Jaksaapa sittenkin! Kaikki on ilmeisesti säästä kiinni ja kun matalapaine viimein väistyi ja aurinko killitti taas peilikirkkaalta taivaalta, ei Den Den Townin – tuon Osakan Akihabaran – lumoa voinut enää vastustaa. Siispä lompakko tankattuna urheasti kaupungin otakukeskittymää haastamaan. Aamuvirkulle liikkeiden avautumisen odottelu yhteentoista ja joissain tapauksissa jopa puolille päivin saakka olisi muuten ollut silkkaa kidutusta mutta aika kului kuin siivillä alueen lukuisia sivukujia haravoiden ja häpeilemättömästä moe-kulttuurista nauttien. Hienona yksityiskohtana erään rakennuksen katolla päivysti vimpan päälle komia metallipörriäinen ihan vain koska.

Jo aamupäivästä kävi selväksi, että Den Den Town on tupaten täynnä kaikkea mahdollista milteipä minkä tahansa viihdesuunnan harrastajalle. Niin uusia kuin retropelejäkin, leluja, pienoismalleja, figuureja, animea, mangaa, fanikamaa, cossausta, meidokahviloita, pelihalleja, jne. Normikansalainen todennäköisesti päätyy vain pudistamaan hämmentyneenä päätään tälle kaikelle mutta meille parantumattomille japanofiileille tämä on taatusti parasta, mitä Osakalla on annettavanaan. Aivan Akihabaran kokoon, hillittömyyteen ja väenpaljouteen alue ei yllä mutta päivän täällä saa silti vilahtamaan luvattoman helposti.

Ennen shoppailua oli kuitenkin tankattava myös mies. Alueen reunamilta löytyi varsin kelvollisen oloinen thai-kuppila, jonka mystiset alkupalat ja sopivan mausteinen, hieman pähkinäinen possuramen antoivat riittävästi energiaa mittavaan urakkaan. Siinä pääkadun jokainen pelikauppa tuli kammattua tarkasti läpi riittävän mielenkiintoisia ja import-ystävällisiä pelejä bongaten ja hintavertailuja tehden. On miltei siunaus, ettei japania ole koskaan tullut opiskeltua, sillä kielitaidon omaamalla hommasta ei olisi tullut yhtään mitään - siinä määrin reippaasti pelejä jää länsimaihin lokalisoimatta. Joka tapauksessa kärsivällisyys kannattaa. Vaikka kaupat olisivat toistensa naapureina, hintaeroa samoilla tuotteilla voi olla hyvinkin 100-1500 jenin verran.

Matkakassan huvetessa hälyttävää vauhtia tuli shoppailun ohessa vierailtua myös useissa pelihalleissa, joissa ilahduttavasti Tokiosta poiketen kuvaamista ei ainakaan toistaiseksi olla erikseen kielletty. Kun lisäksi napsin kuvia kohteliaasti ilman salamaa ja vain tyhjistä kabineteista, en todennäköisesti onnistunut vaikuttamaan moukkamaiselta gaijinilta. Taitolla ja Segalla on tuolla päin molemmilla ainakin kaksi useamman kerroksen kattavaa arcadea, joiden pelivalikoima oli erinomainen. Uusimmat ja isoimmat pelit näyttivät turistille vähän turhankin monimutkaisilta mutta varsinkin retropuolella viihdettä piisaa tuntikausiksi. Mukavana yllätyksenä monissa peleissä sadalla jenillä sai vieläpä kaksi krediittiä yhden sijaan ja jos tupakalle teki mieli, useimmissa kerroksissa se oli sallittu sisätiloissa.

Varsinkin mätkintää ja bullet hell -shootereita piisasi mutta musiikkipelaajiakaan ei oltu unohdettu. Rummuttelu ja skebailu näyttivät paikallisten virtuoosien esitteleminä järjettömän vaikeilta vaan eipä ollut Project Diva Arcaden tarjoilema mikuilukaan helppoa! Onhan noita biisejä tullut taottua PSP:llä ja PS3:lla tuntitolkulla mutta arcaden ääressä onnistui lähinnä jäätymään totaalisesti ja hädin tuskin selvittämään muutaman tutun kuuloisen biisin normaalilla vaikeusasteella. Onneksi ei ollut yleisöä.

Ilta oli jo pitkällä, kun sain viimein kammettua itseni ja ostokseni vastahakoisesti muualle. Budjetti alkoi taas kerran olemaan säpäleinä mutta virtaa riitti yhä. Siispä hyvässä ja lämpimässä kelissä takaisin Osakan lahdelle ja siellä avoimella maisemahissillä Cosmo Towerin 55. kerroksen näköalatasanteelle ilta-aikaa ihastelemaan. Tyylikäs mesta, jossa rauhallinen jazz loi mukavaa taustatunnelmaa ja kaupungin valomeri jatkui luonnollisesti niin pitkälle, kuin silmä siintää. Paikan omat ledit tosin heijastuivat ikävästi ikkunoista tehden yökuvien napsimisesta välillä turhankin haastavaa.

Kotipesää kohti kierrettiin America Muran kautta, joka lienee lähinnä Osakan vastine Tokion Harajukulle. Varsinkin nuorison ja meidän ulkomaalaisten suosiossa oleva paikka, joka on tupaten täynnä viimeisintä katumuotia, baareja ja ajoittain niin paksua ja peittelemätöntä amerikkalaisuutta, että nolottaa. Varmasti siistiä ja eksoottista paikallisille mutta näin länsimaalaisesta perspektiivistä vähän turhankin tuttua ja keinotekoista. Ihmismäisiksi hahmoiksi muotoiltu katuvalaistus oli silti ihan vinkeä idea ja kyllähän tuolla ilta-ajan syke tuli kovasti iholle.

Illan viimeinen pysäkki olikin sitten retropelaajan taivas, Matt Blochin pari vuotta takaperin perustama videopelibaari Space Station. Tämän pienen, helposti missattavan mutta äärettömän sympaattisen mestan vetonauloina toimivat uusimpien konsoleiden lisäksi monet vanhat klassikot aina NES- ja Famicom-ajoista Dreamcastiin saakka. Jokaiselle laitteelle löytyy pelattavaa hyvinkin parinkymmenen nimekkeen verran eikä maksa mitään. Eipä ihmekään, että parempaa paikkaa viettää iltaa muutaman huurteisen ja hyvien pelien parissa saa hakea!

Tyylikkään hillitysti neonvalaistu ja asianmukaisesti pelikoteloilla, -ohjaimilla ja -oheistuotteilla sisustettu baari on kuin olohuone. Uusimmista peleistä kiinnostuneet voivat löhötä mukavasti säkkituoleilla ison ruudun ääressä siinä missä koko retrokalusto pienemmillä näytöillä on viritetty peleineen kaikkineen baaritiskille. Toisessa kerroksessa sijaitsevaan mestaan voi tilata jopa safkaa alakerran ruokapaikasta, jos niikseen tulee. Matt oli illan mittaan mitä erinomaisin ja sosiaalisin isäntä, eikä kynnystä heittäytyä juttusille muunkaan pelihenkisen asiakaskunnan kanssa juuri ollut. Parodiusta, Kirbyä ja muutamaa stobea myöhemmin Osakan yöhön poistuikin kuluneeseen päivään enemmän kuin tyytyväinen mies!

Päivän saalis oli hyvä. Viime kuussa PS3:lle(kin) julkaistu Hatsune Miku: Project Diva F oli päivänselvä pakkohankinta siinä missä suurimman repsahduksen palkinto menee Horin miltei parikiloiselle, pelkästään kyseistä peliä varten tarkoitetulle arcadeohjaimelle. Oli hilkulla, että se ylipäätään rinkkaan mahtui mutta kotiin saatiin kuitenkin! Tilaa vei luokattoman paljon myös pienellä tuurilla löytynyt spessuversio Vitan Senran Kagura Shinovi Versus: Shoujotachi no Shoumeista. Lisäksi retrohenkinen Miku-paita ja PSP:lle koko The Idolm@ster: Shiny Festa -kolmikko; Funky Note, Groovy Tune ja Honey Sound. Suattaapi lähiaikoina mennä taas viihdeaika melkoiseksi musiikkipelailuksi.

Iltaa. Viihdepuoli on taas vaihteeksi kömpinyt talvehtimaan. Pientä suruaikaa tuli lisäksi vietettyä yhden ulkoisen kiintolevyn kanssa, jonka pilipalivirtalähde (tai jokin) päätti jättää tämän maallisen majan mukanaan teratavun verran vuosien varrella mukaan kertynyttä tyhjänpäiväisyyttä. Onneksi tuon brutaali ruumiinavaus paljasti sisältään normikovon, jonka olisi voinut näppärästi ja elegantisti tuupata kiinni mihin tahansa rautaan. Päädyin kuitenkin kikkailemaan oheisella Fujitechin IDE/SATA-USB-virvellyksellä, jolla levyn sisältö – hip hei – olikin taas enemmän tai vähemmän näppärästi käytettävissä.

Toki kiintolevyjä voisi käsitellä huomattavasti esteettisemminkin mutta tuon ratkaisun avulla avautui mahdollisuus myös pienimuotoiseen aikamatkaan. Jo muutaman PC-sukupolven ajan olen tottunut dumppaamaan vanhan raudan surutta lähimpään kierrätyskeskukseen poislukien niiden kiintolevyt. Tämä ostos olikin mitä mainioin tilaisuus kaivaa nuo vanhat IDE-liitäntäiset levyt komeron perukoilta, kytkeä ne kiinni ja palata omassa ajassa noin kymmenen vuotta taaksepäin. Ja totta vie, sieltä löytyivät vanhat NT-käyttikset, tätä nykyä hupaisat osioinnit, koodausprojektit, animearvostelut, elintärkeät apuohjelmat, milteipä aika ennen nettiä... Koko hoito!

Internet tulee todennäköisesti muistamaan nykysukupolvien elämän kehdosta hautaan saakka mutta tuskin koskaan pystyy samanlaisiin henkilökohtaisiin säväreihin, joita vanhojen kiintolevyjen tonkiminen voi antaa!

Ja niin on Alan Wake saatettu päätökseen tässäkin huushollissa. Sen alkupuoliskon vetovoima heikkeni muutaman päivän tauon myötä niin voimakkaasti, ettei haukottelulta enää voinut välttyä. Valon ja pimeyden taistelu Bright Fallsissa oli lopulta miltei enemmän Stephen Kingiä kuin mies itse. Tavallaan ihan sujuvaa ja viihdyttävää mutta myös kovin turpeaa ja ennalta-arvattavaa. Raivopäisiä menetettyjä vastaan taisteleminen alkoi toistaa itseään pahemman kerran eikä intoa riittänyt enää liiemmin edes keräillä ihan joka puolelle ripoteltuja novellisivuja ja kahvitermareita. Sinänsä pätevä jännityskin pääsi lipsahtamaan moneen otteeseen kömpelön campin puolelle, kun kaupunkiin niinikään päätyvää Alanin manageria, Barrya, hyödynnetään pelkkänä komedialähteenä ja räyhähenget ottavat pimeyden valtaan ihmisten lisäksi myös paikallisia leikkuupuimureita ja maansiirtokoneita (~_~;)

Yksitoista tuntia kestäneen matkan päätteeksi pelikotelosta löytyi vielä latauskoodi pelin kahdesta DLC-paketista ensimmäiseen, The Signaliin. Se tarjoili lähinnä lisää tylsänpulskeaa toimintaa vielä kaksinverroin paskemmalla pelisuunnittelulla, loputtomilla (tai ainakin sellaisen tuntuisilla) vihollisaalloilla ja yleisellä epämiellyttävällä kaaoksella, joiden myötä sen parituntista ei jaksanut kokea edes loppuun saakka. Vaikka Alan Waken maailma on teknisesti ajoittain häkellyttävänkin kaunis ja tunnelmallisesti pääsääntöisesti vakuuttava, kompastuu itse peli kömpelöön taisteluun ja ylettömän kliseiseen ja mustavalkoiseen tarinankerrontaan. Kuten jo viimeksikin totesin, Alan Wake olisi saattanut olla paljon parempi seikkailu kuin toimintaseikkailu.

Yhteenveto? Ihan jees mutta kuten esikuvansa, helposti jo parhaat päivänsä nähnyt.

Vanha kunnon The Pinball Arcade sen sijaan jatkaa edelleen olemalla juuri sitä, mitä pitääkin. Kohtuullisen ahkerasti julkaistun lisäsisällön myötä pelin pöytävalikoima on kasvanut jo yhdeksääntoista. Pelaaminen maistuu yhä, joskin tietyin varauksin. Peliä aloittaessaa ei tiedä, millainen flow sattuu olemaan päällä mutta jo puolenkymmentä erää riittää sen selvittämiseen. Kun pistejahti ei onnistu, se ei vain silloin onnistu. Piste. Huonona päivänä on aivan sama, minkä pöydän valitsee. Peli ei vain ota kulkeakseen ja rännipallot vilisevät silmissä. Toisaalta hyvä päivä onkin sitten sellaista euforiaa, ettei paremmasta väliksi!

The Pinball Arcaden inflaatio laukkaa kuitenkin jo vähän huolestuttavalla tavalla. Viimeisin vitosen paketti piti sisällään vain yhden pöydän, minkä lisäksi tarjolla on muutaman euron enemmän maksavia pro-versioita, joissa kabinetteja voi ihailla vähän joka suunnasta ja päästä käsiksi niiden asetusvalikoihin. Käytännössä kahdeksan euroa pöydältä alkaa kuitenkin olla sen verran hintavaa, että taidan tyytyä jatkossa nykyiseen valikoimaan. Paitsi jos kokoelmaan ilmestyisi Data Eastin Hook, jota kavereiden kanssa hakattiin teini-iässä paikallisella huoltamolla monet yöt läpeensä. Siitä käypä hinta voisi olla jo vasemman munuaisen luokkaa. (^_−)

Muuten viikonloppu onkin sitten kulunut uutta rautaa kummastellen. Joskus 2007 hankkimani Sony Ericsson K810i oli aikanaan ihan mainio kamerapuhelin mutta näin puolen vuosikymmenen jälkeen on ollut pakko myöntää, että kenties saattaisi olla jo aika hankkia joku sellainen uusi hieno älypuhelin. Helpommin sanottu kuin tehty. Suuren yleisön suosiossa tuntuvat olevan mallit, joiden 500-600 euron hinta karkottaa ainakin allekirjoittaneen vähintään kahden korttelin päähän jo niitä myyvistä liikkeistäkin. Arvostelujen ja mielipiteidenkin lukeminen oli yhtä tyhjän kanssa, koska puhelinfanaatikot tuntuvat olevan jopa pahempaa ja anaalis-retentiivisempää porukkaa kuin konsolijonnet.

Niinpä heilutin internetille iloisesti keskisormea ja käytin kymmenen minuuttia törmätäkseni Ihan Itse™ ensimmäiseen puhelimeen, joka täyttäisi hyvin ympäripyöreät ja tyystin perustelemattomat vaatimukseni Wi-Fistä, keskihintaisuudesta, keskikokoisuudesta, laajennettavuudesta, edes siedettävän kuuloisesta resoluutiosta ja Android-pohjaisuudesta. Viimeinenkin ihan vaan koska kyseiseen käyttikseen on Asuksen pädin myötä jo tottunut. Kaikkea tuota tarjosi ensimmäisenä Samsung Galaxy S III Mini, joka arvostelujen mukaan on mm. verkkainen, ylihintainen, alempiarvoinen ja vanhentunut. Se on siis keskinkertainen, mikä keskinkertaiselle persoonalle on mitä parhain myyntipuhe.

Näin parin päivän käytön perusteella tuo tuntuu ihan pätevältä älypuhelimelta, jolla voi soittaa, lähettää tekstareita, surffata nettiä ja ainakin yrittää löytää jotain pelattavaa, joka ei olisi pelkkää yhden idean varaan rakennettua mobiilikuraa. Vaikka näytön koko on vain maltilliset neljä tuumaa, osoittautui puhelin silti yllättävänkin kookkaaksi ja vaikka sitä yhdellä kädellä edelleen helposti ohjastaakin, on se miltei sillä hilkulla, että asteen verran pienempikin olisi kelvannut. Suoraan boksista käytössä ollut Androidin Jelly Bean sen sijaan pyörii ainakin omiin tarpeisiini nähden aivan riittävän sutjakkaasti ja intuitiivisesti. Tallennustilakaan ei ole ongelma. Laitteen omat kahdeksan gigaa riittänevät pitkäksi toviksi eikä tyystin standardi 16 gigan SDHC-korttikaan pankkia räjäyttänyt.

Katsellaan tässä elämän kuluessa mihin miniässä taipuu mutta eiköhän tuolla taas ainakin seuraavat puoli vuosikymmentä pärjätä. Jopa K810i sai siirtyä syrjään lähinnä siksi, ettei sillä pystynyt tappamaan aikaa niissä fataaleissa, hyvin suurella todennäköisyydellä meitä kaikkia ennemmin tai myöhemmin kohtaavissa tilanteissa, joissa on pakko pönöttää pitkät tovit kuuntelemassa jotain tyystin tyhjänpäiväistä ilman mahdollisuutta suojautua samalla tavalla kuin useimmat muut. Pädi toki hanskaa tuollaiset(kin) tilanteet enemmän kuin hyvin mutta se on suunnitelmallinen väline siinä missä puhelin kulkee ensiapulaukun kaltaisesti matkassa milteipä aina.

Lomat ovat ohi ja niitä välittömästi seurannut työmatka Helsinkiin piti sen verran kiireisenä, ettei viikolla ollut isommin aikaa viihteellisemmälle hömpötykselle. Sopivasti näin viikonlopuksi konsoliperhe kasvoi kuitenkin yhdellä, kun Xbox 360 luimisteli tiensä takaisin talouteen. Kaksi vuotta, yhden kuukauden ja 26 päivää kestänyt vihanpito on siis ohi ja tänä vuonna tulee ehkä selviteltyä vastauksia vaikkapa niinkin kuumottaviin ajankohtaisiin kysymyksiin kuin kuka hitto on Alan Wake ja mitä Gearsin äijämiehille Raamin peittoamisen jälkeen tapahtuikaan.

Uudelleenmuotoiltu, 250 gigan kovalevyllä varustettu 360 uudella käyttöliittymällä onnistuu olemaan samaan aikaa sekä uutta ja viehkeää että vanhaa ja hölmöä. Itse konsolin laatuvaikutelma on vähän halpa ja muovinen ja sen virtalähde näyttää olevan edelleen melkein yhtä massiivinen jöötti kuin ennenkin. HDMI-piuha ei vieläkään kuulu vakiovarustukseen ja ohjaimen mukana toimitetut AA-paristot ovat kuin jokin hellyttävä muisto suoraan 90-luvulta. Onneksi edellisen laitteen jäljiltä komeroon jäi sen verran kattava läjä tarpeellisia lisävarusteita, ettei peruspaketin vaatimaton varustelu aiheuttanut tällä kertaa kuin kuivakasta hymyilyä.

Varsinaisessa käytössä konsoli onkin sitten jo miellyttävä tapaus. Siinä missä ensimmäisen sukupolven edustajat kuulostivat ajoittain lähinnä suihkumoottorilta, on laite nyt kovassakin rasituksessa lähestulkoon äänetön, varsinkin pelit kiintolevylle asennettuna. Awsum! Myös vuosien takaisten Live-tilien palautus toimi esimerkillisen jouhevasti ja niiden lataushistorian kautta miltei kaikki aikoinaan ostamani sälä löytyi ja päätyi yhden illan tiiviin latailun myötä taas haltuun. Muutama kohde tosin oli kauppapaikalta tällä välin kadonnut ja kun piruuttani kysäisin Microsoftin tekniseltä tuelta asiasta, oli vastaus ihan odotettu. Pähkinänkuoressa: paska säkä, sinne menivät, on ne meillä vielä mutta et pysty latamaan uudestaan eikä voida palauttaa rahoja, kthxbye. Sälli tosin oli erittäin ystävällinen ja asiantunteva, mistä täydet pisteet.

Muitakin huvittavia piirteitä uudesta rumasta lapsesta löytyy. Paketin mukana tulivat The Elder Scrolls V: Skyrim ja Forza Motorsport 4 mutta ensiksimainittu vain digitaalisena latauskoodina ja jälkimmäinen karsittuna Essentials Edition -versiona, josta on jätetty toinen pelilevy ja sen myötä puolet autovalikoimasta rannalle. Innokkaimmat voivat ne tietysti Xbox Live Marketplacesta ostaa, mikä konsolin uudessa käyttöliittymässä on tehty äärimmäisen helpoksi. Erillistä kauppapaikkaa ei taida enää olla edes olemassa, sillä UI itsessään on se. Varsinaisille toiminnoille tilasta on varattu hyvä jos viidennes siinä missä loppu on pelkkää kirkuen kuluttamaan yllyttävää mainontaa.

Koko konsolia ympäröivä kaupallisuuden ideologia on jotain niin liioitellusti amerikkalaista, että tässä vaiheessa se alkaa tuntumaan jo parodialta. Jos mikään konsoli koskaan on puhunut rahaa, 360 on se. Tuosta aiheesta lisää kenties huomenna, kun paketin ohessa ostettu Forza Horizon tästä vielä hieman edistyy. Tammikuun loppuun saakka Microsoftilla nimittäin on kampanja, jossa konsolin ja pelin ostaja saa sieltä arkaaisen paperisodan myötä kenties €50 ostoksistaan takaisin. Tuokin tuntuu näin pohjoismaisittain mitä epäluonnollisimmalta markkinointitavalta mutta pistetään kokeillen.

Tietysti kaiken tämän näennäisen sapekkuuden jälkeen joku saattaa ihmetellä, miksi tuo sitten piti edes ostaa? Paitsi että halvalla sai, peleistähän se on lopulta kiinni. On itse Microsoftin markkinastrategia miten luotaantyöntävää tahansa, konsolilla on kuitenkin ne omat yksinoikeushelmensä. Kaikki niistä eivät ole edes räiskintää! Selvitetään vuoden 2013 mittaan ainakin se, mitä ne olivat, jos ei uusia enää isommin horisontissa näykään.

Joo-o... Onpahan poikkeuksellisen vauhdikas marraskuu :/  Jatkuva pimeys ulkona verottaa voimia saada niin maan yhtään mitään tehdyksi. Viihdemarkkinoillakaan ei tapahdu tähän vuodenaikaan mitään ihmeempiä, ainakaan jos HaloCodAssCreed-pöhöjen anti ei satu innostamaan. Pelailu on siis hetkellisesti nuupahtanut miltei kokonaan. Rautapuolella uusi PC sentään jo hyrrää, eikä sen kokoon pistämisessäkään mitään ihmeempiä tullut vastaan, mitä nyt virtalähde ja sen pari tusinaa liitäntäpiuhaa muistutti enempi laatikkoa, johon kolme kalmaria on sulloutunut muhinoimaan.

3DMark11 antoi kokoonpanolle lukemaksi noin 6400, mikä mahdollisesti on jotain tai sitten ei. Myös Steamin jaksoin asennella. Sieltä mukaan tarttui S.T.A.L.K.E.R.: Shadow of Chernobyl, jota muistelin aina halunneeni kokeilla. Koska tuo julkaistiin jo 2007, katsoin soveliaaksi tumpata sen päälle vielä STALKER Complete 2009 (2012) -modin. Sittenpä korkein odotuksin katsomaan, mistä se PC-pelaaminen on kotoisin.

Päälle kymmenen vuoden konsolikokemus näyttää kuitenkin jättäneen jälkensä ja tuo kokeilu jäi tällä erää vain parin hassun tunnin mittaiseksi. Onhan se korkearesoluutioinen grafiikka toki tarkempaa ja kaipa se ruudunpäivityskin on sulavampaa mutta siinä missä monet PC-pelaajat katsovat konsolipelejä noiden aspektien osalta kuin halpaa makkaraa, ei päinvastaiselle kokemukselle altistuminen aiheuttanut ainakaan tässä kämpässä minkäänlaisia ihastuneita kiljahduksia tai leukojen loksahtelua.

Suurin kompastuskivi oli silti, hieman yllättäen, kontrollit. Muistan kyllä etäisesti sen ajan, kun FPS-pelit pädillä tuntuivat sulalta mahdottomuudelta mutta nyt puolestaan näppis ja hiiri aiheuttavat saman reaktion o.O; Ihan kuten silloinkin, pelaaminen on taas kerran kömpelöä säheltämistä. Se keskeytyy alituisesti joko siihen, että pelivalikosta pitää luntata mitä mikäkin nappi taas tekikään tai siihen, miten WASD:lla lepäävien sormien pitäisi niihin sen kummemmin ajattelematta osua.

Myös nojatuolissa röhnöttäminen ohjain kourassa TV-ruutua tuijottaen on, jos ei mitään muuta niin ainakin hedonistisempaa kuin koneen äärellä kyhjöttäminen pienestä monitorista toimintaa tihrustaen. PC-pelaaminen ei siis ainakaan välittömästi vienyt mukanaan. Pitää sille silti mahdollisuutensa antaa, kunhan syysapatia tästä vähän hellittää.

Kiitos lähinnä GameCenter CX -jaksojen, innostuin taas hetkellisesti retroilusta. Vuoroon päätyi uudemman kerran viimeksi keväällä 2010 peliaikaa saanut Sega Mega Drive Ultimate Collection (aka Sonic's Ultimate Genesis Collection), joka niputtaa yhdelle levylle päälle 40 kyseisellä 16-bittisellä konsolilla varhaisella 90-luvulla päivänvalon nähnyttä klassikkoa. Kyseessä on komea kokoelma historiaa täynnä ammuskelua, toimintaa, tasoloikkaa ja onpa mukaan mahtunut muutama loistava JRPG:kin.

Paitsi että useimmat pelit palkitsevat jonkin tietyn tavoitteen saavuttamisesta trophyllä, avautuu niiden suorittamisesta myös mukava ja symppis nippu pelikehittäjien haastatteluvideoita, kansitaidetta ja pelien ympäriltä kerättyä sekalaista ja hauskaa pikkutriviaa. En muista, miksi tuo aikanaan jäi kesken mutta eilisen aikana päädyin lopulta ähertämään siitä auki kaiken mahdollisen. Samalla PSN-tilille napsahti viidestoista platina, joka kelpasi toki sekin, vaikka pääpaino silkassa retromakustelussa olikin.

Hiljalleen virkoava harrastus jatkuu itse asiassa edelleen tuon samaisen kokoelman parissa. Nyt kieputuksessa on Phantasy Star IV: The End of the Millennium vuodelta 1994. Se oli aikanaan yksi konsolin suurimmista ja ikimuistoisimmista roolipeleistä. Nyt alla on seitsemisen tuntia ja eipä ole seikkailun tenho näiden vuosien saatossa mihinkään karissut. Yhteiskunnan rauhaa ylläpitävän metsästäjien killan kaunis ja kyvykäs Alys Brangwin yhdessä nuoren kumppaninsa Chaz Ashleyn kanssa ravaavat ympäriä Motavian maailmaa hirviöiden lisääntyneitä hyökkäyksiä kummastellen ja planeettaa riepottelevien luonnonmullistusten alkuperää tutkien.

PSIV on silkkaa tarina- ja hahmovetoista JRPG-mannaa. Maisemat vaihtuvat yhtä taajaan kuin Alysin ja Chazin seuraan lyöttäytyvät kanssamatkalaiset ja iloisesti fantasiaa ja scifiä sekoittava juoni ei pihistele yllätyksistä, draamasta tai huumorista. Välianimaatiot hanskataan sarjakuvamaisilla, hyvinkin ilmeikkäillä ruuduilla, jotka yhdessä luontevan dialogin kanssa puhaltavat hahmoihin hienosti eloa ja persoonallisuutta. Uusia kaupunkeja, luolastoja ja ihastuttavan pirullisia pomovastuksia tulee vastaan hyvällä sykkeellä ja haastetta piisaa.

Iltaa taas. Hiljaista on pidellyt mutta toisaalta eipä viihderintamalle kummempaa edes kuulu. Aika on kulunut tuttujen syyllisten parissa, kuten vaikkapa Gran Turismo 5. Pientä hinkua on edelleen saavuttaa ajajataso 40, kerätä tuhannen auton talli tai edes pistää kollektiiviseen matkamittariin parikymmentä tuhatta kilometriä. Pirun pitkään siihen silti menee. Tasolla 38 majailu, 947 auton omistajuus ja 19,219 kilometrin ajelu on ottanut 168 tuntia, mikä alkaa jo koettelemaan viitseliäisyyteni rajoja. Noh, vastahan tässä on kohtapuoleen pari vuotta kisailtu...

Levuttaminen kävisi nopeammin, mikäli jaksaisi pelata päivittäin. Jo viiden päivän putki palkittaisiin tuplamäärällä rahaa ja expaa mutta aika harvoin pelin pariin tulee noin taajaan palattua. Tai silloin kun tulee, ei kerrointa jaksa pitää yllä. Autojen osalta kapuloita rattaisiin heittää vielä omistamattomien käyminen harvinaiseksi. Joka kisan jälkeen päivittyvästä käytettyjen autojen liikkeestä ei enää bongaa kovinkaan helposti mitään uutta siinä missä aiemmin ostettavaa piisasi niin paljon kuin pelilompakko suinkin antoi myöden. Niin tai näin, loppusuoralla sentään ollaan jo.

Toisena pelitunteja on rohmunnut kiivaasti Dead or Alive 5. Kellon mukaan niitä on kertynyt lyhyehkössä ajassa jo 56 mutta toisaalta aika iso osa tuosta on mennyt pelin etsiessä maailmalta muita taisteluhaluisia samalla, kun puuhastelen jotain muuta. Siinä missä kykyni ovat taantuneet, on online rank aika surrealistisesti noussut. En oikein ymmärrä, miten se voi nyt olla D, kun 534 matsista voittoja on vain 30. Tuosta se ei tosin enää näytä liikkuvan käytännössä mihinkään suuntaan.

Karmivat tilastothan nuo ovat ja huomattavasti enemmänkin voisi joinakin päivinä yrittää mutta peli täyttää tehtävänsä ihan riittävän hyvin näinkin. Kun mihinkään ei työpäivän jälkeen jaksa kunnolla panostaa, Dead or Alive 5 on helppo pistää tulille ja nauttia illan mittaan puolihuolimattomasti kosolti nopeista, satunnaisista matseista, joista jonkun hassun saattaa hirveällä munkilla vieläpä voittaakin. Jos tässäkin sen tuhannen ottelua nyt ensin tahkoaisi ennen kuin keksii jonkin tähdellisemmän tavoitteen.

Flipujen takominenkin luonnistuu jälleen. Viime viikolla hankittu The Pinball Arcade on viihdyttänyt jo seitsemän tuntia ja onhan se vaan kovin, kovin mainio. Jopa Pinball Hall of Famesta tutut pöydät on mallinnettu kokonaan uudelleen ja ne tuntuvat vielä himpun verran aiempaakin särmemmiltä. Parempien tulosten metsästämisen ohessa voi jälleen kerran suorittaa pöytäkohtaisia, ennaltamäärättyjä haastesettejä (extrapallojen hankkimista, skillshotteja, yms.) mutta Pinball Hall of Famesta poiketen niitä on nyt kaksin kappalein; se perinteinen helpohko ja toinen, joka todella ottaa flipuvelhosta mittaa.

Nuo kolme ovat erinomaisia esimerkkejä peleistä, joiden parissa voi viihtyä myös ns. puolivaloillakin. Jos ei jaksa innostua edes tuon vertaa, voi aina seurata jonkun muun pelailua. Siihen sopii edelleen mitä parhaiten vasta viime tammikuussa löytämäni GameCenter CX. Shinya Arinon pyristely 8- ja 16-bittisten, supervaikeiden pelien parissa on yhä helkkarin hauskaa katseltavaa, varsinkin kun sympaattisen miekkosen aikaisin aamulla aloitettu haaste saattaa useinkin venyä aina seuraavan yön pikkutunneille saakka. Ihailtavan hyvin tätä toistaiseksi länsimaisen julkaisun välttänyttä sarjaa on saatu satunnaisten jaksojen osalta fansubattua, mistä kiitoksia kaikille osallisille – olette hienoja ihmisiä!

Siinäpä tuo yhden pelaajan hiljaisuuden täyttämä viihdeviikko kömpelösti purettuna. Aina ei voi olla uutta ja jännää. Voi tietysti yrittää myös maailmankuvansa laajentamista, mikä oheisella rautakasalla saattaisi jopa onnistua. Kutakuinkin ajantasainen ja pelikelvollinen PC olisi siis tavoitteena, kunhan nyt saisi ensin kaiken pistettyä läjään ja mielellään vielä niin, ettei lopputuloksena ole vain vienoa savukiehkuraa ja pamahtaneen elektroniikan käryä. Challenge accepted.

Eipä tarvitse olla kovinkaan kummoinen selvännäkijä ennustaakseen, miten tätä päivää on vietetty. Vitaa on ajettu sisään oikein urakalla ja Hatsune Miku: Project Diva F on jo yhdeksän tunnin myötä pulkassa. Pelin kaikki 32 kappaletta on soitettu läpi erinomaisin arvosanoin niin helpolla kuin normaalillakin ja nyt samaa jatketaan vaikealla. Muutama täydellinenkin veto mahtuu jo joukkoon mutta siinä määrin paljon tämän pelisarjan kohdalla on tullut koettua niitä muutaman hassun missatun nuotin 95-99 prosentin suorituksia, että perfektionismi jääköön sikseen.

Miku ja hänen jenginsä näyttävät Vitan kirkkaalla, viiden tuuman OLED-näytöllä luonnollisesti törkeän upeilta ja onpa jo perin tuttua konseptia taas vähän viilattukin. Tällä kertaa kappaleissa on yksi tai kaksi teknistä osuutta, jotka auttavat paremman pistesaaliin kerryttämisessä, kunhan niiden kaikkiin nuotteihin vain osuu. Aiemmista osista tuttu Chance Time -osio on tallella toki sekin mutta tällä kertaa sen aikana osuneet nuotit kasvattavat tähteä, jota osion lopuksi onnistuneesti sipaisemalla saa kappaleeseen joko pidennetyn lopun tai ylimääräisen kertosäkeen useimmiten vakuuttavalla pyrotekniikalla tehostettuna.

Hetkinen, sanoinko sipaisemalla? Todellakin. Koska Vitassa on kosketusnäyttö, oli sen hyödyntäminen Segalta varsin odotettava liike. Tavan painettavien ja pohjassa pidettävien nuottien lisäksi Project Diva F tuo mukaan tähdet, joiden kohdalla näyttöä pitää sipaista. Ilmeisesti näin pitäisi tehdä peukalolla mutta yksikään suunnittelija ei kai ottanut huomioon kiivaan tilutuksen tiimellyksessä hikoavia sormia, joilla homma ei olekaan enää niin luontevaa. Muutenkin käsi irtoaa vaistomaisesti käpeltämään näyttöä etusormella, mikä tekee rytmin säilyttämisestä välillä hieman haasteellista. Pitkään meni siinäkin, että tajusi pitää noissa paikoissa sormen näytöllä ja heiluttaa sitä DJ-tyyliin scratchaten, mikä pahimpien tähtinivaskojen taltuttamisessa on käytännössä välttämätöntä.

Peliin on ängätty myös kosolti jonkin sortin studiohenkistä sivusisältöä, joskin kielitaidottomalle ne ovat mahdottomia ymmärtää. Onneksi vaihtoehtoisten esiintymisasujen – tai moduulien, kuten niitä sarjassa kutsutaan – shoppailu kappaleiden läpäisystä saatavalla valuutalla on riittävän suoraviivaista ja niitä tuntuu olevan enemmän kuin koskaan. Suuren vaikutuksen teki myös pelin keinotodellisuus, jossa ison, noin parikymmensenttisen Mikun voi kutsua live-esiintymään A5-kokoiselle AR-läpyskälle. Vitan kamera seuraa tapahtumia uskomattoman hyvin miltei jokaisesta mahdollisesta vinkkelistä ja miltä tahansa etäisyydeltä. 3DS:llä virtuaali-Miku oli lähinnä hauska pikkulisä mutta Vitalla jo oikeasti aika huikea näky!

Noin yleisesti ottaen Vita on jo näin lyhyenkin tutustumisen myötä kohtalaisen vakuuttava pala rautaa. Kameroita, kosketusnäyttöjä ja peukalotatteja on kaikkia kaksin kappalein ja Sony tuntuu muutenkin yrittäneen tunkea laitteeseen varmuuden vuoksi oikeastaan kaiken mahdollisen ja vähän vielä enemmän. Pientä liioittelun makua on ilmassa mutta onhan se vaan kaunis ja tehokas. Pallomainen käyttöliittymä on intuitiivinen ja useampien sovellusten välillä surffailu on sekä mahdollista että erittäin nopeaa.

Laite integroituu ihastuttavan vaivattomasti kodin muuhun rautaan. Langattoman verkon kautta PS3:n etäohjaus ei ole homma eikä mikään ja PC:n kanssakin Vita juttelee varsin sujuvasti. Sisällön siirtämiseksi tosin vaaditaan USB-yhteyttä Sonyn omalla, tietenkin erikseen myytävällä piuhalla, mikä ainakin hetkeksi onnistui pelästyttämään. Sitten tajusin, että laitteen laturissakin hyödynnettävä piuha on se mitä tuossa tarvitaan, joten pian dataa valui Vita/PS3/PC-kolmikon välillä ilman ongelmia.

PS3:lta Vitan muistikortille päätyi alkuviikosta hehkutettu Sound Shapes, jonka lataus oikeutti oikein kohteliaasti ja taas kerran hatunnoston arvoisesti myös sen Vita-versioon. PC:lle puolestaan siirtyi tukku kuvaruutukaappauksia, joita Vita tukee varsinkin näin blogistin näkökulmasta erittäin coolilla tavalla; Home- ja Start-nappulat vain pohjaan niin laite tallentaa mitä ruudulla näkyy, mitä tahansa onkin tekemässä. Upeaa!

Project Diva F ei ole kovinkaan kattava peli laitteen kontrollien arvioimiseen mutta onhan se jo sanomattakin selvää, ettei vähääkään asiallisemmasta pelaamisesta tule mitään ilman tuplapeukalotatteja. Nuo oikean peukalon neljä perusnappia tuntuvat aluksi vähän pieniltä ja turhan tiukkaan ahdetuilta mutta nopeasti niihin tottuu. Monipuolisempaan pelitestiin laite ei taida päätyä ennen Unchartedia mutta akkukestoa sentään voi jo arvioida. Tiivistä pelaamista Wi-Fi päällä niin eipähän tuo kieltämättä viittä tuntia enempää tunnu pysyvän latingissa. Tavallaan todella vähän mutta toisaalta suoritustehon huomioiden ihan ymmärrettävää ja anteeksiannettavaa, ainakin näin kotosalla verkkovirran välittömässä läheisyydessä.

Eiköhän tästä tulevina viikkoina saa vähän parempaa ja syvempää käsitystä mutta ainakin toistaiseksi olen investointiini varsin tyytyväinen.

Jahas... Loppuviikon suunnitelmat taitavatkin sitten olla tätä myöden selvillä. Hitto miten rakastankaan uuden raudan tuoksua iltaisin! ☆*:.｡. o(*ﾟ▽ﾟ*)o .｡.:*☆

Viime päivien pelailuun on mahtunut niin vanhaa kuin uuttakin. Reilu vuosi takaperin vietin ihan mukavan mutta muuten mitäänsanomattoman illan Medal of Honorin parissa. Nyt tuntui sopivalta hetkeltä vilkaista, josko sen saisi pyöräytettyä läpi myös haastavimmalla vaikeustasollaan. Kyllä sai ja vieläpä yllättävänkin helposti. Aikaa ei tälläkään kertaa kulunut edes viittä tuntia ja pari poloista takalinjoille jäänyttä SEALia saatiin jälleen takaisin kotiin tähtilipun alle omenapiirakkaa syömään. Hua!

Näin toisella kierroksella peliä päätyi arvostamaan aiempaa enemmän. Onhan se turkaisen lyhyt, ylettömän patrioottinen ja sisällöltään lähinnä sekalainen kokoelma kaikkea sitä, mikä modernissa sodankäynnissä on (olevinaan) coolia mutta toisaalta nuo voi kokea myös vahvuuksina. Kesto on juurikin passeli yhden illan kertaistumalta nautittavaksi adrenaliinipaukuksi ja varsinkin jos ensimmäisen persoonan räiskinnöistä ei sen kummemmin perusta, tarjoillaan tässä mukavan pieninä annoksina oikeastaan kaikki mahdollinen, mitä lajityyppi voi pitää sisällään.

Nyt tosin huomasi paremmin skriptauksen määrän. Monet niistä ensimmäisen pelikerran hienoista ja hektisistä tilanteista olivat vain taidokasta feikkiä, eikä aktiivista osallistumista etenemiseen juurikaan vaadita. Riittää, kun seuraa ryhmän mukana ja napsii kaikessa rauhassa muutaman hassun vihun sieltä täältä aina silloin tällöin, kun lyijyä ei sada liikaa omaan niskaan. Tavallaan halpamaista mutta toisaalta miellyttävän rentoa eikä mikään sittenkään estä pelaamasta hampaat enempi irvessä, jos sellainen maistuu paremmin.

Medal of Honor on lähestulkoon täydellinen vastine mille tahansa suuren budjetin vakavahenkiselle Hollywood-toimintaleffalle. Aivoja ei tarvitse rassata, räiskettä ja räimettä riittää, meno on virtuaalisotaviihteeksi sopivan dramaattista ja koko touhu on paketissa hyvissä ajoin ennen kuin se hajoaisi omaan mahtailevaisuuteensa. Tuskin on edes viimeinen kerta, kun tämän pariin tulee palattua; toimiva täsmälääke satunnaiseen hinkuun ammuskella juttuja.

Viikonloppua onkin sitten vietetty animehengessä. PS3:n levypesässä viihtynyt One Piece: Kaizoku Musou on sanalla sanoen loistava, kunhan sopivat reunaehdot vain täyttyvät. Pähkinänkuoressa Dynasty Warriors ja One Piece lyövät kättä yhteen. Toisin sanoen massiivista, erikoisliikkeiden täyteistä arcademättöä Monkey D. Luffyn ja tämän Olkihattupiraattien tähdittämänä. Jos raaka-aineista kumpikaan – tai edes toinen – ei ole tuttu tai tuntuu muuten vain tylsältä, jää peli väkisinkin ontoksi mutta molempia rakastaville tarjolla on niin huikeaa fanipalvelua ettei tosikaan!

One Piece starttasi jo vuonna 1999 ja jatkuu yhä – nyt jo päälle 500 jakson voimin – mutta Kaizoku Musou ei ole tavanomainen lisenssillä ratsastava rahastus vaan upea kunnianosoitus Eiichiro Odan luomukselle. Peli seuraa uskollisesti sarjan tapahtumia kuudentoista toiminnantäyteisen kentän voimin alkumetreiltä aina Marinefordin tapahtumiin saakka, tarjoillen pelattavana kaikki ne ikimuistoisimmat, eeppisimmät, dramaattisimmat ja jopa kyynelkanavia kutittelevat hetket (no okei, taistelut), joita Luffyn matkassa on jo päälle vuosikymmenen ajan voinut kokea.

Pelillisesti Kaizoku Musou on tosiaan puhdasta Dynasty Warriorsia. Isohkojen karttojen yksittäisiä alueita valloitetaan pistämällä pataan sadoittain kärpässarjan pahiksia, jotta ne isommat ja merkittävämmät saa houkuteltua esiin piiloistaan. Meno on silkkaa QTE-kuorrutettua napinrämpytystä mutta jos One Piecen vauhdikkuudelle, outoudelle, hauskuudelle ja silkalle anarkialle on sydämensä menettänyt, ei paremmmasta juuri ole väliksi!

Päätarinamoodi on koettu siinä seitsemän tunnin kieppeillä mutta paitsi että Luffyn lisäksi jopa kahdelletoista muulle pelattavalle hahmolle on jokaiselle oma osuutensa, irtoaa tasoista vielä sattumanvaraisesti siinä määrin keräiltäviä ja uusia kykyjä avaavia kolikoita, että tämän parissa saattaa hyvinkin vierähtää vielä tovi jos toinenkin ^^;

Ja niin tosiaan, modeemikin taisi viimein mennä paskaksi. Kunnioitettavat kahdeksan vuotta käytännössä tauotta palvellut Telewell TW-EA501 alkoi kadottamaan yhteyttä pari kolme kertaa illassa siinä määrin ärsyttävästi, että heivasin lopulta niin sen kuin sen vasta viime heinäkuusta lähtien toimintaa nähneen Buffalon reitittimenkin komeron perukoille. Tilalle tuli molempien asiaa ajava A-Linkin RR24AP-N (kuka näitä mallinimiä oikein keksii?). joka ainakin näin 'bout viikon kokemuksella on mitä mainioin verme niin langan päässä kuin langattomanakin. Toivotaan, ettei tätäkään tarvitse tuon kummemmin ruotia kuin aikaisintaan 2020 :P

Tämän pidemmälle otakun itsehillintä ei sitten riittänytkään. Aamiainen naamaan ja Akihabaraan. Kuten myöhemmin kävi ilmi, virheliike jos mikä. Päivän ohjelmassa ei tietenkään ollut mitään muuta kuin pelihalleja, shoppailua ja häpeilemättömästä animehengestä nauttimista. Isoja mainoksia, kovaäänisistä raikaavaa j-poppia ja kanssaotakuja pilvin pimein. Ei kuitenkaan heti aamusta, koska liikkeiden avautumista piti odotella taas sinne yhdentoista kieppeille.

Vanhoja perinteitä kunnioittaen päädyin siis tepastelemaan ensin Kanda Myojinin pyhätölle sen usein mangahenkisiä rukoustauluja ihastelemaan. Paria hassua poikkeusta lukuunottamatta niiden taso ei tällä kertaa ollut mitenkään päätähuimaava mutta toisaalta pyhätön pihalle oli pystytetty varsin hieno minivuori vesiputouksineen kaikkineen. Tiedä sitten mitä sen oli tarkoitus symboloida tai kunnioittaa mutta jausa uudistus joka tapauksessa.

Ja sitten olikin aika siirtyä tositoimiin. Useampi tunti vilahti taas kuin silmissä, kun ravasin läpi Akiban pelikauppoja, tein hintavertailuja, syyllistyin heräteostoksiin, yritin onneani UFO catchereiden kanssa (ei mitään jakoa...), kolikkopelailin retropelejä, hämmästelin musiikkipelivirtuooseja, joista kaikkein kovimmilla Taiko no Tatsujin -rummuttajilla oli jopa omat kepit mukana, jne. jne. Todella sääli, ettei käytännössä missään sisätiloissa saanut kuvata.

Iltapäivään mennessä päiväbudjetti olikin sitten jo tyystin säpäleinä. Henkinen minäni läiski itseään poskille moisesta typeryydestä ja pakotti siirtymään muualle ennen kuin isompaa vahinkoa pääsisi tapahtumaan. Köyhänä ja kipeänä siirryin Shiodomeen, joka on vähän uudempaa Tokiota mutta täynnä oikeastaan vain massiivisia pilvenpiirtäjiä, toimistorakennuksia ja hotelleja. Lukuisat tietyöt ja rakennusprojektit tekivät siellä liikkumisesta hieman hämäävää mutta pienen harhailun jälkeen löysin etsimäni.

Kohteena oli Hama Rikyun laaja maisemapuutarha, jonne avautui pääsy inhimillisellä 300 jenillä. Oli itse asiassa varsin viehättävä paikka, jonka läpikotaiseen koluamiseen meni helposti tunnin verran. Kirsikkapuita ei juuri ollut ja niiden harvojenkin kukista vasta kourallinen oli avautunut. Valtava keltainen kukkaniitty huokui kuitenkin puhdasta kevättä ja noin yleisestikin mestan maisemointi oli mäntyistutuksineen ja tekokukkuloineen taidokasta. Taas yksi komea, hengittävä keidas keskellä betoniviidakkoa.

Tuolta sitten illan hämärtyessä Yurikamome-automaattijunalla Odaibaan, jossa päädyin kokeilemaan vaihteeksi korealaista sapuskaa. Tulikuumana poriseva pata paikallista muhennosta kätki sisäänsä sekalaisen kokoelman juureksia, lihaa ja jopa yhden jättikatkaravun. Ehkä vähän mitäänsanomattoman näköinen annos mutta aivan helkkarin hyvää ja yllättävänkin täyttävää. Pöydän keskellä olevalla grillillä olisi voinut valmistaa itselleen myös yakinikua mutta se olisi ollut tälle poloiselle jo turhan tyyristä lystiä.

Ruokahetken jälkeen olikin sitten aika alkaa taittamaan matkaa kohti kotipesää. Hetkeksi piti kuitenkin jäädä ihastelemaan Tokionlahden ylittävää Rainbow Bridgeä, joka hillityssä iltavalaistuksessaan oli itse asiassa ihan siisti näky. Jokin muukin syy Odaibaan saapumiselle toki oli mutta enpä sitä tuossa enää muistanut ja toisaalta kahden päivän aikana oli tullut taitettua jo niin reippaasti kilometrejä, että jalat huusivat armoa.

Ja mihinkä sitä rahaa sitten paloi? Nintendon pirullinen suunnittelupäätös tehdä 3DS:stä aluelukittu johti nyt sitten siihen, että olin pakotettu hankkimaan myös sen japaniversion. Siitä puolestaan pitää syyttää Segaa, jonka Hatsune Miku and Future Stars: Project Mirai ei niin maan taatusti tule muiden Miku-pelien tapaan koskaan näkemään päivänvaloa tämän maan ulkopuolella. Niinpä oli ihan yksi ja sama ostaa siitä se tujuin erikoisversio jos jonkin sortin lisäsälällä. Square Enixin Theatrhythm: Final Fantasy tulee kyllä kesällä Eurooppaan mutta pääseepähän sitäkin takomaan edes vähän etuajassa. PS3:lle puolestaan vanha, Euroopan missannut savannivalokuvauspeli Afrika ja vain Japanissa julkaistu erikoispainos Ico/Shadow of the Colossus -kombosta.

Mitä opin tänään: Jätä shoppailu suosiolla matkan loppupuolelle. On aivan helvetin typerää siirtyä tuhlausmoodiin ja kantaa koko loppumatka huolta siitä, miten matkakassa tulee riittämään.