Pitkä pääsiäisviikonloppu kelpaa aina ja mielikin piristyy samaa tahtia kuin päivälämpötilat suvaitsevat nousta plussan puolelle. Poikkeuksellisesti pelailuakin on tullut harrastettua pitkästä aikaa tuoreiden julkaisujen merkeissä. HarmoKnight, Pokémoneistaan tutun Game Freakin uunituore 3DS-rytmipeli julkaistiin eilen ja pitihän se kalliista hintalapustaan ja digitaalisesta luonteestaan huolimatta muistikortille kotiuttaa. Eipä olisi kannattanut, vaikka se pienen ja omaperäisen tovin tarttuvien rallien parissa tarjosikin. Pelaaja ohjaa nuorta Tempo-poikaa, joka ikivanhaa nuottisauvaa heilutellen juoksee ja loikkii halki Harmonian maailmaa kurmoottaen rytmikkäästi valloitusreissulle saapuneita, mekaanisia Noizoid-ilkimyksiä.

HarmoKnightin idea yhdistää toiminnantäyteinen tasohyppely musiikkipelaamiseen on sinänsä varsin nerokas. Tempo etenee automaattisesti vierivillä tasoilla, jotka vaihtavat tiuhaan kuvakulmaa 2D:n ja 3D:n välillä ja pitävät sisällään useita vaihtoehtoisia etenemisreittejä. Musiikin tahdissa pysytään hypyillä ja iskuilla, joiden oikea-aikaisuus kysyy sopivassa suhteessa rytmitajua, havainnointikykyä ja refleksejä. Noizoid-pomoja puolestaan tylyytetään Kapteeni käskee -tyylisissä kohtaamisissa, joissa toistetaan lyhyitä, etukäteen esiteltyjä nappisarjoja.

Pelin tuotantoarvot ovat hollillaan. Se näyttää hyvältä, kuulostaa hyvältä ja mikä tärkeintä, ei sorru ylimääräiseen liikekontrollipelleilyyn. Kaksi nappia ja ristiohjaimen neljä suuntaa – siinä koko pelimekaniikka kaikessa kauniissa yksinkertaisuudessaan. Tasojakin löytyy päälle 50, joten kaiken pitäisi olla kunnossa. Ikävä kyllä HarmoKnightia riivaavaat kuitenkin niin pelattavuus kuin lyhyyskin. Nuottien osumaikkuna on mitoitettu juuri ärsyttävän verran alakanttiin ja ajoittain vastaan tulee niin tiuhaa sarjaa, että jokaiselle tasolla varatut Tempon viisi sydäntä hupenevat silmissä. Aikaisempia tasoja uudelleenpelaamalla sydänvaraston voi nostaa kahdeksaan mutta haastavimmissa tasoissa sekin tuntuu olevan varsin vähän. Etenemistä tämä ei tosin pääse pahemmin kampittamaan ja nuoren sankarin miniseikkailu onkin paketissa reilussa kolmessa tunnissa.

Tulosparantelu, kenttiin piilotettujen ekstrojen löytäminen ja läpäistyjen tasojen haastaminen nopeammalla tahdilla tarjoavat periaatteessa uudelleenpeluuarvoa mutta rytmipelit vaativat ehdotonta, vimpan päälle hiottua särmyyttä, joka HarmoKnightista jää uupumaan. Pohjimmiltaan "ihan jees" ja kaipa tuon pariin vielä silloin tällöin tulee palattua mutta 15 euroa tällaisesta välipalasta on reippaasti liikaa (･_-｡ )

60 tuntia Langalla sen sijaan oli parhaimpia viihdeaikainvestointeja pitkään aikaan! Tiukkaa tarinankerrontaa piisasi ja lukuisten keskeisten hahmojen kohtalot onnistuivat riipaisemaan syvältä. Joidenkin jopa oikeassa elämässä; suoraan Baltimoren kaduilta näyttelijäkaartiin värvätty, kerrassaan huikean pelottavan roolisuorituksen tunteettomana ghettogangstana tehnyt Felicia Pearson esimerkiksi valahti sarjan jälkeen takaisin kyseenalaisen elämän pariin ja taitaa tälläkin hetkellä lusia huumekaupasta langetettua tuomiota valvotussa koevapaudessa (゜-゜)

Vaikka Langalla tuntuukin olevan yksi kaikkien aikojen parhaista TV-sarjoista, ei se silti täysin tyylipuhdas suoritus ole. Katujen pelin vielä mitenkuten sulatti mutta ajoittain tuntui siltä, ettei juuri kenelläkään Baltimoressa ole puhtaita jauhoja pussissaan. Kaikkinainen kieroilu ja venkoilu niin virkavallan, poliitikoiden, asianajajien, opettajien kuin lehtimiestenkin toimesta ampui ajoittain jo vähän turhankin yli. Myös rytmitys ontui hieman, sillä jokainen viidestä kaudesta oli pyhitetty jollekin edellämainituista tahoista vähän kertakäyttöisyydeltä haiskahtavaan tyyliin.

Joka tapauksessa Langalla on karun koskettava ja säännöllisesti yllättävä sarja, joka päättyy komeasti ja ennen kaikkea ollessaan vielä voitolla. Niin hienoa, kuin Baltimoren elämää olisikin ollut seurata vaikka maailman tappiin saakka, näin oli hyvä. Sittenpä vain etsimään seuraavaa jo päättynyttä helmeä – näin internetin ahmattiaikana ei voisi enää kuvitellakaan odottavansa minkään tarinan jatkumista edes viikkoa, tuotantokausien välisistä kuukausista nyt puhumattakaan (^_^;)

Muissa uutisissa pakitetaanpa hetkeksi tammikuuhun, jolloin Xbox 360 palasi taloon Microsoftin moneyback-kampanjan houkuttelemana. Perusidea oli sinänsä yksinkertainen: osta konsoli ja peli, täytä kampanjalomake, postita se ostokuitin kera Helsinkiin, odota hulppeat kymmenen viikkoa ja lomakkeessa ilmoitetulle tilille palautetaan 50 euroa. Olin jo tuolloin vähän skeptinen sen suhteen, mitenköhän moinen sählääminen käytännössä toimii ja – yllätys, yllätys – eihän se tietenkään toimi. Vaadittujen lippulappusten postittelusta alkaa olla pian jo 12 viikkoa, rahoja ei näy mailla halmeilla ja asiakastuki eskaloi tapausta milloin minnekin.

Tällä hetkellä asiaani näytetään käsiteltävän jossain Irlannin suunnassa, josta ensin väitettiin viiveen johtuvan puuttuvista pankkitiedoista (höpö höpö) ja kun toimitin ne uudemman kerran, todettiin kaiken olevan kunnossa ja että palautus maksettaisiin 3-4 viikon kuluessa. Uskon kun näen mutta kyllä pientä poloista kuluttajaa viedään taas kerran kuin pässiä narussa. Ei tuo nyt iso asia ole mutta ottaahan se päähän, kun jo alkujaan tarpeettoman monimutkainen prosessi vain hankaloituu edetessään. Byrokratia FTW (>_<)

Jos taas peruutetaan edellisen vuoden viimeiseen päivään, taisin tehdä joitain etäisiä uuden vuoden lupauksia alelaarien penkomisen vähentämisestä. Vaikka itsehillintä kantoikin tänä vuonna hämmästyttävän pitkälle, lupaukset on näköjään tehty rikottaviksi. Syyttävä sormi sojottaa varsinkin kotoisten tavaratalojen suuntaan, jotka pari viikkoa takaperin kevensivät pelivarastojaan niin höveleillä alennuksilla, että olisi ollut huutava vääryys jättää tilaisuus hyödyntämättä. Jos parin, kolmen normihintaisen markettipelin hinnalla viihdevalikoimaansa voi kartuttaa peräti kahdellatoista niin olkoon sitten niin. Mitään en kadu (￣^￣)

Parin päivän työreissu tarkoitti turvautumista käsikonsoliviihteeseen. Siispä 3DS auki ja Pullblox tylsää matka-aikaa tappamaan. Alun helppous on haihtunut tasaisesti ja peruspakkaa sekoitetaan nyt myös ympäri tasoja kuljettavilla mariomaisilla viemäriputkilla ja tietynväriset laatat ulos asti vetävillä kytkimillä. Toistaiseksi vaikeimpia haasteita on pitänyt kummastella jokaisesta mahdollisesta vinkkelistä jo vartinkin verran ja niinpä läpäistyjen tasojen määrä on vajaan seitsemän tunninkin jälkeen vasta 123.

Pullbloxin rauhallisessa tahdissa ja pelimekaniikan yksinkertaisuudessa on taitavaa tetrismäistä charmia mutta täysin virheettömänä sitä ei enää voi pitää. Erilaisia esineitä ja eläimiä esittävät tasot ovat visuaalisesti hauskoja ja oivaltavia mutta niitä pelissä on valitettavan vähän. Useimmat puzzlet ovat vain värikkäitä suorakulmioita, jotka koostuvat taktisesti kasatuista kuutiorykelmistä. Haastavia ne kyllä ovat mutta eivät juuri muuta. Myös yksi, sinänsä vekkuli taustamusiikki alkaa toistamaan itseään jo pahasti, joskin äänittäkin pelaaminen onnistuu.

Kovin pitkissä purskeissa Pullbloxia ei jaksa mutta satunnaiset 20-30 minuutin tauot se täyttää enemmän kuin hyvin.

Yllä puolestaan "lyhyt" osoitus siitä, että fansub-sceneä pitäisi seurata ahkerammin. Vasta nyt vuodenvaihteessa äkkäsin, että Retro Game Masteria – japanilaista pelimakasiiniohjelmaa, jossa koomikko Shinya Arino pelaa läpi NES-ajan legendaarisia tai ihan vain omituisia klassikoita – on käännetty innokkaiden ja kielitaitoisten fanien ihailtavalla uurastuksella joidenkin kausiensa verran englanniksikin o(≧▽≦)o Noh, parempi myöhään kuin ei milloinkaan ja tuohan näyttää aivan tolkuttoman loistavalta kamalta! Pientä pelihenkistä sohvaperunamaratonia saattaapi siis lähiaikoina pukata ilmoille (^_-)

3DS:n eShopia täytyy näköjään pitää silmällä tarkemminkin. Tällä kertaa sieltä tarttui mukaan joulukuun alkupuolella julkaistu, kovan peliportfolion (mm. Paper Mario ja Advance Wars) omaavan Intelligent Systemsin hellyyttävä pieni puzzlepeli Pullblox (jenkeissä Pushmo). Siinä pullea Mallo-niminen otus päätyy Pullblox-puistoon, jonka rakennelmiin paikalliset seikkailunhaluiset lapset ovat jääneet jumiin. Näitä erilaisista kuutiorykelmistä koostuvia rakennelmia kiskoen ja työntäen Mallon pitää kavuta kunkin huipulle epäonninen tenava pelastamaan.

Alussa taustalla litteänä seisovien pulmien blokkeja voi kiskoa lähemmäs ruutua maksimissaan kolmesti. Mallo voi vetää ja työntää niitä niin edestä kuin sivuiltakin, kunhan liikkumavaraa on ainakin yhden ruudun verran ja kunhan siirron kohteena ei ole osa, jolla Mallo seisoo. Hyppiäkin voi mutta siinä koko pelimekaniikka sitten onkin. Yksinkertaisuus toimii silti loistavasti ja helpon alun jälkeen pulmien tarjoama haaste nousee varsin miellyttävästi. Aikarajoilla ei kiusata ja jos epäilee tehneensä virheen, voi toimiaan kelata taaksepäin tai resetoida koko puzzlen alkutilaansa.

Pähkäiltävää löytyy vaikka kuinka, sillä tasoja pelissä taitaa olla päälle 250 ja ensimmäisen puolitoistatuntisen jälkeen niistä on vasta 50 takana. Näiden lisäksi tarjolla on myös kenttäeditori, jolla voi paitsi luoda omia tasoja myös jakaa niitä QR-koodeina maailmalle. Kun tuollaisesta koodista (vaikkapa tästä) nappaa 3DS:n kameralla kuvan, on kyseinen puzzle samoin tein pelissä pelattavissa. Puhdasta suunnitteluneroutta, joka yhdistettynä pelaajien intoon luoda lisäsisältöä tulee todennäköisesti tarkoittamaan loputtomasti pelattavaa.

Pintaraapaisusta huolimatta Pullblox tuntuu jo nyt heittämällä parhaalta ladattavalta peliltä pitkiin aikoihin ja on niin maan taatusti kuuden euron hintalappunsa arvoinen!

Joulun jälkeisen peliajan starttasi 3DS:n Mighty Switch Force! mutta tällä kertaa tuli tehtyä tyylipuhdas hutiostos. Vaikka pelillä omat ansionsa onkin, jätti tämä kivaan traileriin ja kriitikoiden kiitoksiin paketoitu 2D-toimintapulmailu kylmäksi. Pelin sankarittarena toimii konstaapeli Patricia Wagon, jonka tehtävänä on vangita viisi karkuteille päässyttä hulttiosiskosta 16:sta eri tasosta. Hyppimisen ja ampumisen lisäksi Patricialla on kyky kääntää pelialueen palasia päälle ja pois. Tätä taitoa tarvitaan sekä sopivan etenemisreitin väsäämiseen että vihujen listimiseen tai paimentamiseen johonkin soveliaampaan, etenemistä helpottavaan paikkaan.

Häviävien ja esiin ilmestyvien blokkien lisäksi käytössä on myös johonkin pääilmansuuntaan villisti viskaavia katapultteja, pommeilla hajotettavia seiniä ja kosolti piikkikuoppia ja muita pirullisia ansoja. Kovasti päänraavintaa vaativaa toimintaa pitäisi siis riittää mutta kun ei oikein riitä. Kentät ovat lyhyitä ja pieniä eikä vaikeustaso tunnu löytävän sopivaa tasapainoa ei sitten millään. Ensimmäiset kymmenisen tasoa vipeltää läpi alta tunnissa kun taas loppupuoli muuttuu miltei kertaheitolla pelkäksi raivostuttavaksi, millintarkaksi reaktiojumpaksi. Kun blokkeja käännellessä pitäisi loikkia ja pitää elossa itsensä lisäksi vielä vihollisiakin, on yhtäaikaista hahmotettavaa jo vähän liiankin kanssa.

Teknisesti Mighty Switch Force! on tosin riemukas. Retrohenkiset grafiikat, pikkutarkka animointi ja varsinkin loistava soundtrack vetävät suuta väkisinkin hymyyn ja ohjaustakin Patricia tottelee todella tarkasti. Virheistä voi siis syyttää vain itseään. Ongelmaksi jääkin vain pelin yleinen sisältököyhyys ja hävyttömän lyhyt kesto. Tai no läpi se ei oikeastaan vielä edes ole mutta muutama viimeinen taso tuntuu jo enempi ärsyttävältä sadismilta kuin haastavalta hauskuudelta. Sitä paitsi jos jokaiseen tasoon ympättyä tavoiteaikaa on uskominen, koko touhun voisi vetää läpi alta puolessa tunnissa.

Itse asiassa nuo tasoille lätkityt tavoiteajat imevät pelistä sen lopunkin hauskuuden. Kun vangit on löydetty ja Patricia palaa mechalleen seuraavaa kenttää valloittamaan, on palkintona oikeastaan vain tieto siitä, että nyt meni kuutisen minuuttia kun puolitoistakin olisi pitänyt riittää. Messiaanisen täydellistä suoritusta kerta toisensa jälkeen hioville speedrun-faneille nuo aikarajat ovat varmasti yhtä mukava haaste kuin massiivinen vuori Veikka Gustafssonille mutta tavan kuolevaisia jatkuvasti taustalla tikittävä kello lähinnä stressaa entistäkin enemmän.

Katsellaan josko tuon joskus jaksaisi loppuunsa saakka vääntää mutta impulssiostoksena kuuden euron hintalapullakin varustettuna lievä pettymys.

Oho! Vasta ensi vuodeksi odoteltu Rage päätyikin kotiin jo tänään. Mystisiä ovat kansainvälisen postin tiet joidenkin lähetysten saapuessa kotiin neljässä päivässä siinä missä toiset lienevät vajaan kuukauden odottelun jälkeen jo jossain kaukana, kaukana poissa. Brasiliassa daiquiria varmasti vetävät ne. Vapaudestaan nauttivat. AAA-peleille vislailevat. Lääkkeet!

Pelivuosi päättyy sittenkin digitaalisissa merkeissä ja lähinnä muistuttaen siitä, miten syvältä koko homma ylipäätään on, kiitos lähinnä Sonyn byrokratialle. Typeränä ja kaavoihin kangistuneena kuluttajana ostin sekä lupaavan karmivan Corpse Partyn että japanilaista PS1-retrokahjoutta mitä parhaimmin edustavan Cho Anikin PS3:lla siirtääkseni ne sitten PSP:lle mutta on tuo digitaalinen oikeuksien hallinta kyllä niin maan syvältä. Vaikka molemmilla laitteilla oli kirjauduttu samalle PSN-tilille ja ne olivat vielä USB-naitettu keskenään, oli lopputulos taas jotain käsittämätöntä säätöä jos jonkinlaisten aktivointien ja firmware-päivitysten kanssa. Pitkään siinä taas kerran meni ja lopulta en enää edes välittänyt mitä nuo laitteet yrittivät minulle kertoa tai mistä varoitella. Nyt ovat molemmat ostokset PSP:llä ja se riittäköön. Äärimmäisen sekava ja epämiellyttävä kuluttajakokemus.

3DS-puolella meni sentään vähän paremmin. Hiljattain julkaistu Mighty Switch Force! onnistui trailerillaan vakuuttamaan ensimmäisen ladattavan arvoisen pelin ilmestymisestä eShopin puolelle mutta poikkeuksellisen pitkään sen valumista konsolille sitten saikin odotella.

Vaan 2011 ostokset ovat nyt sitten niin maan taatusti tuossa. Lyhyeen joulunviettoon marssii allekirjoittanut ja pienen tauon jälkeen löytää kenties jotain positiivisempaakin naputeltavaa. Nyt kuitenkin itse kullekin mitä rauhallisinta ja antoisinta joulua!

Saahan se 3DS lopulta käyttöä vaikka sitten retrotunnelmissa. Nintendon perjantaisesta lahjakasasta pelailuun päätyi Wario Land 4 ja aika hyvin on pelivanhus vielä voimissaan. Viidakosta on löytynyt aarteita täynnä oleva legendaarinen pyramidi, eikä rempseän ja rahanahneen Warion muuta tarvitse tietääkään. Paikan päälle vaan, rikkaudet kyytiin ja jos muutama aarteenvartija rohkenee asettua poikkiteloin, se on niiden kannalta lähinnä voi voi.

Tuon ihmeemmin Warion seikkailua ei alusteta mutta harvemminpa 2D-tasohyppelyt tarinaa edes kaipaavat. Kahdeksantoista laajahkoa tasoa, kuusi isoa mölliä ja timantteja sankokaupalla – näistä on Wario Land 4 tehty. Loikkiva ja vihollisille reteitä kyynärpäätaklauksia ja perstallauksia jakeleva Wario on hauska hahmo jo itsessäänkin mutta Nintendolle tyypilliseen tapaan tämä saa ryöstelyreissunsa aikana myös hetkellisiä erikoisvoimia, jos nyt hitaasti laahustavaksi zombieksi, korkeuksiin räpisteleväksi lepakoksi tai kaiken tieltään jyrääväksi lumipalloksi muuttuminen voidaan sellaisiksi laskea.

Pelin neljän eri alueen tasoja voi ratkoa vapaasti missä järjestyksessä tahansa mutta jokaisesta pitäisi kerätä kyytiin loppuvastusten haastamista varten neljä jalokiven palasta ja seuraavan tason aukaiseva avain. Eteneminen on rauhallista, kunnes takaisin keskushubiin vievän teleportin aktivointivipu jostain syvältä tason uumenista löytyy. Silloin kello alkaa tikittää ja Warion pitää rynnätä rivakasti takaisin lähtöpisteeseen, yleensä kovinkin erilaista reittiä kuin itse vivulle johtanut tie. Pomotkin pitää listiä aikarajan puitteissa, mikä joillekin (öhöm...) voi olla hieman stressaavaa.

Kymmenen vuoden takaiseksi peliksi Wario Land 4 näyttää ja kuulostaa yhä varsin tuoreelta. Grafiikka on mukavan värikästä ja varsinkin animointiin on panostettu ihan kunnolla. Pelattavuus on pääsääntöisesti hollillaan, joskin isojen ja komeiden loppuvastusten pieksämisessä vaaditaan yleensä sellaisia erikoisliikkeitä, jotka kaikessa tohinassa eivät riittävän hyvin joko irtoa tai joita peli ei vain osumiksi jostain käsittämättömästä syystä noteeraa. Tämä tekee noista haasteista hieman epäreiluja ja ärräpäitä lenteli taas siihen tahtiin, että heikompia olisi hirvittänyt. Sinnikkyys (tai välillä tyylipuhdas tuuri) kuitenkin palkitaan.

Jotenkin Wario Land 4 tuntui oudon lyhyeltä mutta kummasti siihen silti näytti hieman vajaa kahdeksan tuntia uponneen. Kaikkien tasojen myllääminen läpikotaisin tarjoaisi varmasti yllätyksiä ja haastetta vielä pitkäksi aikaa eteenpäinkin mutta eheä ja viihdyttävä kokemus tuo oli ihan tuollaisenaankin.

No niin, pistetäänpä viikonlopun kunniaksi koko kuluneen viikon anti yhteen läjään. Alkuviikosta pelaajia ja pelimediaa kohahdutti Spike VGA -gaalassa ensiesiintymisensä tehnyt Naughty Dogin The Last of Us. Tämä tuleva PS3-yksinoikeus yllätti kuin zombie puskasta ja vaikka traileri ei sinänsä tajuntaa räjäyttänytkään – paitsi ehkä tuon yhden poloisen epäkuolleen (^_^;) – taustoitti kehittäjä pelin luonnetta alkuviikosta ihan mielenkiintoisesti. Hurmeisen eloonjäämiskauhun sijaan pelin lupaillaan keskittyvän elokuvalliseen tarinankerrontaan ja henkilöhahmoihin. Kun kehittäjäkaartista löytyy myös mainioksi osoittautuneen Enslaved: Odyssey to the Westin pääsuunnittelija, voi tästä innostua jo ihan kunnolla. Julkaisuajankohdasta ei tosin vielä mitään tietoa.

Toinen yllätys pomppi vastaan tämän viikon PSN Store -päivityksen yhteydessä. Muistanette sen taannoin ihastelemani, vimpan päälle kauhian PSP-trailerin? Se oli kuin olikin Corpse Party mutta valitettavasti Xseed päätti julkaista sen vain digitaalisessa muodossa. Luulin jo, että tuo jäisi vain jenkkimarkkinoiden iloksi mutta niin se vain pönöttää nyt myös Euroopan storessakin. Ostoon menee välittömästi, kunhan posti roudaa perille vähän isomman muistikortin kuin se alkuperäinen 32MB (＾▽＾)

Joulukuu on tosin ikävä aika tilailla mistään mitään. Jo nyt muutama lähetys on myöhässä tai eksynyt matkalla (;¬_¬) Parin viime viikon aikana perille on silti saapunut oheinen läjä viihdettä vähän sieltä sun täältä Englantia. Talouskurimuksessa kaupat tosin tuntuvat aloittaneen joulun jälkeiset alennusmyynnit jo nyt ja niinpä noidenkin kappalekohtainen keskihinta jäi miellyttävälle, noin 17 euron tasolle. Noistakin lisää sitten kun korkkausaikaa löytyy ja ne mahdollisesti onnistuvat riittävän hyvin viihdyttämään.

Pelejä pukkaa myös 3DS:lle. Tänään julkaistiin toinen puolisko lahjuksia laitteensa ennen hinnanalennusta hankkineille ja tuo kymmenen GBA-pelin valikoima on kyllä melkoisen kovaa tasoa! Aiemmasta kymmenestä NES-klassikosta ei ainakaan vielä ole tullut innostuttua mutta noiden parissa tullaan taatusti viettämään useampikin tunti. Pelien löytäminen eShopin uumenista kesti taas hetken mutta siellähän ne asetusvalikon kautta omassa lataushistoriassa piileskelivät. Yay!

Syyskuu! Perjantai! Peliviikonloppu! Yay! Viime aikojen lapsellista whineä ja animepelihössötystäkään teidän massojen ei tarvitse enempää (ainakaan pieneen hetkeen) sietää, koskapa VPD toimitti taloon Ihan Ehdan Länsimaisen Pelin o.O; Kyseessä poikkeuksellisen pitkäksi, tunnelmalliseksi ja mainioksi kehuttu FPS Deus Ex: Human Revolution ja tarkemmin sen bonus-DVD:llä, pienellä taidekirjasella ja digitaalisella lisäsisällöllä ehostettu Augmented Edition. Alkuperäinen Deus Ex jäi minulta täysin paitsioon vaikka se jopa PS2:lle aikoinaan portattiin mutta otetaan cyberpunk-vahinko tällä takaisin ja selvitetään, paljonko siihen ihmiseen voi rautaa lyödä ennen kuin siitä tulee kone.

Niin ja eilenhän unohtui tyystin mainita, että 3DS:n aikaisten adoptoijien ensimmäinen lahjuserä on nyt saatavilla konsolin eShopista. Kymmenen ilmaista NES-peliä olivat lopulta samat kaikkialla maailmassa, eli Super Mario Bros., Metroid, The Legend of Zelda, Wrecking Crew, NES Open Tournament Golf, Donkey Kong Jr., Balloon Fight, Ice Climber, Zelda II: The Adventure of Link ja Mario & Yoshi. Saa nyt nähdä innostuuko joistain noista tosissaankin mutta retroläjäksi kyllä ihan korkealaatuista tavaraa. Joskus loppuvuodesta tupsahtaviin kymmeneen ilmaiseen GBA-peliin tosin kohdistuu huomattavasti suurempaa mielenkiintoa.