Kenties hieman epätavallista mutta voi animen valita näköjään näinkin. Eräänä päivänä ArmiTunesissa soi jokin pirteän keväinen instrumentaali, jonka lähteeksi paljastui viime lokakuussa startannut Chihayafuru (2011, 25 jaksoa). Puhtaasti tuon yhden ainoan kappaleen pohjalta päätin selvittää mistä on kyse ja kovin positiivinen yllätyshän siellä sitten lymysikin. Sankarittarena toimii 16-vuotias Chihaya Ayase ja teemana on karuta – japanilaiseen tankarunouteen perustuva peli, jossa pelaajat yrittävät löytää eteensä asetettujen korttien joukosta ääneen lausuttua ensimmäistä säettä jatkavan runokortin.

Sarja pakittaa ensin Chihayan ala-asteaikaan, jolloin luokan hiljainen ja koulukiusattu rillipää, Arata Wataya tutustuttaa tytön karutan kiehtovaan maailmaan. Luokan priimus ja öykkäri, Taichi Mashima puolestaan ei halua jäädä Aratan varjoon ja pian koko kolmikko on pelin pauloissa. Ala-asteen päätyttyä heidän tiensä kuitenkin eroavat ja vuosien varrella yhteydenpitokin hiipuu, kunnes lukiossa Chihaya törmää taas Taichiin. Tälle karuta on lähinnä lapsuuden taakse jätetty harrastus mutta Chihaya ei ole koskaan unohtanut lajin tenhoa.

Paitsi että karuta jo itsessään kuulostaa mainiolta tavalta yhdistää pelaaminen ja kulttuurihistoria, siihen perustuva anime jakaa pelin perintöä muodikkaalla tavalla myös nykypäivän nuorisolle. Chihayafuru saa kilpailullisen karutan näyttämään intensiiviseltä urheilulta, jossa hyvä muisti, tarkka kuulo ja nopeat refleksit lyövät kättä taktikoinnille korttien strategisen sijoittelun, psykologian ja tiimipelaamisen asettamien haasteiden muodossa. Lajista maalataan varmasti todellisuutta paljon vauhdikkaampi ja mediaseksikkäämpi kuva mutta mitäpä siitä. Jos varsinainen idea ei myy niin ainakin yleissivistyksen kannalta päätyy oppimaan jotain uutta.

Urheiluanimeksi Chihayafuru on mukavan omaperäinen ja viihdyttävä. Juonellisesti se tallaa, ainakin aluksi, varsin tuttua ja turvallista polkua. Epätavallisen lajin pariin rekrytään ensin riittävä määrä jäseniä koulun harrastusklubin muodostamiseksi. Siitä alkaa harjoittelu- ja turnaustäyteinen taival kohti kansallista mestaruustasoa. Karutan vähättelystä revitään irti välillä kiusallisenkin kömpelöä draamaa ja ilman energisen impulsiivista Chihayaa koko sarja romahtaisi kasaan. Tytön palava rakkaus lajia kohtaan pitää tempoa kuitenkin hienosti yllä ja hersyvää komediaa tiukoilla matseilla ja laajalla tunneskaalalla terästettynä seuraa mielellään.

Erityistä Chihayafurussa on varsinkin sen loppupuolen ennalta-arvaamattomuus, eloisuus ja juuritason rehellisyys. Tarinan edetessä hahmot kasvavat myös ihmisinä eivätkä vain pelaajina, eikä huipulle nouseminen ole läheskään niin helppoa, suoraviivaista ja mustavalkoista kuin mitä animen ollessa tarinankerronnan mediana voisi olettaa. Tuostakin syystä Chihayafuru on piristävän erilainen sarja ja ehdottomasti vilkaisemisen arvoinen!

Täysin arvalla ei näköjään kannata animea valita. Tämä tuli hyvin selväksi, kun katseluun päätyi Aria the Scarlet Ammo (2011, 12 jaksoa). Kinji Tōyama on tokiolaisen Butei-lukion kakkosluokkalainen. Tavallisesta opinahjosta ei ole kyse, sillä sen käsi- ja teräaseita kantavat oppilaat kouluttautuvat virkavaltaa rikollisuuden taltuttamisessa avustaviksi palkkasotureiksi. Kinjille kelpaisi rauhallisempikin opiskelijaelämä mutta vähän vaikeaahan se on, kun aamun koulumatkalla voi vaikkapa joutua sotkemaan polkupyörällä karkuun kauko-ohjattua, uzilla varustettua Segwayta pommi tarakalle viritettynä ∑(O_O；)

Pinteestä miekkosen pelastaa koulun uusi, huippulahjakas vaihto-oppilas, pieni ja niin maan vimpan päälle tsundere Aria Kanzaki; tyttö, joka on aseistettu kahdella pistoolilla, kahdella katanalla ja yhdellä erittäin lyhyellä pinnalla. Selittämättömästä syystä Aria osoittaa melkoista mielenkiintoa Kinjiä kohtaan ja vaikka opintoihinsa tympääntynyt poju jo koulunvaihtoa harkitsikin, eipä siitä enää jatkuvasti ympärillä pyörivän Arian myötä mitään tule. Toisaalta myös koulun oppilaita vainoavan arvoituksellisen organisaation salamurhaajatkin pitäisi saada kuriin.

Että sellaista tällä kertaa. Sanomattakin lienee selvää, ettei Aria the Scarlet Ammo ota itseään kovinkaan tosissaan. Luvassa tuntuu aluksi olevan yltiövauhdikasta toimintakomediaa, jossa ecchiä ei säästellä ja ensimmäiset tissivitsit lentävät (kirjaimellisesti) naamalle jo kahden ja puolen minuutin sisään. Kinjin kannalta tuo on hieman hankalampi homma, koska verenpaineen noustessa riittävästi hän menee hysteriatilaan, jossa äärimmäisen itsekeskeinen ja ylimielinen mutta taistelukykyinen sivupersoona ottaa ohjat (^_^;)

Kaipa noistakin aineksista saisi jotain maistuvaa kokattua mutta tällä kertaa ei onnistu oikein mikään. Tytöt pyssyineen on jo kohtalaisen kulunut idea eikä pikkutuhmuuksien rintamalla näköjään enää edes yritetä. Tarjolla on sitä samaa väsynyttä ja väärinymmärryksistä kumpuavaa kliseesoppaa, joka väljähtyi jo vuosikymmen takaperin. Kömpelöä kolmiodraamaa pitää tietenkin olla (miksi?), joten mukaan heitetään Kinjin lapsuudenystävä, supervoimat ja superkuppikoon omaava temppelineito Shirayuki Hotogi. Innottoman kohelluksen edetessä Kinjiä saadaan piirittämään vielä muutama muukin, joten haareminkin kriteerit miltei täyttyvät.

Juonesta on turha puhua. Jo lähtökohtaisesti kummastuttaa, miksi hallitus haluaisi kouluttaa teinejä rikollisuutta torjumaan, jos rikollisten kohteena ovat vain koulutettavat itse. Ja uskokaa pois, siinä Aria the Scarlet Ammon koko tarina sitten onkin. Tyystin satunnaisten bussikaappausten, lentokonekaappausten, 1 vs 1 -vihanpidon ja jatkuvan fanipalvelun myötä eteen marssitetaan lopulta vain järkyttävän huono, täysin puskista yliluonnollisella hirviöllä yllättävä päätösjakso.

Hahmojen taustoja jätetään avoimeksi ilmeisesti kakkoskauden toivossa mutta tällä lähestymistavallahan sarja voisi jatkua ikuisuuksiin aloittamatta tai lopettamatta konkreettisesti oikeastaan yhtään mitään. Hahmokemia ehkä auttaisi mutta kun Kinji on taas yksi vakionyhverö ja Aria pomppii täysin hallitsemattomasti äärimmäisen ärtymyksen ja kiintymyksen välillä, ei siitäkään mitään tule. Kinjin sivupersoona olisi voinut pelastaa paljonkin mutta loppua kohti se ei oikeastaan muuta miehen luonnetta miksikään. On vain Kinji, joka yhdellä hetkellä ei osaa mitään ja toisella kaiken (;¬_¬)

Ei voi mitään. Kokemuksia hyvästä viihteestä olisi aina mukava jakaa mutta nyt kävi näin.

Tämä tulikuuma torstai ei ole liiemin aktiviteetteihin houkutellut, joten aamupäivällä omaksuin sohvaperunan olomuodon ja elvytin vanhan animeharrastuksen. Katseluun päätyi 11-osainen Tokyo Magnitude 8.0 vuodelta 2009. Sen päähahmolla, 13-vuotiaalla tokiolaistyttö Mirai Onozawalla voisi mennä paremminkin. Arvosanat eivät päätä huimaa, vanhemmat eivät oikein tule toimeen keskenään, 9-vuotias Yuuki-pikkuveli on lähinnä rasittava ja noin muutenkin elämä on niin syvältä kuin se teini-iän myllerryksessä yleensä on.

Tylsän kesäloman alkajaisiksi Yuuki kinuaa Odaiban saarelle robottiexpoa ihmettelemään. Työkiireiset vanhemmat nakittavat Mirain veljeään saattamaan ja niin kaksikon matka käy Tokion kuhisevan metropoliksen toiselle laidalle. Yuukilla kyllä on kivaa mutta Mirai keskittyy lähinnä tuntemaan olonsa surkeaksi. Hän mobiiliblogailee toivettaan kaiken tuhoutumisesta mutta sanomisiaan pitäisi aina vähän varoa – tuota kun seuraa välittömästi Tokion ydinkeskustaan iskevä 8.0 magnitudin maanjäristys.

Massiivisen tuhon keskellä Mirai kadottaa pikkuveljensä mutta törmää tätä pienessä paniikissa etsiessään reippaaseen yksinhuoltajaäitiin, Mari Kusakabeen. Yhdessä he paikallistavat lopulta myös Yuukin. Tokio on sekasortoinen ja raunioina, joten Mari päättää liittyä lasten seuraan saattamaan nämä kotiinsa. Kävellen taitettavaa matkaa on kilometrikaupalla ja se on täynnä voimakkaita jälkijärjistyksiä, stressiä, pelkoa ja huolta läheisten hyvinvoinnista.

Tokyo Magnitude 8.0 on yllättävänkin rohkea sarja arkaluontoisesta aiheesta, ainakin katsottuna näin Tohokun keväisten tapahtumien ollessa vielä tuoreessa muistissa. Se on realistisehko henkiinjäämistarina, joka maalaa varsin uskottavan kuvan hypoteettisesta katastrofista. Kovin syvälle väkevän draaman uumeniin sarja ei sentään tohdi kaivautua mutta varsinkin tunnepuolta ja epätietoisuutta muiden kohtalosta käsitellään hyvin.

Kovasti aikuismaista kulissia itsepintaisesti ylläpitävä Mirai on uskottava henkilöhahmo ja vaikka vallaton, aina optimistinen pikkuveli käykin hermoille, eihän isosisko geeneistään eroon pääse. Kaksikon kemiat kiistoja ja sovintoja myöden toimivat hyvin samalla, kun lasten perään katsova Mari yrittää pitää kaikkien mielialaa ylhäällä. Helppoa se ei kuitenkaan ole, kun omaan kotona odottavaan nelivuotiaaseen tyttäreen ei saa yhteyttä.

Vaikka kuolema ja traagiset ihmiskohtalot sarjan varrella tutuiksi tulevatkin, on kolmikon kotimatka tuhon keskellä kuitenkin pohjimmiltaan positiivissävytteistä ja tavallaan aika kepeää. Muutamissa perinteisen täpärissä pelastumisissa ei juuri jännitystä ole mukana ja muutenkin sarja tuntuu kiinnostavuudestaan huolimatta aika tasapaksulta viihteeltä. Kahteen viimeiseen jaksoon on kuitenkin ladattu niin komea täyslaidallinen näppäriä jippoja ja syvästi koskettavia hetkiä, että vanhakin ihan herkistyy. Todella upeaa, että moista kunnianhimoa ylipursuavilta markkinoilta vielä tänäkin päivänä löytyy. Sen kummemmin spoilaamatta helmeä settiä!

Ja se on sitten 2011! Animen osalta vuosi olisi voinut alkaa paremminkin. Kaiji tuli tuijoteltua loppuun ja perinteisestä kilpailuanimesta ei loppujen lopuksi sitten ollutkaan kysymys. Sarjan edetessä uhkapelaamisen panokset kovenivat oikein urakalla ja pian sellaisina toimivat jo ruumiinvammat ja jopa elämä itse. Tästä tuloksena sankokaupalla miehisiä kyyneleitä ja henkisen tuskan vuodatusta jopa kiusallisen pitkiksi venytetyissä pätkissä.

Jo tuossa vaiheessa sarja yritti vähän liikaa ja teennäisyys alkoi paistaa pahasti läpi mutta kun vauhti oli jo päällä, mitäpä sitä hidastamaan. Muutaman ruumiin jälkeen siirryttiin jo ilkeään ja mauttomaan itsensäsilpomiseen eikä koko järjettömyydelle sen kummempaa punaista lankaa ollut tarjolla kuin että jotkut nyt vaan tykkäävät olla sadistisia, tunnekuolleita kusipäitä. Parikymmentä vuotta nuorempana tämä olisi vielä voinut säväyttää mutta ei enää. Kaiji on juuri niitä sarjoja, joita teinikoltiaisten ei välttämättä pitäisi katsoa mutta katsovatpahan kuitenkin ja sitten koulun pihalla seuraavana päivänä hehkutetaan toisille miten rajua kamaa onkaan taas tullut vastaan.

Plussapuolelle voi laskea pari kyynistä, jopa osuvaa ja ajatuksia herättävää näkemystä psykologiasta, ihmiskunnasta ja siitä, miksi useimmat meistä toimivat kuten toimivat. Myös tarinan päätös toimi hyvin eikä luojan kiitos marssittanut eteen ihan sitä laimeinta ja ennalta-arvattavinta loppuratkaisua. Aika köyhä palkinto kuitenkin 26:sta jaksosta pääsääntöisesti epäuskottavaa angstia ja gorella mässäilyä ihan vain sen itsensä vuoksi.

Vuoden 2010 viimeiset päivät kuluvat yllätyksettömissä merkeissä. Pelivuorossa on Last Window: The Secret of Cape West, joka jatkuu vuosi Hotel Dusk: Room 215:n tapahtumien jälkeen. Kolmen päivän rokulijakson päätteeksi Kyle Hyde – entinen kyttä ja nykyinen ovelta ovelle -kauppias, joka myös epävirallista etsivätoimintaa harjoittaa – soittaa pomolleen, Ed Vincentille, vain kuullakseen, että tuollaiset temput saavat nyt riittää ja että kenkää tulee.

Palatessaan rähjäiseen asuntoonsa Hyde saa myös kuulla, että parin viime kuukauden vuokrat ovat rästissä ja kaiken muun hyvän lisäksi koko rakennus aiotaan purkaa. Vuokralaisten pitäisi lähteä lätkimään vuoden loppuun mennessä ja kun kalenterissa seisoo jo 19.12. niin vuoden 1980 pari viimeistä viikkoa näyttävät perin ankeilta.

Hyde saa kuitenkin myös nimettömän kirjeen, jossa häntä käsketään tutkimaan varkautta, joka taloyhtiössä vuonna 1955 tapahtui, kun mesta toimi vielä hotellina. Tällaiset keikat jakaa yleensä Vincent mutta hänellä ei ole tehtävästä minkäänlaista hajua. Hän käskee heittämään kirjeen roskiin ja unohtamaan koko jutun, varsinkin kun Hyde ei hänen palkkalistoillaan ole enää muutenkaan.

Etsivän vaistoja ei silti karisteta niin helposti. Sekä vuokraemännällä että talon muilla vuokralaisilla tuntuu olevan etäinen kytkös kirjeen mainitsemiin tapahtumiin ja pian soppaan sekoittuu myös Hyden isän selvittämättömäksi jäänyt murha 25:n vuoden takaa.

Koska vasta hiljakkoin tuli Hotel Duskista jaariteltua, lienee vastaus siihen keskeisimpään kysymykseen riittävä. Onko Last Window lisää sitä samaa? Kyllä vaan näyttäisi olevan. Pelillisesti, tyylillisesti ja teknisesti kaikki on ennallaan. Yhä ravataan rajatulla pelialueella ihmisten kanssa jutustellen ja ratkoen yksinkertaisia, realistisia pulmia, jotka sulautuvat yllätyksiä ja paljastuksia vilisevään tarinaan. Teksti ei enää ole niin tiukkaa ja tylyä kuin edeltäjässä ja kun peli etenee nyt tuntien sijaan päivissä, menetetään aika paljon jännitettä ja tunnelmaa. Silti se, mitä jäljelle jää muodostaa yhä ihan palkitsevan jatko-osan niille, jotka vähän seesteisempiä ja tarinavetoisia seikkailuja arvostavat.

Jos ei päivä paista Kyle Hydelle niin eipä se paista Kaiji Itoullekaan; rahattomalle, parikymppiselle tokiolaispummille. Päivät kuluvat halvan viinan ja pienimuotoisen uhkapelailun merkeissä ja kun yhteiskunta alkaa ottaa liikaa pannuun, poju päästelee pahimmat angstit pihalle viiltelemällä katujen varsille parkkeerattujen, kalliiden tuontiautojen renkaita.

Eräänä päivänä Itoun vandalisoinnin kohteeksi joutuu tylyn perintämiehen auto. Miehen, jolla on Itoulle huonoja uutisia. Reilu vuosi sitten hän takasi huolettomasti kaverinsa kolmen tonnin lainan, joka nyt kaatuu hänen kontolleen. Törkeän kuukausikoron ansiosta summa on noussut jo päälle kymmenkertaiseksi ja koronkiskurin laskelmien mukaan Itou pystyisi sen ehkä yhdessätoista vuodessa kuittaamaan. On kuitenkin myös vaihtoehto – Itou voisi osallistua risteilylle, jossa muut samanlaisessa jamassa olevat pelaavat lainarahalla toisiaan vastaan. Häviäjien kohtalona on parin vuoden pakkotyöpesti kun taas voittajat voisivat aloittaa uudestaan puhtaalta pöydältä.

Itou ei kauaa ratkaisuaan mieti ja pian hän onkin valtamerialuksella 102:n muun kanssa, kaikilla tavoitteena uusi elämä tai floppaaminen oikein kunnolla.

Siinä on Kaijin lähtökohta. Animen, joka sattumalta päätyi katseluun. Mielenkiintoinen idea mutta nyt kun yhdeksän jaksoa 26:sta on takana, on meno aika horjuvaa. Sarjan kulmikas ja vahvoja ääriviivoja vilisevä taide on kyllä varsin omaperäistä mutta ei välttämättä hyvällä tavalla ja animaatio taasen on ihan vain huonoa. Eipä silti, tarinan varassahan tällaiset sarjat yleensä lentävät mutta tällä kertaa sekin on enempi räpiköintiä kuin uljasta liitämistä.

Toistaiseksi kovin epäsympaattinen pummi on ottanut osaa peliin, jossa pärjää vain kovilla panoksilla, sosiaalisella venkoilulla ja todennäköisyyksiä laskemalla. Draamaa ei vain pääse syntymään, kun päähenkilö on kuin uudelleensyntynyt Sademies Neitsyt Marian ihmisuskolla. Myös kaikki säännöt taipuvat sopivasti aina tarpeen mukaan ns. jännitystä luomaan. Jokainen jakso päättyy kilpailuanimelle tyypilliseen cliffhangeriin mutta toistaiseksi touhu ei isommin vakuuta.

Myös The Sly Collection jatkuu, kun korkkausvuoroon päätyi Sly 3: Honor Among Thieves. Tällä kertaa varasteleva kolmikko saa tietää massiivisesta Cooperin perheelle kuuluvasta holvista täynnä rikkauksia. Ikävä kyllä pahis, tohtori M, on löytänyt paikan ensin ja viettänyt jo useamman vuoden yrittäen murtautua sisään. Siinä samalla hän on linnoittanut koko ympäristön. Sly ja kumppanit ovat valmiita vastaamaan haasteeseen mutta vasta sitten, kun jengiin on rekrytty tukku uusia alamaailman asiantuntijoita.

Pelin pintaa on tullut vasta raapaistua, joten otetaan lyhyen kaavan mukaan. Lisää samaa vanhaa hieman haasteellisempana. Pieniä yksityiskohtia on tuunattu vähän siellä sun täällä mutta valitettavasti verenpainekin nousee nyt helposti. Monipuolisuutta tehtävistä löytyy yhä mutta monessa on mukana tiukka aikaraja, rajattu terveysmittari tai tukku loikkia, joista yhdenkin missaaminen vie yleensä koko touhun alkuun.

Toki Sly 2 oli kovin helppoa kauraa mutta jatko-osan tekemät korjausliikkeet ovat aika raisuja ja ihan vaan pelistä nauttiminen ottaa nyt pahasti osumaa. Ei tuo tosin kesken ole jäämässä, ei suinkaan. Eteenpäin ja ylöspäin vaan, pieni urhea rengashäntäinen varkaamme!

Yksi alkemiapuoti suljettu ja Atelier Rorona: The Alchemist of Arland viskattu luovutettujen pelien läjään. Seikkailu sujui myötätuulessa 16:n tunnin ajan kunnes se yhdessä silmänräpäyksessä muuttui naurettavan vaikeaksi. Ehkä juuri oikeanlaisten esineiden valmistaminen, juuri oikeiden kumppanien vuokraaminen ja pelin aivoitusten arvaaminen olisi auttanut mutta tähän jää.

Atelier Roronaa ei kuitenkaan pilannut vaikeusaste. Syyllinen oli se ärsyttävä aikaraja, joka jatkuvasti rajoitti Roronan toimia. Hyvä peli antaa pelaajan nautiskella siitä omaan tahtiinsa kun taas tässä olkapäällä istuu jatkuvasti pieni viikatemies, joka sivaltaa sillä samalla sekunnilla kun päätyy harhailemaan tai ei vain tajua, miten edetä. Joillekin varmaan ihan kiva haaste mutta minusta lähinnä rasittavaa.

Paremmat hahmot tai kiintoisampi tarina olisivat ehkä auttaneet mutta kun pelistä ei löydy niitäkään. Kaikki höpsöistä välikohtauksista höpsöihin maneereihin on nähty lukemattomia kertoja lukemattomissa eri peleissä ja animeissa ja kun jopa vitsailu vaatimattomasta rintavarustuksesta nostaa päätään, alkaa olla jo aika selvä, ettei peli edes yritä. Enpä siis minäkään.

Nykypäivän anime pärjääkin sitten jo paremmin. Durarara!! tuli katsottua ja sehän oli... Mielenkiintoinen. Ensimmäinen puolisko keskittyy Ikebukuron päättömään ratsastajaan, irlantilaista kansantarustoa lainaavaan dullahaniin, kun taas jälkimmäinen tarjoili jengisotaa, psykologista kauhua ja sujuvaa tunnevetoista draamaa. Voi kuulostaa sekavalta ja kieltämättä sarja onkin tarinan sijaan enemmän kallellaan henkilöhahmoihin, näiden välisiin suhteisiin ja varsinkin siihen, mikä heitä ajaa eteenpäin.

Ne lapsuudenystävät Mikado ja Masaomi. Se afrikkalaisvenäläinen mainosmies. Rempseä otaku-ryhmä. Lyhytpinnainen baarimikko, joka huhujen mukaan on Ikebukuron vahvin. Hiljainen ja kaino tyttö, jolla on traaginen menneisyys. Liikennepoliisi, joka on kypsynyt animestereotypioihin ammatistaan. Nämä ovat vain muutamia hahmoja, joiden kohtalot kietoutuvat yhteen epätodennäköisin ja uhkaavilla tavoilla. Ja kaiken keskellä omahyväinen, pahansuopa tietospesialisti, joka pitää muita pelinappuloinaan...

Durarara!! on varsin hajanainen. Sen jatkuva pomppiminen riehakkaan komedian ja vakavan draaman välillä ei tee siitä kummankaan tyylin taitajaa. Silloin tällöin tapahtumat laahaavat ja loppukin on enempi pieni poksahdus kuin pamaus. Tästä huolimatta värikäs hahmorypäs pitää kokonaisuuden kasassa ja silmää miellyttävä tyyli ja takaumia viljelevä kerronta tekevät sarjan seuraamisesta ihan viihdyttävää. Ei nyt mikään huippu mutta... Jep, mielenkiintoinen.

Huolestuttavasti myöhässä olevaa lähetystä odotellessa tie vei takaisin Burnout Paradise: The Ultimate Boxin pariin ja itselleni epätyypillisesti sen viime elokuussa viehättäneeseen online-puoleen. Mikä mukavinta, kaikki on ennallaan. Peli on yhä kohtuullisen vilkas ja nyt miellyttävän vapaa asennevammaisista perseilijöistä. Criterion on tehnyt aika tempun luodessaan online-hiekkalaatikon, joka keskittyy enemmän sosiaaliseen pelailuun ja hauskoihin pieniin yhteishaasteisiin kuin kilpailemiseen veren maku suussa. Tämä tuo esiin kanssapelaajien parhaat puolet ja itse ainakin pelaan mieluummin muiden kanssa kuin heitä vastaan.

Paradise Cityllä on vielä myös paljon annettavaa. 19:n tunnin jälkeen tusinoittain autoja on vielä avaamatta, kisoja kisaamatta ja oikoteitä löytymättä. Tosin päämäärätön ajelu ilman sen kummempia suunnitelmia on itse asiassa viihdyttävämpää kuin itse toiminta. Liiallisen vauhdin ja kankean ohjattavuuden vuoksi peli ei ole yhtä rentouttava kuin taivaallinen Test Drive Unlimited mutta kyllä se korvikkeena siihen saakka kelpaa, kunnes Eden Games päästää meidät sunnuntaikuskit Ibizalle joskus ensi vuoden puolella.

Passiivisen viihteen puolella ruudulle päätyi Durarara!! Siinä 15-vuotias maalaistollo Mikao Ruygamine muuttaa Tokion vilkkaaseen, liike- ja viihdeteollisuudestaan tunnettuun Ikebukuron kaupunginosaan. Häntä on vastassa lapsuudenystävä Masaomi Kida, joka viivyttelemättä esittelee keskeisimmät paikkakuntalaiset ja urbaanilegendat. Jälkimmäisistä tunnetuin on taru päättömästä ratsastajasta, jolla on allaan yönmusta, äänetön moottoripyörä. On myös salaperäinen, väitteiden mukaan ihmiskauppaan sotkeutunut Dollars-jengi, sekä huhuja Viiltäjästä; varjoissa vaanivasta, sattumanvaraisia uhreja puukottavasta hahmosta. Haluamattaan Mikado päätyykin pian keskelle outoja tapahtumia ja vielä oudompia ihmisiä, joista afrikkalaisvenäläinen sushi-baarin sisäänheittäjä on sieltä normaalimmasta päästä.

Kymmenen jaksoa 24:stä takana ja Durarara!! näyttää muodostuvan varsin kiintoisaksi ilmestykseksi. Se, minkä sortin tarina on luvassa on vielä(kin) usvan peitossa mutta tyyliä ja vetovoimaa piisaa. Selostusvoittoinen tarinankuljetus ailahtelevalla nykyjazzilla ja pianomusiikilla höystettynä vaihtelee taidokkaasti synkempien teemojen ja roisin huumorin välillä ja pitää katsojan jatkuvasti arvailemassa. Mikadokaan ei ole niinkään päähenkilö kuin vain osa varsin mittavaa hahmorypästä. Aluksi kaikki tuntuvat kovin irrallisilta mutta kohtaloita linkitetään yhteen tarinan edetessä. Jonkin sortin komedialla ja romanssilla pohjasävytettyä psykologista toimintadraamaa tämä kai tarjoaa mutta vielä on paha sanoa mitään varmaa.

Elokuvat. Niitä ei ole tullut katsottua varmaan vuoteen mutta tänään on ihan yhtä hyvä päivä elvyttää vanha harrastus kuin muulloinkin. Ennen Riddickin peliversiota päätin oppia, kenestä ylipäätään on kyse, joten leffatauon katkaisi Pimeän uhka (USA, 2000). Tarvikkeita ja neljääkymmentä siirtolaista kuljettava avaruusrahtialus menettää kapteeninsa ja tekee pakkolaskun karulle, kolmen auringon korventamalle planeetalle. Henkiinjääneiden joukossa on tuomittu murhamies Richard Riddick (Vin Diesel), jolla on erinomaiset lähitaistelukyvyt ja kyky nähdä pimeydessä. Selviytyjiä ovat myös hänen vangitsijansa, palkkasoturi William Johns (Cole Hauser), aluksen kyvykäs telakointipilotti Carolyn Fry (Radha Mitchell) ja seitsemän muuta. Pelokkuuden ja epäluulojen raastaman ryhmän on puhallettava yhteen hiileen paetakseen planeetalta ennen kuin kerran 22:ssa vuodessa toistuva auringonpimennys tuo esiin sen tappavan salaisuuden.

Pimeän uhka on varsin perustason henkiinjäämiskauhua, joka muistuttaa lähinnä köykäistä, toimintapainotteista versiota klassikosta Alien – kahdeksas matkustaja (USA, 1979). Hahmot ovat vakiokamaa aina pakollista Rasittavaa Kiintiöteiniä™ myöten, ennalta-arvattava tarina ei yllätä pätkääkään eikä erikoistehosteistakaan liiemmin voi puhua, mitä nyt värifilttereillä jatkuvasti kikkaillaan, jotta maisemista saataisiin trendikkään eksoottisia. Diesel tekee ihan hyvää työtä puhaltamalla henkeä ja karismaa epäselvän hyvis-vai-pahis Riddickin rooliin mutta muuten elokuva on kovin yhdentekevä. Ei huono, vain tuhottoman keskinkertainen.

Eipä silti, aika yllättävää mitä neljä vuotta ja miltei kuusinkertainen budjetti tekee jatko-osalle. Seuraavana listalla oli siis Riddickin aikakirja (USA, 2004), joka jatkaa siitä mihin Pimeän uhka jäi. Viisi vuotta myöhemmin nekromongereina tunnettu herrarotu pyyhiskelee kokonaisia sivilisaatioita galaksikartalta valta-asemaansa pönkittääkseen. Riddickin harteille jää universumin pelastaminen, kunhan hän vain saa huipputurvalliseen vankilaan teljetyn ystävänsä pelastettua.

Ja onhan tämä kyllä melkoinen katastrofi elokuvaksi. Siinä missä edeltäjänsä oli vain suoraviivainen ja yllätyksetön, on jatko-osa niin pöhöttynyttä ja rönsyilevää menoa ettei tosikaan. Yli kaksi tuntia turhanpäiväistä cyberpunk-teknojaarittelua, erikoisefektejä perärööriin saakka, sadoittain Olemattoman Suojan keskiaikaisiin haarniskoihin pukeutuneita valloittajia ja yksi Riddick, jonka pitää herätellä itsestään piileviä supervoimia oppiakseen menneisyydestään ja pistääkseen pahiksia pataan ekstratehokkaasti. Hirveää kuonaa, todella hirveää.

Päivän sohvaperunoinnin päätteeksi hieman animea. Professor Layton and the Eternal Diva osoittautui varsin hupaisaksi elokuvaksi, jonka tarina oli ihan samalla tasolla pelisarjan kanssa. Layton ja Luke saavat kirjeen vanhalta ystävältään, oopperalaulaja Jenice Caitlylta, joka väittää läheisen, jo edesmenneen ystävänsä syntyneen uudelleen seitsenvuotiaan tytön ruumiiseen. Tämän kummallisuuden tutkiminen vie arvoituksia rakastavan kaksikon suureen seikkailuun, joka johdattaa heidät ambrosian, tuon Kreikan mytologiasta tutun kuolemattomuusjuoman perään.

Eternal Diva tosiaan on kuin Layton-peli, mitä nyt ilman toistasataa ratkottavaa arvoitusta. Se tarjoaa samaa laadukasta animaatiota, samoja tuttuja sävelmiä ja saman erikoisen yhdistelmän draamaa, huumoria ja selittämätöntä viehätysvoimaa. Ainoana kompastuskivenä on tarinan alkaminen suoraan neljännen Layton-seikkailun, Professor Layton and the Specter's Flute, lopusta. Kyseistä osaa kun ei vielä länsimarkkinoille olla saatu. Tosin ei tuossa juurikaan mitään spoilata, suurin osa hahmoista on tuttuja aiemmista peleistä ja Eternal Diva nyt muutenkin kertoo ihan omillaan seisovan tarinan. Ehdoton valinta kaikille Ghiblin ja/tai Laytonin ystäville.

Eiköhän se viikonloppu ollut tässä. Puristin irti viimeisetkin mehut Import Tuner Challengesta ja nyt ovat kaikki sen 425 vastusta paketissa. Eipä edes muistanut miten pitkään peli kestää vielä lopputekstien jälkeenkin mutta hauskaa oli ja jos jatkoa olisi tiedossa niin kelpaisi kyllä. Tokihan tuossa vielä olisi online-puoli tarjolla mutta kun moiseen ei taito riitä eikä online-pelaamisesta halua maksaa, jääköön se puoli sikseen. Eipä silti, tuskinpa tätä kukaan linjoilla enää pelaa muutenkaan. Muikeaa menoa oli joka tapauksessa ja varmaan tuon joku kaunis päivä kolmannenkin kerran läpi pyyhkäisee.

Loppupäivästä tuli sitten tuijoteltua läpi Initial D:n loputkin jaksot ja kuten todettu, toimiihan se. Tämän sortin anime on silkkaa popcornia – jaksoa jakson perään loppuun saakka. Yksinkertaista, mukavaa ja yllätyksetöntä mutta sujuvaa viihdettä yhtä kaikki. Jatkoahan tälle sarjalle kertyi ties kuinka monessa formaatissa mutta eiköhän tuo autoilukuume ala olla tässä. Ensi viikoksi kenties jotain muuta.

Hiljainen vappupäivä tarjosi mukavan tilaisuuden lopetella Import Tuner Challengen toinen läpipeluukerta. Tätä 360:n katukisailua tuskin kukaan muistaa eikä sinänsä kyllä mikään ihme, koska teknisillä ansioilla se ei hurraa ja toistaakin itseään varsin pahasti. Siitä huolimatta omalle kohdalle osui ja upposi. Lähtökohta on yksinkertainen – ostetaan japanilainen auto ja rynnätään yöaikaan Tokion moottoriteille maineen ja kunnian perässä. Kisaa varten ei tarvitse kuin lyöttäytyä kanssahenkisen takaloosteriin, vilkauttaa pitkiä ja jättää sitten kilpakumppani sen verran kauas taakse, että tämän kestävyysmittari tipahtaa nollille. Voittorahoilla hommataan uutta kalustoa ja tuunataan vanhaa niin suorituskyvyn kuin ulkoasunkin osalta. Kaiken tämän tarkoituksena on selvittää, mitä tapahtui jokunen vuosi sitten Tokion kadut taakseen jättäneelle katukisailun legendalle.

Teoriassa peli on kokolailla onneton. Grafiikat ontuvat, vauriomallinnusta ei ole pätkän vertaa, hiljaisen tympeitä taustamusiikkeja ei meinaa edes huomata, pelaaminen sujuu vain tien ja mittarit näyttävällä kuvakulmalla, rahat eivät riitä kuin valitun ajokin ylläpitoon kilpailukykyisenä ja läpipeluun vaatimat 250+ kisaa ovat kokolailla sitä yhtä ja samaa. Tästä huolimatta pelillä on sitä kuuluisaa karismaa ja sillä pärjää pitkälle. Koska kisat eivät useinkaan ole tylsiä pisteestä A pisteeseen B -mittelöitä vaan vastuksen kadottamista taustapeilistä, on kokolailla helppoa jäädä "vielä yhden kisan" koukkuun, varsinkin kun ne eivät yleensä minuuttia tai kahta kauempaa kestä.

Lopputekstien jälkeenkin voi peliä jatkaa ja mikäpä siinä, kun Tokiosta vielä vastuksia löytää ja muutamat ovat kovinkin tarkkoja siitä, millaisissa olosuhteissa koko kisaan suostutaan. Vinkkejä näiden haastamiseen jakavat aiemmin voitetut kohteet, joten pienimuotoista pulmapelailuakin peli tarjoaa. Pitänee nuokin toistamiseen metsästää kun näyttää siltä, ettei peli ole charmiaan näiden muutaman vuoden aikana mihinkään menettänyt.

Ja kun ajelutuuli oli päällä niin eihän siinä auttanut kuin kaivella esiin vanhan kunnon Initial D:n ensimmäinen kausi, eli tuo 90-luvun lopun hittianime pahaisesta '86 Corollasta, jonka taidokas kuski pistää japanilaisia katukilpahenkisiä lajitovereitaan pataan Akinan vuoristoteiden tiukoissa mutkissa, oli vastassa sitten S13 tai GT-R. Nyt joku kymmenisen jaksoa takana ja hienosti on tämäkin sarja vanhentunut. Eihän sitä tosissaan koskaan ottanut mutta kummasti tuon ajan amisteinipoppi, romanssia rakenteleva sivujuoni, jännitys ja varsinkin hypen rakentelu yhä viihdyttää. Kilpailuhenkistä animea parhaimmillaan!