Kotimatkassa ei ollut mitään yllättävää. Aivan liian pitkä ja useammankin lihaksen mielestä äärimmäisen epämiellyttävä koettelemus mutta minkäs teet. Osaka jätti lopulta ihan miellyttävän jälkimaun, vaikka se aiempia reissuja erikoisempi elämys olikin. Jos Tokio on coolisti sivistynyt ja arvokas, on Osaka vähän kuin sen kuriton pikkuveli. Kaikki on yhä japanilaista mutta astetta huolettomammalla tavalla. Tokio on huippusiisti, järjestäytynyt ja pitää milteipä drakoniaanisella tavalla huolta siitä, että näin on. Roskia ei heitellä minne sattuu ja tupakkaveikot pidetään sakon uhalla erikseen määritellyillä paikoilla. Osakassa taas rööki syttyy ihan missä tahansa ja tumpitkin lentelevät sen mukaisesti. Kaduilla ja portaissa liikutaan miten milloinkin sattuu huvittamaan ja vaikka suojateitä valvova virkailija miten koettaa näyttää mistä mennään ja milloin, kukaan ei näytä tälle korvaansa lotkauttavan. Edes pyöräilijöitä ei tunnu kiinnostavan, mistä he eivät saisi tai mistä heidän pitäisi mennä.

Tuollaiset pienet asiat tekevät Osakasta erilaisen, ehkä promillen verran länsimaisemman paikan. Se on ihan mistä tykkää mutta itse ainakin nautin Tokion ehdottomuudesta enemmän kuin Osakan selvästi rennommasta ja vapaammasta asenteesta. Hienoja kaupunkeja silti molemmat ja kyllä tällä japaninälkä taas kerran lähti. Fyysisesti ja taloudellisesti tuonne reissaaminen käy kuitenkin sen verran raskaaksi, että ensi vuoden kevät taidetaan toivottaa tervetulleeksi ihan täältä Suomesta käsin. Joka tapauksessa kiitos, Japani, olet upea maa!

Viimeisen täyden päivän ohjelma noudattikin sitten Japanin reissuille tuttua kaavaa, eli vielä kerran takaisin otakukulttuurin lähteille hyödyntämään sekin vähä, mitä matkabudjetista oli enää jäljellä. Tuolla päin peliostoksilla liikkuvan parhaat paikat tuntuisivat löytyvän pääkadun varrelta, Dotonborista katsoen kadun oikealla puolella. Kutakuinkin Den Den Townin alussa sijaitsevat Hyper Media Shop Geo ja varsinkin Media Recycle Shop ovat käytettyjen pelien aarreaittoja, eikä kadun loppupuolelta löytyvä Super Potato sekään yhtään paskempi paikka ollut. Noiden kahden ensiksimainitun vastapäätä sijaitseva Volks puolestaan on figukeräilijän ja anime-oheiskrääsästä kiinnostuneen paratiisi.

Sen kummempaa raportoitavaa päivään ei sitten mahtunutkaan. Kosolti shoppailua, retrohenkistä pelailua, katujen mittailua ja illan päätteeksi ahmimaan vielä yksi herkullinen merihenkinen okonomiyaki jo saapumispäivänä tutuksi tulleessa Chibossa. Reissu alkoi olla tätä myöden kauniisti paketissa ja ahkeran ähräämisen myötä samaa pystyi lopulta sanomaan myös rinkasta ja olkalaukusta, vaikka ne ratkeamispisteessä olivatkin.

Pakkauksellista päänvaivaa aiheuttivat vielä höpsö Project Diva F -varustesetti ohjainpidikkeineen konsolitarroineen kaikkineen. Varmuuden vuoksi kyytiin tarttui myös Ryu ga Gotoku 5 ihan vain siltä varalta, että Sega ei sittenkään näkisi aiheelliseksi sitä lokalisoida. Okami HD puolestaan julkaistiin Japanissa myös levyversiona ja koska huhujen mukaan siitä ehkä löytyy myös englanninkielinen tekstitys, oli riski otettava. PSP:lle uunituore vocaloid-peli Megpoid the Music#, vaikka se järkyttävän huonoja arvosanoja on saanutkin. 3DS:lle puolestaan Taiko no Tatsujin: Chibi Dragon to Fushigi na Orb sekä Labyrinth no Kanata, jonka perään jo puolitoista vuotta takaperin kuolasin mutta jota Konami ei näköjään halua länsimaalaisten iloksi tuoda. Kielimuuri voi nousta näissä ylitsepääsemättömäksi esteeksi mutta katsotaan, josko noista siitäkin huolimatta saisi jotain iloa revittyä irti.

Luontoteemainen keskiviikko alkoi edelleen loistavassa säässä pienellä metropyrähdyksellä lähemmäs Shinsekain kaupunginosaa. Siellä ensimmäisenä stoppina toimi Shitennoji, yksi Japanin vanhimmista, 500-luvulla rakennetuista temppeleistä. Laajalle levittäytynyt alue oli uskonnollisesta katsantokannasta riippumatta todella upea. Hautausmaiden jykevät kivipaadet, suuret pagodit, kauniisti trimmatut männyt, jylhät patsaat, kumisevat rukouskellot ja suitsukkeiden lempeä savu tekivät todella suuren vaikutuksen ja tuolla tulikin pyörittyä pitkä tovi ihan vain hiljentymässä.

Hieno oli myös noilla paikkeilla sijaitseva Gokuraku-jodon minikokoinen puutarha. Pientä, 300 jenin sisäänpääsymaksua vastaan pääsi ihastelemaan lukuisilla taidokkailla yksityiskohdilla koristeltua keidasta. Kauniita istutuksia, pieni vesiputous, teetupa, lammikko karppeineen ja sorsineen, läheisten rakennusten sisäpihoille väsättyjä kiviasetelmia ja pieniä puroja. Uskomattoman paljon pieneen tilaan pakattua nähtävää, joka muutaman kirsikkapuun vuoksi olisi saattanut olla viikkoa aiemmin vähän vielä upeampi kokemus mutta kelpasi kyllä tällaisenaankin.

Puolen päivän kieppeillä lähdin valumaan tuolta muutaman korttelia lännemmäs. Vaikka en mikään häkkeihin vangittujen eläinten tölläämisen fani olekaan, voihan niitä aina käydä vilkaisemassa, jos sopivasti sattuu kohdalle. 230 lajia kattava Tennojin kaupunkieläintarha sattui ja mikäpäs siinä, ihan visitiin arvoinen mestahan sekin oli. Aika monelle otukselle oli varattu suorastaan surullisen pienet elintilat ja keskipäivän tienoilla suurin osa niistä keskittyi lähinnä viettämään siestaa mutta kyllähän tuolla ne perinteiset tiikerit, jellonat, ronsut sun muut pääsi näkemään ja löytyipä lasten huvialueelta muutama retrohermoa kutkuttava arcade-kabinettikin.

Eläintarhan takana sijainnut, varsin mittava Tennojin puisto taasen oli kerrassaan huikea! Pilvenpiirtäjien katveesta löytyi laajoja nurmikkoalueita komeine kukkaistutuksineen ja syvemmälle käyskentelemällä pääsi nauttimaan suurten puiden varjostamista kujista, kauniista kivisilloista, puroista, käkkärämännyistä, bambupenkeistä ja karppien lisäksi myös kilpikonnien asuttamista lammikoista. Jo kolmannen kerran tänään ei auttanut kuin haahuilla sinne tänne suu hullussa virneessä silkkaa kevättä hengittäen. Loistavaa!

Shinsekaista huhutaan löytyvän myös kaupungin parhaat kushikatsumestat, jos nyt pikaruoalle sen kummempia laatuvaatimuksia voi edes asettaa. Siispä iltapäivästä sen vilkkaan värikkäitä ruokakujia tutkimaan. Paikkoja taisi olla useampi kymmenen jo pelkästään yhdessä korttelissa, joten taisi olla ihan sama, minkä niistä valitsee. Kymmenen vartaan ilahduttavan sekalainen otos pienen bissen kera ei isommin lompakkoa rokottanut ja vei nälän. Terveellisyydestä en mene sanomaan mitään mutta maistuihan tuo.

Pienoisena yllätyksenä myös Shinsekain kujille oli mahtunut pari pelihallia, mikä tietysti kelpasi hyvin. Täällä pelivalikoima tuntui tosin olevan rajattu enempi vanhemmalle porukalle. Eipä silti, siinä missä Suomen mummot ja papat täyttänevät lähinnä bingohalleja ja RAY:n pelikoneita, täällä paikalliset viettivät iloista aikaa mahjong- ja shogi-kabinettien ääressä. Meille nuorille hulttioille nurkasta löytyi kuitenkin niin Mario Kartia kuin Initial D:tä ja – hip hei – taas yksi Project Diva Arcade. Me happy!

Illasta vielä rameniin jo hieman kyllästyneenä takaisin amerikkalaisen ruoan pariin. Paikallisen Outbackin ulkofilee ja grillatut katkaravut olivat mitä mainioin päätös kaikin puolin onnistuneelle päivälle ja matka nukkumaan kävi Shinsekain neonloiston kautta. Kuvan taustalla häämöttävä Tsutenkakun näköalatorni olisi ehkä ollut vierailun arvoinen sekin mutta toisaalta kaupunki oli tässä vaiheessa tullut tyypitettyä ylhäältä niin yöllä kuin päivälläkin, joten sai jäädä väliin.

Syntisen eilisen hintalappu oli kohtalaisen miehekäs krapula, joten liikkeelle tuli lähdettyä hyvin myöhään ja hyvin, hyvin varovaisesti. Päivän ohjelmassa oli tutustua Osakan toiseen isoon keskittymään, Umedaan, joka kuitenkin osoittautui lähinnä Tokion Shinjukuksi, eli niin maan perhanasti tavarataloja ja pilvenpiirtäjiä eikä sitten juurikaan mitään muuta. Avoimella kattotasanteella varustetussa Umeda Sky Buildingissä piti silti vierailla vilkaisemassa, miltä kaupunki näyttää korkealta päiväsaikaan. Mitäpä tuohon enää sanomaan mitään – on se yhä iso.

Päivän mittaan jälleen kerran suunnitelmista vapaata käppäilyä siellä sun täällä. Tavanomainen ja aika mitäänsanomaton ramen-lounas ja Umedan kulmassa ihan viehkeä pieni Ohatsu Tenjinin pyhättö, joka joidenkin rakastavaisten itsemurhan myötä päätyi paikaksi, jossa parit käyvät toivomassa itselleen vähän onnellisempaa suhdetta. Taas ihan kiva osoitus siitä, miten betoniviidakkoonkin voidaan mahduttaa ainakin pieni pala vihreyttä ja seesteisyyttä. Sen kummempaa nähtävää Umedasta ei sitten löytynytkään, joten palautin itseni hotellin lähettyville Nambaan.

Namba Parksin jättimäisessä ostoskeskuksessa oli niinikään tarjolla rauhoittavia näkymiä. Sisätilat nyt olivat mitä olivat mutta ulkopuolella kymmenen kerroksen kattotasanteille ja käytäville oltiin väsätty mitä hienoin ja monipuolisin kattopuutarha. Ilmainenkin vielä, mikä eilisen jälkeen kelpasi enemmän kuin hyvin. Huolella trimmattuja ja hoidettuja puita ja kasveja löytyi joka lähtöön ja tuonne tulikin jäätyä jumimaan pitkäksi aikaa ihan vain päivää paistattelemaan ja rauhasta nauttimaan.

Ylimmältä tasanteelta läheisen Taito Stationin kattokyltti lähetti kuitenkin siinä määrin viekkaita ja alitajuisia viestejä, että päädyin loppupäiväksi takaisin pelihallien savuiseen hämärään ja uskomattomaan kakofoniaan. Tänäkin vuonna oli pakko yrittää, jos edes jostain UFO catcherista saisi noukittua jotain kyytiin mutta vaikka satunnaisia onnistumisia muiden toimesta silloin tällöin näinkin, olen valmis tuomitsemaan nämä nosturipelit paholaismaiseksi salajuoneksi. Tai sitten niihin pitäisi vain olla valmis latomaan niin hirveä määrä jenejä, ettei sitä poloisen turistin lompakko kestä. Toisin sanoen mitään ei kyytiin tarttunut. Pahus.

Jaksaapa sittenkin! Kaikki on ilmeisesti säästä kiinni ja kun matalapaine viimein väistyi ja aurinko killitti taas peilikirkkaalta taivaalta, ei Den Den Townin – tuon Osakan Akihabaran – lumoa voinut enää vastustaa. Siispä lompakko tankattuna urheasti kaupungin otakukeskittymää haastamaan. Aamuvirkulle liikkeiden avautumisen odottelu yhteentoista ja joissain tapauksissa jopa puolille päivin saakka olisi muuten ollut silkkaa kidutusta mutta aika kului kuin siivillä alueen lukuisia sivukujia haravoiden ja häpeilemättömästä moe-kulttuurista nauttien. Hienona yksityiskohtana erään rakennuksen katolla päivysti vimpan päälle komia metallipörriäinen ihan vain koska.

Jo aamupäivästä kävi selväksi, että Den Den Town on tupaten täynnä kaikkea mahdollista milteipä minkä tahansa viihdesuunnan harrastajalle. Niin uusia kuin retropelejäkin, leluja, pienoismalleja, figuureja, animea, mangaa, fanikamaa, cossausta, meidokahviloita, pelihalleja, jne. Normikansalainen todennäköisesti päätyy vain pudistamaan hämmentyneenä päätään tälle kaikelle mutta meille parantumattomille japanofiileille tämä on taatusti parasta, mitä Osakalla on annettavanaan. Aivan Akihabaran kokoon, hillittömyyteen ja väenpaljouteen alue ei yllä mutta päivän täällä saa silti vilahtamaan luvattoman helposti.

Ennen shoppailua oli kuitenkin tankattava myös mies. Alueen reunamilta löytyi varsin kelvollisen oloinen thai-kuppila, jonka mystiset alkupalat ja sopivan mausteinen, hieman pähkinäinen possuramen antoivat riittävästi energiaa mittavaan urakkaan. Siinä pääkadun jokainen pelikauppa tuli kammattua tarkasti läpi riittävän mielenkiintoisia ja import-ystävällisiä pelejä bongaten ja hintavertailuja tehden. On miltei siunaus, ettei japania ole koskaan tullut opiskeltua, sillä kielitaidon omaamalla hommasta ei olisi tullut yhtään mitään - siinä määrin reippaasti pelejä jää länsimaihin lokalisoimatta. Joka tapauksessa kärsivällisyys kannattaa. Vaikka kaupat olisivat toistensa naapureina, hintaeroa samoilla tuotteilla voi olla hyvinkin 100-1500 jenin verran.

Matkakassan huvetessa hälyttävää vauhtia tuli shoppailun ohessa vierailtua myös useissa pelihalleissa, joissa ilahduttavasti Tokiosta poiketen kuvaamista ei ainakaan toistaiseksi olla erikseen kielletty. Kun lisäksi napsin kuvia kohteliaasti ilman salamaa ja vain tyhjistä kabineteista, en todennäköisesti onnistunut vaikuttamaan moukkamaiselta gaijinilta. Taitolla ja Segalla on tuolla päin molemmilla ainakin kaksi useamman kerroksen kattavaa arcadea, joiden pelivalikoima oli erinomainen. Uusimmat ja isoimmat pelit näyttivät turistille vähän turhankin monimutkaisilta mutta varsinkin retropuolella viihdettä piisaa tuntikausiksi. Mukavana yllätyksenä monissa peleissä sadalla jenillä sai vieläpä kaksi krediittiä yhden sijaan ja jos tupakalle teki mieli, useimmissa kerroksissa se oli sallittu sisätiloissa.

Varsinkin mätkintää ja bullet hell -shootereita piisasi mutta musiikkipelaajiakaan ei oltu unohdettu. Rummuttelu ja skebailu näyttivät paikallisten virtuoosien esitteleminä järjettömän vaikeilta vaan eipä ollut Project Diva Arcaden tarjoilema mikuilukaan helppoa! Onhan noita biisejä tullut taottua PSP:llä ja PS3:lla tuntitolkulla mutta arcaden ääressä onnistui lähinnä jäätymään totaalisesti ja hädin tuskin selvittämään muutaman tutun kuuloisen biisin normaalilla vaikeusasteella. Onneksi ei ollut yleisöä.

Ilta oli jo pitkällä, kun sain viimein kammettua itseni ja ostokseni vastahakoisesti muualle. Budjetti alkoi taas kerran olemaan säpäleinä mutta virtaa riitti yhä. Siispä hyvässä ja lämpimässä kelissä takaisin Osakan lahdelle ja siellä avoimella maisemahissillä Cosmo Towerin 55. kerroksen näköalatasanteelle ilta-aikaa ihastelemaan. Tyylikäs mesta, jossa rauhallinen jazz loi mukavaa taustatunnelmaa ja kaupungin valomeri jatkui luonnollisesti niin pitkälle, kuin silmä siintää. Paikan omat ledit tosin heijastuivat ikävästi ikkunoista tehden yökuvien napsimisesta välillä turhankin haastavaa.

Kotipesää kohti kierrettiin America Muran kautta, joka lienee lähinnä Osakan vastine Tokion Harajukulle. Varsinkin nuorison ja meidän ulkomaalaisten suosiossa oleva paikka, joka on tupaten täynnä viimeisintä katumuotia, baareja ja ajoittain niin paksua ja peittelemätöntä amerikkalaisuutta, että nolottaa. Varmasti siistiä ja eksoottista paikallisille mutta näin länsimaalaisesta perspektiivistä vähän turhankin tuttua ja keinotekoista. Ihmismäisiksi hahmoiksi muotoiltu katuvalaistus oli silti ihan vinkeä idea ja kyllähän tuolla ilta-ajan syke tuli kovasti iholle.

Illan viimeinen pysäkki olikin sitten retropelaajan taivas, Matt Blochin pari vuotta takaperin perustama videopelibaari Space Station. Tämän pienen, helposti missattavan mutta äärettömän sympaattisen mestan vetonauloina toimivat uusimpien konsoleiden lisäksi monet vanhat klassikot aina NES- ja Famicom-ajoista Dreamcastiin saakka. Jokaiselle laitteelle löytyy pelattavaa hyvinkin parinkymmenen nimekkeen verran eikä maksa mitään. Eipä ihmekään, että parempaa paikkaa viettää iltaa muutaman huurteisen ja hyvien pelien parissa saa hakea!

Tyylikkään hillitysti neonvalaistu ja asianmukaisesti pelikoteloilla, -ohjaimilla ja -oheistuotteilla sisustettu baari on kuin olohuone. Uusimmista peleistä kiinnostuneet voivat löhötä mukavasti säkkituoleilla ison ruudun ääressä siinä missä koko retrokalusto pienemmillä näytöillä on viritetty peleineen kaikkineen baaritiskille. Toisessa kerroksessa sijaitsevaan mestaan voi tilata jopa safkaa alakerran ruokapaikasta, jos niikseen tulee. Matt oli illan mittaan mitä erinomaisin ja sosiaalisin isäntä, eikä kynnystä heittäytyä juttusille muunkaan pelihenkisen asiakaskunnan kanssa juuri ollut. Parodiusta, Kirbyä ja muutamaa stobea myöhemmin Osakan yöhön poistuikin kuluneeseen päivään enemmän kuin tyytyväinen mies!

Päivän saalis oli hyvä. Viime kuussa PS3:lle(kin) julkaistu Hatsune Miku: Project Diva F oli päivänselvä pakkohankinta siinä missä suurimman repsahduksen palkinto menee Horin miltei parikiloiselle, pelkästään kyseistä peliä varten tarkoitetulle arcadeohjaimelle. Oli hilkulla, että se ylipäätään rinkkaan mahtui mutta kotiin saatiin kuitenkin! Tilaa vei luokattoman paljon myös pienellä tuurilla löytynyt spessuversio Vitan Senran Kagura Shinovi Versus: Shoujotachi no Shoumeista. Lisäksi retrohenkinen Miku-paita ja PSP:lle koko The Idolm@ster: Shiny Festa -kolmikko; Funky Note, Groovy Tune ja Honey Sound. Suattaapi lähiaikoina mennä taas viihdeaika melkoiseksi musiikkipelailuksi.

Vettä piisasi vielä tänäkin aamuna, joten päivän ohjelma rakentui jälleen kerran lyhyen kaavan mukaan. Sontsa kyytiin, tavoitteeksi tutustua Osakan historiaan ja suunnaksi näinollen luonnollisesti Osakan kenties merkittävin nähtävyys, sen 1500-luvun loppupuolella rakennettu linna. Tämä neliökilometrin kokoisella tontilla pönöttävä, massiivisten puolustusmuurien ja tuplavallihautojen suojaan pystytetty pytinki oli jo kaukaakin katsottuna aika vaikuttava ilmestys. Se oli myös ympäröity lukuisilla kirsikkapuilla mutta sade ja tuuli olivat jo ehtineet tehdä temppunsa ja niinpä linnaa ympäröivä puistoalue oli enää lähinnä masentava näky.

Linnan sisäpiha olikin jo sitten huomattavasti komeampi näky. Rakennus sijaitsee juuri sen verran korkealla muuhun ympäristöön nähden, että näkymät muureilta kaupunkiin olivat ihan siistit ja mahtuipa pihan yhteen nurkkaan myös taas yksi kauniisti maisemoitu, keväistä vihreyttä innolla puskeva minipuutarha, jonka harmonia lämmitti kovasti mieltä harmaasta keskipäivästä huolimatta. Lopun etupihasta täyttivätkin sitten lukuisat kanssaturistit ja sekalainen läjä matkamuisto- ja ruokakojuja. Jostain syystä vasta täältä löytyi myös vähän parempia turistioppaita Osakan eri kaupunginosiin.

Kuudellasadalla jenillä avautui pääsy myös linnan sisätiloihin, jotka tosin oli muunneltu monikerroksiseksi museoksi, Kun ympäröivää kaupunkia oli päässyt ihastelemaan ylimmän kerroksen tasanteelta vielä himpun verran korkeammalta kuin aikaisemmin, jatkui matka takaisin alas linnan historiaa ja sen lukuisia omistajia ja näiden sukupuita kuikuillen. Englanniksi tuolta ei juuri informaatiota irronnut ja varhaismoderniin aikaan lukuisat toisiaan vastaan taistelleet klaanit ja niiden merkittävimmät kenraalit sekoittuivat nopeasti melkoiseksi puuroksi. Mittava, 307 miniatyyriä käsittävä rekonstruktio parin osapuolen nokkapokasta oli ihan vinkeä näky mutta kokonaisuutena linnan sisäpuolen olisi voinut hyvin jättää väliinkin.

Takaisin ulkona lounaan virkaa sai ajaa halpa, kymmenen pallon takoyaki-setti, joka sopivasti maustettuna ja majoneesilla kuorrutettuna sekä täytti että lämmitti koleahkossa ilmassa hyvin. Seuraavana pysähdyspisteenä oli lähistöllä sijaitseva Osakan historiallinen museo. Sen kymmenennestä kerroksesta startannut kierros osoittautui paitsi linnaa huomattavasti paremmaksi lähteeksi kaupungin taustoihin, myös hyväksi paikaksi saada linna-alueesta hyvä yleiskuva. Ja sen voin sanoa, että tuolla kun aikansa ristiin rastiin kävelee niin jalat kiittävät varmasti...

Mutta siis museo oli loistava! Hienosti teemoitettu matka alkoi jostain 500-luvun paikkeilta ja johdatti kerros kerrokselta alaspäin laskeuduttaessa lähemmäs nykyaikaa päättyen 1950-luvun tietämille. Arkeologisia löytöjä oli näytillä pilvin pimein ja ehdottomasti pysäyttävimpinä kohteina toimivat käsittämättömän pikkutarkat, 1:20-suhteeseen rakennetut mallit Edo-ajan kaupunkielämästä. Näitä oltiin väsätty sekä yksittäisistä, poikkileikatuista rakennuksia että jopa kokonaisista kylistä. Myös miltei aidon kokoinen, pieni 50-luvun kadunpätkä lyhtylamppuineen ja ensimmäisine neonkyltteineen vakuutti.

Mitä Osakan historiaan noin ylipäätään tulee, lyhyenä yhteenvetona aina on rakennettu paljon ja sitten se kaikki on joko palanut tai poltettu maan tasalle. Joka tapauksessa alkuiltaan mennessä akut alkoivatkin sitten olla taas kokolailla tyhjänä. Sade oli onneksi museon koluamisen aikana laantunut mutta useamman kilometrin kävely tuntui jo siinä määrin, ettei loppupäivään saanut mahtumaan enää kuin kyydin kotiin, kulhollisen kadunvarsiramenia Dotonborilla ja löhöämistä hotellilla. Ei jaksa vanhaa enää heilua.

Varhaiseen lauantaiaamuun herättiin vieläkin hieman tokkuraisena eikä yöllä alkanut ja koko päivän jatkunut sade navakan tuulen kera juuri mielialaa nostattanut. Näytti siltä, että päivä olisi viisainta viettää sisätiloissa. Siispä suunta sateenvarjon hankkimisen jälkeen kohti Osakan lahden aluetta. Siellä ensimmäisenä vierailukohteena muiden paikkojen aukeamista odotellen pieni mutta ihan viehättävä Tempozanin puisto. Sieltä löytyi vielä himpun verran sakuraa, vaikka keli pitikin huolen siitä, että tämän viikonlopun jälkeen tuo vaaleanpunainen loisto olisi kadonnut.

Tuolta oli vain lyhyt kävelymatka yhteen maailman suurimmista akvaarioista, Kaiyukaniin. Kahdeksan kerrosta kattava, miltei kilometrin mittainen reitti tutustutti kävijät koko Tyynenmeren tulirenkaan pääasiassa vedenalaiseen elämään ties kuinka monen eläinlajin voimin saukoista meduusoihin ja delfiineistä jättirapuihin. Kaikkea tätä tuli ihasteltua hyvinkin parin tunnin verran ja vaikka hirveä määrä lapsiperheitä ja muutama ahtaissa tiloissaan selvästi stressaantunut otus hieman tunnnelmaa latistivatkin, oli kohde varsinkin näin harmaaksi sadepäiväksi mitä mainioin.

Juuri muuta nämä käsittänyt keinotekoinen saari ei sitten sisällään pitänytkään. Tempozanin iso maailmanpyöräkään ei tässä kelissä houkutellut ja niinpä päivä kului eteenpäin paikallisessa ostarissa lounastaen ja pikkuliikkeiden tarjontaa ihmetellen. Jokin pieni pelihallikin sieltä löytyi mutta se oli omistettu pääasiassa mitalipeleille, näille Japanin kummajaisille joissa rahaa vaihdetaan poletteihin, joilla pelataan lisää poletteja joilla ei voi tehdä muuta kuin pelata nekin pois. Hirveä meteli ja paljon vilkkuvia valoja mutta tämän länsimaisen tomppelin päähän moisen viehätys ei oikein mahtunut.

Tuolta takaisin keskustaan, jossa aika päämäärätöntä haahuilua suurkaupungin katujen yleisvilskeestä nautiskellen ja metrolla sinne tänne huristellen. Niissä ilahdutti säännöllisyyden lisäksi myös informaation määrä. Miltei jokaisella laiturilla niiden muutamankin minuutin odottelua helpotti näyttötaulu, joka havainnollisti paria asemaa aikaisemmin, missä kulkupeli on milloinkin tulossa. Pieni ja tavallaan hyödytön yksityiskohta mutta taas yksi hyvä esimerkki japanilaisesta säntillisyydestä ja asiakaskeskeisyydestä.

Ja siinäpä se hiljainen lauantai sitten menikin. Enemmänkin olisi voinut saada aikaan mutta toisaalta koko reissu tuli aikataulutettua niin, ettei lomastressiä pääsisi pukkaamaan vahingossakaan. Jos olo on raukea, keli paska ja jalkoja särkee niin mitäpä sitä väkisin yrittämään. Illasta vielä perinteiseen, kaiketi jo hieman junttimaiseen tapaan paikallisen Hard Rock Cafen antimista nauttimaan. Mukava tunnelma ja asiallinen 300 gramman pihvi + kerrostalon kokoinen pala juustokakkua takasivat loppuillaksi varsin turpean olon, jota paranneltiin hotellilla pötköttäen maan omituista viihdeohjelmatarjontaa seuraten.

Kuten tavallista, seikkailu alkoi vaativalla, miltei 8000 kilometrin pakaralihasmaratonilla Mikkelistä Kansain lentokentälle. Täydellinen valmistautuminen ja varustautuminen tosin meinasi kokea kolauksen jo parinkymmenen kilometrin matkanteon jälkeen, kun hieman huolettomasti avattu kivennäisvesipullo oli purskauttaa puolet sisällöstään läppärille mutta siihen se mokailu onneksi jäikin. Lento lähti ajallaan ja navakka myötätuuli siivitti täpötäyden koneen perille ennätyksellisessä yhdeksässä tunnissa. Helppo pyrähdys; vain pientä turbulenssia Pekingin yläpuolella ja kohtelias koukkaus Etelä-Korean kautta, jotta emme olisi loukanneet Suuren ja Rakkaan Johtajan ilmatilaa. Perillä aamuyhdeksältä paikallista aikaa ja puolisen tuntia tavanomaista byrokratiaa myöhemmin saapumisaulassa. Yay!

Osakan keskusta oli vielä viidenkymmenen kilometrin päässä mutta puolen tunnin välein lähtevillä busseilla sinne pääsi vaivattomasti. Matkamies alkoi tosin tässä vaiheessa muistuttamaan lähinnä talvihorrokseen vaipuvaa siiliä, sillä lennon aikana yöunet olivat jääneet yksittäisiksi, parin minuutin tokkuraisiksi torkahduksiksi. Lisäksi Osaka toivotti vierailijat tervetulleeksi pilvettömällä taivaalla ja 22 asteen helteellä, mikä ei suoranaisesti edesauttanut olotilan kehittymistä virkeämpään suuntaan. Keskustan lentoterminaaliin joka tapauksessa selvittiin ja useampaan tasoon ladottujen moottoriteiden katveessa sitten pohdittiin, missähän suunnassa hotelli mahtaisi piilotella.

Vaikka lentoterminaalin turistikarttavalikoima oli milteipä olematon, etukäteistiedustelun ansiosta muutaman korttelin patikoinnin päässä sijainnut Osaka Namba Washington Hotel Plaza löytyi helposti. Sisäänkirjautuminen vasta kahdelta iltapäivällä mutta rinkan sai jättää respaan jo etuajassa eikä ajan tappaminenkaan muodostunut ongelmaksi, sillä majapaikka sijaitsi aivan Dotonborin – yhden kaupungin vilkkaimman ostos- ja viihdekeskuksen – kupeessa. Kivasti Dotonborin kanaalin halkoma kaupunginosa oli tupaten täynnä varsinkin ruokapaikkoja, mikä alkuiltapäivästä kelpasi nääntyneelle reissaajalle mainiosti.

Ensimmäisenä kokeilulistalle päätyi Osakan ehdoton ykkösgrillisafka kushikatsu, joka tarkoittaa käytännössä milteipä kaikkea mahdollista – lihaa, katkarapuja, kalaa, sipulia, vihanneksia – kevyesti uppopaistettuna ja lisämaun antamiseksi erityiskastikkeeseen dipattuna. Ei elämyksenä aivan samaa luokkaa kuin idempänä suositumpi yakitori mutta muutama tuollainen savukanalla, pavuilla ja bissellä terästettynä antoi juuri sopivasti lisäenergiaa kantamaan siihen saakka, että pääsi majoittumaan.

Hotelli oli iso mutta huone tuttuun tyyliin pieni ja kohteliaastikin kuvailtuna ainoastaan funktionaalinen. Kanssamajoittujina tuntui olevan vain kourallinen japanilaisia ja noin kahdeksantoista kahmalollista innostuneita kiinalaisia mutta heikohkosta äänieristyksestä huolimatta tuolla bunkkaaminen sujui rauhallisesti. Äärimmäisen keskitasoista majoittumista mutta erinomainen sijainti ja siihen nähden kohtuullinen hinta. Jetlagin taltuttaminen alkoi parin tunnin päikkäreillä, joiden jälkeen tyystin zombiena viileään suihkuun ja väkisin vääntäytyen kaupungille, jotta sisäinen kello pakottuisi paremmin täkäläiseen aikaan.

Kattavan metroverkoston ansiosta sukkulointi pitkin poikin kahden ja puolen miljoonan asukkaan Osakaa sujui näppärästi. Asemat oli numeroitu ja värikoodattu samalla tavalla kuin Tokiossakin, minkä lisäksi reilu viikko ennen matkaa Japani oli kohteliaasti päättänyt yhtenäistää maan lukuisten matkakorttien järjestelmät. Niinpä pari vuotta sitten hankittu Pasmo-kortti oli nyt käypää valuuttaa täälläkin ja sen vilautus asemille saavuttaessa ja niiltä poistuttaessa edusti matkantekoa helpoimmillaan. Kyytejäkään ei tarvinnut odottaa missään vaiheessa paria minuuttia kauempaa ja kokonaisuutena homma toimi kuin... Noh, Japanin metro.

Tänä vuonna kirsikkapuut kukkivat lähes koko Japanissa sen verran etuajassa, että olin jo nyt missannut parhaimman sesongin niiden näkemiseen. Toisaalta viime vuoden ajoitus oli niiden suhteen niin onnistunut, ettei tuo nyt isommin päässyt kismittämään. Hurruuttelin silti metrolla Kema Sakuranomiyan puistoon ihastelemaan hanamin rippeitä ja vielähän kauniisti iltavalaistussa puistossa sakuraa ja markkinakojuja piisasi. Juhlavalaistut jokiproomut seilasivat joella, lapset ammensivat kultakaloja ja aikuiset grillailivat sakea sivistyneesti hörppien sinisillä muovipressuillaan. Väkeä ei ollut liikkeellä enää paljoakaan mutta kyllä tuosta vielä himpun verran festivaalitunnelmaa irtosi.

Dotonborin iltaelämä sen sijaan oli jo täydessä vauhdissa. Alueen lukuisten kävelykatujen kirkuva neonmeri oli vähintäänkin häkellyttävä kokemus ja varsinkin ikonisen Glico-mainoksen reunamilla parveili satamäärin pirteän bilehenkistä porukkaa. Sisäänheittäjät kalastelivat innokkaasti asiakkaita ravintoloihin ja baareihin, poppi raikasi, massiivinen mainosrapu heilutteli raajojaan, takoyaki-mustekalapalloja tarjoileva lafka haastoi sen niitä ylistävällä aarialla ja yleistunnelma oli varsin huikea. Hälystä ja väkipaljoudesta huolimatta illanvietto sujui rauhallisesti. Ei ördäämistä, tappeluita tai turvattomuuden tunnetta – vain positiivista, sivistynyttä ilonpitoa. Awsum!

Illallisen virkaa toimitti okonomiyaki, Japanin vastine pizzalle. Tämä herkullinen lihaa, äyriäisiä, vihanneksia ja juustoa sisältävä munakas valmistetaan taidokkaasti asiakkaan silmien edessä ja nostetaan sitten teekkiä kiertävälle lämmitetylle alustalle, josta sitä sitten pilkotaan sopivissa paloissa lautaselle. Taivaallisen hyvä ja täyttävä ateria, jonka myötä kelpasi palata vatsa täynnä nukkumaan univelkaa pois. Nukkumattia piti odotella yhteen saakka yöllä mutta kohtalaisen hyvin jetlagin taltuttaminen tällä kertaa silti luonnistui. Olihan päivä!

No hitto, kerran vielä! Poikkeuksellisesti en kiusaa ketään kömpelösti kyhätyillä matkalyriikoilla vaan seuraan ajan kapitalistista henkeä ulkoistaen vastuun Ulfulsille (^_^;) Muutoin marssijärjestys on ennallaan, eli blogi siirtyy hetkeksi äärimmäisen epämääräiseen tilaan, jossa mahdolliset merkinnät jalostuvat kattavaksi reissupäiväkirjaksi vasta huomattavalla viiveellä. Tuokiokuvalähteinä saattavat toimia Twitter tai Picasa mutta jos näin ei käy, syy on todennäköisesti maanjäristys, taifuuni, ydinvoimala, Pohjois-Korea, pallokala, unohtuneet tunnarit tai liikaa sakea. Niin tai näin, ikimasu!

Ja se oli jälleen siinä. Pilvinen ja tihkusateinen keli ei haitannut pätkän vertaa, koska oli aika palata takaisin Suomeen. Tyystin tavallinen paluumatka ja nyt kun tämän matkapäiväkirjankin on viimein saanut naputeltua, voi siirtyä hyvällä omallatunnolla normaaliin päiväjärjestykseen ja ennen kaikkea sukeltaa tuliaisten pariin :P~~~ Tokio on nyt nähty niin optimaalisessa ajankohdassa ja säässä, ettei tuonne ensi vuonna välttämättä enää tee edes mieli mutta koputetaan puuta nyt kuitenkin ;)