Ääh. Varsinkin satunnaiseen iltapelailuun mitä mainioimmin soveltuva The Idolm@ster Shiny Festa: Honey Sound tulkittakoon nyt reilun kymmenen tunnin soittelun myötä läpipelatuksi. Pisteiden grindaus korkeimmalle SS-tasolle ei ole edennyt vielä puoliväliinkään mutta Star of Festa -moodia riittävällä tarmolla toistettuani sain viimein haalittua kasaan kaikki normaalilla vaikeustasolla tarjolla olevat 20 keräilykorttia. Lisäpisteitä ja -kortteja voisi noukkia kyytiin haastamalla pro- ja master-vaikeustasot mutta vaikka näistä ensiksimainittu vielä mitenkuten sujuukin, alkavat pahimmat nappisarjat olla jo niin kaoottista sekametelisoppaa, että rytmin kertaalleen kadottamalla takaisin kelkkaan loikkaaminen on milteipä mahdotonta. Tuossa vaiheessa pelaaminen ei yksinkertaisesti ole enää edes hauskaa.

Harjoitus ja sinnikkyys saattaisivat tietysti tehdä mestarin mutta niin vaaleanpunaisen pirteä ja energinen kuin pelin soundtrack onkin, on 20 kappaletta pidemmän päälle aivan liian vähän. Kun tuosta läjästä siivoaa pois sellaiset vähän mitäänsanomattomat vedot ja tiluttelee jäljelle jäävää puolikasta sen kymmenenkin tunnin verran niin tyttöpoppitoisto alkaa piinaamaan jo ihan urakalla. Yhdeksi peliksi puristettuna Honey Sound, Funky Note ja Groovy Tune olisi voinut olla pirun kova paketti mutta nyt ei auta kuin ottaa aikalisä ja katsoa joskus myöhemmin, kuinka paljon intoa noihin kahteen sisarpeliin vielä löytyy. Kokonaisuutena Shiny Festa -sarja tuntuu silti vallan mainiolta, ainakin siihen pisteeseen, johon omat taidot jaksavat kantaa.

Tämänpäiväisen merkinnän otsikko puolestaan viittaa Capcomin aamulla toimittamiin hyviin ja huonoihin uutisiin koskien maineikasta puolustusasianajaja Phoenix Wrightiä. Se tiedettiin jo aiemmin, että Ace Attorney 5 – tästä eteenpäin Phoenix Wright: Ace Attorney - Dual Destinies – tulee näkemään päivänvalon myös länsimaissa. Aikataulu on nyt täsmentynyt ensi syksyyn ja ulos puskettiin myös tuo ylläoleva traileri, jonka perusteella luvassa on jälleen kerran huikeaa oikeussalidraamaa höystettynä yllättävillä juonenkäänteillä ja erinomaisella huumorilla. Sarjan aiemmista osista on jo sen verran aikaa, etten ole niiden ylivertaista loistavuutta päässyt täällä hehkuttamaan mutta kyseessä on silti heittämällä kaikkien aikojen omakohtaisesti rakkain ja mahtavin pelisarja alkuperäisellä Nintendo DS:llä.

 Uutisen huonompi anti onkin sitten se, että peli julkaistaan vain 3DS:n eShop-latausversiona. En nyt oikein tiedä, pitäisikö tästä päätöksestä suuttua julkaisijalle vai kuluttajille mutta kummin päin tahansa, on se nyt yksi saamarin pyhäinhäväistys, ettei fyysiselle julkaisulle nähdä näinkin kovatasoisen kulttisarjan kohdalla enää taloudellisia perusteita. Ostoonhan tuo menee pitkin hampain heti ensimmäisenä päivänä mutta — anteeksi vain – arvostus sekä julkaisijaa että kanssapelaajia kohtaan tippui taas parilla pykälällä. Jatketaan vain huoletta samalla linjalla niin pelaaminen on askel askeleelta vain lähempänä pelkkää isojen budjettien DLC-kupattua halocodiasscreedbäfäborea. Kerrassaan ruusuinen tulevaisuus, prkl.

Pfft... Naputtelutauolla on lusmuttu nyt sen verran pitkään, että lienee jo korkea aika palailla takaisin viihdehöpinän pariin. Ymmärrettävistä syistä pelailu on parin viime viikon aikana jäänyt luvattoman vähälle mutta ainahan sitä jotain pitää yrittää puuhastella. PS3:n levypesän päätyi omimaan Far Cry 3, joka tarjosi peräti 34 tunnin edestä vallan muikeaa hiekkalaatikkohubaa Rookin eksoottisella paratiisisaarella. Sinne matkaa Jason Brody yhdessä veljiensä ja kavereidensa kanssa pienimuotoista seikkailulomailua harrastamaan. Ikävä kyllä saari on pesäpaikka ase-, huume- ja orjakauppaa käyville moderneille merirosvoille, joiden haltuun kovaonninen turistipoppoo pian päätyy.

Jason onnistuu pakenemaan, mitä nyt ilkimysten seinähullu pomo Vaas pistää samassa yhteydessä velipojan kylmäksi. Kostoa ja eloonjääneiden kavereiden vapauttamista halajaa Jasonin mieli mutta yksin on paha nousta sortovaltaa vastaan. Onneksi saarella niinikään majaileva Rakyat-heimo on jo varsin tympääntynyt piraatteihin ja kaipaa vain urheaa soturia johtamaan kansaa. Siispä rynkystä liikkuvat taakse, kranaatit vyölle, tribaalitatuointeja käsivarteen ja muuntautumisleikki pahaisesta jenkkituristista viidakon sissisotilaaksi alkakoon.

Far Cry 3 on varsin sovinnainen mutta esimerkillisen viihdyttävä ja monipuolinen ensimmäisen persoonan räiskintä. Julmetun kokoiselta Rook-saarelta löytyy keräiltävää ja sekalaista oheispuuhasteltavaa niin yltäkylläisesti, että juonitehtävien suorittaminen jää väkisinkin sivuosaan. Vaasin porukan tukikohtien valtaamisen ohessa Jason keskittyy harventamaan myös saaren villieläimistöä, joiden nahoista poju voi pyöräyttää näppärästi itselleen alati isompia lompsia, asekoteloita, panosvöitä ja kantokasseja. Poimituista kasveista voi puolestaan uuttaa erinäisiä lääkeruiskuja, joilla paranee niin menetetty terveys kuin – ainakin hetkellisesti – vaikkapa hapenottokyky tai tarkkaavaisuus. Kiikkeriin radiotorneihin kipuamalla avautuu hiljalleen saaren kartta ja vallattut tukikohdat toimivat näppärinä pikamatkustuspisteinä.

Pelin valttikorttina toimii luonnollisesti vapaus. Vaikka tehtävät koostuvatkin lähinnä vain epäsosiaalisen aineksen lahtaamisesta kattavalla asearsenaalilla, voi lähestymiskulman tuohon touhuun valita yleensä varsin vapaasti. Ramboilullakin toki pärjää mutta on huomattavasti palkitsevampaa noukkia vastuksia läheltä moran tai kaukaa snipun avulla yksi kerrallaan paljastumista parhaansa mukaan vältellen. Myös satunnainen mahdollisuus vapauttaa villieläimiä häkeistään ylimääräistä sekasortoa aiheuttamaan hymyilytti kovin.

Hulluuden tematiikan ympärillä pyörivä juoni on loppujen lopuksi perusturvallista, yllätyksetöntä ja tyystin tyhjänpäiväistä huttua ja pelin soundtrackista jäi mieleen lähinnä hämmentävä läjä yhtäkkiä pauhaavaa dubstepiä. Keräiltävää, ammuskeltavaa ja suoritettavaakin piisaa siinä määrin reippaasti, että kaikki käy lopulta liian tympeäksi ja toisteiseksi. Kaikesta tästä huolimatta tuon sinänsä hyvinkin kunnioitettavan, reilun 30 tunnin ajan Far Cry 3 viihdyttää mainiosti. Jos ei se juuri mitään muuta olekaan niin hetkellisen avoimena ja tunnelmallisena hiekkalaatikkona se toimii kerrassaan erinomaisesti!

Tuo elämys lukeutuu oheiseen, henkilökohtaisesti kovinkin mielenkiintoiseen läjään, joka männäviikkojen hiljaiselon aikana on kokoelmaa kerryttänyt. Vuodenvaihteen suunnitelma läpipelailla ostelua enemmän pääsi tietysti ottamaan nyt pientä, ennakoimatonta osumaa mutta jos Herra Elämä ei nyt hetkeen vaivautuisi kaatamaan enempää paskaa niskaan ja kesäloma-aika koittaa niin yritetään ottaa vahinkoa takaisin.

Vaihteeksi iloisten tapahtumien päivä. Vielä viime kuun lopulla ikävästi tökkinyt prosessi saada rahansa takaisin Microsoftin alkuvuoden moneyback-kampanjasta selvisi lopulta ja tilille oli vihdoinkin palautunut kauan kaivattu viisikymppinen. Aikaa se vei luvatun kymmenen viikon sijaan neljätoista enkä vielä tänäkään päivänä ymmärrä, miten lafka onnistui kadottamaan yhdelle A4-kampanjalomakkeelle täytetyistä tiedoista puolet. Joka tapauksessa onnellinen päätös pienelle asialle. Ihan kohtuullisesta asiakaspalvelusta huolimatta silti vihoviimeinen kerta, kun sekaannun tämäntyyppisiin tarjouksiin; pikavippaaminen suuryrityksille on aivan liian monimutkaista ja virhealtista touhua.

Eilinen Nintendo 3DS Direct -lähetys puolestaan piti sisällään pari hyvinkin messevää ja tervetullutta yllätystä. Puolisen vuotta sitten Japanissa julkaistu ja erinomaisia arvosanoja haalinut Square Enixin Bravely Default: Flying Fairy saapuu kuin saapuukin tämän vuoden aikana myös meitä europelaajia riemastuttamaan. Kuten trailerista käy ilmi, kyseessä on "vain" perinteinen JRPG mutta toisaalta perinteisyys on tuossa juuri se juttu! Maailmankartta, ilma-aluksia, mahtipontista orkesterimusiikkia, imelää draamaa, vuoropohjaisia taisteluja, massiivisia erikoishyökkäyksiä... Nam!

Tuon lisäksi miltei 19 vuoden odottelun jälkeen SNES-klassikko EarthBound suvaitsee viimein saapua Eurooppaan sekin! Tämä täysin ansaitun kulttimaineen saavuttanut Shigesato Itoin hellyttävä ja omalaatuinen JRPG päätyy ainakin Wii U:n virtuaalikonsolille ja kädet ovatkin nyt hartaasti ristissä sen puolesta, että se tekisi saman tempun myös Wiillä. Jos näin ei käy, samapa tuo. Onpahan taas yksi lisähoukutin tuon Nintendon enemmän kuin vähän kompuroivan uutukaisen hankkimiseen.

Viimeisen täyden päivän ohjelma noudattikin sitten Japanin reissuille tuttua kaavaa, eli vielä kerran takaisin otakukulttuurin lähteille hyödyntämään sekin vähä, mitä matkabudjetista oli enää jäljellä. Tuolla päin peliostoksilla liikkuvan parhaat paikat tuntuisivat löytyvän pääkadun varrelta, Dotonborista katsoen kadun oikealla puolella. Kutakuinkin Den Den Townin alussa sijaitsevat Hyper Media Shop Geo ja varsinkin Media Recycle Shop ovat käytettyjen pelien aarreaittoja, eikä kadun loppupuolelta löytyvä Super Potato sekään yhtään paskempi paikka ollut. Noiden kahden ensiksimainitun vastapäätä sijaitseva Volks puolestaan on figukeräilijän ja anime-oheiskrääsästä kiinnostuneen paratiisi.

Sen kummempaa raportoitavaa päivään ei sitten mahtunutkaan. Kosolti shoppailua, retrohenkistä pelailua, katujen mittailua ja illan päätteeksi ahmimaan vielä yksi herkullinen merihenkinen okonomiyaki jo saapumispäivänä tutuksi tulleessa Chibossa. Reissu alkoi olla tätä myöden kauniisti paketissa ja ahkeran ähräämisen myötä samaa pystyi lopulta sanomaan myös rinkasta ja olkalaukusta, vaikka ne ratkeamispisteessä olivatkin.

Pakkauksellista päänvaivaa aiheuttivat vielä höpsö Project Diva F -varustesetti ohjainpidikkeineen konsolitarroineen kaikkineen. Varmuuden vuoksi kyytiin tarttui myös Ryu ga Gotoku 5 ihan vain siltä varalta, että Sega ei sittenkään näkisi aiheelliseksi sitä lokalisoida. Okami HD puolestaan julkaistiin Japanissa myös levyversiona ja koska huhujen mukaan siitä ehkä löytyy myös englanninkielinen tekstitys, oli riski otettava. PSP:lle uunituore vocaloid-peli Megpoid the Music#, vaikka se järkyttävän huonoja arvosanoja on saanutkin. 3DS:lle puolestaan Taiko no Tatsujin: Chibi Dragon to Fushigi na Orb sekä Labyrinth no Kanata, jonka perään jo puolitoista vuotta takaperin kuolasin mutta jota Konami ei näköjään halua länsimaalaisten iloksi tuoda. Kielimuuri voi nousta näissä ylitsepääsemättömäksi esteeksi mutta katsotaan, josko noista siitäkin huolimatta saisi jotain iloa revittyä irti.

Pitkä pääsiäisviikonloppu kelpaa aina ja mielikin piristyy samaa tahtia kuin päivälämpötilat suvaitsevat nousta plussan puolelle. Poikkeuksellisesti pelailuakin on tullut harrastettua pitkästä aikaa tuoreiden julkaisujen merkeissä. HarmoKnight, Pokémoneistaan tutun Game Freakin uunituore 3DS-rytmipeli julkaistiin eilen ja pitihän se kalliista hintalapustaan ja digitaalisesta luonteestaan huolimatta muistikortille kotiuttaa. Eipä olisi kannattanut, vaikka se pienen ja omaperäisen tovin tarttuvien rallien parissa tarjosikin. Pelaaja ohjaa nuorta Tempo-poikaa, joka ikivanhaa nuottisauvaa heilutellen juoksee ja loikkii halki Harmonian maailmaa kurmoottaen rytmikkäästi valloitusreissulle saapuneita, mekaanisia Noizoid-ilkimyksiä.

HarmoKnightin idea yhdistää toiminnantäyteinen tasohyppely musiikkipelaamiseen on sinänsä varsin nerokas. Tempo etenee automaattisesti vierivillä tasoilla, jotka vaihtavat tiuhaan kuvakulmaa 2D:n ja 3D:n välillä ja pitävät sisällään useita vaihtoehtoisia etenemisreittejä. Musiikin tahdissa pysytään hypyillä ja iskuilla, joiden oikea-aikaisuus kysyy sopivassa suhteessa rytmitajua, havainnointikykyä ja refleksejä. Noizoid-pomoja puolestaan tylyytetään Kapteeni käskee -tyylisissä kohtaamisissa, joissa toistetaan lyhyitä, etukäteen esiteltyjä nappisarjoja.

Pelin tuotantoarvot ovat hollillaan. Se näyttää hyvältä, kuulostaa hyvältä ja mikä tärkeintä, ei sorru ylimääräiseen liikekontrollipelleilyyn. Kaksi nappia ja ristiohjaimen neljä suuntaa – siinä koko pelimekaniikka kaikessa kauniissa yksinkertaisuudessaan. Tasojakin löytyy päälle 50, joten kaiken pitäisi olla kunnossa. Ikävä kyllä HarmoKnightia riivaavaat kuitenkin niin pelattavuus kuin lyhyyskin. Nuottien osumaikkuna on mitoitettu juuri ärsyttävän verran alakanttiin ja ajoittain vastaan tulee niin tiuhaa sarjaa, että jokaiselle tasolla varatut Tempon viisi sydäntä hupenevat silmissä. Aikaisempia tasoja uudelleenpelaamalla sydänvaraston voi nostaa kahdeksaan mutta haastavimmissa tasoissa sekin tuntuu olevan varsin vähän. Etenemistä tämä ei tosin pääse pahemmin kampittamaan ja nuoren sankarin miniseikkailu onkin paketissa reilussa kolmessa tunnissa.

Tulosparantelu, kenttiin piilotettujen ekstrojen löytäminen ja läpäistyjen tasojen haastaminen nopeammalla tahdilla tarjoavat periaatteessa uudelleenpeluuarvoa mutta rytmipelit vaativat ehdotonta, vimpan päälle hiottua särmyyttä, joka HarmoKnightista jää uupumaan. Pohjimmiltaan "ihan jees" ja kaipa tuon pariin vielä silloin tällöin tulee palattua mutta 15 euroa tällaisesta välipalasta on reippaasti liikaa (･_-｡ )

60 tuntia Langalla sen sijaan oli parhaimpia viihdeaikainvestointeja pitkään aikaan! Tiukkaa tarinankerrontaa piisasi ja lukuisten keskeisten hahmojen kohtalot onnistuivat riipaisemaan syvältä. Joidenkin jopa oikeassa elämässä; suoraan Baltimoren kaduilta näyttelijäkaartiin värvätty, kerrassaan huikean pelottavan roolisuorituksen tunteettomana ghettogangstana tehnyt Felicia Pearson esimerkiksi valahti sarjan jälkeen takaisin kyseenalaisen elämän pariin ja taitaa tälläkin hetkellä lusia huumekaupasta langetettua tuomiota valvotussa koevapaudessa (゜-゜)

Vaikka Langalla tuntuukin olevan yksi kaikkien aikojen parhaista TV-sarjoista, ei se silti täysin tyylipuhdas suoritus ole. Katujen pelin vielä mitenkuten sulatti mutta ajoittain tuntui siltä, ettei juuri kenelläkään Baltimoressa ole puhtaita jauhoja pussissaan. Kaikkinainen kieroilu ja venkoilu niin virkavallan, poliitikoiden, asianajajien, opettajien kuin lehtimiestenkin toimesta ampui ajoittain jo vähän turhankin yli. Myös rytmitys ontui hieman, sillä jokainen viidestä kaudesta oli pyhitetty jollekin edellämainituista tahoista vähän kertakäyttöisyydeltä haiskahtavaan tyyliin.

Joka tapauksessa Langalla on karun koskettava ja säännöllisesti yllättävä sarja, joka päättyy komeasti ja ennen kaikkea ollessaan vielä voitolla. Niin hienoa, kuin Baltimoren elämää olisikin ollut seurata vaikka maailman tappiin saakka, näin oli hyvä. Sittenpä vain etsimään seuraavaa jo päättynyttä helmeä – näin internetin ahmattiaikana ei voisi enää kuvitellakaan odottavansa minkään tarinan jatkumista edes viikkoa, tuotantokausien välisistä kuukausista nyt puhumattakaan (^_^;)

Muissa uutisissa pakitetaanpa hetkeksi tammikuuhun, jolloin Xbox 360 palasi taloon Microsoftin moneyback-kampanjan houkuttelemana. Perusidea oli sinänsä yksinkertainen: osta konsoli ja peli, täytä kampanjalomake, postita se ostokuitin kera Helsinkiin, odota hulppeat kymmenen viikkoa ja lomakkeessa ilmoitetulle tilille palautetaan 50 euroa. Olin jo tuolloin vähän skeptinen sen suhteen, mitenköhän moinen sählääminen käytännössä toimii ja – yllätys, yllätys – eihän se tietenkään toimi. Vaadittujen lippulappusten postittelusta alkaa olla pian jo 12 viikkoa, rahoja ei näy mailla halmeilla ja asiakastuki eskaloi tapausta milloin minnekin.

Tällä hetkellä asiaani näytetään käsiteltävän jossain Irlannin suunnassa, josta ensin väitettiin viiveen johtuvan puuttuvista pankkitiedoista (höpö höpö) ja kun toimitin ne uudemman kerran, todettiin kaiken olevan kunnossa ja että palautus maksettaisiin 3-4 viikon kuluessa. Uskon kun näen mutta kyllä pientä poloista kuluttajaa viedään taas kerran kuin pässiä narussa. Ei tuo nyt iso asia ole mutta ottaahan se päähän, kun jo alkujaan tarpeettoman monimutkainen prosessi vain hankaloituu edetessään. Byrokratia FTW (>_<)

Jos taas peruutetaan edellisen vuoden viimeiseen päivään, taisin tehdä joitain etäisiä uuden vuoden lupauksia alelaarien penkomisen vähentämisestä. Vaikka itsehillintä kantoikin tänä vuonna hämmästyttävän pitkälle, lupaukset on näköjään tehty rikottaviksi. Syyttävä sormi sojottaa varsinkin kotoisten tavaratalojen suuntaan, jotka pari viikkoa takaperin kevensivät pelivarastojaan niin höveleillä alennuksilla, että olisi ollut huutava vääryys jättää tilaisuus hyödyntämättä. Jos parin, kolmen normihintaisen markettipelin hinnalla viihdevalikoimaansa voi kartuttaa peräti kahdellatoista niin olkoon sitten niin. Mitään en kadu (￣^￣)

Nintendon milteipä kuukausittaiset Nintendo Direct -lähetykset ovat jotain, mitä ei ole tullut aktiivisesti seurattua vaikka olisi kenties pitänyt. Tänään satuin olemaan sopivasti koneen ääreessä nähdäkseni sellaisen livenä ja olihan se jotain, mistä pari muutakin alalla toimivaa yritystä voisi ottaa oppia. 3DS:n ja Wii U:n tämän vuoden tulevia pelejä mehusteleva puolituntinen oli vallan hellyyttävä. Wii U:ta se ei edelleenkään saanut minulle myytyä mutta 3DS:lle on sentään luvassa ainakin pari mielenkiintoisehkoa peliä.

Kaikki aiemmat Mario & Luigi -pelit on tullut pelattua näköjään ennen blogailun aloittamista mutta kyseessä on toimintaa, kevyttä roolipelailua ja puzzleja yhdistelevä pelisarja, joka on onnistunut viihdyttämään milteipä samalla intensiteetillä kuin jumalaiset Paper Mariot. Jos joskus tulevana kesänä julkaistava Mario & Luigi: Dream Team ei sorru samanlaiseen tarinan tärkeyden vähättelyyn kuin Paper Mario: Sticker Star, voisin hyvinkin kuvitella marssivani ostoksille.

3DS:n toinen lupaava tulokas on digitaalinen julkaisu, joka on ollut tiedossa jo hollin aikaa mutta enpä sitten koskaan muistanut siitä suu vaahdossa intoilla. Tuo yllä promottu Rhythm Hunter: HarmoKnight saapunee meidän länsimaalaisten iloksi maaliskuun loppuun mennessä ja olen taatusti ensimmäisten joukossa virtuaalikaupan virtuaalijonossa! Tämä Pokémoneistaan tutun Game Freakin sivuprojekti näyttää mitä mainioimmalta 2D-tasohyppelyksi naamioituneelta rytmipelailulta. Yksinkertaista, toimivaa ja herttaista. Kyllä, kiitos!

Yosh! Uniaukiollakin on kaikki taas kuosissaan. Luulisin ainakin. Rayman Origins ei jälkipuoliskollaankaan kutonut kummoista tarinaa. Jollekin oikukkaalle maagille annettiin lopuksi oikein Raymanin kädestä mutta enpä vieläkään tiedä, kenestä oli kyse ja miten hän mihinkään liittyi. Reissun kokonaiskesto oli siinä kymmenisen tuntia, joskin alkupuoliskon puolihuolimaton pelailu kostautui. Myöhempiin tasoihin pääsi käsiksi vasta riittävästi electooneja pelastaen, joten monia vanhoja kenttiä piti koluta toistamiseen hieman aikaisempaa tarkemmin.

Jos ei parhaimpien palkintojen ja piilotettujen extrojen keräily alkujaankaan pahemmin kiinnostanut niin läpipeluun jälkeen kaksin verroin vähemmän. Pelin haastetaso nousee loppua kohti huimasti ja juuri sillä hermoja pahiten rassaavalla tavalla. Monista pomotaistoista ja vauhdikkaasti vierivistä tasoista selviää ainoastaan täydellisellä, ennakkkoon skriptatulla tavalla. Niissä menestyminen on käytännössä pelkkää toisteista ulkoaopettelua; rynnätään kauheaa höökiä eteenpäin puoli ruutua kerrallaan, kuollaan taktisesti aseteltuihin ansoihin, aloitetaan alusta ja hiotaan suoritus hitaasti ja epävarmasti täydelliseksi. Viimeistä tasoloikkahelvettiä piti haastaa lähemmäs puolensataa kertaa ja kun lopputekstit viimein suvaitsivat pyöriä, lähti peli konsolista takaisin hyllyyn rasvatun lumikon vauhdilla eikä takaisin ole tulemista.

Ymmärrän toki yhä, miksi pelistä pidetään. Se on visuaalisesti todella kaunis, erittäin haastava ja sen leppoisaa lepertelyä ja sanatonta hoilotusta sisältävät musiikkiraidat ovat upeita ja niin maan helkkarin lutuisia. Jossain Rayman Originsia on tituleerattu parhaimmaksi tasoloikaksi, joka ei ole Mario ja jostain näkövinkkelistä näin varmaan onkin. Tarinaa se ei silti kerro ja hauskuuttakin se taitaa annostella lähinnä niille, jotka nauttivat peleistään hyppysellisellä extravaikeutta ja ilman sen kummempaa motiivia etenemiselle. Kaiketi ihan jees mutta tässä taloudessa ei kolahtanut pätkän vertaa.

Tarinoista puheenollen, tämän päivän aamukahvit meinasivat purskahtaa näppäimistölle aamun peliuutisointia silmäillessä. Paper Mario -sarjan suurena fanina 3DS:n kohtapuoliin julkaistava Paper Mario: Sticker Star on ollut kartalla jo tovin aikaa mutta laimeat arvostelut ovat saaneet hieman huolestumaan. Lopullisen naulan En Osta -arkkuun löi kuitenkin – niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin – itse Shigeru Miyamoto, joka Kotakun artikkelin mukaan on jossain Nintendon haastattelussa todennut, että yksi asia oli selvää jo projektin alkumetreiltä lähtien:

“Se on hyvä ilman tarinaakin, joten tarvitsemmeko todella sellaista?”

Siis... Minä... Mitä!? Yleensä pelien tarinankerronta teilataan asenteella, ettei se käytännössä koskaan pääse kirjojen tai elokuvien tasolle. En tuota ihan täysin allekirjoita mutta herra paratkoon, kyllä valtaosalla peleistä pitää edes jonkinlainen juonellinen konteksti olla. Ihan sama, onko kyseessä vain putkimies pelastamassa prinsessaa, teinit suojelemassa fantasiamaailmaa tai supersotilas taistelemassa ulkoavaruuden valloittajia vastaan, minä väitän, että mielekäs tekeminen tarvitsee aina jonkin läpi pelin kantavan voiman tai se laimenee pelkäksi mekaaniseksi suorittamiseksi. Vähän kuin Rayman Origins tai se Super Mario Galaxy 2.

Pienetkin välivideot tai hahmojen keskinäinen jutustelu matkan varrella ja varsinkin itse siitä matkasta ovat jotain, mikä syventää pelikokemusta ja puhaltaa eloa pelimaailmaan ja siellä taapertaviin hahmoihin. Ilman niitä käteen jää vain hyvä idea. Sellaisen antaa anteeksi pienille, usein hyvinkin nerokkaille indie-peleille mutta jos täysihintaiset, kovan profiilin konsolipelit, joiden aiemmat osat ovat olleet myös tarinallisia kokonaisuuksia alkavat vähätellä juonipuolen tärkeyttä niin ei hyvä. Ei hyvä ollenkaan.

Hei hei, Montreal. Deus Ex: Human Revolution etenee hitaasti mutta piiruakaan valitusta lähestymistavasta tinkimättä. Kanada-osuus osoittautui yllättävänkin lyhyeksi ja suoraviivaiseksi mutta saipahan vastassa olleita erikoisjoukkojen jäseniä sniikkailla pois pelistä vaikka kuinka ja paljon. Päälle parinkymmenen tunnin kokemuksella homma alkaa tuntua jo liiankin helpolta. Vaikein vaikeustaso näyttäisi kyntensä vasta taistelussa mutta kun kukaan ei koskaan kutsumatonta vierasta havaitse, sujuu eteneminen kuin tanssi. Luulisi tosin, että yhtäkkiä maisemista kadonnut taistelijapari, jonka rynkky lojuu maassa herättäisi enemmänkin epäilyksiä mutta näillä mennään enkä valita – hauskaa riittää.

Jensen alkaa tässä vaiheessa olla jo sellaisessa nanoteknologiaiskussa, ettei matkan varrella kertyville Praxis-pisteille löydy enää mitenkään välttämätöntä käyttöä. Noh, tulipahan aiemmin kyseenalaisen ylitehokkaaksi epäilemälleni häivesuojalle tarvetta ainakin yhden kerran. Toki vastaan tuli viimein myös pelin toinen, väkisin mukaan ängetty pomotaisto mutta niissä lusmuilen hyvällä omallatunnolla niin paljon kuin pelimekaniikka suinkin antaa myöden. Tällä kertaa parinkymmenen uusinnan sijaan tarvittiin vain parikymmentä sekuntia, mikä ilahdutti kovin.

Tarina on nyt siirtynyt takaisin Detroitiin ja pääjuonen tiivistymisen ohella on ollut ilo huomata, että sivutehtävät taustoittavat kiinnostavasti pelimaailman lisäksi myös Jenseniä itseään. Yleensähän vapaaehtoinen sisältö on lähinnä lisäkokemusta, parempaa varustusta tai muuta konkreettisuudestaan huolimatta verrattain merkityksetöntä mutta Human Revolutionin tapauksessa pääpaino on enemmänkin itse kokonaisvaltaisen kokemuksen syventämisessä. Which is nice.

Tällä hetkellä ainoa ongelma on kirottu keski-ikäisyys. Näin viikolla peliaika rajoittuu lähinnä työpäivien jälkeisiin iltoihin, joista peliviihteelle liikenee korkeintaan tunti tai pari kerrallaan ja silloin tällaiset tapaukset eivät pääse kunnolla edes vauhtiin. Vähän sama kuin yrittäisi nauttia elokuvasta 15 minuutin päivittäiserissä. Onneksi tuleva viikonloppu on sentään häiriötekijöistä vapaa...

...joskin sinnekin alkaa olla jo pahasti tunkua. Syyskuun vallattoman shoppailun päättää oheinen, kovasti sekalainen fyysistä herkkua edustava yhdeksikkö. Noiden lisäksi digitaalista tulevaisuutta on kannatettu PSN-kaksikolla Jet Set Radio ja tänään julkaistu, jo aiemminkin kovasti hypetetty Tokyo Jungle. Ei auta kuin räpistellä arkiviikko päätökseen ja löytää tulevalle sohvaperunaviikonlopulle edes jonkinlainen balanssi uusien tulokkaiden ja meneillään olevien projektien välillä.

Hmmm... Alkaa olla aika myöntää, ettei minkään sortin liikepelaaminen ole allekirjoittanutta varten. Rhythm Thief & the Emperor's Treasure sai vielä pienen mahdollisuuden, kun neuvottelin pitkään ja hartaasti sen kanssa siitä, että konsoli tiettyyn suuntaan juuri oikealla hetkellä kallistettuna todellakin olisi sitä, tyystin pyyteettömästi vailla minkään sortin taka-ajatuksia. Saumatonta yhteisymmärrystä emme kuitenkaan saavuttaneet oikeastaan missään vaiheessa.

Vaikka kyseistä heiluttelua vaativan haasteen kertaalleen onnistuinkin säälittävästi räpistellen läpäisemään, piti sitä turhamaisuuden nimissä lähteä uusimaan paremman arvosanan toivossa. Toistamiseen moinen temppu ei kuitenkaan enää tunnu onnistuvan vaikka kuinka yrittäisi, joten Raphaelin seikkailu taitaa jäädä tähän. Sadistisen vaikeuden tai huijaavan tekoälyn kaltaisten lieveilmiöiden kanssa voi aina oppia elämään mutta tuskin mikään piirre peliviihteessä on yhtä raivostuttavaa kuin joutua tappelemaan kyseenalaisten kontrollien kanssa. Haastavaa? Aivan varmasti mutta tyystin vääristä syistä.

Puuh! Pientä Miku-överiä jo pukkaa mutta onpahan ollut hubaa! Hatsune Miku: Project Diva F:n pelikellossa alkaa olla lähemmäs parikymmentä tuntia ja sen soittolista vaikeallakin läpäisty. Ensimmäistä kertaa uskaltauduin koettamaan onneani jopa extremellä mutta vaikka muutama helpompi kappale oli silläkin selvitettävissä, sai vaikeimmissa odotetusti alta 15 sekunnin turpaan niin että tukka lähtee ja vielä potkun kulkusille kaupan päälle (；゜Д゜)

Vaikealla peli on kuitenkin lähestulkoon täydellisen haastava ja sen biiseihinkin – joista yhtä 3DS:n Project Miraista nostettua lukuunottamatta kaikki ovat uusia – alkaa jo päästä sisälle. Ensimmäisellä kierroksella esiin ei tuntunut nousevan yhtään sellaista selkeää hittiä mutta useamman pelikerran myötä noista 32:sta yli puolen pariin palaa enemmän kuin mielellään. Hyvänä esimerkkinä vaikkapa tuo yllä oleva, 40mP:n raikkaan kupliva Torinoko City.

Kosketusnäytöllä taklattaviin tähtinuotteihin en edelleenkään ole tyytyväinen mutta muilta osin tämän osan uudistukset ovat tervetulleita. Kappaleiden läpäisystä tienattavilla Diva-pisteillä ostettavaa sälää on tällä kertaa siis todella anteliaasti ja aikaa kaiken sen hankkimiseen tulee vierähtämään vielä paljon. Ensimmäistä kertaa hahmoja voi varsinaisten asujen lisäksi kustomoida myös kaiken maailman tilpehöörillä aina kissankorvista silmälaseihin, rusetteihin, tiukuihin tai vaikka siipiin. Erittäin söpöä ja mikä hienointa, tällä kertaa esiintyjä asuineen tallentuu kappalekohtaisesti siinä missä aiemmin ne piti valita aina jokaista biisiä varten erikseen.

Kappaleissa esiintyvien solistien määrä on Vitan tehojen myötä nostettu kahdesta kolmeen ja kullakin hahmolla on tälläkin kertaa omat huoneensa, joihin voi ostella niin uutta sisustusta kuin hupaisia pikkuanimaatioita käynnistäviä lahjojakin. Sinänsä tietysti tyystin hyödytön ominaisuus mutta oikein hauskaa ajanvietettä silloin, kun soittelupuolesta alkaa väliaikaisesti saamaan tarpeekseen. Väheksyä ei myöskään pidä sitä perinteistä "pakko kerätä kaikki" -aspektia, joka on pelissä vahvasti läsnä.

Mieluumminhan tuota ergonomian kannalta pelaisi TV-ruudulta katsellen kunnon ohjaimen kera mutta mitäpä sitä turhia valittamaan – heittämällä parhain tähän saakka vastaan kävellyt musiikkipeli millekään mukana kulkevalle laitteelle.

Viikonlopun toiseksi tiluttelupeliksi päätyi niinikään Segan käsialaa oleva Rhythm Thief & the Emperor's Treasure. Siinä elegantti, sulokkaat tanssiliikkeet omaava herrasmiesvaras Phantom R ravaa pitkin poikin Pariisia Fondue-koiransa kanssa etsimässä kolme vuotta takaperin kadonnutta isäänsä nyysien samalla mahdollisimman näyttävästi ja röyhkeästi kuuluisia taideaarteita paikallisen komisario Vergierin suureksi mieliharmiksi. Pian soppaan sotkeutuvat myös nuori viulistilahjakkuus Marie ja tätä jahtaava, itseään Napoleoniksi kutsuva pahis ja tämän rautaan pukeutuneet kohortit.

Rhythm Thief on ottanut kovasti vaikutteita varsinkin Professor Layton -pelisarjasta. Phantom R:ää, siviilielämässä ihan vaan Raphaelia, marssitetaan kaupunkikartalla paikasta toiseen maisemia ahkerasti styluksella naputellen ja kaupungin asujaimiston kanssa jutustellen. Vähän joka puolelle viljellyillä mitaleilla voi ostaa lähikaupasta matkan varrella avautuneita välivideoita ja minipelejä, minkä lisäksi ympäristöistä keräillään erilaisia ääniä ja muuta sekalaista sivusisältöä.

Pelin varsinainen suola ovat kuitenkin rytmiosuudet, joissa hyödynnetään kattavasti kaikkia 3DS:n ominaisuuksia; taotaan ristiohjainta ja nappeja, pyyhkäistään ja naputellaan kosketusnäyttöä tai heilutellaan laitetta milloin mihinkin vinkkeliin. Nämä yleensä kolmeen osaan jaetut, lyhyehköt osuudet ovat joko Raphaelin vauhdikkaita hiiviskely- ja pakomatkoja tai yksinkertaisia, ääneen ja rytmiin perustuvia etenemistä blokkaavia puzzleja. Virhelyöntejä sallitaan, kunhan groove-mittarissa vain riittää virtaa ja lajityypille ominaisesti kokonaissuoritukset arvioidaan jenkkien A-F-asteikolla.

Tarinavetoiseksi rytmiseikkailuksi Rhythm Thief ei ole oikeastaan yhtään hassumpi. Tyylikkäät animevälivideot kuljettavat juonta sulavasti eteenpäin ja pelin musiikki on energisen menevää, torvisektioita kivasti hyödyntävää poppia. Kaupungilla haahuillessa puolestaan kuunnellaan haitarivoittoista, kovin ranskalaismaista tunnelmamusiikkia. Vimpan päälle särmästi pukeutunut Phantom R taasen on mukavan kyvykäs ja itsevarma sankari, joka saa kaupungin poliisivoimat naurunalaiseksi juuri niin sulavasti, kuin kunnon mestarivarkaan kuuluukin.

Kaikki olisi muuten hyvin mutta Rhythm Thiefin tarjoama haaste on vähintäänkin... Noh, paremman sanan puutteessa erikoinen. Rytmin ylläpitämiseksi vaadittavilla liikkeillä on epämukavan pieni osumaikkuna ja vaikeusaste nousee jo pelin alkuvaiheilla varsin korkeaksi, ainakin meille parhaimpiin arvosanoihin jästipäisesti pyrkiville. Usein eteneminen perustuu enemmänkin riittävän toiston myötä ulkoa opeteltuihin sarjoihin kun taas konsolin heilutteluun pohjautuvat, laitteen liikkeentunnistusta hyödyntävät haasteet ovat ripeän tempon ja liikkeiden kyseenalaisen rekisteröitymisen ansiosta lähinnä painajaismaista härösirkusta.

Oman sotkunsa soppaan heittää myös tyystin käsittämätön pisteytyssysteemi. Välillä haasteista voi saada tuloksen, joka antaa paremman kokonaisarvosanan kuin pisteiltään parempi veto. Perfektionismin kannalta olennaisen kauniin A-sarjan ylläpitäminen menee välillä vaikeaksi, koska hankittua A:ta ei huomioida, jos pohjalla onkin jo paremmilla pisteillä myönnetty B. Eipä sillä, että tuo olisi systeemin ainoa ongelma. Yksikin virhelyönti lohkaisee arviointiin vaikuttavasta mittarista niin hurjan lohkon, että sen kiinni kurominen varsinkin haasteen loppupuolella on mahdotonta. On siis täysin mahdollista ylläpitää valtaosan ajasta huikean hyvää suoritusta ja sössiä se sitten aivan kalkkiviivoilla jopa hylätyksi saakka. Erittäin epäreilua ja ärsyttävää.

Reilun neljän tunnin kovasti toistovoittoinen matka ei ole edistänyt peliä vielä sen puoleen väliinkään, joten lopullinen tuomio antaa odottaa itseään. Tässä vaiheessa meno ei kuitenkaan edellämainituista ongelmista johtuen ole kovinkaan hauskaa. Sääli sinänsä, sillä heikohkon pelattavuuden alla lymyää tuotantoarvoiltaan ihan vakuuttavanoloinen tuotos.