Vuosi 2013 alkaa olla jo hyvässä vauhdissa mutta huomionarvoiset julkaisut (erästä spessua lukuunottamatta) loistavat yhä poissaolollaan. Eipä siis auta kuin vetää kättä lippaan menneelle ja taantua oikein urakalla. Kyytiin on viime aikoina tarttunut mm. PS2-aikakauden kenties kovin kauhutrilogia. Project Zero, Project Zero II: Crimson Butterfly ja Project Zero 3: The Tormented (olisitte nyt pysyneet roomalaisissa numeraaleissa kun kerran aloititte!) edustavat aidosti epämukavaa tunnelmaa hehkeimmillään. Xbox 360 -rintamalla puolestaan on tullut missattua parin vuoden paarian aikana tukku potentiaalisia XBLA-digijulkaisuhelmiä. Eiköhän nelikko Fez, Ilomilo, Bastion ja Dust: An Elysian Tail kattane tuon tontin enemmän kuin mainiosti. Tutkitaan viikonlopun mittaan.

Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä myös sunnuntaille mahtui kaksi läpipeluuta. Aamun aloitti heinäkuussa vaiheeseen jäänyt Shadow Hearts: From the New World. Valloilleen päässyt kauna saatiin lopulta taas asioihin ja viimeisessä mittelössä molemmilta osapuolilta löytyi runsaasti tylyjä ja visuaalisesti koreita erikoisliikkeitä toistensa niskaan viskottavaksi. Hieman päälle 38 tunnin myötä oma porukka oli onneksi sen verran hyvin varustettu ja levutettu, ettei tuossa vaiheessa nurmea tarvinnut kerta toisensa jälkeen purra. Silti tiukkoja hetkiä piisasi ja hauskaa oli.

Ottaen huomioon, että miltei neljännes peliajasta taisi kulua optionaalisen sivusisällön perässä, ei From the New World todellakaan ole JRPG-mittapuulla kovinkaan pitkä seikkailu. Upean yksilöllisiä paikkoja siihen on silti mallinnettu enemmän kuin yksikään studio näin suurten tuotantokustannusten HD-aikana edes rohkenisi. Missään ei tarvinnut juoksennella kyllästymiseen saakka ja uudet kaupungit, kylät ja luolastot hehkuivat toinen toistaa värikkäämpinä, monipuolisempina ja tunnelmaan sopivan taustamusiikin säestäminä.

Vaikka loppua kohti kyyneleitä (ruudulla) vähän vuodatettiinkin, on From the New World silti pelisarjan selkeästi eniten kieli poskessa tehty osa. Kaksi aiempaa, yhtenäisen tarinakokonaisuuden muodostavaa osaa ovat teknisesti heikkolaatuisempia mutta draamallisesti paljon vaikuttavampia. Hyvin tämä kolmaskin peli silti onnistui paikkansa lunastamaan ja vahvistamaan näkemystäni siitä, että Shadow Hearts on yksi PS2-aikakauden parhaimpia JRPG-sarjoja.

Tuon jälkeen palasinkin sitten PS3:n puolelle, jossa tarkoituksena oli vain nopeasti tyypittää plussalaisille syyskuussa ilmaiseksi tarjoiltu, alunperin PC:llä jo 2009 päivänvalon nähnyt tsekkiläinen point-and-click-seikkailu Machinarium. Kyseessä on satukirjamaisen kaunis, tyystin ilman tekstiä pärjäävä tarina pienen ja sympaattisen robotin pulmantäyteisestä matkasta kaatopaikalta takaisin kaupunkiin ja sieltä pakoon. Pelin taide, minimalistinen lähestymistapa ja iso kasa mitä hämärimpiä ja haastavimpia puzzleja koukutti lopulta pelaamaan sen yhdeltä istumalta läpi. Aikaa kului kuusi tuntia eikä yhtäkään vihjettä mihinkään tarvinnut mistään luntata. Yay!

Machinarium on riemastuttava yhdistelmä Lucasartsin aikaisia graafisia seikkailuja ja Professor Layton -henkisiä puzzleja. Toimintoja ei oikeastaan ole. Sankari voi ainoastaan tepastella ympäriinsä ja typistää tai venyttää mekaanista vartaloaan mahtuakseen ahtaisiin paikkoihn tai ylettyäkseen korkeammalle. Kaikki muu tapahtuu automaattisesti ympäristön esineitä klikkaillen. Joitain peltipönttö poimii matkaan ja osaa niistä voi yhdistellä keskenään. Toiset taas aktivoivat jotain ympäristössä. Peli ei tyrki pelaajaa mihinkään suuntaan ja opastaakin kovin pidättyväisesti, joten eteneminen tapahtuu yleensä silkalla intuitiolla ilman tietoa siitä, kuka on tai mitä tarkalleen ottaen pitäisi tehdä.

Aluksi Machinarium tuntuu kovin hämmentävältä eikä sen kehittäjien aivoituksista tunnu saavan kunnollista otetta. Sinnikkyys kuitenkin palkitaan ja peli on tupaten täynnä äärimmäisen palkitsevaa oivaltamisen riemua. Etenemistä estävien ongelmien ratkaisut pysyvät miellyttävän rajatulla pelialueella ja vaikka aivojumpan tehokkuus onkin kovin subjektiivinen käsite, omaan makuuni haaste istui lähes täydellisesti. Mihinkään ei jäänyt jumiin ärsyttävän pitkäksi aikaa mutta sellaisia nautinnollisen kinkkisiä, 5-15 minuutin pähkäilysessioita sai viettää useampaankin otteeseen.

Kaiken kaikkiaan tyylikäs, omaperäinen ja hellyttävä pieni seikkailu, jonka olisi toivonut kestävän paljon pidempäänkin.

Läheltä piti, ettei tähän viikonloppuun mahtunut toistakin läpipeluuta mutta niin vain pistää Shadow Hearts: From the New World 33 tunninkin jälkeen hanakasti vastaan. Oikeastaan edessä olisi enää vain pitkä ja sokkeloinen matka kohti finaalivastusta mutta pieni pelko alilevutetuista hahmoista on saanut taktisesti perääntymään ja itse kunkin übergearia metsästämään. Ja mikäpä on vanhoja seutuja uudelleen kammatessa kun lähestulkoon kaikkialta tupsahtaa vastaan odottamattomia yllätyksiä ja kokonaisten uusien alueiden laajuista sivusisältöä. Oikeastaan on ihan hyvä, ettei peli ole silkka läpihuutojuttu, koska suoraviivaisella lähestymistavalla jäisi paljon hauskaa näkemättä ja kokematta.

Eipä sillä, kyllä grindaaminenkin alkaa tuon reaktionopeutta alati vaativan taistelusysteemin vuoksi käymään työstä ja peli tuntuu olevan erityisen viehtynyt halpamaisiin kikkoihin hahmovaivojen muodossa. Myrkyn, paralyysin, paniikin ja kivettymisen kaltaiset tilat voivat kääntää hyvin sujuvan taistelun kertaheitolla päälaelleen ja vaikka ne voi sopivalla varustuksella estää, menee ensimmäinen kerta aina tutustuessa siihen, mitä niskaan on milloinkin lentämässä.

Tämän päivän session päätti tavallinen satunnaiskohtaaminen, jossa koko neljän hengen porukkani puri nurmea yhdessä armottomassa vuorossa hyökkäyksiään comboavan vihollislauman viskomiin äkkikuolemiin. Vaikka edellisestä tallennuspisteestä oli vain viitisentoista minuuttia, pistihän tuo vähän kismittämään, varsinkin kun tuo tapahtui noin kaksi metriä ennen seuraavaa tallennusmahdollisuutta ^^; Noh, tietääpähän taas kerran mitä on vastassa ja loppuun saakkahan tämä katsotaan aivan varmasti.

Kun nykyiset pelit eivät jaksa sytyttää, on yksinkertainen ratkaisu pakittaa edelliseen konsolisukupolveen. Nyt työn alla on lähestulkoon rikollisesta aliarvostuksesta kärsivän JRPG-sarjan viimeinen osa, Shadow Hearts: From the New World. Siinä missä sarjan kaksi edellistä peliä muodostivat eheän jatkumon, suuntaa tämä kolmas nimensä mukaisesti uudelle mantereelle tyystin uusin hahmoin. Fantasiaa ja 30-lukua villisti yhdistelevä tarina sijoittuu Yhdysvaltoihin, jossa tuhannen vuoden varasto ihmisten pahantahtoisuutta leviää ilmoille täyttäen arjen painajaismaisilla hirviöillä ja maailmanlopun tunnelmilla.

Nuori yksityisetsivä Johnny Garland tempautuu keskelle näitä outoja tapahtumia ja ennen kuin poju huomaakaan, ravaa hän jo pitkin poikin Amerikkaa maailmaa pelastamassa. Yksin matkaa ei toki tarvitse taittaa mutta reissuseura on kenties eksoottisinta ikinä. Pohjoisen intiaaniheimon soturikaksikko Natan ja Shania sekä tulisieluinen mariachi Ricardo ovat sieltä normaalimmasta päästä mutta kun mukaan heittäytyy myös Etelä-Amerikan sademetsistä taitonsa ammentanut ninja Frank, viinalle perso puhuva kissa Mao ja kalorien aiheuttamien muodonmuutosten kanssa painiva vampyyri Hilda, voi kaikki toiveet vakavamielisestä seikkailusta heittää romukoppaan. Ei sillä, että harmittaisi pätkääkään, koska peli on huikean hauskuutensa lisäksi myös timantinkova lajityyppinsä edustaja.

Kaikkien Shadow Heartsien kulmakivenä toimii Tuomiokehäksi nimetty taistelusysteemi, jossa jokainen liike aktivoidaan hyvin ajoitetuilla napinpainalluksilla kehää kiertävän viisarin kulkiessa osuma-alueiden yli. Mitä enemmän tällaisia osumia, sitä parempi combo mutta toisaalta yksikin huti lopettaa viisarin kierroksen siihen. Jokaisen alueen ulkoreunalla on lisäksi pieni siivu, johon osuessa valittu hyökkäys- tai puolustusliike tehostuu. Vielä tänäkin päivänä tuo on yksi loistavimmista vuoropohjaisen taistelun systeemeistä ikinä ja tarjoaa sekä jännittävän että erityisen herkullisen riski/palkinto-kokemuksen jo ihan tavanomaisissakin taisteluissa.

Upea taistelusysteemi, loistava sankarikaarti ja hersyvä huumori ovat jo ansioita sinänsä mutta From the New World toimii kaikilla muillakin rintamilla. On komeita pomotaistoja, mukavia välianimaatioita, vaikka millä mitalla koukuttavaa oheistekemistä, sopivan mittaisia luolastoja, pientä päänraavintaa, piilotettuja ja aidosti hyödyllisiä aarteita aivan kaikkialla, jne. Sarjan aiempiin osiin verrattuna peli on toki liikkeellä selkeästi hupsuttelevammalla asenteella mutta ei voi mitään – jos Final Fantasyt 7-9 olivat sitä hienointa mahdollista herkkua PS1-aikana, pääsivät Shadow Heartsit lähimmäksi niiden taikaa PS2-aikakaudella. Nyt 24 tuntia takana, naama loistaa ko Naantalin aurinko, helkkarin hauskaa on ja matka toivottavasti ei ole vielä edes puolessa välissä. Pelaamisen riemua aidoimillaan!

Mjahas. Viileän kesän kuuminta hottia näyttävät nyt sitten olevan zombit. Pelailuun päätyi Red Dead Redemption: Undead Nightmare, jossa edesmenneet kömpivät perinteiseen tapaan mullan alta kaaosta viljelemään ja kukapa sopisi paremmin moista mysteeriä selvittämään kuin villin lännen viimeinen tosimies, John Marston. Kun pureman saaneet vaimo ja poika on näppärästi lehmipojun taidoin paketoitu apua odottamaan, suuntaa John taas kerran preerialle maailman ja sen kirjavan asujaimiston hulluutta ihmettelemään.

Koko alkuperäisen Red Dead Redemptionin laajan läänin alueelle sijoittuva miniseikkailu on periaatteessa monipuolinen mutta valitettavan nopeasti nähty. Varsinaisia tarinatehtäviä on vain puolenkymmentä eikä muu sisältö juuri innosta. Kaupunkeja ja hautausmaita voi tyhjentää zombeista ja tasangoilta etsiskellä myyttisiä eläimiä, kuten isojalkoja, ilmestyskirjan ratsuja ja yksisarvisia mutta siinäpä se sitten onkin. Tukku uusia aseita – lähinnä sotkuisiin räjähdyksiin keskittyviä sellaisia – ja haasteita eivät juuri auta, sillä Undead Nightmare on sanalla sanoen tylsä.

Varsinaisista zombilaumoista on turha haaveilla, sillä kimppuun niitä käy harvemmin kymmentä enempää. Toisaalta hyvä niin, koska tällä kertaa ne saa lopullisesti pois pelistä vain pääosumilla. Peruspelistä tutussa, hidastetussa Dead Eye -moodissa niitä napsii helpostikin mutta sen ulkopuolella toiminta laimenee melkoiseksi säheltämiseksi. Vaappuvia ja innokkaasti iholle pyrkiviä kalmoja ei tunnu saavan jyvälle kuin haulikolla metrin päästä ja silloinkin Marston tuntuu arpovan säänöllisesti harakoille ampumisen ja aseen perällä huitaisemisen välillä. Red Dead Redemption on ihan pätevä suojautumispainotteinen, hidastempoinen kolmannen persoonan rymistely mutta tällaisena vähän kiivastahtisempana zombilahtauksena se ei toimi.

Undead Nightmaren tarina on puolihutaistu tekosyy matkata koko kartan poikki Blackwaterista Escaleraan ja vaikka niin eläviä kuin edesmenneitä tuttavuuksia pääseekin morjestamaan, on Rockstarille ominainen musta huumori tällä kertaa kovin väsynyttä ja alkuperäisen pelin loistava tunnelma niin kateissa kuin olla ja voi. Tehtävät ovat ja mielikuvituksettomia ja lähettävät Johnin joko keräämään asiat X ja Y tai – useimmiten – tappamaan ennalta määrätyn zombijoukon. Koko touhu on paketissa alta kuudessa tunnissa ja siinäkin oli jo mukana jonkin verran tuota itseään toistavaa, tyystin tyhjänpäiväistä sivusisältöä.

Ei Undead Nightmare täysin toivoton tapaus ole mutta melkoisen rajatonta rakkautta sekä villiin länteen että epäkuolleisiin pitää ihmisen osoittaa, että tästä minkäänlaisia kicksejä saisi irti.

Kesäkuun pelishoppailu taasen saattaa näyttää lähteneen vähän käsistä mutta eipä oikeastaan. Vastaan nyt vain sattui osumaan sieltä täältä useampi läjä ainakin puolimielenkiintoista pelattavaa miellyttävän halvoilla hintalapuilla varustettuna. Pääpaino nimenomaan sanalla läjä, koska esimerkiksi tuo Disneyn Aarreplaneetta PS2:lle tuskin olisi koskaan yksinään tämän kämpän kokoelmiin päätynyt (＾▽＾)

Hah! Taidot ruostuvat kun ikää kertyy mutta ei sitä vielä ihan kalkkeutuneita olla. Hamsterball toki meni jo läpi mutta sen mukavanoloinen pokaalisetti houkutteli jatkamaan. Parin tunnin lisäpanostuksen myötä niistäkin on haalittu nyt kaikki siihen virtuaalikaappiin sitä virtuaalipiliä pidentämään. Tuo ei tietenkään toiminut minään ajavana voimana mutta silloin äärimmäisen harvoin kun jokin peli on riittävän hauska ja sen trophyt tuota hauskuutta tukevat, lähtee niitä metsästämään ihan mielellään.

Tuossa touhussa se kahdeksan tason isometrinen puoli loisti jälleen kerran, kun erittäin tiukat mutta silti reilut aikarajat houkuttivat vetämään lyhyitä, vain 10-40 sekuntia kestäviä suorituksia, joiden piti napsahtaa kohdalleen kokolailla täydellisesti. Jatkuvasta uudelleenyrittämisestä tuli mieleen lähinnä 360:n maanmainio Trials HD ja nimenomaan hyvässä mielessä. Kun mikä tahansa haaste kestää kokonaisuutena vain ohitsekiitävän hetken verran, on sitä valmis hiomaan paremmaksi vaikka kuinka pitkään ja vaikka kuinka moneen kertaan.

Mieli on pirteä myös shoppailun kannalta. Oheinen hivenen retrohtava JRPG-läjä irtosi noin seitsemän euron kappalehintaan, mikä potentiaalisilla viihdetunneilla jaettuna ei taida tehdä juuri mitään. PS2:lle Phantom Brave ja Shin Megami Tensei: Lucifer's Call. DS:lle puolestaan kokolailla ne loputkin Final Fantasyt, jotka siltä alustalta vielä uupuivat; Final Fantasy Tactics A2: Grimoire of the Rift, Final Fantasy XII: Revenant Wings ja Final Fantasy Crystal Chronicles: Echoes of Time. Näiden päälle vielä Dragon Quest V: Hand of the Heavenly Bride ja soundtrackilla ehostettu Super Robot Taisen OG Saga: Endless Frontier (outojen japanipelien nimeämiskäytäntöjä ei voi kuin rakastaa) niin alkanee jo eläkepäivienkin ohjelma olla selvillä ^^;

Tällaista tänään. Joko vuoden 2080 Tokioon Gears-henkistä kolmannen personnan räiskintää harrastamaan (Binary Domain) tai Steelportin hiekkalaatikkoon pistämään gangstaöveriksi (Saints Row: The Third). Aikuisikä on sikäli paskaa aikaa, että vaikka sen tavanomaisen vapaa-ajan pyrkisi käyttämään miten (peli)tehokkaasti tahansa, mielenkiintoisten tapausten jono ei liikkumisestaan huolimatta pahemmin lyhenemään päin ole. Sitä varten kai on keksitty kesälomat.

PlayStation Plus ei näin toukokuussa auttanut dilemmaan pätkän vertaa Sonyn avatessa hanojaan kahta kovemmalla paineella. Tällä kertaa ei jaksa kuin linkittää koko komean kattauksen yhteenvetoon. Yhdeksän täysiveristä arcade-peliä ja PS2:n Max Payne saa ainakin täältä suunnasta raikuvat aplodit. Teoriassa tuossa on satasen edestä digitaalista hyvettä ilmaiseksi mutta käytännössä niiden arvo ei tietenkään ole läheskään noin mustavalkoinen. Yksikään ei aikoinaan houkutellut ostoksille (PC-aikojen retroihquklassikko Max Payne kävi kyllä lähellä) mutta jokaista kokeilee varsin mieluusti nyt... Tai siis kohta... Tai siis... Ei perhana...

Muutaman viikon tauon jälkeen Jak II: Renegade on paitsi jatkunut, myös pyörähtänyt läpi. Peli jäi maaliskuun loppupuolella vähän ristiriitaisiin tunnelmiin mutta kyllä sille tarinan edetessä alkoi lämmetä. Järkyttävän ahtaassa ja sokkeloisessa kaupungissa liikkuminen ei lopulta ollutkaan puhdasta painajaista, kun tajusi minikartan reunamilla näkyvien tehtävien siirtyvän jokaisessa risteyksessä siihen suuntaan, johon tuli mennä.

Itse tehtävätkin olivat mukavan monipuolisia. Tavan loikkimisen ja ammuskelun oheen mahtui leijupyöräkisailua, kaidegrindausta, nappijumppaa, isoja pomotaistoja, villejä pakomatkoja ja jopa pienimuotoista mechakivaa. Aikamatkailun ja Precursor-mystiikan ympärillä pyörivä pääjuoni onnistui sitomaan jatko-osan edeltäjäänsä jopa ihailtavan näppärästi. Tarina toki on vain hupsua kevytfantasiaa mutta huomioiden miten radikaalin suunnanmuutoksen Jak II teki, ei tuo mikään paskempi temppu ole.

Vaan jo oli turhauttavaa! Läpihuutotehtävät olivat harvassa ja peli oli lähellä jäädä toistamiseen läpäisemättä varmaankin puolen tusinaa kertaa uskon loppuessa ja armottoman ketutuksen vallatessa mielen. Usein tuntui siltä, että kehittäjät olisivat pelailleet täydellisen optimisuorituksen ja ripotelleet sen päälle vain hyppysellisen virhemarginaalia. Sinänsä OK haaste, jos pelattavuus vain olisi hiottu veitsenteräväksi. Vaan kun ei ole.

En jaksa edes muistaa montako kertaa jouduin uusimaan samoja pitkäveteisiä pätkiä vain päästäkseni taas kokeilemaan onneani jossain erityisen kinkkisessä kohdassa. Paitsi että pelin checkpointit on aseteltu aivan miten sattuu, samaa voi sanoa Jakin ohjaamisesta. Liikkeet eivät rekisteröidy silloin kun pitäisi ja kirsikkana kakun päällä oli osuus, joka pitkään tuntui tyystin mahdottomalta. Vasta nettilunttaus paljasti, että etenemiseen vaaditaan liike, jonka olemassaolosta peli ei koskaan edes vihjannut ja josta tämän uusintaversion säälittävä manuaali (kahdeksan sivua kaikille kolmelle osalle) ei niinikään mainitse halaistua sanaa. Triplahyppy on sitten X, X ja O. Tarvitaan tasan yhdessä paikassa :(

Koko pelin läpi kantoi sellainen epämääräinen tympääntynyt v**utus, jossa hauskuus kumpusi lähinnä vaikeuksien voittamisesta. Toisaalta mitä pidempään tuota jatkui, sen enemmän se herätteli nyt jo kalkkeutuneen pelaajan sisimmästä sitä nuoruuden HC-huumaa. Suoranaista kivaa ei ollut oikeastaan missään vaiheessa mutta läpi oli silti pakko puskea, vaikka sitten ihan vain todistaakseen itselleen ettei se nuorempi pelaajaminä ole mihinkään kuollut vaikka se vähän typerä olikin. Aikaa kului päälle 18 tuntia ja viimeistä vastusta tuli hinkattua varmaan 20+ kertaa mutta tämä on nyt tässä. Platinapysti jäi vain paria pokaalia vajaaksi mutta ne Jak II saa pitää. HC-mentaliteetilla kerran suoritettu, toiste ei enää koskaan ^^;

Tuollaista settiä vielä huhtikuun loppua juhlistamaan. Wii-ehtoon kolmas kova JRPG, Pandora's Tower, oli riittävän kiinnostava täysihintaiseksi tuettavaksi mutta kaikkien muiden kohtaloksi jäi alelaari. Omatunto hieman kolkuttaa, kun niin Okami kuin Okamiden jäivät aikoinaan väliin mutta susi saa viimein tilaisuutensa tässäkin kämpässä. Epic Mickey viidellä eurolla  oli diili jos mikä ja kun se 360 tulee kuitenkin hommattua joskus uudestaan, onpahan sille nyt myös Gears of War 3 odottamassa. Batman: Arkham City lienee edeltäjänsä tavoin awsum, joskin olisi pitänyt odottaa vielä hetki kaikki DLC:t niputtavaa GOTY-versiota :( Noh, onneksi kärsivällisyys riitti sentään siihen, että Fallout: New Vegas kaikkine lisäreineen ja todennäköisine suorituskykyongelmineen tulee koettua halvalla.

Siinä määrin sinnikkäästi pysyy karmiva apatiagorilla niskassa, ettei tälläkään viikolla ole mitään saanut aikaan. Tyhmyydestä sentään on sakotettu, kun Hatsune Miku: Project Diva Dreamy Theater 2nd eilen Japanin PSN-storessa julkaistiin. Edeltäjänsä tapaan se mahdollistaa PSP-vastineensa pelaamisen HD-grafiikoilla PS3:lla mutta ai pojat miten Sega otakua kuppaa. Mikun 39-meemin innoittamana tuolle oli lätkäisty hintalapuksi huikeat ¥3,900 ja huvittavana yksityiskohtana asennuspakettikin oli kooltaan 3,939 megatavua. Vähemmän huvittavana yksityiskohtana tuon mukana seuraa myös ensimmäinen Hatsune Miku: Project Diva Dreamy Theater. Kyllä, juuri se sama softa jonka tämä pässi osti vain kuukausi takaperin X( Noh, kokemus opettaa vaikka välillä sen kurssimaksut hieman korkeita ovatkin.

Fyysisten hyvyyksien puolella hyllyt täydentyivät tällä viikolla vain muutamalla hassulla sieltä täältä halvalla kalastetulla japaniropella. PSP:lle Star Ocean: First Departure ja Star Ocean: Second Evolution. Kyseessä siis ehostetut versiot pelisarjan kahdesta ensimmäisestä osasta, joista ensimmäinen näki päivänvalon SNES:llä ja toinen PS1:llä. PS2-rivistöä puolestaan päätyi pönkittämään Valkyrie Profile 2: Silmeria.

Onneksi edessä on taas yksi velvollisuuksista vapaa viikonloppu, joten ties vaikka näin elokuullekin saisi edes jokusen merkinnän aikaan.

Sekalaista sälää on taas saapunut taloon sieltä sun täältä. Rajoittaakin tosin voisi. Suostuin vihdoin viimein nielemään ylpeyteni ja nyt löytyy sarjan alamäen aloittanut Final Fantasy XII tästäkin kämpästä. Käytettynä alle vitosella eBaysta tosin mutta silti. Kahteen tai kolmeen otteeseen olen vuosien saatossa tuota yrittänyt jaksaa läpi mutta kun ei niin ei. Toisaalta karmivan XIII:n jälkeen se voisi viimein toimiakin.

Teränsä menettänyttä Square Enixia edustaa myös Lord of Arcana Slayer Edition, jossa ilmeisesti kovinkin keskinkertainen hack'n slash oli pakattu itse asiassa aika siistiin punakoteloon ohessaan kovakantinen taidekirja ja mini-soundtrack-CD. Eiköhän tuosta edes sen Zavville investoidun reilun kympin edestä hupia irtoa vaikka myönnettävähän se on, ettei tuolle olisi tavallisena versiona edes korvaansa lotkauttanut.

Tämän päivän JRPG-messias Atlus sen sijaan puskee laatutavaraa pihalle niin hirveällä tahdilla, ettei mukana meinaa pysyä. Video Games Plus toimitti tämän läjän lupaavimman yksilön, Radiant Historian. Ilmeisesti varsinkin DS:llä lajityyppinsä kärkikaartia yllättäen sekä kriitikoiden että yleisön mielestä, mikä nostattaa odotuksia kovasti. Helmikuussahan tämä jo putkahti pihalle mutta onnistui jotenkin välttämään kaikki tuolle suunnalle suuntaamani uutistutkat. No, joutaahan sitä viiveelläkin.