Yhteen vuoden odotetuimpaan pelitapahtumaan, Los Angelesissa järjestettävään E3:een ei ole enää viikkoakaan. Perinteiseen tapaan huhumyllyt expon tiimoilta alkavat hiljalleen pyöriä ja tänään lukuisat pelisivustot ovatkin jo tarjoilleet loistavia uutisia ainakin meille PS3-pelaajille. Quantic Dreamin nokkamies David Cage piipahtanee Sonyn pressikonferensissa kertomassa peräti kahdesta uudesta tekeillä olevasta projektista.

Kun studio on vastuussa sellaisista seikkailuhelmistä kuin Fahrenheit ja Heavy Rain, on tässä väkisinkin vähän täpinöissään. Ehkä tällä kertaa ei tarvitse odotella ihan vuoteen 2015 saakka ja kenties se maaliskuussa julkaistu Kara-teknologiademo olisi sittenkin alkusoittoa varsinaiselle pelille. Tuskin sentään mutta potentiaaliahan siinä oli kuin pienessä kylässä ja ainahan sitä saa toivoa. Sonyn pressi alkaa täkäläisittäin ikävästi vasta ensi tiistaina aamuneljältä mutta kerrankos sitä nyt hyvän asian puolesta valvoo :)

Kaikki viimeaikaiset keskeneräiset projektit alkavat viimein olla pulkassa. Yakuza: Dead Souls jaksoi viihdyttää rapiat 29 tuntia mutta loppua kohti pahaa taisteluväsymystä oli jo ilmassa eikä 44.13% läpäisyaste järin kehuttava ole. Sisältöä jäi siis matkalle vaikka kuinka mutta kun meno alkoi maistumaan loppua kohti pelkältä riisiltä täysimittaisen teishokun sijaan, mitäpä sitä itseään turhaan kiusaamaan. Ihan kivaa oli mutta ihan kiva ei nykypäivänä riitä kovinkaan pitkälle.

Ei sillä, etteikö Dead Souls olisi mukiinmenevä zombiepeli. Sitä hitaasti laahustavaa sorttia edustavaa epäkuollutta piisaa terapeuttisesti teilattavaksi tuhatkaupalla ja parodiapuolella peli tarjoilee ajoittain kosolti spontaania repeilyä aiheuttavia hetkiä. Silti pelattavuus kokonaisvaltaisesti ontuu, tarina lässähtää loppua kohti kuin pannukakku ja vaikka raunioiksi pistetty Kamurocho on tavallaan uutta, eivät loppupeleissä ihan ne samat korttelit ihan niillä samoilla aktiviteeteilla höystettynä jaksa enää viidettä kertaa läheskään samalla intensiteetillä innostaa.

Pelisuunnittelun kannalta Dead Souls kompastuu siihen samaan kiveen, joka monia ns. pitkiä pelejä riivaa. Pelattavaa kyllä piisaisi mutta kun sitä on tuotettu enempi määrän kuin laadun ehdoilla, jää valtaosa silkan kiinnostuksen puutteen vuoksi kokematta. Noh, tällaisenaankin kohtuullisesti viihdyttänyt spinoff-välipala ja johan se Yakuza 5 on paitsi työn alla, lupailee myös uutta pelimoottoria ja kosolti uusia kohteita. On kyllä jo aikakin!

Shoppailurintamalla on hiljaista, kuten vuodenaikaan kaiketi kuuluukin. Taannoin DS:llä koettu Secret Files: Tunguska jätti siinä määrin positiivisen jälkimaun, että se piti hommata isovelikonsolille vielä erikseen. Lisäksi The Adventures of Tintin: The Secret of the Unicorn löytyi jo sen verran halvalla, että koetaan sekin jossain sopivassa välissä pois. Eipä sillä, ettäkö edes itse elokuvaa olisi vielä tullut nähtyä mutta kuten sujuvasti valehtelen itselleni, kaikki aikanaan...

Merkintöjä ei ole taas tullut tehtyä mutta toisaalta koko viikon aiheena olisi ollut oikeastaan vain One Piece: Kaizoku Musou. Kahdentoista tunnin jälkeen myös sivuhahmojen tarinat olivat paketissa ja peli aika kokonaisvaltaisesti nähty. Vaikka en yleensä pokaaleista niin perustakaan, oli niitä avaamatta tuossa vaiheessa enää kaksi. Koska peli ei oikeastaan ole yhtään hassumpaa arcade-viihdettä, päätin  nyt sitten napsia nekin pois kuljeksimasta.

...22 tuntia myöhemmin...

Ei pyhä pelijumalatar.... Sanonpahan vain, että muikean 100,000 vihollisen pieksäminen (revi siitä, Seriously...) vie kokolailla älyttömästi aikaa ja tyystin sattumanvaraisesti tasojen suorittamisesta jaeltavien keräilykolikoiden haaliminen vielä vähän enemmän. Sarjana One Piece on niin pitkä, että jossain vaiheessa se muuttuu pakostakin laimeaksi tusinaviihteeksi. Näin kävi myös Kaizoku Musoun kanssa. Huikeaa hupia aikansa mutta ei ehkä aivan noin kauaa. Tietysti tuonkin haasteen olisi voinut suorittaa pienissä purskeissa ajan kanssa mutta minkäs sitä terrieriluonteelleen mahtaa. Noh, sinnikkyydellä yli vaikeuksien ja kahdestoista platina haltuun.

Lannistumattomuus on ollut avuksi muuallakin. 21 tuntia ja Hatsune Miku and Future Stars: Project Mirai on nyt myös normaalilla vaikeustasolla täydellisen S-tasoisesti selätetty. Viimeksi valittelin, kuinka hankalaa vaivaisen neljän napin visuaalisuuden hahmottaminen voikaan olla mutta sitkeän harjoittelun myötä ne alkoivat viimein hiipiä selkäytimeen. Lopulta milteipä suurempia hankaluuksia aiheutti noiden nappien vaste; se ei yksinkertaisesti ole riittävän napakka niissä vauhdikkaimmissa osuuksissa, joissa painallus siellä täällä saattaa jäädä oudosti rekisteröitymättä.

Normaalilla Project Mirai oli joka tapauksessa varsin toimivaa rytmipelailua pääpaino sanalla rytmi. Nappijumppa oli tuolloin mukavan haastavaa mutta myös reilua ja loogista. Vaikealla peli muuttuu enempi koulukiusaajaksi ja sirottelee nappisarjat niin kaoottiseksi sekamelskaksi, ettei siinä haeta takaa niinkään rytmitajua kuin toistuvista yrityksistä kertyvää ulkomuistia. Tuossa vaiheessa hauskuus ottaa sen verran pahasti takapakkia, että siirryn suosiolla kaivelemaan hyllystä jotain muuta pelailtavaa.

Viime päivien pelailuun on mahtunut niin vanhaa kuin uuttakin. Reilu vuosi takaperin vietin ihan mukavan mutta muuten mitäänsanomattoman illan Medal of Honorin parissa. Nyt tuntui sopivalta hetkeltä vilkaista, josko sen saisi pyöräytettyä läpi myös haastavimmalla vaikeustasollaan. Kyllä sai ja vieläpä yllättävänkin helposti. Aikaa ei tälläkään kertaa kulunut edes viittä tuntia ja pari poloista takalinjoille jäänyttä SEALia saatiin jälleen takaisin kotiin tähtilipun alle omenapiirakkaa syömään. Hua!

Näin toisella kierroksella peliä päätyi arvostamaan aiempaa enemmän. Onhan se turkaisen lyhyt, ylettömän patrioottinen ja sisällöltään lähinnä sekalainen kokoelma kaikkea sitä, mikä modernissa sodankäynnissä on (olevinaan) coolia mutta toisaalta nuo voi kokea myös vahvuuksina. Kesto on juurikin passeli yhden illan kertaistumalta nautittavaksi adrenaliinipaukuksi ja varsinkin jos ensimmäisen persoonan räiskinnöistä ei sen kummemmin perusta, tarjoillaan tässä mukavan pieninä annoksina oikeastaan kaikki mahdollinen, mitä lajityyppi voi pitää sisällään.

Nyt tosin huomasi paremmin skriptauksen määrän. Monet niistä ensimmäisen pelikerran hienoista ja hektisistä tilanteista olivat vain taidokasta feikkiä, eikä aktiivista osallistumista etenemiseen juurikaan vaadita. Riittää, kun seuraa ryhmän mukana ja napsii kaikessa rauhassa muutaman hassun vihun sieltä täältä aina silloin tällöin, kun lyijyä ei sada liikaa omaan niskaan. Tavallaan halpamaista mutta toisaalta miellyttävän rentoa eikä mikään sittenkään estä pelaamasta hampaat enempi irvessä, jos sellainen maistuu paremmin.

Medal of Honor on lähestulkoon täydellinen vastine mille tahansa suuren budjetin vakavahenkiselle Hollywood-toimintaleffalle. Aivoja ei tarvitse rassata, räiskettä ja räimettä riittää, meno on virtuaalisotaviihteeksi sopivan dramaattista ja koko touhu on paketissa hyvissä ajoin ennen kuin se hajoaisi omaan mahtailevaisuuteensa. Tuskin on edes viimeinen kerta, kun tämän pariin tulee palattua; toimiva täsmälääke satunnaiseen hinkuun ammuskella juttuja.

Viikonloppua onkin sitten vietetty animehengessä. PS3:n levypesässä viihtynyt One Piece: Kaizoku Musou on sanalla sanoen loistava, kunhan sopivat reunaehdot vain täyttyvät. Pähkinänkuoressa Dynasty Warriors ja One Piece lyövät kättä yhteen. Toisin sanoen massiivista, erikoisliikkeiden täyteistä arcademättöä Monkey D. Luffyn ja tämän Olkihattupiraattien tähdittämänä. Jos raaka-aineista kumpikaan – tai edes toinen – ei ole tuttu tai tuntuu muuten vain tylsältä, jää peli väkisinkin ontoksi mutta molempia rakastaville tarjolla on niin huikeaa fanipalvelua ettei tosikaan!

One Piece starttasi jo vuonna 1999 ja jatkuu yhä – nyt jo päälle 500 jakson voimin – mutta Kaizoku Musou ei ole tavanomainen lisenssillä ratsastava rahastus vaan upea kunnianosoitus Eiichiro Odan luomukselle. Peli seuraa uskollisesti sarjan tapahtumia kuudentoista toiminnantäyteisen kentän voimin alkumetreiltä aina Marinefordin tapahtumiin saakka, tarjoillen pelattavana kaikki ne ikimuistoisimmat, eeppisimmät, dramaattisimmat ja jopa kyynelkanavia kutittelevat hetket (no okei, taistelut), joita Luffyn matkassa on jo päälle vuosikymmenen ajan voinut kokea.

Pelillisesti Kaizoku Musou on tosiaan puhdasta Dynasty Warriorsia. Isohkojen karttojen yksittäisiä alueita valloitetaan pistämällä pataan sadoittain kärpässarjan pahiksia, jotta ne isommat ja merkittävämmät saa houkuteltua esiin piiloistaan. Meno on silkkaa QTE-kuorrutettua napinrämpytystä mutta jos One Piecen vauhdikkuudelle, outoudelle, hauskuudelle ja silkalle anarkialle on sydämensä menettänyt, ei paremmmasta juuri ole väliksi!

Päätarinamoodi on koettu siinä seitsemän tunnin kieppeillä mutta paitsi että Luffyn lisäksi jopa kahdelletoista muulle pelattavalle hahmolle on jokaiselle oma osuutensa, irtoaa tasoista vielä sattumanvaraisesti siinä määrin keräiltäviä ja uusia kykyjä avaavia kolikoita, että tämän parissa saattaa hyvinkin vierähtää vielä tovi jos toinenkin ^^;

Ja niin tosiaan, modeemikin taisi viimein mennä paskaksi. Kunnioitettavat kahdeksan vuotta käytännössä tauotta palvellut Telewell TW-EA501 alkoi kadottamaan yhteyttä pari kolme kertaa illassa siinä määrin ärsyttävästi, että heivasin lopulta niin sen kuin sen vasta viime heinäkuusta lähtien toimintaa nähneen Buffalon reitittimenkin komeron perukoille. Tilalle tuli molempien asiaa ajava A-Linkin RR24AP-N (kuka näitä mallinimiä oikein keksii?). joka ainakin näin 'bout viikon kokemuksella on mitä mainioin verme niin langan päässä kuin langattomanakin. Toivotaan, ettei tätäkään tarvitse tuon kummemmin ruotia kuin aikaisintaan 2020 :P

Se oli siinä. 27 tunnin jälkeen Fallout: New Vegas ei ole vielä läpipeluuta lähelläkään. Mojaven autiomaassa olisi vaikka kuinka paljon löydettävää ja kaikki neljä lisäosaakin on vielä kokematta. Matka tyssää silti vastahakoisesti tähän. Tyylini on ollut nakertaa pelimaailmaa uteliaan pussirotan tavoin vähän sieltä sun täältä, tallentaa usein ja pikamatkustella innokkaasti jo vierailtujen paikkojen välillä. Pelimoottorille tuollainen tuntuu kuitenkin olevan sitä pahinta mahdollista myrkkyä.

Olen nyt onnistunut ajamaan itseni tilanteeseen, jossa ulkoilmassa liikkuminen saattaa tuosta vain kaataa konsolin resetointia vaativaan tilaan. Voisin kenties edetä lyhyempiä matkoja ja tallentaa kahta kauheammin mutta pelkkä tallentamisen valitseminen pelin päävalikosta johtaa samaan. Niin myös pelihahmon kuolema. Aiempiin tallennuksiinkaan turvautuminen ei tunnu auttavan. Kuusi uudelleenkäynnistystä puolessa tunnissa riitti lopulta heittämään toivon lopullisesti.

Vaikka jo Fallout 3 oli heittämällä bugisin koskaan kokemani konsolipeli, pystyi sen hampaita kiristellen sentään pelaamaan loppuun saakka. Olisi pitänyt uskoa kerrasta, sillä – häkellyttävää sinänsä – New Vegas onnistuu olemaan vielä pahemmin rikki. Toisaalta tälläkään kertaa vika tuskin on niinkään pelissä itsessään kuin siinä, miten Bethesdan alusta nimenomaan PS3-arkkitehtuurin kanssa käyttäytyy. Tuo yhdistelmä on yksinkertaisesti niin katastrofaalisesti ketarat ojollaan, ettei tuon lafkan yhtäkään peliä tälle alustalle yhtään millään hinnalla koskaan enää ikinä. Saatanan tunarit!

Se niistä säännöllisistä päivityksistä. Viime päivät ovat menneet vähän siellä sun täällä, joskin aikakaivona tunnettu Fallout: New Vegas on sentään jo hyvässä vauhdissa. Kuusi kuriiria saa tehtäväkseen toimittaa sekalaista sälää New Vegasiin. Viisi heistä onnistuu mutta yksi saa napin otsaansa. Saa vapaasti arvata, kuka näistä pelihahmoksi päätyy (^_^;) Historian lyhyimmästä pelikokemuksesta ei kuitenkaan ole kyse. Goodspringsin tuppukylän eksentrinen robotti ja taitava lääkäri onnistuvat palauttamaan pelaajapolon elävien kirjoihin. jonka jälkeen onkin taas aika haahuilla ydintuhon runtelemaan maailmaan selvittämään, mitä hittoa oikein on meneillään.

Siinä missä Fallout 3 oli – ainakin monelle konsolipelaajalle – jotain uutta ja kokolailla eeppistä, on New Vegas jo alkumetreiltään tuttu ja turvallinen. Ei toki missään tapauksessa huonossa mielessä. Sisältörikasta lääniä riittää koluttavaksi taas vaikka millä mitalla ja suuren seikkailun tuntu on käsinkosketeltava. Pääjuoni jää välittömästi sivuosaan, kun jokaisen nyppylän takaa paljastuu uusia mielenkiintoisia paikkoja koluttavaksi ja New Vegasin monenkirjavaa asujaimistoa joko autettavaksi tai kiusattavaksi, ihan oman maun ja moraalin mukaan.

Pelihahmon kustomointi on tavanomaisen helmeä settiä. Kuuteen perusattribuuttiin, pariinkymmenen perustaitoon ja levuttamisen yhteydessä saataviin erikoiskykyihin perustuva malli mahdollistaa pelaamisen ja pelihahmon kehittämisen juuri sellaisella tavalla, joka itse kullekin tuntuu luontevimmalta. Esimerkiksi täällä matka on alkanut varsin siloposkisena, huomiota välttelevänä nörttinä. Pyssyleikit eivät toistaiseksi järin tehokkaasti suju mutta teknisellä tietämyksellä, erinomaisella supliikilla ja ketterällä hiiviskelyllä on ainakin toistaiseksi selvitty ilman ylitsepääsemättömiä ongelmia.

Uutena piirteenä New Vegas esittelee hardcore-moodin, jota se pelin alkaessa suosittelee vain edistyneille pelaajille. Pyh ja pöh, päälle vaan joka iikalle! Tuossa moodissa ammukset painavat, terveys palautuu viiveellä, murtuneita raajoja ei ihan tuosta vaan paranneta ja säteilyn lisäksi kurissa täytyy pitää myös nälkä, jano ja väsymys. Yksinkertaisuudessaan loistava ominaisuus, joka hyppii silmille huomattavasti vähemmän kuin voisi olettaa mutta jonka ehdoilla pelaamisesta tulee silti kertaluokkaa taktisempaa, rauhallisempaa ja immersiivisempää.

Eroon ollaan päästy nyt myös edellisen osan mustavalkoisesta hyvis/pahis-asetelmasta. New Vegasin pelimaailmaa kansoittaa toistakymmentä ryhmittymää, joiden keskinäiset suhteet ja toimintaa ohjaavat aatteet ovat miellyttävän rönsyileviä ja arvaamattomia. Näiden yhteisöjen suhtautuminen pelaajaan riippuu täysin tämän tekemistä valinnoista mutta kun vähän kaikilla tuntuu olevan jonkinlaista omaa ketunhäntää kainalossa, on itsensä sijoittaminen niiden valtapelikartalle sekä haastavaa että erittäin mielenkiintoista.

Valitettavasti sinänsä täyden kympin peliä riivaa yhä luokattoman buginen pelimoottori. Varsinkin ulkoilmassa liikkuminen nykii kovin herkästi ja ensimmäisten 20 tunnin aikana peli on kaatunut totaalisesti kerran ja hyytynyt pelikelvottomaksi diashowksi kolmesti. Olen myös onnistunut peruuttamaan vuoren sisään, todistanut parinkin AI-hahmon tepastelua metrin verran ilmassa ja nähnyt pään pyörivän manaajatyyliin 360 asteen kierroksia. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, eritoten tuo hidastelu ja kaatuilu tulevat pelin vanhetessa vain pahenemaan. Ensiluokkaisen sisällön vuoksi kaikkea tätä juuri ja juuri sietää mutta ainakin PS3:lla pelin Gamebryo-moottori on niin järkyttävä rytökasa, ettei se jaksa edes naurattaa.

Hah! Taidot ruostuvat kun ikää kertyy mutta ei sitä vielä ihan kalkkeutuneita olla. Hamsterball toki meni jo läpi mutta sen mukavanoloinen pokaalisetti houkutteli jatkamaan. Parin tunnin lisäpanostuksen myötä niistäkin on haalittu nyt kaikki siihen virtuaalikaappiin sitä virtuaalipiliä pidentämään. Tuo ei tietenkään toiminut minään ajavana voimana mutta silloin äärimmäisen harvoin kun jokin peli on riittävän hauska ja sen trophyt tuota hauskuutta tukevat, lähtee niitä metsästämään ihan mielellään.

Tuossa touhussa se kahdeksan tason isometrinen puoli loisti jälleen kerran, kun erittäin tiukat mutta silti reilut aikarajat houkuttivat vetämään lyhyitä, vain 10-40 sekuntia kestäviä suorituksia, joiden piti napsahtaa kohdalleen kokolailla täydellisesti. Jatkuvasta uudelleenyrittämisestä tuli mieleen lähinnä 360:n maanmainio Trials HD ja nimenomaan hyvässä mielessä. Kun mikä tahansa haaste kestää kokonaisuutena vain ohitsekiitävän hetken verran, on sitä valmis hiomaan paremmaksi vaikka kuinka pitkään ja vaikka kuinka moneen kertaan.

Mieli on pirteä myös shoppailun kannalta. Oheinen hivenen retrohtava JRPG-läjä irtosi noin seitsemän euron kappalehintaan, mikä potentiaalisilla viihdetunneilla jaettuna ei taida tehdä juuri mitään. PS2:lle Phantom Brave ja Shin Megami Tensei: Lucifer's Call. DS:lle puolestaan kokolailla ne loputkin Final Fantasyt, jotka siltä alustalta vielä uupuivat; Final Fantasy Tactics A2: Grimoire of the Rift, Final Fantasy XII: Revenant Wings ja Final Fantasy Crystal Chronicles: Echoes of Time. Näiden päälle vielä Dragon Quest V: Hand of the Heavenly Bride ja soundtrackilla ehostettu Super Robot Taisen OG Saga: Endless Frontier (outojen japanipelien nimeämiskäytäntöjä ei voi kuin rakastaa) niin alkanee jo eläkepäivienkin ohjelma olla selvillä ^^;

Huh! Nyt ei auta kuin lusmuta ja tulkita Hatsune Miku and Future Stars: Project Mirai läpipelatuksi etuajassa. Kevyen kahdeksan tunnin myötä kaikki sen 21 kappaletta (vain kolme vanhaa ja nekin remixejä – yay!) on avattu, helpolla siihen parhaimpaan (?) S-luokkaan suoritettu ja lopputekstitkin jo rullasivat. Yleensä tuo olisi vain alkusoittoa sille varsinaiselle haasteelle mutta jo normaalilla peli heittää eteen suorastaan giganttisen kompastuskiven. Pleikan DualShockin neljä selkeää väriä ja muotoa ovat näiden vajaan parin vuosikymmenen aikana iskostuneet selkäytimeen saakka mutta 3DS:llä olo on välittömästi kuin epävarmalla ensiluokkalaisella.

Normaalilla Project Mirai heittää kehiin kahden napin sijasta kaikki neljä ja siinä alustavaihdos on pahinta mahdollista myrkkyä. Nintendolla ei ole muotoja tai edes värejä. On vain A, B, X ja Y. Peli pelaa kuin mikä tahansa rytmipeli mutta tälle lajityypille tuikitärkeä selkärankareaktio pitäisi nyt opetella alusta saakka uudestaan. Ei hyvä homma ensinkään. Olo on samaa luokkaa kuin silloin, kun hiirinäppiskombosta totutteli luontevaksi peukalotattipelaajaksi. Pitkään siinä meni mutta nyt se tuntuu mitä luontevimmalta tavalta pelata. On kuitenkin tyystin eri asia opetella vastaavaa a) vanhana kääkkänä ja b) yhden ainoan pelin vuoksi.

Ei Project Mirai tähän tule jäämään mutta saapahan nähdä, oppiiko vanha koira enää uusia temppuja. Tai no oppisi varmasti mutta viitseliäisyyden kanssa voi tehdä jo vähän tiukempaa.

Loppupäivä onkin sitten rullaillut ihan kirjaimellisestikin. Pleikan tämän kuun plussailmaisista kierittelyyn päätyi Hamsterball, joka on osoittautunut juuri niin hellyttäväksi kuin mitä pieni karvaturri muovipallossa suinkin voi olla. Pelin tuttuna ideana on viilettää kapeita ja kiemurtelevia tasoja pallona sen minkä käpälistä irti lähtee. Super Monkey Ball -tyylisiä 3D-tasoja löytyy 37 ja Marble Madnessille isosti hattua nostavia isometrisiä vielä kahdeksan lisää.

Vaikkei Hamsterball järin omaperäinen olekaan, vie se pisteet kotiin häpeilemättömän tyylikkäällä toteutuksella. 3D-tasot kieppuvat villisti jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan, vauhti käytännössä pakottaa välillä myös jarruttelemaan ja kuljettava taival haarautuu jatkuvasti useaksi vaihtoehtoiseksi reitiksi kohti maalia. Matkan varrella kyytiin tarttuu pistebonuksina toimivia säästöpossuja ja lisäaikaa. Kulkuvälineitä on kolme; yhdellä pallolla onnistuu pieni loikka, toisella saa hetkittäisen vauhtiboostin ja kolmannella voi jyrätä alleen reiteille väsättyjä esteitä. Isometrisellä puolella peli on minimalistisempi mutta jopa emo-osuuttaan parempi. Aivan kuten 80-luvun esikuvassaankin erikoisvoimia ei ole ja maaliin johtavat reitit ovat paitsi ihastuttavan omaperäisiä myös mukavan pirullisia.

Vaikea Hamsterball ei silti ole. Jos jokainen virhe veisi takaisin tason alkuun, ärräpäitä lentelisi pienen valtion tarpeiksi saakka. Tyhjyyteen tipahtaminen johtaa kuitenkin onneksi vain uudelleensyntymiseen kutakuinkin samassa paikassa. Kun tasojen aikarajatkin ovat enemmän kuin inhimillisiä, koluaa varsinaisen sisällön läpi parissa, kolmessa tunnissa. Pysteistä, tulosparantelusta ja ihan silkasta pelaamisen hauskuudesta kiinnostuneille tekemistä riittää silti pidemmäksikin aikaa; itsellä nyt kuutisen tuntia takana ja lisää pukkaa. On oikeastaan hupaisaa huomata, kuinka pienenkin virheen jälkeen haasteita starttaa alusta ihan vapaaehtoisestikin.

Vähän yhden illan juttuhan Hamsterball on mutta söpö ja laadukas arcadepläjäys joka tapauksessa. En kuitenkaan menetä yöuniani siitä, ettei tähän silloin alunperin tullut sitä pyydettyä kymppiä investoitua.

Viikonloppuviihteestä on vastannut Saints Row: The Third. Omalla kohdallani tämä pelisarja on jäänyt aika vähälle. Ensimmäinen osa oli vähän rujo mutta silti siedettävä GTA-klooni, jota pelaili kun ei parempaakaan ollut tarjolla. Kakkonen taasen ei syystä tai toisesta (todennäköisimmin Grand Theft Auto IV) koskaan onnistunut sytyttämään ja jäi noin tunnin kokeiluksi. Saints-jengin kaupunginvaltaustalkoot ovat aina tuntuneet liian muovisilta ja hiomattomilta mutta jospa se kuuluisa kolmas kerta toden sanoisi?

Ainakin Saintseilla menee paremmin kuin koskaan. Edellisistä osista tuttu Stilwaterin kaupunki on täysin jengin hallinnassa ja sen jäsenet superjulkkiksia. Rikollisesta toiminnastaan huolimatta Saints on kasvanut huikean menestykselliseksi gangstabrändiksi energiajuomia, elokuvia ja pehmoleluja myöden. Saints-pomona toimivan pelaajan elämä on pullaa, kunnes eräänä päivänä yksi tuikitavallinen pankkiryöstö menee mönkään. Lafkan omistaa Steelportin naapurikaupungin suurelle, Syndikaattina tunnetulle rikollisryhmittymälle, joka ei katso hyökkäystä hyvällä ja haluaisi kovasti päästä Saintsin tuotoista leijonanosille.

Ilmatilassa käydyt "neuvottelut" asian tiimoilta menevät ketuilleen kahta pahemmin. Saintsin kakkosmies, Johnny Gat, puree nurmea, koko kone tipahtaa taivaalta ja toiminnantäyteisen vapaapudotuksen jälkeen pelaaja löytää itsensä Steelportista. Koska Saintseille ei ryppyillä ja Syndikaatin pitää maksaa, on homman nimi sillä selvä. Koko kaupunki pala palalta haltuun Saintsin purppuraa hehkumaan, maksoi mitä maksoi.

Thirdin juoni ei ole kummoinen mutta toisaalta sen fokus onkin olla hiekkalaatikko, jossa leikki ei lopu, huumori on pääsääntöisesti rivoa ja ylilyönnit arkipäivää. Jo alkumetreiltä lähtien Syndikaatin jengejä voi kurmoottaa ilmaiskuilla ja Steelportin väestöä terrorisoida vaikka parimetrisellä dildomailalla. Ajelu-, ammuskelu- ja räjäyttelypainotteisten päätehtävien lisäksi pelistä löytyy kymmenittäin sivuaktiviteetteja, joista liekehtivällä mönkijällä kisailu ja vakuutushuijaukset autojen eteen heittäytymällä ovat sieltä tavanomaisemmasta päästä. Tankkeja ja hyökkäyshelikoptereita löytyy, tottahan toki, ja menon käydessä aina vain railakkaammaksi päästään käsiksi myös futuristisiin VTOL-hävittäjiin ja laserkivääreihin. Tuota... Joo...

Pelihahmon kustomointiin on panostettu. Sukupuolen, äänensävyn ja ruumiinrakenteen lisäksi tarjolla on niin häkellyttävä määrä karvoitusta, asusteita, tatuointeja ja jopa syyliä, että jokaisen oma Saints-sankari on kokolailla varmasti uniikki. Tällä kertaa graafinen jälki on niin hyvää, että oma hahmo istuu pelin lukuisiin välianimaatioihinkin yllättävän luontevasti ollakseen täysin pelaajan luoma ilmestys.

Kuulostaa mitä hulluimmalta ja kiehtovimmalta leikkikentältä ja sitä se varmasti monille onkin. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin juuri tuo kaikkivaltainen ylenpalttisuus. Rytmityksestä pelillä ei ole hajuakaan ja vaikka Saintsin äijämäinen peräänantamattomuutta ja asennetta arvostaakin, lemuaa yliyrittäminen kilometrien päähän. Third on kuin sellainen megalomaaninen karkkipussi, joka ostohetkellä saattaa vielä tuntua hyvältä idealta mutta joka puoliväliin mutusteltuna alkaa jo lievästi etomaan. Kaikkea on mutta mikään ei pidä sitä kasassa.

Eipä silti, jos haluaa vain päästä riehumaan isoon kaupunkiin mitä luovimmilla tavoilla, on Third yleisestä teinimeiningistään huolimatta varma ja sisältörikas valinta. Olipahan ainakin pelihistoriani ensimmäinen takaa-ajo gimppien vetämillä riksoilla （＾ワ＾） Läpi tuo kiepahti kaikkea oheistoimintaa moninpeliä lukuunottamatta vähän makustellen siinä 18 tunnissa mutta takaisin ei tee mieli. Ihan perushyvä esitys mutta jollakin oudolla tavalla kovin ontto sellainen. Kaipa se on vain siitä kiinni, että kun kaikkea on liikaa, ei mikään tunnu enää miltään.

Tällaista tänään. Joko vuoden 2080 Tokioon Gears-henkistä kolmannen personnan räiskintää harrastamaan (Binary Domain) tai Steelportin hiekkalaatikkoon pistämään gangstaöveriksi (Saints Row: The Third). Aikuisikä on sikäli paskaa aikaa, että vaikka sen tavanomaisen vapaa-ajan pyrkisi käyttämään miten (peli)tehokkaasti tahansa, mielenkiintoisten tapausten jono ei liikkumisestaan huolimatta pahemmin lyhenemään päin ole. Sitä varten kai on keksitty kesälomat.

PlayStation Plus ei näin toukokuussa auttanut dilemmaan pätkän vertaa Sonyn avatessa hanojaan kahta kovemmalla paineella. Tällä kertaa ei jaksa kuin linkittää koko komean kattauksen yhteenvetoon. Yhdeksän täysiveristä arcade-peliä ja PS2:n Max Payne saa ainakin täältä suunnasta raikuvat aplodit. Teoriassa tuossa on satasen edestä digitaalista hyvettä ilmaiseksi mutta käytännössä niiden arvo ei tietenkään ole läheskään noin mustavalkoinen. Yksikään ei aikoinaan houkutellut ostoksille (PC-aikojen retroihquklassikko Max Payne kävi kyllä lähellä) mutta jokaista kokeilee varsin mieluusti nyt... Tai siis kohta... Tai siis... Ei perhana...

Viime aikojen sattumanvaraisen pelisurffailun myötä on käyntiin potkaistu nyt myös se Japani-3DS:n hankintaan käytännössä pakottanut Hatsune Miku and Future Stars: Project Mirai. Kappaleita tuohon on saatu mahdutettua vain 21 mutta me Miku-fanit olemme vähäänkin tyytyväisiä. Nappeja painellaan taas äärimmäisen sokerisen ja söpön rytmin tahtiin, uusia esiintymisasuja availlaan ja ihan vain musiikista nauttimisen ohessa pyritään luonnollisesti petraamaan omaa suoritusta aina vain paremmaksi. Oikeastaan tämä YouTube-traileri taitaa summata pelin sisällön kaikkein parhaiten.

Helpolla pääsen myös pelin erikoisversion sisällönkin suhteen, kun se on toisaalla esitelty kovinkin kattavasti. Nuo mukana tulleet, hulppeat 15 AR-korttia varsinkin ovat kunnioitettava tapa hyödyntää 3DS:n potentiaalia. Niillä voi kutsua pelin hahmot omalle työpöydälle joko poseeraamaan tai vetämään joitain pelin kappaleita niin livenä kuin mitä keinotodellisuus nykyään mahdollistaa. Tyystin hyödytöntä mutta toisaalta kovin siistiä :)

Mitä taas itse peliin tulee, kaikki on kielimuurista huolimatta suoraviivaista ja helposti omaksuttavaa. A/B/X/Y-nappien takomiseen perustuva pelaaminen on yksinkertaista mutta erittäin särmäksi hiottua ja hyviä suorituksia metsästää jälleen kerran ihan mielellään. Kiirettä ei ole. Reilun kolmen tunnin jälkeen vasta viisi ensimmäistä biisiä on helpoimmalla täydellisesti selätetty ja samalla pieteetillä on tarkoitus edetä jatkossakin. Näistä viidestä vain yksi on toistaiseksi ollut tuttu aiemmista Miku-peleistä, joten häpeilemättömään kierrätykseenkään Sega ei tällä kertaa sorru.

Sekä AR-moodissa että läpäistyjen kappaleiden musiikkivideoissa on uutena piirteenä mahdollisuus napsia niistä konsolin olkapäänapeilla myös kuvaruutukaappauksia. Näin bloginpitäjän kannalta tervetullut ominaisuus, jota taitaa tulla hyödynnettyä kun kuitenkin päädyn tulevaisuudessa jaarittelemaan tämän parissa edistymisestä aina kyllästymiseen saakka. Anteeksi jo etukäteen :P

Vappukrapulan parantelua parempaa viihdettä on tänään tarjonnut Yakuza: Dead Souls, jossa panokset kovenevat, karanteenialue laajenee ja minä... Noh, minä tuijottelen tuiman pingismatsin lomassa tissejä, laulan karaokea, käyn keilaamassa tai lähden hostess-tyttöjen kanssa vapaamuotoiselle zombimetsälle. Hyviä aikoja, hyviä aikoja (^～^) Shun Akiyaman osuus on nyt paketissa ja tarina jatkuu sarjan rakastettavimman psykopaatin, Goro Majiman johdolla. Zombieleffojen ylimpänä ystävänä tälle lahopäälle Kamurochoa kohdannut onnettomuus on kuin karkkia sataisi taivaalta eikä mies olisi paljon parempaan saumaan ensiesiintymistään pelattavana hahmona pystynyt ajoittamaan.

Tuon mysteerisen zombi-invaasion alkuperää selviteltäessä näitä pirulaisia on tiputettu ensimmäisten 18 tunnin aikana jo siinä viitisen tuhatta ja meno maistuu yhä tutun yakuzamaisen hyvältä. Parodiamittari on kokolailla kaakossa, kun sivutehtävissä rahoitusvaikeuksista kärsivä elokuvatuottaja päättää käyttää Kamurochon karanteenialuetta halpana tienä kuuluisuuteen tai kun Majima piipahtaa karaokessa vetämässä niin epävireistä mutta energistä settiä ettei tosikaan. Kalassakin tuli lähisatamassa käytyä ja 45 sentin kampelan voitti lopulta 165-senttinen epäkuollut (≧▽≦) Se tosin suuntasi välittömästi Kamurochoon viihteelle, joten tiedä nyt sitten lasketaanko sitä vai ei (・_・ヾ

Kaiken tuon kaistapäisen hulluttelun keskelläkin Dead Souls on uskollinen juurilleen. Kun zombin puremaksi joutunutta etsivää avitetaan jättämään se viimeinen koskettava viesti vaimolle ja yhdeksänvuotiaalle pojalle ennen kuin ns. sankareiden pitää pistää miekkonen päiviltä, muistuttaa peli mainiosti siitä ihailtavasta inhimillisyydestä ja arvomaailmasta, jotka tekevät Yakuza-peleistä niin hienoja ja erilaisia. Kuten maaliskuun korkkauksessa jo totesin, tekniikka laahaa jäljessä mutta sydäntä piisaa senkin edestä. Eteenpäin ilolla!