Kuluva viikonloppu on mennyt lähinnä vuodenvaihteessa vanhenevan plussasisällön perkaamisessa. Ensimmäisenä jonossa oli minimalistinen Limbo, jossa pieni poika matkaa juosten, loikkien ja fysiikkapohjaisia pulmia ratkoen tietään läpi synkän ja vaarojen täyttämän metsän. Ja siinäpä oikeastaan kaikki. Limbo koreilee tyylikkään harmaasävyisellä maailmalla, hyvillä animaatioilla ja lukuisilla mahdollisuuksilla heittää henkensä, oli kyseessä sitten jättimäinen hämähäkki, nippu äkäisiä natiiveja tai ihan vain perinteinen piikkikuoppa.

Nimettömän ja äänettömän pojan ainoina liikkeinä ovat hyppy, köysien varassa kiikkuminen ja esineiden vetäminen tai työntäminen. Näiden yksinkertaisten kontrollien ympärille on rakennettu ihan pikkukivoilla puzzleilla täytetty 2D-seikkailu. Kestoa sillä ei kuitenkaan ole kolmea tuntia enempää. Hyvästä pelattavuudesta ja erikoisesta tunnelmasta huolimatta kokemus jää vähän mitäänsanomattomaksi ja matkan perimmäinen tarkoitus epäselväksi. Yhden miehen tuotannoksi ihan kunnioitettava suoritus mutta sitä hankalasti määriteltävää Jotain™ peli olisi kaivannut enemmän.

Harmaudesta olikin sitten hyvä siirtyä karkkigrafiikan pariin. Hell Yeah! Wrath of the Dead Rabbit onnistui sekä yllättämään että hurmaamaan räävittömän anarkistisella ja sekopäisellä asenteellaan. Helvetin valtias, kuollut prinssipupu Ash on pulassa. Joku hyväkäs on leikkinyt paparazzia ja napsinut hänestä noloja kuvia kylvyssä. Kaiken muun pahan lisäksi jo satakunta tuonpuoleisen demonia on nähnyt nuo kuvat, joten on takaisinmaksun aika. Leijupyörä alle, torrakko käpälään ja kaikki sata todistajaa mullan alle, kuvien ottajasta nyt puhumattakaan.

Hell Yeah! on vauhdikas ja täyskahjo, runsaalla ammuskelulla maustettu 2D-tasoloikka pienellä ripauksella pulmanratkontaa. Ash rullailee ja loikkii ympäri laajoja, moneen suuntaan polveilevia tasoja ja listii kuvat nähneitä demoneja todella vakuuttavalla temmolla. Kun kohde on ensin täytetty lyijyllä, se viimeistellään huikean yliampuvalla ja hurmeisella lopetusliikkeellä, joka aktivoidaan wariowaremaisella, yleensä hyvin omituisella minipelillä. Peli tarjoaa taatusti ainoana mahdollisuuden todistaa tilanne, jossa vihollisen lopettaa 3D-laseja käyttävä T-Rex tai jossa pomovastus on perse. Kyllä, järkyttävän huonoa navanalusläppää lateleva perse.

Listimisen ohessa Ashin asevalikoimaa päivitetään singoilla, kranaateilla tai vaikkapa pyhää vettä ruiskuttavalla Super Soakerilla. Tappotyö pitää lisäksi tehdä tyylillä, joten sinne tänne ripotelluista kaupoista voi ostella kanille jos jonkinlaisia päähineitä ja koristeita. Normikaavaa rikotaan tasoilla, joissa Ash lentelee avaruusaluksella tai uiskentelee syvissä vesissä letkeän funkin säestyksellä ja joutuupa pupuparka myös painajaismaiseen maailmaan, jossa kaikki on taustamusiikkia myöden ällöttävän söpöä ja kaunista. Otettua vahinkoa parannetaan, kuinkas muutenkaan, käymällä pikaisesti verisuihkussa.

Hell Yeah! lyö yli jokaisella mahdollisella sektorilla ja on vähintäänkin hengästyttävä kokemus. Kaikki 101 kohdetta saa päiviltä noin yhdeksässä tunnissa, mikä sekin kuvaa hyvin pelin kompaktia luonnetta. Tekemistä piisaa, jokaisen nurkan takana odottaa jotain uutta ja yllättävää ja pieniä ja vähän isompiakin pomotaistoja on siis vaikka kuinka ja paljon. Sikäli pelin rytmitys on pielessä, että läpipeluun jälkeen olo on kuin kokonaisen kakun ahmineella; vähän turpea ja häkeltynyt siitä, mitä tulikaan tehtyä. Kaikkea on ehkä liiankin paljon tai se on ohi liian nopeasti mutta noin yleisesti ottaen Hell Yeah! osoittautui suorastaan helvetin hyväksi välipalaksi!

Viimeisenä yhtä nopeimmin läpipelattavista peleistä edustaa puolestaan PaRappa the Rapper, jossa otsikon nimikoira luovii tietään ihastuksensa Sunny Funnyn sydämeen räppäämällä ja uskomalla itseensä. Tämä alunperin 1996 PS1:lle julkaistu rytmipeli sai uuden elämän PSP:llä, jolle sen aikoinani jostain alekorista nappasin. Neljää kuvionappia ja kahta olkapäänappia käyttävä pelimekaniikka on suoraviivainen ja yksinkertainen. Ruudun yläreunaan ilmestyvä nappisarja toistetaan, kunhan PaRappan mukana jammaava opettaja on sen ensin omalla räpillään esitellyt.

Kappaleita pelistä löytyy vain kuusi ja vaikka nuottien virhevara on miltei olematon, on lemmenkipeän rytmipiskin tarina onnellisesti lopussa yhdessä vaivaisessa tunnissa ilman mitään sen kummempaa lisäsisältöä. PaRappan paperimainen graafinen ilme on toki omaperäinen, aikoinaan komeita CG-välianimaatioita riittää ja osin pientä reggaehenkeä sisältävät räpit ovat hauskoja mutta nykypäivän standardeilla mitattuna sisältöä on aivan liian vähän. Silti kiva pieni aikamatka rytmipelien alkulähteille.

Vielä yksi hyytävän kylmä päivä ennen tässä vaiheessa vuotta kovin tervetullutta neljän päivän pelailuntäyteistä minilomaa ヽ(＾Д＾)ﾉ Sitä odotellessa traileriviihdettä Segalta, eli PS3:lle maaliskuussa ihan hyllypelinä julkaistava Hatsune Miku: Project Diva F. Käytännössä se sama peli kuin Vitalla mutta kuusi uutta kappaletta ja toistakymmentä uutta esiintymisasua. Pelidatan pitäisi siirtyä näiden kahden välillä varsin vaivattomasti, joten tällä kertaa tiluttelua ei kenties tarvinne aloittaa tyystin tyhjältä pöydältä.

Ja koskapa tänään ei ole sen kummempaa raportoitavaa, hoidetaan tämän blogin toistaiseksi viimeinen plussamerkintä pois alta. Joulun odottelua juhlistetaan kieltämättä ihan kovalla kolmikolla Batman: Arkham City, Vanquish ja Limbo. Näistä kaksi ensimmäistä löytyvät jo hyllystä ja tarkoitus olisi niihin jossain hiljaisessa välissä (lue: lehmien lentäessä) tutustua mutta varsinkin Limbo oli ihan aidosti positiivinen yllätys. Se on houkutellut jo julkaisustaan lähtien mutta päälle kymppi (tästä) parin tunnin kokemuksesta tuntui aina vähän turhan tyyriiltä. Mukavaa, että senkin pääsee viimein koestamaan.

Ja kyllä, tiedostan täysin mikä järkyttävä arvokeskeinen ristiriita tässäkin postauksessa piilee mutta sellaista se on (^_^;)

Näin on Motavian reissukin sitten heitetty. Phantasy Star IV: The End of the Millennium tosin ei tyytynyt tapahtumaan vain yhdellä planeetalla vaan lennätytti sankareita avaruusaluksella pitkin poikin aurinkokuntaa sen perinteistä vihaa ja tuhoa uhkuvan muinaisen voiman perässä. Viihdettä piisasi 16 tunnin edestä ja sittenkin matkan varrelle jäi tukku sivutehtäviä ja optionaalisia luolastoja. Joka tapauksessa hieno seikkailu, joka puski eteenpäin milteipä hämmästyttävällä sykkeellä.

PSIV:n viehätys perustuu pitkälti hyvään tempoon ja hieman tavanomaista korkeampaan vaikeusasteeseen. Isoja möllejä piilottelevat luolastot eivät koskaan ole järin pitkiä mutta kun jo satunnaisessa peruskohtaamisessa rivipahis saattaa silpaista omalta hahmolta puolet hipareista mäkeen, ei yhtäkään kohtaamista voi ottaa hälläväliä-asenteella. Edelliseen kaupunkiin joutuu pötkimään pakoon useampaankin otteeseen porukkaa parantelemaan mutta sinnikkyydellä pärjää ja toisaalta kartat ovat siinä määrin täynnä hyödyllisiä aarteita, että jokaisen nurkan haluaa koluta.

Pomovastukset taasen ovat niin maan kauhian isoja ja pirullisia, eikä vähiten siitä syystä, että niitä ei edellä elämää helpottavaa tallennuspistettä. Jos tulee pataan, ei auta kuin palauttaa tallennus luolaston suulta ja kahlata taas tiensä uusintamatsiin mahdollisimman hyvin taistelupoppoon voimia satunnaiskohtaamisista huolimatta säästellen. Ehkä hieman vanhanaikaista ja ajoittain turhankin armotonta mutta toisaalta niiden kolossien viimein kellistyessä tunnelma on kokolailla katosta läpi.

Vaikka PSIV:n tarina on sitä perinteistä fantasiahuttua hyvästä valosta ja pahasta pimeydestä, sen hahmot toimivat hyvin. Chazin ja Alysin seurassa kulkee vaihtelevalla kokoonpanolla jopa kahdeksan muuta maailmanpelastajaa, joista miltei jokainen onnistuu jäämään mieleen persoonana. Peli ei myöskään liioittele tekstin määrässä. Dialogi on lyhyttä ja nasevaa, eikä seuraava tavoite jää milloinkaan hämäräksi vaikka avoimella maailmankartalla joutuukin harhailemaan.

Kokonaisuutena PSIV on erittäin eheä esitys ja yksi 16-bittisen aikakauden hienoimmista lajityyppinsä edustajista. Tällaista jos loihtisivat eloon nykypäivän resursseilla ja raudalla niin johan maittaisi! Sivuhuomiona kehuttakoon vielä vähän myös pelin sisältänyttä Sega Mega Drive Ultimate Collectionia, jolta löytyy myös jokunen muu tuon aikakauden kovista JRPG-pläjäyksistä. Eiköhän nekin tule katsastettua, kun retrokärpänen onnistuu taas puraisemaan.

Mitäpä muuta sitten? Pleikan plussa päivittyi tietysti tässäkin kuussa ja laajeni samalla myös varsin komealla kattauksella Vitalle. Ensimmäistä kertaa tänä vuonna en kuitenkaan viitsinyt enää edes ladata tarjolle tullutta ilmaiskivaa. Kuten jo aiemminkin on kai tullut todettua, joko nimekkeet löytyvät hyllystä tai jos eivät, ei niitä yksinkertaisesti vain tule juuri koskaan edes kokeiltua. Niin hienoa työtä kuin Sony palvelunsa kanssa tekeekin, jää jäsenyys vuodenvaihteessa uusimatta. Jotenkin nuo "ilmaiset" bitit eivät hengi tippaakaan omistajuuden lämpöä. Erinomainen palvelu kuluttajille mutta keräilijöille jopa viihde voi olla enemmän ja jollain oudolla tavalla merkityksellisempää kuin vain jotain, mitä kuluttaa. Ota tuosta nyt sitten selvää.

Pystien osalta huomasin tuossa jokunen päivä sitten PSN-profiilini päätyneen yllättäen ja pyytämättä PSNProfiles-sivustolle. Tavallaan vähän hämmentävää mutta toisaalta Sonyn trophydata on ymmärtääkseni täysin vapaasti kenen tahansa saatavilla ja louhittavissa. Sitä paitsi tuo saitti jalostaa sitä todella vakuuttavalla ja monipuolisella tavalla. Päädyinpä siis rekisteröitymään sinne ihan virallisestikin. Suhteeni saavutuksiin ei ole muuttunut alkusyksyisestä mihinkään mutta tunnen silti outoa vetovoimaa kaiken maailman numeroita, tilastoja ja graafeja kohtaan, joita tuo saitti tarjoaa nätillä leiskalla ja ilmaiseksi.

Perjantain kunniaksi muutama sananen loistavan julkaisumaun omaavan Santa Monican viimeisimmästä pelistä, The Unfinished Swan, jonka Sony pukkasi ulos meille plussajäsenille viikon etuajassa. Jotkut muistanevat, että tätä julkaisua tuli mehusteltua trailerin muodossa jo syyskuun alussa ja siitähän sen lähtökohta hyvin selviääkin. Orpokotiin joutunut pieni poika, Monroe, tempautuu eräänä yönä outoon maailmaan seuraten edesmenneen äitinsä maalaamaa, keskeneräiseksi jäänyttä joutsenta.

Tuo maailma on omalaatuisen kuninkaan hallitsema valtakunta ja ainakin aluksi hyvin tyhjä paikka. Pelkkää valkeaa joka puolella. Monroe pystyy viskomaan mustepalloja, joiden roiskeet antavat tuolle tyhjyydelle muodon. Näin hän pystyy etenemään yhä syvemmälle tässä perin eriskummallisessa ympäristössä, joka matkan edetessä täydentyy varjoilla ja väreillä. Pian mustepallot vaihtuvat veteen, joka vetää puoleensa kaikkialle leviäviä, kiipeilyn mahdollistavia köynnöksiä ja silti... Silti tuo mystinen lintu tuntuu pysyvän aina sen askeleen verran tavoittamattomissa...

Ja tuossapa oikeastaan kaikki, mitä tästä lyhyestä mutta sykähdyttävän kauniista seikkailusta uskaltaa sanoa. The Unfinished Swan edustaa rohkeasti sitä ehkä hieman kyseenalaisen leiman saanutta taidepelaamisen (kyllä, keksin tuon juuri äsken) saraa, jota on hyvin vaikea pukea edes etäisesti järkeviksi sanoiksi. Raaimmmalla mahdollisella luokittelulla peli on ensimmäisen persoonan seikkailusatu. Sinne tänne ripoteltuja sivuja löytämällä miellyttävästi eläytyvä naisääni kertoo tuota satua eteenpäin. Esitystapa ilahduttanee lapsiakin mutta toisaalta käsiteltävästä teemasta löytyy kosolti koskettavaa syvyyttä myös meille aikuisille.

Eikö tässä jaarittelussa ole mitään tolkkua? Niinpä. Olo on taas kuin maaliskuussa, jolloin Journey pisti yhtä sanattomaksi ja sitä ennen, silloin kun tämä blogi oli vielä pelkkä pilkahdus kirjoittajansa sormenpäissä, Flower teki saman. Aivan noiden kahden klassikon tasolle The Unfinished Swan ei yllä. Se ei tunnu luottavan omaan itseensä ja sen neljään päälukuun jakautuva tarina edustaa tyylillisesti neljää eri lähestymistapaa mutta tuon pikkuharmin jos on valmis antamaan anteeksi niin onhan tämä vaan perhanan hieno ja mieleenpainuva esitys! Tarinan kokee siinä tunnissa tai parissa ja kaikki pelin pystit lienevät hallussa alta viidessä mutta hetkellisyydestään huolimatta en kadu ostostani tippaakaan. Jos tämä on tekotaiteellista paskaa niin näyttäkää minulle peli, joka ei ole.

Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä myös sunnuntaille mahtui kaksi läpipeluuta. Aamun aloitti heinäkuussa vaiheeseen jäänyt Shadow Hearts: From the New World. Valloilleen päässyt kauna saatiin lopulta taas asioihin ja viimeisessä mittelössä molemmilta osapuolilta löytyi runsaasti tylyjä ja visuaalisesti koreita erikoisliikkeitä toistensa niskaan viskottavaksi. Hieman päälle 38 tunnin myötä oma porukka oli onneksi sen verran hyvin varustettu ja levutettu, ettei tuossa vaiheessa nurmea tarvinnut kerta toisensa jälkeen purra. Silti tiukkoja hetkiä piisasi ja hauskaa oli.

Ottaen huomioon, että miltei neljännes peliajasta taisi kulua optionaalisen sivusisällön perässä, ei From the New World todellakaan ole JRPG-mittapuulla kovinkaan pitkä seikkailu. Upean yksilöllisiä paikkoja siihen on silti mallinnettu enemmän kuin yksikään studio näin suurten tuotantokustannusten HD-aikana edes rohkenisi. Missään ei tarvinnut juoksennella kyllästymiseen saakka ja uudet kaupungit, kylät ja luolastot hehkuivat toinen toistaa värikkäämpinä, monipuolisempina ja tunnelmaan sopivan taustamusiikin säestäminä.

Vaikka loppua kohti kyyneleitä (ruudulla) vähän vuodatettiinkin, on From the New World silti pelisarjan selkeästi eniten kieli poskessa tehty osa. Kaksi aiempaa, yhtenäisen tarinakokonaisuuden muodostavaa osaa ovat teknisesti heikkolaatuisempia mutta draamallisesti paljon vaikuttavampia. Hyvin tämä kolmaskin peli silti onnistui paikkansa lunastamaan ja vahvistamaan näkemystäni siitä, että Shadow Hearts on yksi PS2-aikakauden parhaimpia JRPG-sarjoja.

Tuon jälkeen palasinkin sitten PS3:n puolelle, jossa tarkoituksena oli vain nopeasti tyypittää plussalaisille syyskuussa ilmaiseksi tarjoiltu, alunperin PC:llä jo 2009 päivänvalon nähnyt tsekkiläinen point-and-click-seikkailu Machinarium. Kyseessä on satukirjamaisen kaunis, tyystin ilman tekstiä pärjäävä tarina pienen ja sympaattisen robotin pulmantäyteisestä matkasta kaatopaikalta takaisin kaupunkiin ja sieltä pakoon. Pelin taide, minimalistinen lähestymistapa ja iso kasa mitä hämärimpiä ja haastavimpia puzzleja koukutti lopulta pelaamaan sen yhdeltä istumalta läpi. Aikaa kului kuusi tuntia eikä yhtäkään vihjettä mihinkään tarvinnut mistään luntata. Yay!

Machinarium on riemastuttava yhdistelmä Lucasartsin aikaisia graafisia seikkailuja ja Professor Layton -henkisiä puzzleja. Toimintoja ei oikeastaan ole. Sankari voi ainoastaan tepastella ympäriinsä ja typistää tai venyttää mekaanista vartaloaan mahtuakseen ahtaisiin paikkoihn tai ylettyäkseen korkeammalle. Kaikki muu tapahtuu automaattisesti ympäristön esineitä klikkaillen. Joitain peltipönttö poimii matkaan ja osaa niistä voi yhdistellä keskenään. Toiset taas aktivoivat jotain ympäristössä. Peli ei tyrki pelaajaa mihinkään suuntaan ja opastaakin kovin pidättyväisesti, joten eteneminen tapahtuu yleensä silkalla intuitiolla ilman tietoa siitä, kuka on tai mitä tarkalleen ottaen pitäisi tehdä.

Aluksi Machinarium tuntuu kovin hämmentävältä eikä sen kehittäjien aivoituksista tunnu saavan kunnollista otetta. Sinnikkyys kuitenkin palkitaan ja peli on tupaten täynnä äärimmäisen palkitsevaa oivaltamisen riemua. Etenemistä estävien ongelmien ratkaisut pysyvät miellyttävän rajatulla pelialueella ja vaikka aivojumpan tehokkuus onkin kovin subjektiivinen käsite, omaan makuuni haaste istui lähes täydellisesti. Mihinkään ei jäänyt jumiin ärsyttävän pitkäksi aikaa mutta sellaisia nautinnollisen kinkkisiä, 5-15 minuutin pähkäilysessioita sai viettää useampaankin otteeseen.

Kaiken kaikkiaan tyylikäs, omaperäinen ja hellyttävä pieni seikkailu, jonka olisi toivonut kestävän paljon pidempäänkin.

Peliluolassa-tapahtuu-ei-oikeastaan-mitään-merkintä. Posti roudaili tänään kokoelman jatkeeksi vanhaa ja uutta. Ensiksi mainittua edustaa Pinball Hall of Fame: The Williams Collection ja jälkimmäistä Dead or Alive 5, josta varsin ihqu keräilyversio. Iso peltikotelo kätkee sisäänsä korkealaatuisen, kovakantisen, 92-sivuisen taidekirjan, pelin 20-raitaisen soundtrackin ihan täysikokoisessa ja fyysisessä muodossa, A2-kokoisen julisteen ja itse pelin + latauskoodin, joka oikeuttaa – öhöm – uimapukuihin pelin koko naistaistelijarosterille. Väitän yhä hommanneeni tuon spessuversion nimenomaan noiden fyysisten extrojen ja inhimillisen hintalapun siivittämänä mutta jos Leifangilla pääsee bikineissäkin antamaan pataan niin se on lähinnä odottamaton bonus (*´∀`*)

Illan jupinan aiheena on hankintahehkutuksen sijaan silti tuo huolestuttavan lumivyöryn lailla yleistyvä digitaalinen sisältö. Kuten oheisesta kuvasta näkyy, jo vuoden kuluttua tuo keräilyversio muuttuu epätäydelliseksi. Vaikka latauskoodia ei koskaan lunastaisikaan, sen sisältö katoaa taivaan tuuliin ajan myötä ihan itsestään. Tai no itse sisältö varmasti on yhä tarjolla mutta ensi vuonna tähän samaan aikaan siitä pitää maksaa erikseen. Sanokaa minun sanoneen, että tämänkaltainen perseily on paitsi lähtökohtaisesti kyseenalaista, tulee se myös aiheuttamaan kosolti itkuparkua, kun fyysisen kannen lupaama, digitaaliseksi osoittautuva sisältö onkin jo mennyt happanemaan.

Tilannetta ei yhtään helpota noiden latauskoodien kelpoisuusajan arvaamattomuus. Esimerkiksi Alice: Madness Returnsin mukana tulee latauskoodi pelin edeltäjälle, American McGee's Alicelle ja se taasen on voimassa vuoteen 2021 saakka. Kaikkinainen digitaalinen kikkailu on siis tyystin arpapeliä, joka pääsääntöisesti – no kas kummaa – tähtää nimenomaan kaikki-mulle-heti-nyt-kuluttamisen maksimointiin. Jotenkin tuollainen peeloilu vain silittää todella rankasti vastakarvaan. DLC pitäköön tunkkinsa.

Ai niin, ja se ilmainen plussatarjonta kuluvalle kuulle. Hell Yeah! Wrath of the Dead Rabbit, Bulletstorm ja Resident Evil 5 Gold Edition. Ensi kuussa tarjolle taitaa tulla myös Vita-sisältöä, joten tilauksen uudistamisen heiluu edelleen pahasti kahden vaiheilla. Tavallaan huikeaa hyvyyttä haluaisi kovasti tukea mutta kun pelattavaa on jo muutenkin riesaksi asti, ei varsinaista arvoa pääse tässä huushollissa syntymään. Paska, internetin pilaama konsolisukupolvi. Ennen kaikki oli niin paljon yksinkertaisempaa (~_~;)

Uusi päivä, uusia hyviä uutisia. Tänään tiedämme jo enemmän Ace Attorney 5:stä, kun pitkin interwebiä kiertää sen ensimmäisiä kuvaruutukaappauksia. Lisäksi on varmistunut, että Capcom todellakin aikoo tuoda pelin myös länteen ja että "länsi" tarkoittaa tässä tapauksessa sekä Yhdysvaltoja että Eurooppaa o(*ﾟ▽ﾟ*)o Julkaisuajankohtaa ei ole vielä täsmennetty mutta on jo melkoinen helpotus tietää, että tuosta a) pääsee joskus nauttimaan b) ilman jenkki-3DS:n hankkimista. Syvä kumarrus, Capcom, erinomaisesti pelattu!

Tällä kertaa muistan näköjään jopa kuukauden vaihtumisen ja kuluvan kuun plussatarjonnan riepottelun. Ensi viikon loppuun mennessä Euroopassa päästään nauttimaan nelikosta Red Dead Redemption, Scott Pilgrim vs. the World, Double Dragon Neon ja Machinarium. Näiden lisäksi Sony iski pöytään mielenkiintoisen tarjouksen. 19.9. saakka Plus-jäsenyyttä voisi ostaa vuodeksi lisää (vanhan jakson päälle kasautuen toki) 25% alennuksella, eli hintaan €37.49. Olen milteipä onnellinen siitä, että olen kuluttanut viihdebudjettini jo niin punaiselle, ettei tuohon täkyyn taida edes pystyä tarttumaan. Katsellaan sitten tammikuussa, kuinka paljon moinen lyhytnäköisyys palaa puremaan persauksille.

Parin päivän toisaalla huiskimisen jälkeen vuorossa oli PSN-rytmi"räiskintä" Retro/Grade, joka alkaa poikkeuksellisesti siitä, mihin useimmat pelit päättyvät. Vihollisen viimeinen emoalus tuhoutuu, Rick Rocket on pelastanut universumin ja lopputekstit rullaavat. Paha vain, että pitkä taistelu on aiheuttanut poikkeavuuksia aikaan, joka alkaa kelautua takaisin. Rickin on siis toistettava urotekonsa takaperin kaikki laukaukset ja väistöliikkeet oikein ajoitettuna tehden, jotta universumin rakenne ei pääsisi ottamaan tapahtuneesta pahemmin nokkiinsa.

Kuulostaa vinkeältä ja myöntää täytyy, että luovuutta pelin kehittäneen 24 Carat Gamesin pojilta ei puutu. Käytännössä Retro/Grade on erikoinen Guitar Hero -henkinen rytmipeli, jossa nuottiviivaston virkaa ajaa aluksen liikuttelu pystysuunnassa. Rickin ampumat laukaukset taasen ovat nuotteja, joita taotaan sitä mukaa, kun ne miekkosen aluksen taas saavuttavat. Ruudun toiselta laidalta taasen valuu vihollisten ohilaukauksia, joita väistelemällä ne pitäisi saada pysymään sellaisina myös toistamiseen. Sekaan lyödään lisäksi tukku bonusvoimia, joita keräämällä ja taktisen oikea-aikaisesti aktivoimalla pisteitä sataa laariin kahta tehokkaammin.

Retro/Grade on kivan omaperäinen ja graafisesti komea. Se näyttää ehkä hivenen kaoottiselta ja on sitä myös – kiitos varsinkin vauhdilla taustalla pakittavien maisemien – mutta toisaalta se tarjoaa juuri niitä rytmipeleissä hienoja hetkiä, jolloin kaikki vain mystisesti loksahtelee alitajuisesti paikalleen vaikka aivot jättivät leikin kesken jo kahta pysäkkiä aiemmin. Retro/Grade voisi olla todella jausa peli. Niin. Voisi olla.

Mikä tahansa musiikkipeli elää ensisijaisesti musiikistaan ja sillä saralla Retro/Grade tekee tyylipuhtaan mahalaskun. Kympin latauspelille vain kymmenen instrumentaaliraidan soundtrackin voi vielä antaa anteeksi mutta niistä yksikään ei jäänyt edes etäisesti mieleen. Sellaista aneemista, mitäänsanomatonta syntikkatilutusta, johon on yritetty sotkea retrohtavia sävyjä aivan liian vaatimattomalla otteella. Rytmissä pysyminen palkitaan enempi pihahduksilla kuin kumahduksilla eikä pelaaminen yksinkertaisesti ole hauskaa.

Kampanjan läpipeluu ei vie tuntia kauempaa, joskin on pelissä sentään kuusi eri vaikeustasoa ja tukku sekalaisia bonus-haasteita siihen päälle. Yhden läpipeluun tuota jaksoi mutta laimea musiikki masensi jo toisella kierroksella niin pahasti, että viihdeaika tämän parissa jäi reilusti alta kahteen tuntiin.

Pirun paljon kovatasoisemman musiikkikattauksen tarjoaa Sonyn Santa Monica Studio, joka kerta toisensa jälkeen onnistuu häkellyttämään huikealla laadulla. Tämänkertaisena todisteena Sound Shapes, joka on lähinnä LocoRocon ja LittleBigPlanetin kiihkeän lemmenyön jälkeläinen. Se on taiteellisen minimalistinen, rytmipohjainen 2D-tasohyppely, jonka kohtalaisen nimekkääseen säveltäjäkaartiin lukeutuvat mm. I Am Robot and Proud, Jim Guthrie, deadmau5 ja – vau! – Beck.

Pelaaja on loikkiva, kaikkiin ei-mustiin pintoihin takiaisen lailla takertuva pallo, jolle kaikki punainen on myrkkyä. Edessä on 25 tasoa, joista jokainen muodostaa oman kappaleensa. Alussa on vain hiljainen rytmi mutta sinne tänne siroteltuja ikoneja keräämällä kappaleet alkavat hitaasti puhjeta täyteen, komeaan kukoistukseensa. Matkan varrella kohdattavat vaarat perustuvat kappaleiden rytmiin ja parhaimmillaan ne itsessään muodostavat reitin, jota edetä. Ylläoleva Beckin biisi havainnollistanee tekstiä paremmin, miten hienosta ja uniikista kokemuksesta onkaan kyse.

Sound Shapesin kampanjamoodi pyörähtää läpi noin kolmessa tunnissa ja on – vaikkakin erittäin viihdyttävä – oikeastaan vähän liiankin helppo. Sisältöä piisaa kuitenkin mukavasti vielä tuon jälkeenkin. Sävelkorvaansa voi haastaa rakentamalla korvakuulolta kasaan annetun kompin ja ärräpäät lentävät lyhyissä mutta sadistisen vaikeissa (ja silti hauskoissa) minihaasteissa. Pelin keskeisin ominaisuus lienee kuitenkin monipuolinen tasoeditori, jolla luovat persoonallisuudet pystyvät todennäköisesti väsäämään ja jakamaan meille muille mitä hienoimpia tasoja. Tähän palataan vielä – kuulostaa lupaavalta!

Koko elokuun plussatarjonta meinasi taas jäädä noteeraamatta mutta tänään sen tosiaan muistin. Sound Shapes irtosi jäsenalen myötä reilulla kympillä siinä missä tuo Retro/Grade oli (onneksi) ilmainen. Retail-julkaisujen osalta tämäkin kuukausi oli antelias mutta omakohtaisesti turha; Borderlands, Just Cause 2 ja Dead Space 2 kun löytyvät hyllystä jo muutenkin. Jäsenyyttä on nyt se kaksi kolmannesta takana ja pikkuisen alkaa vaaka kallistumaan siihen suuntaan, ettei ehkä ensi vuonna enää uudestaan. Palvelussa ei toki sinänsä mitään vikaa – päinvastoin, sehän on suorastaan erinomainen – mutta kun sitä backlogia kertyy jo muutenkin, eipä tuo ainakaan auta asiaa.

Jaa niin, heinäkuu on jo pitkällä ja vuoden kokeellinen PlayStation Plus -tilaus kääntynyt jo jälkimmäiselle puoliskolleen. Tässä kuussa tilaajia on hemmoteltu kolmikolla Deus Ex: Human Revolution, Saints Row 2 ja Lara Croft and the Guardian of Light. Palvelun taso säilyy korkealla mutta saapahan nähdä, tuleeko tuota ensi vuonna enää uusittua. Ihan riittävän paha peliähky vaivaa jo muutenkin ja reilussa vuodessa alunperin tilavalta tuntuneella 320 gigan kovalevyllä on vapaana enää 50 gigaa. Digijakelu on kai tulevaisuutta mutta tilan raivaamisen jälkeiset uudelleenasentelut ja -latailut eivät isommin houkuttele.

Kun tuon lisäksi tekisi mieli hankkia (tai on hankittu jo) ne kiinnostavimmat yksilöt sittenkin fyysisinä kopioina, ei jäsenyydestä tunnu olevan kovinkaan konkreettista hyötyä. Loistava konsepti mutta suunnattu ehkä enempi suoraviivaisille kuluttajille kuin meille vähän vinksahtaneille, ajanpuutteesta kärsiville pelisnobisteille. Toisaalta eipä se reilu kolme euroa kuussa taloutta raunioita vaikka palvelusta ei kaikkea ehtisi irti ottamaankaan.

Itse asiassa Nerf Now!! on asian tiimoilta taas kerran osuvan oikeassa ^^;

Haukotus... Juhannuskin sitten oli ja meni ja loma vetelee jo viimeistä viikkoaan. Pelipuolella on otettu lähinnä takapakkia, kierroksessa nyt plussajäsenyyden kautta saatu Final Fantasy V. Tämä jo vuonna 1992 SNES:llä päivänvalon nähnyt JRPG ei ole ainakaan juonella pilattu. Muinainen paha maagi X-Death (kyllä, todellakin!) pistää maailmaa ja sitä suojelevia kristalleja palasiksi ja neljä sankaria – huoleton vaeltaja Bartz, Tycoonin kuningaskunnan prinsessa Reina, karhea merirosvokapteeni Faris ja muistinmenetyksestä kärsivä vanha patu Galuf – vannovat moisen vandalismin estävänsä. Yksinkertaista ja suoraviivaista.

Sen minkä peli kenties tarinankerronnassa ja henkilöhahmoissa häviää, se pelimekaniikassa voittaa. FFV:n jippona on ammattisysteemi, jossa kenet tahansa voi laittaa toimimaan tietyssä roolissa. Löytyy niin valkeaa, mustaa, punaista kuin sinistäkin maagia, ritaria, munkkia, ninjaa, tanssijaa, varasta, jne. Matkan edetessä erilaisia duuneja avautuu 21 ja niistä jokaisella on omat, taistelemalla kertyvät erikoistaitonsa. Paitsi että näiden välillä voi hyppiä vapaasti, voi kukin hahmo hyödyntää pääammattinsa lisäksi yhtä aiemmin opittua taitoa. Niinpä kerrankin on mahdollista luoda kovaa vahinkoa tekeviä lähitaistelijoita, jotka osaavat myös puolustus-, hyökkäys- tai tukimagiaa. Mainiota!

Ikävä kyllä peli on myös erittäin tietoinen tuollaisen taktikoinnin mahdollisuuksista ja vyöryttää niskaan jatkuvalla syötöllä toinen toistaan armottomampia pomovastuksia, joiden heikkouksien metsästäminen ja hyödyntäminen alkaa ajoittain muistuttamaan enemmän roolipelin valepukuun puettua pulmapeliä. Turpiin tulee säännöllisesti ja vaikka eteenpäin pusketaankin, ei sellaista kunnon seikkailun tuntua ole oikein ilmassa.

Final Fantasy V on kyllä musiikkeineen, maailmankarttoineen, ilma-aluksineen ja ATB-systeemeineen kaikkineen ihan ehta vanhan hyvän ajan Final Fantasy mutta liika avoimuus jättää sen sankarit väkisinkin vähän ontoiksi eikä pelaamisen riemu kumpua läheskään niin paljon hyvän tarinan nauttimisesta kuin siitä, että jonkin kivikovan, tyystin halpamaisen vastuksen saa lopulta pois päiviltä. Tosin vasta kymmenisen tuntia takana, joten jospa tuo tuosta.

Modernimpaa mutta ainakin tämän blogin kannalta yhtä vanhanaikaista aihepiiriä edustaa Gran Turismo 5, joka pitkän tauon jälkeen pakotti taas kerran latailemaan puolen gigan edestä päivityksiä. Nyt ollaan versiossa 2.07 ja näin ylpeänä kasuaalina tuli havaittua ainoastaan uudistus, jossa seasonal-kisoja reunaehtoja heikompaa kalustusta käyttäen tienaa enemmän rahaa ja expaa. Mikäpä siinä, joskin noissa viikottaisissa haasteissa alkaa olla siinä määrin paljon "epäolennaista" sälää (virtuaalikuskikisoja, driftausta ja aika-ajoja) ettei varsinaisten kisahaasteiden parissa mennyt yhtä iltapäivää kauempaa.

Kutakuinkin puolentoista vuoden jälkeen tuo on statistiikkansa puolesta lukemissa A-spec 36, B-spec 29, 776 autoa, 15,119 kilometriä ja 132 tuntia pelattuna. Ei järin kummoista kehitystä yhdelläkään rintamalla mutta taisipahan viimein syrjäyttää omalla listallani Test Drive Unlimitedin eniten peliaikaa saaneena autopelinä. Itse asiassa eniten peliaikaa saaneena pelinä ikinä. Jee. Keräillään tässä nyt se tuhannen auton talli täyteen ja levutetaan kuski tasolle 40 mutta eiköhän tuo sen jälkeen ole nähty.

Viimeiseksi ihan yhtälailla pölyisen harmaata päivitystä käsikonsolirintamalta. Hatsune Miku: Project Diva Extend on oman kymmentuntisensa myötä tilanteessa, jossa sen kaikki 42 kappaletta helpolla ja noin puolet normaalilla on läpäisty. Taisin aiemmin haaveilla jokaisen kepittämisestä täydellisesti kolmella ensimmäisellä vaikeustasolla mutta ei jaksa. Paitsi että pelin PS3-version tietää lymyilevän jo aivan kulman takana, on kappaleista peräti 30 kierrätyskamaa ja muutama vieläpä sieltä vanhojen sadistisimmasta päästä. Puolivillainen tiluttelu jatkukoon tässä sivussa mutta eipä tuon kimppuun raivopäisellä rytmipelihuumalla viitsi suunnata ennen kesäksi luvatun HD-päivityksen saapumista.

 Että sellaista täältä tänään. Aina ei voi peliaddiktin elämä olla jännää ja kivaa. Oikeastaan aika harvoin se edes on. Menkää ulos, ilma on kuuleman mukaan hyvä (⌒_⌒;)