloitusreissulle saapuneita, mekaanisia Noizoid-ilkimyksiä.

HarmoKnightin idea yhdistää toiminnantäyteinen tasohyppely musiikkipelaamiseen on sinänsä varsin nerokas. Tempo etenee automaattisesti vierivillä tasoilla, jotka vaihtavat tiuhaan kuvakulmaa 2D:n ja 3D:n välillä ja pitävät sisällään useita vaihtoehtoisia etenemisreittejä. Musiikin tahdissa pysytään hypyillä ja iskuilla, joiden oikea-aikaisuus kysyy sopivassa suhteessa rytmitajua, havainnointikykyä ja refleksejä. Noizoid-pomoja puolestaan tylyytetään Kapteeni käskee -tyylisissä kohtaamisissa, joissa toistetaan lyhyitä, etukäteen esiteltyjä nappisarjoja.

Pelin tuotantoarvot ovat hollillaan. Se näyttää hyvältä, kuulostaa hyvältä ja mikä tärkeintä, ei sorru ylimääräiseen liikekontrollipelleilyyn. Kaksi nappia ja ristiohjaimen neljä suuntaa – siinä koko pelimekaniikka kaikessa kauniissa yksinkertaisuudessaan. Tasojakin löytyy päälle 50, joten kaiken pitäisi olla kunnossa. Ikävä kyllä HarmoKnightia riivaavaat kuitenkin niin pelattavuus kuin lyhyyskin. Nuottien osumaikkuna on mitoitettu juuri ärsyttävän verran alakanttiin ja ajoittain vastaan tulee niin tiuhaa sarjaa, että jokaiselle tasolla varatut Tempon viisi sydäntä hupenevat silmissä. Aikaisempia tasoja uudelleenpelaamalla sydänvaraston voi nostaa kahdeksaan mutta haastavimmissa tasoissa sekin tuntuu olevan varsin vähän. Etenemistä tämä ei tosin pääse pahemmin kampittamaan ja nuoren sankarin miniseikkailu onkin paketissa reilussa kolmessa tunnissa.

Tulosparantelu, kenttiin piilotettujen ekstrojen löytäminen ja läpäistyjen tasojen haastaminen nopeammalla tahdilla tarjoavat periaatteessa uudelleenpeluuarvoa mutta rytmipelit vaativat ehdotonta, vimpan päälle hiottua särmyyttä, joka HarmoKnightista jää uupumaan. Pohjimmiltaan "ihan jees" ja kaipa tuon pariin vielä silloin tällöin tulee palattua mutta 15 euroa tällaisesta välipalasta on reippaasti liikaa (･_-｡ )

60 tuntia Langalla sen sijaan oli parhaimpia viihdeaikainvestointeja pitkään aikaan! Tiukkaa tarinankerrontaa piisasi ja lukuisten keskeisten hahmojen kohtalot onnistuivat riipaisemaan syvältä. Joidenkin jopa oikeassa elämässä; suoraan Baltimoren kaduilta näyttelijäkaartiin värvätty, kerrassaan huikean pelottavan roolisuorituksen tunteettomana ghettogangstana tehnyt Felicia Pearson esimerkiksi valahti sarjan jälkeen takaisin kyseenalaisen elämän pariin ja taitaa tälläkin hetkellä lusia huumekaupasta langetettua tuomiota valvotussa koevapaudessa (゜-゜)

Vaikka Langalla tuntuukin olevan yksi kaikkien aikojen parhaista TV-sarjoista, ei se silti täysin tyylipuhdas suoritus ole. Katujen pelin vielä mitenkuten sulatti mutta ajoittain tuntui siltä, ettei juuri kenelläkään Baltimoressa ole puhtaita jauhoja pussissaan. Kaikkinainen kieroilu ja venkoilu niin virkavallan, poliitikoiden, asianajajien, opettajien kuin lehtimiestenkin toimesta ampui ajoittain jo vähän turhankin yli. Myös rytmitys ontui hieman, sillä jokainen viidestä kaudesta oli pyhitetty jollekin edellämainituista tahoista vähän kertakäyttöisyydeltä haiskahtavaan tyyliin.

Joka tapauksessa Langalla on karun koskettava ja säännöllisesti yllättävä sarja, joka päättyy komeasti ja ennen kaikkea ollessaan vielä voitolla. Niin hienoa, kuin Baltimoren elämää olisikin ollut seurata vaikka maailman tappiin saakka, näin oli hyvä. Sittenpä vain etsimään seuraavaa jo päättynyttä helmeä – näin internetin ahmattiaikana ei voisi enää kuvitellakaan odottavansa minkään tarinan jatkumista edes viikkoa, tuotantokausien välisistä kuukausista nyt puhumattakaan (^_^;)

Muissa uutisissa pakitetaanpa hetkeksi tammikuuhun, jolloin Xbox 360 palasi taloon Microsoftin moneyback-kampanjan houkuttelemana. Perusidea oli sinänsä yksinkertainen: osta konsoli ja peli, täytä kampanjalomake, postita se ostokuitin kera Helsinkiin, odota hulppeat kymmenen viikkoa ja lomakkeessa ilmoitetulle tilille palautetaan 50 euroa. Olin jo tuolloin vähän skeptinen sen suhteen, mitenköhän moinen sählääminen käytännössä toimii ja – yllätys, yllätys – eihän se tietenkään toimi. Vaadittujen lippulappusten postittelusta alkaa olla pian jo 12 viikkoa, rahoja ei näy mailla halmeilla ja asiakastuki eskaloi tapausta milloin minnekin.

Tällä hetkellä asiaani näytetään käsiteltävän jossain Irlannin suunnassa, josta ensin väitettiin viiveen johtuvan puuttuvista pankkitiedoista (höpö höpö) ja kun toimitin ne uudemman kerran, todettiin kaiken olevan kunnossa ja että palautus maksettaisiin 3-4 viikon kuluessa. Uskon kun näen mutta kyllä pientä poloista kuluttajaa viedään taas kerran kuin pässiä narussa. Ei tuo nyt iso asia ole mutta ottaahan se päähän, kun jo alkujaan tarpeettoman monimutkainen prosessi vain hankaloituu edetessään. Byrokratia FTW (>_<)

Jos taas peruutetaan edellisen vuoden viimeiseen päivään, taisin tehdä joitain etäisiä uuden vuoden lupauksia alelaarien penkomisen vähentämisestä. Vaikka itsehillintä kantoikin tänä vuonna hämmästyttävän pitkälle, lupaukset on näköjään tehty rikottaviksi. Syyttävä sormi sojottaa varsinkin kotoisten tavaratalojen suuntaan, jotka pari viikkoa takaperin kevensivät pelivarastojaan niin höveleillä alennuksilla, että olisi ollut huutava vääryys jättää tilaisuus hyödyntämättä. Jos parin, kolmen normihintaisen markettipelin hinnalla viihdevalikoimaansa voi kartuttaa peräti kahdellatoista niin olkoon sitten niin. Mitään en kadu (￣^￣)

Oho, sehän on jo maaliskuu! No jopas! Aika rientää vaikka juuri mitään ei puuhastelisikaan. Viikonlopun aikana sain sentään yliviivattua edes yhden kohteen keskeneräisten projektien listalta, eli roolipeliräiskintähybridi Borderlands 2 on viimein paketissa. Matka sen parissahan starttasi jo viime vuoden puolella eikä silloisiin ennakkotunnelmiin ole – yllättävää sinänsä – juurikaan mitään lisättävää. Läpipeluuseen vaaditut noin 33 tuntia matelivat kuin viinimäkikotilo (lat. Helix Potamia) pikaliimalla valellulla santapaperilla eikä eteenpäin kannustanut oikeastaan kuin palava halu olla jättämättä taas yhtä kertaalleen aloitettua urakkaa kesken.

No, ei peli ehkä ihan noin traaginen esitys ollut mutta ärsyttävän kitsaasti se aidosti hykerryttäviä hetkiä tarjoili. Päällimmäiseksi tunteeksi jäi lähinnä kontrolloimaton kakofonia. Kun iholle hyökkii päälle puolen tusinaa mölliä, joista pahimpiin saa pumpata neljä lippaallista lyijyä samalla kun joku radioteitse höpöttää korvaan jotain juonen kannalta kenties hyvinkin olennaista, johon ei kuitenkaan pysty juuri silloin keskittymään niin ei ole kivaa. Ei yhtään. Kun tilanne edes hetkeksi rauhoittuu, nurkan takaa ilmestyykin vielä tukku astetta pahempia örmyjä. Ja kun ne on saatu nirhattua, sama toistetaan varmuuden vuoksi vielä kerran tai pari.

Päätarina taasen tökkii statistiikkaan. Levutustahti on varsin kitsas ja kun vastaan alkaa tepastelemaan itseään muutamaa tasoa kovempia vihollisia, on käytännössä pakko siirtyä grindaamaan sivutehtävien pariin. Niitä riittää kyllä mutta kun ilkeitä setiä, tätejä, petoja, hyönteisiä ja robotteja on toimittanut mullan alle jo satamäärin, vajoaa mielekkyys samalle tasolle kuin keskeytymätön kolmivuorotyö matkapuhelinten kokoamislinjalla. Lukemattomien uniikkien aseiden loottaamisen pitäisi periaatteessa tehdä kaikesta hauskaa mutta kun vastaan tulee jatkuvasti vain pienilippaisia, epätarkkoja ja alati alitehoisen tuntuisia pyssylöitä, ei niiden määrällä kompensoida mitään.

Neljän pelaajan co-opina tulivoimaa ja hauskuutta voisi alkaa jo löytymäänkin mutta yksinpelinä Borderlands 2 ei tarjoa oikeastaan muuta kuin kourallisen hersyvän hauskoja henkilöhahmoja ja satunnaista hyvää läppää. Pelin laaja ja monipuolinen hiekkalaatikkomaailma tavallaan houkuttelisi tutkimaan ja löytämään mutta jatkuvasti jaloissa pyörivä epäsosiaalinen aines tekee moisesta toiminnasta järjettömän hidasta, kaoottista ja toisteista. Kenties alkuperäinen Borderlands kärsi aikoinaan aivan samoista ongelmista ja aika on vain kullannut muistot mutta silti tuntuu siltä, että jotkut sarjat olisi ollut parempi jättää yhden hitin ihmeiksi.