Muutaman viikon tauon jälkeen Jak II: Renegade on paitsi jatkunut, myös pyörähtänyt läpi. Peli jäi maaliskuun loppupuolella vähän ristiriitaisiin tunnelmiin mutta kyllä sille tarinan edetessä alkoi lämmetä. Järkyttävän ahtaassa ja sokkeloisessa kaupungissa liikkuminen ei lopulta ollutkaan puhdasta painajaista, kun tajusi minikartan reunamilla näkyvien tehtävien siirtyvän jokaisessa risteyksessä siihen suuntaan, johon tuli mennä.

Itse tehtävätkin olivat mukavan monipuolisia. Tavan loikkimisen ja ammuskelun oheen mahtui leijupyöräkisailua, kaidegrindausta, nappijumppaa, isoja pomotaistoja, villejä pakomatkoja ja jopa pienimuotoista mechakivaa. Aikamatkailun ja Precursor-mystiikan ympärillä pyörivä pääjuoni onnistui sitomaan jatko-osan edeltäjäänsä jopa ihailtavan näppärästi. Tarina toki on vain hupsua kevytfantasiaa mutta huomioiden miten radikaalin suunnanmuutoksen Jak II teki, ei tuo mikään paskempi temppu ole.

Vaan jo oli turhauttavaa! Läpihuutotehtävät olivat harvassa ja peli oli lähellä jäädä toistamiseen läpäisemättä varmaankin puolen tusinaa kertaa uskon loppuessa ja armottoman ketutuksen vallatessa mielen. Usein tuntui siltä, että kehittäjät olisivat pelailleet täydellisen optimisuorituksen ja ripotelleet sen päälle vain hyppysellisen virhemarginaalia. Sinänsä OK haaste, jos pelattavuus vain olisi hiottu veitsenteräväksi. Vaan kun ei ole.

En jaksa edes muistaa montako kertaa jouduin uusimaan samoja pitkäveteisiä pätkiä vain päästäkseni taas kokeilemaan onneani jossain erityisen kinkkisessä kohdassa. Paitsi että pelin checkpointit on aseteltu aivan miten sattuu, samaa voi sanoa Jakin ohjaamisesta. Liikkeet eivät rekisteröidy silloin kun pitäisi ja kirsikkana kakun päällä oli osuus, joka pitkään tuntui tyystin mahdottomalta. Vasta nettilunttaus paljasti, että etenemiseen vaaditaan liike, jonka olemassaolosta peli ei koskaan edes vihjannut ja josta tämän uusintaversion säälittävä manuaali (kahdeksan sivua kaikille kolmelle osalle) ei niinikään mainitse halaistua sanaa. Triplahyppy on sitten X, X ja O. Tarvitaan tasan yhdessä paikassa :(

Koko pelin läpi kantoi sellainen epämääräinen tympääntynyt v**utus, jossa hauskuus kumpusi lähinnä vaikeuksien voittamisesta. Toisaalta mitä pidempään tuota jatkui, sen enemmän se herätteli nyt jo kalkkeutuneen pelaajan sisimmästä sitä nuoruuden HC-huumaa. Suoranaista kivaa ei ollut oikeastaan missään vaiheessa mutta läpi oli silti pakko puskea, vaikka sitten ihan vain todistaakseen itselleen ettei se nuorempi pelaajaminä ole mihinkään kuollut vaikka se vähän typerä olikin. Aikaa kului päälle 18 tuntia ja viimeistä vastusta tuli hinkattua varmaan 20+ kertaa mutta tämä on nyt tässä. Platinapysti jäi vain paria pokaalia vajaaksi mutta ne Jak II saa pitää. HC-mentaliteetilla kerran suoritettu, toiste ei enää koskaan ^^;

Tuollaista settiä vielä huhtikuun loppua juhlistamaan. Wii-ehtoon kolmas kova JRPG, Pandora's Tower, oli riittävän kiinnostava täysihintaiseksi tuettavaksi mutta kaikkien muiden kohtaloksi jäi alelaari. Omatunto hieman kolkuttaa, kun niin Okami kuin Okamiden jäivät aikoinaan väliin mutta susi saa viimein tilaisuutensa tässäkin kämpässä. Epic Mickey viidellä eurolla  oli diili jos mikä ja kun se 360 tulee kuitenkin hommattua joskus uudestaan, onpahan sille nyt myös Gears of War 3 odottamassa. Batman: Arkham City lienee edeltäjänsä tavoin awsum, joskin olisi pitänyt odottaa vielä hetki kaikki DLC:t niputtavaa GOTY-versiota :( Noh, onneksi kärsivällisyys riitti sentään siihen, että Fallout: New Vegas kaikkine lisäreineen ja todennäköisine suorituskykyongelmineen tulee koettua halvalla.

Pelailtavaksi päätyi tänään myös Ubisoftin eloonjäämiskauhu I Am Alive, jossa valtava, Tapahtumaksi nimetty luonnonmullistus on suistanut ihmiskunnan maailmanlopun partaalle. Maanjäristykset ovat raunioittaneet suurkapungit ja myrkylliset tomupilvet leijailevat katutasolla. Elossa olevia on vain kourallinen eikä elintärkeitä resursseja senkään vertaa. Vuotta myöhemmin Haventonin kaupungissa aivan tavallinen mies, Adam, yrittää kaiken tämän hävityksen keskellä löytää vaimonsa ja tyttärensä varusteinaan vain vesipullo, videokamera ja panokseton pistooli.

I Am Alive alkaa lupaavasti. Mustavalkoinen, vain hailakoita pastellisävyjä siellä täällä säästeliäästi käyttävä grafiikka on rohkea ratkaisu, joka tukee onnistuneesti asiaankuuluvan lohdutonta tunnelmaa. Sitä tukee osaltaan myös minimalistinen äänimaailma, jossa vääntyneet teräsrakenteet valittavat, tuuli ulvoo taustalla ja yhä jatkuvat jälkijäristykset kumisevat kortteleissa. Kaiken tämän keskellä Adam taittaa yksinäistä matkaansa niin vaaka- kuin pystysuunnassa rakkaittensa viimeistä tiedossaan olevaa olinpaikkaa kohti.

Yksi keskeisimmistä haasteista Adamin matkalla on tämän kestävyys. Sitä verottaa juokseminen ja erityisesti kiipeily. Lyhytkin hengähtäminen tasaisella alustalla palauttaa kestävyyden mutta varsinkin korkeiden rakennusten ja tukirakenteiden kyljessä on aina pidettävä huoli siitä, että voimat moisten paikkojen saavuttamiseen riittävät. Tuon rajoituksen myötä eteneminen on hidasta, työlästä ja oikeastaan ihan mukavan realistista.

Adam voi olla yksinäinen vaan ei yksin. Haventonissa törmätään säännöllisesti niin uhreihin kuin kiusaajiinkin. Ensiksimainittuja voi auttaa, mikäli repusta löytyy sopivaa tavaraa ja pelaaja on valmis omasta vähästäänkin luopumaan, palkkiona lähinnä ihmisyyden säilyttäminen. Nuo ikävämmät ihmiset ovatkin sitten täysiä sadistimulkkuja, joista Adamin on jotenkin vain selvittävä. Ampuahan ne voisi mutta panoksista on jatkuvasti huutava pula ja vastassa yleensä selkeä ylivoima. Ällillä kuitenkin pärjää. Kun aseensa pitää piilossa, voi ensimmäisen lähietäisyydelle harhautuvan kiusaajan nitistää yllätyshyökkäyksellä ja tämän jälkeen paimentaa loppuja pistoolilla uhaten vaikka kohti lähintä tyhjyyteen päättyvää kielekettä... Ja vaikka lipas olisikin tyhjä, mistäpä ne sitä tietäisivät :)

Kaikkea tuota jaksoi puolen tunnin verran ihastella ja parin tunnin verran pelata mutta valitettavasti I Am Alive tuntuu jäävän vain läjäksi hyviä ideoita ilman riittävän laadukasta pelattavuutta niitä tukemaan. Kestävyyden ehdoilla kiipeily olisi ihan hauskaa, jollei Adam päättäisi niin usein lähteä ihan eri suuntaan kuin mihin oli tarkoitus, varsinkin kun useimmissa paikoissa haahuiluun ei ole varattu liiemmin ylimääräistä aikaa.

Kaksinverroin enemmän korpesivat kuitenkin ne öykkärit. Sen yhden saa aina helposti pois pelistä mutta loppujen hoiteleminen on silkkaa tuuria. Perääntymään niitä voi tietysti käskyttää mutta sitä tunnutaan toteltavan hyvin vaihtelevalla menestyksellä. Yleensä nuo päättävät joka tapauksessa käydä joukolla kimppuun ja jos eivät päätä, käskyttämiseen käytetty nappi on vähän tilanteesta riippuen myös säälittävään lähitaisteluun ryhtyminen eikä vaikka nyt sitten tajun huitaiseminen kankaalle pistoolinperällä. Kontrollit kusevat näissä tilanteissa aivan satasella ja lisäksi yhtä enempää vastaan taisteleminen on juuri niin epätoivoista kuin mitä se varmaan oikeassakin elämässä olisi. Jos hengissä jollain ihmeen tuurilla selviää, voi olla miltei varma siitä, ettei repusta löydy riittävästi evästä palauttamaan voimia seuraavaa yhteenottoa silmälläpitäen.

Kaipa tätä vielä jossain välissä tulee jatkettua mutta toistaiseksi näissä tunnelmissa täältä tähän. Jos hauskaa ei ole niin mitäpä sitä turhaan eteenpäinkään puskemaan.

Wii oli tarkoitus laittaa jo kiinni mutta sen työpöydältä löytyi joskus aikoinaan Nintendon kauppapaikalta ostamani SNES-klassikko vuodelta 1996, Super Mario RPG: Legend of the Seven Stars. Pitihän sitäkin nyt sitten kokeilla ja taashan se Bowserin retku oli Peachin kidnapannut. Jos pitäisi nimetä pelihistorian hyödyttömimmät työntekijät, ne olisivat ihan heittämällä Sienikuningaskunnan vartijat. Tällä kertaa pelastusoperaatio ei tosin vie Marion aikaa edes viittätoista minuuttia.

Homma on jo miltei pulkassa, kun Bowserin linnoitukseen lävähtää taivaalta julmetun kokoinen miekka, joka sinkoaa hahmot ympäri maailmaa ja irroittaa koko linnan mantereesta. Yllätyksestä toinnuttuaan kaavoihinsa kangistuneella Mariolla on hukassa prinsessan ja pahiksen lisäksi myös tieto siitä, miten tästä eteenpäin. Hän törmää kuitenkin pian Mallow-nimiseen sammakkoon, jonka tietäväinen isoisä saattaisi pystyä auttamaan. Alustava reissuseura on tuota myöden kuosissaan ja kun taivaalta mystisen miekan lisäksi tipahti myös seitsemän arvoituksellista tähdenpalaa, alkaa myös tavoite olla selvillä.

Nimensä mukaisesti Marion seikkailu on tällä kertaa tyylipuhdas roolipeli. Tarina etenee tavanomaiseen tyyliin isometrisiä kaupunkeja ja luolastoja koluten, hahmotasoja grindaten, uusia tuttavuuksia seurueeseen tervetulleeksi toivottaen ja vuoropohjaisia taisteluja käyden. Niiden perinteistä, melee- ja erikoishyökkäyksiin perustuvaa mekaniikkaa piristetään oikein ajoitetuilla napinpainalluksilla, joilla tehtyä tai saatua vahinkoa voi lisätä tai vähentää. Tuo systeemi onkin syytä omaksua hyvin, sillä lukuisilla pomovastuksilla täytetty peli ei varsinkaan loppuaan kohden ole mikään läpihuutojuttu.

Aluksi Super Mario RPG ei juuri vakuuta. Eteneminen tapahtuu kuin kiskoilla ja vaikka pienet arcade-henkiset minipelit siellä täällä pyrkivät pitämään vaihtelua yllä, ei roolipeleille ominaista seikkailemista ja jutustelua harrasteta nimeksikään. Tähdenpalasista yli puolet on hanskassa jo muutaman ensimmäisen tunnin jälkeen ja peli tuntuu loppuvan käsiin. Tuon jälkeen se herää kuitenkin tyylikkäästi eloon ja muuttuu miellyttävän haastavaksi, polveilevaksi ja sisältörikkaaksi kokemukseksi, jonka suoraviivaiseenkin läpäisyyn saa uppoamaan siinä viitisentoista tuntia.

Vaikka Super Mario RPG:ssä paljon roolipelielementtejä onkin, tuntuu se ehkä sittenkin enemmän vain värikkäältä toimintaseikkailulta. Hyvältä sellaiselta toki – aivan kuten tästä jatkojalostetut ja kaksinverroin tyylikkäämmät Paper Mario ja Mario & Luigi -sarjojenkin edustajat – mutta peli ei tunnu itsekään olevan täysin varma siitä, mikä se haluaisi olla. Silti ihan mukava pieni nostalgiatrippi em. pelisarjoja edeltäneeseen historiaan.

Aika hyvin tuntuu kevytpelaaminen viikollakin luonnistuvan. Läpäistyjen pelien läjään päätyi tänään de Blob, joka jatkui tasaisen varmana loppuunsa saakka vaikkei pieniltä ilmakuopilta vältyttykään. Aikaa tuohon tuhrautui reilut kymmenen tuntia mutta vähemmälläkin olisi selvitty. Kun yhtä tasoa oli päälle tunnin verran kolunnut, päätti peli kylmän viileästi kaatua. Ja koska tasoissa ei välitallennuksia tunneta, ei auttanut kuin aloittaa urakka hampaita kiristellen alusta.

Myös pelattavuus tahmasi kohtalaisen pahasti läpi koko seikkailun. De Blob jäi säännöllisesti seinien kylkeen pohtimaan haluaisiko pelaaja kenties palata maan pinnalle vai viettää pienen hetken vaakasuoraa seinää viilettäen. Suoritetuista tehtävistä saatavat aikabonusikonit tipahtelivat silloin tällöin paikkoihin, joista niitä ei pystynyt noukkimaan kyytiin ja asiaankuuluvan massiivinen lopputaisto Toveri Mustaa vastaan oli kömpelöiden kontrollien vuoksi haastava tyystin vääristä syistä. Myös törmäilyä vesilähteisiin tai maalibotteihin juuri, kun oli saanut de Blobin sopivan väriseksi tapahtui vähän turhan usein. Siitä tosin saa syyttää lähinnä itseään.

Kaikesta huolimatta tyranni on nyt lyöty ja Chroma City kylpee taas väreissä. Ongelmia eli ei, peli maistui. Vaikeustaso oli miellyttävän maltillinen ja vaikka haasteissa aika loppuikin silloin tällöin kesken, tarjottiin kohteliaasti mahdollisuutta yrittää uudelleen ja yleensä vielä siitä tilanteesta, johon edellisessä yrityksessä jäätiin. Haastetta ja kestoa kaipaaville de Blob tarjoaa läpipeluun jälkeenkin vielä tukun erikoistehtäviä, joilla pelin extravalikosta aukeaisi houkuttelevan oloista konseptitaidetta ja videoklippejä. Niin paljoa epämääräiselle ohjattavuudelle ei kuitenkaan voi antaa anteeksi, että noihin olisi enää intoa tai – myönnettäköön – taitoa riittänyt.

Joka tapauksessa de Blob oli värikkään svengaava ja aidosti hauska kokemus. Jatko-osa näki päivänvalon myös kahdella muulla tämän sukupolven kotikonsolilla, joten hyvällä tuurilla perinteinen pädi riittää jalostamaan erinomaisesta ideasta kaikilla osa-alueilla toimivan kokonaisuuden. Asia pitää ehdottomasti jossain välissä selvittää – siinä määrin symppis ja huvittava möykky de Blob sankariksi on.

Vaiheessa olevista projekteista Theatrhythm: Final Fantasy puolestaan on edennyt pienissä purskeissa 16 tunnin ikään. Sen kappaleiden – varsinkin taisteluosuuksien – yrittäminen vaikealla oli sen verran traumaattinen kokemus, että olen suosiolla pakittanut läpäisemään niitä täydellisesti helpolla ja normaalilla. Se sujuu jo huomattavasti paremmin, joskin vasta yhden kerran on päässyt kokemaan SSS-tason suorituksen, jossa jokaikinen nuotti on napsahtanut kohdalleen juuri niin tarkasti kuin mitä kehittäjätkin ovat tarkoittaneet.

Pisteitä rytmin hakkaamisesta on kertynyt jo kolminkertaisesti pelin alkuperäiseen läpäisyyn vaadittu määrä mutta yhtäkään piilotettua hahmoa ne eivät ole vielä riittäneet aukaisemaan. Keräilykortteja, kappaleita ja videopätkiä bonusosioon sentään satunnaisesti kertyy. Kolmentoista FF-hahmon joukosta valitsemani nelikkokin alkaa kaiken tämän tiluttelun jälkeen lähestyä 99 tasokattoa, joten jos niille sen jälkeen latoisi tyystin arvalla mystisiä taitoja ja esineitä, ties vaikka muutaman taistelubiisin onnistuisi vaikeallakin soittamaan edes läpi – vaniljavarustuksella kun tuppaa saamaan pataan parin minuutin kipaleissa pahimmillaan 20 sekunnissa ^^;

Kun viikko nyt sitten meni Wiin värikkäiden tasohyppelyiden parissa, mitäpä sitä kaavaa rikkomaankaan. Seuraavaksi käsittelyyn päätyi de Blob – THQ:n pienimuotoinen yllätyshitti vuodelta 2008. Siinä Chroma Cityn kaupunki on hätää kärsimässä, kun Toveri Musta ja tämän INKT-joukot imevät värit koko kaupungista. Mustavalkoiseen voimaan uskovat kiihkoilijat eivät ole kenenkään mieleen mutta vain sympaattinen möykky de Blob, pienen vastarintaliikkeen avustamana, on valmis nousemaan sortovaltaa vastaan palauttaakseen värin ja ilon takaisin maailmaan.

Yksinkertainen lähtökohta, joka toimii helkkarin hyvin! De Blob pyörii ja loikkii ympäri laajaa Chroma Cityä nyysien värejä niitä kantavista roboteista ja maalaten niillä kaupungin korttelit sateenkaaren koko kirjolla. INKT-joukkojen lisäksi hommaa hankaloittavat vesi ja muste, joista ensiksimainittu pyyhkii maalauskyvyn tiehensä ja jälkimmäinen koituu sankarin tuhoksi, jollei sitä pese nopeasti pois. Maalailusta kerättävillä pisteillä edetään kaupungissa aina vain syvemmälle ja vaihtelua pidetään yllä sieltä täältä aktivoitavilla haasteilla – kortteleiden värjäämistä milloin mihinkin värisävyyn, ryntäilyä checkpointien perässä tai ihan vain määriteltyjen vihujen liiskaamista. Toki tasot ovat täynnä myös jos jonkin sortin keräiltävää, jolla aukeaa niin bonussisältöä kuin uusia tehtäviäkin.

De Blobilla on samaa vahvaa charmia kuin Katamari Damacy -sarjalla mutta ilman ylitiukkoja aikarajoja ja lannistavaa v**tuilua. Isoille tasoille annetaan aluksi 10-15 minuutin aikaraja mutta siinä määrin hövelisti peli pikkusuorituksista lisäaikaa jakaa, että niistä jokaisen maalailuun ja aarteenetsintään saa helposti uppoamaan lähemmäs tunnin verran eikä sittenkään tule vielä edes kiire. Ja vaikka lääniä riittää, ovat toistaiseksi vierailemattomat alueet helppo havaita – siellä ei vielä ole sitä värien sekamelskaa, jota de Blob väistämättä jättää jälkeensä ^^;

Viiden tunnin jälkeen arviolta noin puoliväliin ehtinyt peli on yksinkertaisesti hauska. Chrome Cityssä riehuminen on terapeuttisen rentoa, helppoa, huvittavaa ja varsinkin musiikillisesti loistavaa. Funky- ja reggaehenkiset taustat tukevat de Blobin vastarinta-anarkiaa hienosti ja ne voimistuvat tasaisesti sitä mukaa, mitä enemmän väriä kaupunkiin saadaan. Myös ilmeikäs de Blob on sankari parhaimmasta päästä – mitään se ei sano mutta sen vekkuli elekieli saa hymyn naamalle väkisinkin.

Loistavan pelin helmasyntinä ovat oikeastaan – jälleen kerran – vain Wiin omaperäiset kontrollit. Oikeaa peukalotattia kipeästi kaipaava kamera haraa säännöllisesti vastaan ja vaikka de Blobin kontrollointi nuntsan sellaisella ihan hyvin toimiikin, vaatii loikkiminen ihan sellaisen tavallisen napin sijaan Wiimoten nopeaa heilautusta alaspäin. Lopputulos on juuri niin säälittävää räpellystä mitä voi odottaakin ja de Blob selviää tuosta puhtain paperein vain siksi, että se on tehty ensisijaisesti nautittavaksi eikä haastettavaksi.

Joka tapauksessa erittäin pirteä ja omaperäinen esitys, joka soveltuu kevyeksi kevätpelaamiseksi mitä parhaiten!

Viikolla viihdyttänyt Super Mario Galaxy 2 pyörähti sopivasti näin viikonlopun kynnyksellä läpi mutta kerrankin on vähän sanaton olo. Ensimmäisen osan parissa aloitin näillä mietteillä ja päätin urakan tähän yhteenvetoon. Ei tuossa sinänsä muuta mutta olisin voinut tuolloin kuvailla täsmälleen samoilla lauseilla myös tätä kakkosta. Läpipeluu vaati tällä kertaa 60 tähden sijaan 70 mutta noin muuten niin pelin kesto, haastavuus kuin itse kokemuskin oli milteipä hämmästyttävän identtinen ykkösosan kanssa.

Luovuuden riemujuhlana jatko-osa on kenties hieman villimpi ja laajemman tuntuinen mutta minkä se noilla osa-alueilla voittaa, se tarinankerronnassa häviää. Peli on tavallaan kuin ohjaajan versio edellisestä seikkailusta mutta kokonaan ilman seikkailua. Siitä löytyy kyllä iso läjä hauskoja, värikkäitä ja omaperäisiä tasoja mutta kovin, kovin kitsaasti niitä koossapitävää liimaa. Hienoa ja pelattavaa tasohyppelyä – siinä missä nuntsalla ja Wiimotella häsläämistä voi koskaan pitää erityisen pelattavana – mutta kokonaisuutena ikävän onttoa. Todellakin "vain" tasopaketti edelliseen peliin.

Eiköhän noissa kappaleissa ollut riittävästi muttia alleviivaaman sitä, että olen esitykseen hivenen pettynyt vaikka sinänsä ihan kivaa olikin. Tulevat pari päivää vierähtävät taas muissa maisemissa vaan jospa sitä sunnuntaina saisi taas jotain uutta kierrokseen tai edes vanhoja, keskeneräisiä projekteja jatkettua. Niin tai näin, iloiset viikonloppuvapaat (toivottavasti) itse kullekin!

Viikolla pelailu on taas tutun tahmeaa ja Theatrhythm: Final Fantasy vaikealla alkaa muistuttamaan enempi koulukiusaajaa, joka vie lounasrahat ja tönäisee kaupan päälle lähimpään jorpakkoon. Toistaiseksi se tuntuu enemmänkin mahdottomalta, joten suoritin taktisen lusmuliikkeen ja vetäydyin takavasemmalle pelihyllyn unohdettuja klassikoita kummastelemaan. Pelailuun päätyi Super Mario Galaxy 2, jonka edeltäjä oli reilu vuosi sitten ihan mukiinmenevää tasohyppelyviihdettä.

Punahattuisen viiksisankarin kakkoskierros ympäri galakseja on kiusallisen tuttua eikä seikkailua tällä kertaa edes yritetä taustoittaa. Bowser nyysii yhden kappaleen avutonta prinsessaa ja putkimies lähtee avaruuden halki voimatähtiä keräillen perään. Perusasetelma toki noudattaa klassista Mario-kaavaa mutta hämmästyttävän laiskaksi Nintendo tämän kanssa heittäytyi. Kakkososa ei ainakaan toistaiseksi tunnu kuin ladattavalta lisäsisällöltä ykköseen, mitä nyt kokoluokka vain sattuu olemaan täysikokoinen peli.

Eikäpä tuosta oikein toistaiseksi sen kummempaa voi sanoa. Toki peliin mahtuu kosolti uusia erikoiskykyjä ja Yoshillakin pääsee ratsastelemaan mutta näin seitsemän tunnin ja kolmen maailman jälkeen kyseessä on niin hyvässä kuin pahassakin ensimmäinen Super Mario Galaxy. Voittopuolisesti hyvässä, koska omaperäisiä ideoita tekijöiltä tuntuu jääneen kiitettävästi varastoon mutta käytännössä ihan samaa tarinaa uusilla tasoilla ei hyvällä tahdollakaan voi pitää jatko-osana. Noh, kassellaan, kassellaan...

Niin vain onnistui kevätreissu pistämään PS3-plussajäsenyyden seurannankin sekaisin. Huhtikuun ilmaistarjonnasta Shift 2: Unleashed löytyykin jo fyysisenä kopiona mutta Shank 2 ja PS1-klassikko Silent Hill lämmittivät mieltä. Tänään oli myös viimeinen päivä napata virtuaalikokoelmiin Ubisoftin lupaavanoloinen I Am Alive 20% alennuksella ja tarjouksen uhriksihan sitä sitten päätyi. Alennusten psykologista voimaa ei käy kiistäminen vaikka jo nyt on selvää, että ajan löytäminen tuolle tulee olemaan ongelma.

Reissuväsymys alkaa olla takana ja on aika palata jupisemaan joutavia viihteestä. Tuliaisläjästä ensimmäisenä pelivuoronsa sai aika odotetusti Theatrhythm: Final Fantasy. Japanin 3DS:n alustustoimet olivat hivenen hämmentäviä mutta kyllä se tuttu alkuruutu sieltä viimein ponnahti esiin ja laite tuntuu pelaavan ihan mainiosti. Hyvä näin; Yodobashi Cameran takuuhuoltoon olisikin vähän turhan pitkä matka ^^;

Myös Theatrhythm hyppyyttää esiin jos jonkinlaista viestilootaa, joista Erkkikään ei ota selvää mutta intuitiolla ja silkalla luovalla arpomisella sain viimein kasaan neljän chibin FF-sankarin seurueen, joka pääsi rytmimellastamaan Final Fantasy -universumin upeaan musiikkimaailmaan. 25-vuotiasta pelisarjaa juhlistetaan sen osilla I-XIII, joista jokaisesta mukaan on valittu alku- ja loppumusiikkien lisäksi yksi taistelu-, kenttä- ja tapahtumakappale. Erikseen esiin kaivettaviakin taitaa olla vielä jokunen, sillä pelin sisäiseen jukeboxiin näyttäisi mahtuvan peräti 77 biisiä.

Rytmigenrelle ominaiseen tapaan peli on helppo omaksua. 3DS:n yläruutu on varattu peliohjeille, joita styluksella pyritään alaruudussa viemään kunnialla läpi. Erilaisia liikkeitä on käytännössä neljä; tavan napautus, pohjassa pitäminen, mutkittelevaa viivaa seuraaminen ja pieni vippaus nuolella osoitettuun suuntaan. Yksinkertainen setti, jolla kuitenkin saadaan aikaan ihan riittävän monipuolinen pelimekaniikka.

Tavallisen high score -metsästyksen ohessa kappaleiden soittamisesta nettoaa rytmipisteitä, joilla pelin "läpäisyn" lisäksi avautuu sekalaista lisäsisältöä; hahmo- ja hirviötaidetta söpöinä keräilykortteina omaan kansioonsa, soineita kappaleita em. jukeboxiin, videopätkiä jokaisesta pelistä, uusia piilotettuja sankareita pelattavaksi, jne. Lopputekstit tulivat vastaan jo viiden tunnin jälkeen mutta vaikka pelin voi sinänsä katsoakin läpipelatuksi, on oheislöydettävää taatusti vielä kymmeniksi tunneiksi.

Neljän hengen seikkailupoppoon idea ei vielä oikein auennut. Jokaisen suorituksen jälkeen hahmot tienaavat tuttuun JRPG-tyyliin kokemuspisteitä, tasoja ja uusia erikseen käyttöönotettavia taitoja. Kenttämusiikeissa noilla taitetaan osa matkasta vaikkapa chocobolla kun taas taistelumusiikeissa ne tuovat esiin sarjasta tuttuja summoneita. Kunkin pelin välianimaatioita esittelevissä tapahtumakappaleissa niillä taasen voi avata kappaletta sen verran pidemmälle, että pääsee näkemään edes vilaukselta niitä koskettavimpia ja kenties spoilaavimpia hetkiä.

Ainakin osa elleivät kaikki noista taidoista vaikuttavat kuitenkin alentavasti myös kappaleista saatuihin pisteisiin ja kun tekstistä ei ymmärrä höykäsen pöläystä, olen jättänyt nuo kokonaan huomiotta. Todennäköisesti hyvinkin keskeinen osa-alue kaiken mahdollisen avaamiseksi. Kahdeksassa tunnissa kaikki (tähän saakka löytyneet) kappaleet on nyt läpäisty sekä helpolla että normaalilla mutta vaikeaakin pitää vielä kokeilla.

Onko tuo nyt sitten hyvä? Noh... Niin no... Kyllä se omalla tavallaan on vaikkakaan ei ihan niin hyvä kuin olin olettanut. FF-sarjan musiikit ovat aina olleet todella kova sana. Hymyä korvissa ja palaa kurkussa on pukannut jo useampaankin otteeseen ja monet biisit ovat herättäneet palavan halun palata joidenkin lämmöllä muistamiensa osien pariin. Rytmipelinäkin Theatrhythm toimii, vaikka stylus vähän kyseenalainen kontrollitapa onkin. Liikkeet rekisteröityvät ihan riittävän napakasti ja useimpiin kappaleisiin on löydetty hyvä tasapaino reiluuden ja haastavuuden välillä.

Kaikesta tuosta huolimatta Theatrhythm tuntuu hivenen liian kevyeltä. Määrällisesti soitettavaa on toki kiitettävästi mutta jotenkin jo näin ensimmäisen päivän jälkeen tuntuu siltä, että kaikki on nähty jo nyt ja sen lopun kaivaminen esiin on aivan liian työlästä ja toisteista. Suunnitelmat hirveälle kasalle ladattavana lisäsisältönä julkaistavia kappaleita eivät lämmitä nekään. Silti pelistä kuitenkin nauttii ja on se tällaisenaankin pitkästä aikaa Final Fantasy, jossa noin pääsee käymään ihan oikeasti. Kuudes heinäkuuta tuo ilmestyy myös Eurooppaan, joten eiköhän siihen mennessä selviä, josko tuo pitäisi hommata vielä toistamiseenkin.

Päivän mittaan vilkaisin pikaisesti myös sen, oliko Wiin Zero: Tsukihame no Kamen hukkaostos vai ei. Konsolihan tunnetusti on aluelukittu sekin mutta juuri ennen matkaa lukaisin äärimmäisen mielenkiintoisen Kotaku-artikkelin siitä, kuinka fansub-scene toimii nykyään jopa peliviihteessä. Pelipiratismista olen kasvanut ulos jo iäisyys sitten mutta kun tarina kertoi, miten tuon selkäpiitä hyytävän pelisajan viimeisintä osaa voisi todellakin päästä pelaamaan alkuperäisellä pelilevyllä englanniksi, pitihän se napata matkalla kyytiin.

Prosessi sinänsä oli sekä kyseenalainen että vähintäänkin epämiellyttävä. Virittelin nurkissa pyörineelle SD-kortille jos jonkin sortin hämäräsoftaa ja iskin lopulta koko hoidon Wiihin toivoen parasta ja peläten pahinta. Sekalaista säätöä piisasi heikon ohjeistuksen myötä reilun tunnin verran mutta kyllä, alkuperäinen Zero lähti lopulta käyntiin ja englanniksi tekstitettynä o.O; Se on sitten ihan eri juttu, uskallanko tämän jälkeen enää koskaan viedä Wiitä verkkoon tai asentaa yhtäkään sen käyttispäivitystä mutta lopputulos on syvän kumarruksen arvoinen kaikille niille, joiden ansiota tuo oli.

Ja se oli jälleen siinä. Pilvinen ja tihkusateinen keli ei haitannut pätkän vertaa, koska oli aika palata takaisin Suomeen. Tyystin tavallinen paluumatka ja nyt kun tämän matkapäiväkirjankin on viimein saanut naputeltua, voi siirtyä hyvällä omallatunnolla normaaliin päiväjärjestykseen ja ennen kaikkea sukeltaa tuliaisten pariin :P~~~ Tokio on nyt nähty niin optimaalisessa ajankohdassa ja säässä, ettei tuonne ensi vuonna välttämättä enää tee edes mieli mutta koputetaan puuta nyt kuitenkin ;)

Viimeinen päivä koitti eilisen jälkeen ihan mukavissa tunnelmissa. Tokio oli kaluttu läpikotaisin eikä päivän ohjelmaan mahtunut enää kuin lopunkin matkakassan tehokas tuhlaaminen. Siihen oli tietysti vain yksi ainoa paikka mutta liikkeiden aukeamista odotellessa piipahdin aamulla Ichigayassa vilkaisemassa, josko sinne Pohjois-Korean ohjuskokeen varalta asemoiduista PAC3-laveteista olisi päässyt napsaisemaan pari kuvaa. Tähän kappaleeseen vain lisää sakuraa, koskapa nuo ohjuspatterit olivat niin syvällä puolustusministeriön tontilla, ettei sinne niin maan taatusti olisi ollut turistilla asiaa :D

Siispä Akihabaraan ja tyystin huoletta vihoviimeisetkin pennit menemään, pitäen toki huolta siitä, että seuraavana aamuna rahaa oli vielä matkalippuun lentokentälle ja jokuseen verovapaaseen ostokseen. Jälleen kerran täysin rento ja yllätyksetön päivä, joka kului kolmannella kerralla jo tyylipuhtaalla rutiinilla ^^;

Lounasaika oli vähällä olla pettymys. Olin jo aamulla spotannut ihan mukavanoloisen raflan ja valinnut sen lounasmainoksen kuudesta vaihtoehdosta herkullisimman näköisen. Puolitoista tuntia paikan avautumisen jälkeen oli kuitenkin yllätys todeta, että noista kuudesta vaihtoehdosta enää kahta oli tarjolla. Onnena onnettomuudessa pakkovalintani osoittautui kuitenkin mitä mehukkaimmaksi friteeratuksi kanaksi, joka riisin ja misokeiton kanssa toimi ihan mainiona viimeisenä ateriana.

Reissun viimeisiin ostoksiin mahtui vähän sitä sun tätä. DS:lle Gyakuten Genji -erikoisversio (aka Ace Attorney Investigations), PSP:lle Parodius Portable, Wiille Zero: Tsukihami no Kamen (aka Fatal Frame 4), PS3:lle One Piece: Kaizoku Musou (julkaistaan täälläkin vuoden loppuun mennessä) ja 3DS:lle Senran Kagura: Shoujotachi no Shinei. Näiden(kin) kimppuun pääsee, kunhan tämän matkapäiväkirjan naputtelu on valmis ;)

Mitä opin tänään: Jos äkkäät hyvän lounaspaikan, ole siellä heti sen auetessa. Parhaat lounasvaihtoehdot tuntuvat usein loppuvan heti kättelyssä.

Säätäysosuma! Lempeä eteläinen ilmavirtaus toi Tokion jo muutenkin miellyttävään kevätsäähän vielä vähän lämpöä lisää ja päivälämpötilaksi luvattiin helteiset 23°C. T-paitakeli jos mikä! Toisaalta sen minkä säässä voittaa, sen joukkoliikenteessä ilmeisesti häviää. Metrolla Kayabachosta Shinjukuun vie yleensä noin viitisentoista minuuttia mutta ilmeisesti jonkin sortin konerikko reitillä pakotti metron odottelemaan asemien välillä siinä määrin tiuhaan, että matka-aika tuplaantui. Kiirettähän minulla ei toki ollut mutta sanotaan nyt vaikka näin, ettei maan alla odottelu järistysherkällä alueella nyt mitään erityisen mukavaakaan ole. Perille kuitenkin päästiin.

Tämän päivän ohjelman aloitti Shinjuku Gyoen – massiivinen 58 hehtaarin puisto, jonka pitäisi olla paras mahdollinen mesta kirsikankukkien ihastelulle. Tällä kertaa hype ei ollut väärässä ja näkymät olivat aivan käsittämättömän komeita! Yli tuhat kirsikkapuuta ja kaksitoista eri lajiketta takasivat uskomattoman monipuolisen väriloiston, jonka keskellä käveleminen oli parhaimmillaan puhdasta taikaa. Täällä jos ei hanamituristi käy niin linnaan pitäisi passittaa!

Toki tuohon hehtaarimäärään mahtui kosolti myös komeaa maisemointia, vanhoja teetupia, idyllisiä lammikoita, huolella ja rakkaudella trimmattuja mäntyjä, varjoisia metsiköitä ja komeita kukkaistutuksia. Aamuaikaan väkeä ei ollut liikkeellä vielä kovinkaan paljoa mutta täällä sillä ei olisi ollut mitään väliä. Tilaa oli vaikka kuinka paljon ja siinä missä Koishikawa Korakuen on ihastuttavan pieni, on Shinjuku Gyoen ihastuttavan suuri. Ja hinta kaikelle tälle? 200 jeniä. Reissun heittämällä paras diili!

Puolenpäivän tietämillä lounaalle ja kun hyvä paikka on kerran löytynyt, mitäpä sitä turhia kikkailemaan. Siispä takaisin viime tiistain kiinalaispaikkaan Kabukichossa. Tällä kertaa vaikeusastetta oli nostettu, koska lounasmenussa ei ollut edes kuvia mutta jos väliltä A-E pitää valita niin suosittelen B:tä :D Tyystin arvalla suoritettu tilaus toi eteen sopivan täyttävän ja erittäin makoisan aterian, jonka jälkeen uskaltauduin poistumaan himpun verran kauemmaksi Tokiosta.

Tavoitteena oli päästä vajaan parinkymmenen kilometrin päähän Mitakaan mutta aamun joukkoliikennekirous istui yhä olkapäällä. Shinjukun isolla asemalla sinne vievä JR:n Chuo-linja löytyi vielä mitenkuten vaivatta mutta junaa ei näkynyt eikä kuulunut. Laiturin infotaulu ei todennut edes englanniksi mitään muuta kuin että Mitakaan voisi päästä ja kun muutkin näyttivät odottelevan, niin odottelin minäkin. Jotainhan siellä aina silloin tällöin japaniksi kuuluteltiin mutta mitäpä minä mistään ymmärrän. Puolen tunnin jälkeen tulin siihen tulokseen, että nuo kuulutukset todellakin pyrkivät kertomaan jotain nimenomaan minun junastani. Lopulta kyllästyin ja siirryin Chuon paikallislinjan laiturilta rapid-linjan laiturille ja kaksi minuuttia myöhemmin olinkin jo matkalla. Jee.

Tuossahan tuo matkan pääpiste jo tulikin ilmi, eli kohteena oli jokaisen animefanin pyhiinvaelluspaikka, Ghibli-museo. Reilun kilometrin matkan olisi voinut taittaa myös Ghibli-henkisellä bussilla mutta koska sää oli silkkaa parhautta, suuntasin sinne hyvinkin mielelläni jalan. Vaikkei tuon kauemmaksi Tokiosta ollut tullutkaan, oli maisemanvaihdos aika häkellyttävä. Mitaka suorastaan henki uneliaan seesteistä esikaupunki-ilmapiiriä eikä rakennusten kerroskorkeus juuri kolmea ylittänyt.

Lipun hommaaminen tuonne Ghiblin museoon kannattaa muuten hoitaa hyvissä ajoin, mielellään jo matkanjärjestäjän kautta. Japanissa niitä saa vain Lawson-kauppaketjun lippuautomaateista ja sielläkin käyntipäivä ja -aika on määritettävä kahden tunnin tarkkuudella. Automaatit eivät opasta englanniksi pätkän vertaa ja jokaiselle kahden tunnin jaksolle on ilmeisesti 200 hengen raja. Oman lippuni lunastin tyhmänä vasta viime perjantaina ja vain hillittömällä munkilla löysin tälle päivälle yhden iltapäiväajan, jota ei oltu vielä loppuunmyyty. Sittenkin lippu olisi jäänyt saamatta ilman alkeellista kielitaitoa ja ystävällisen Lawson-myyjän suosiollista avustusta. Vaikka tuuria olikin matkassa, ei siis näin.

Mutta siis niin. Ghiblin ja Hayao Miyazakin keskeisyyttä en ala tässä sen kummemmin avaamaan. Eivätköhän kaikki tiedä, mistä on kyse ja jos eivät tiedä, unohtakaa koko juttu. Museon sisätiloissa oli kuvauskielto, joten viimeiset kuvat tuli räpsittyä sen sisäänkäynniltä. Tämän satumaailman sisältöäkään en sen kummemin lähde spoilaamaan mutta jos aamuinen sakura oli taikaa, tämä oli sitä vähän vielä enemmän! Ghiblileffojen henki tuli enemmän kuin iholle ja upeaa sisältöä riitti niin lapsille kuin lapsenmielisillekin.

Museon kattopuutarhan Laputa-robotti oli ulkoilmassa luonnollisesti vapaata kuvausriistaa, joskin osoittautui kovin haastavaksi saada siitä otos hetkellä, jolloin lukuisat kanssaturistit eivät olisi vuoronperään käyneet poseeraamassa sen vierellä. Samanlaisen kuvan nyt tietysti löytää vaikka googlaamalla mutta tämä on minun :P Museon matkamuistomyymälässä oli hirveä ryysis ja Ghibli-kamaa halvasta kovinkin hintavaan. Itse suosin ensiksimainittua ja selvisin ulos pelkällä päheällä Nausicaä-jääkaappimagneetilla ja museota esittelevällä postikorttisarjalla.

Huikea päivä, jota juhlistin Kayabachossa vielä visiitillä vanhaan kunnon Brozersiin. Taatusti epäterveellinen munapekonihampurilainen lisukkeiden ja (muka)tulisen chilikastikkeen kanssa oli mitä mainioin lopetus sekä tälle päivälle että loppuaan kovaa vauhtia lähestyvälle matkalle.

Mitä opin tänään: Jos mitään joukkoliikennevälinettä Tokiossa ei kuulu kymmenen minuutin sisään, jotain on aivan taatusti pielessä.

Eipä sitä kirsikankukintaa Tokiossa tarvitse mitenkään erikseen lähteä etsimään. Puita on istutettu vähän joka puolelle kaupunkia, joten valkeaa ja pinkkiä voi bongata miltei kaikkialta. Niin myös Ginzassa, jonne lähdin viettämään jälleen yhtä kirkasta päivää ilman sen suurempia suunnitelmia. Säätuuri jatkui ja tämäkin päivä oli kirkas, lämmin ja keväinen.

Huippukallis Ginza on taas niitä alueita, jotka tuli nähtyä oikeastaan jo ensimmäisellä kerralla ja joissa ei ole oikeastaan mitään tekemistä. Taka-ajatuksena olikin lähinnä päästä yakitori-lounastamaan edellisen reissun maanmainiossa Toriginissa. Tällä kertaa annos oli hieman maltillisempi mutta edelleen mitä maittavin.

Tuolta matka jatkui metrolla Tokion asemalle. Toisessa maailmansodassa maan tasalle pommitetun asemarakennuksen restaurointi oli edennyt vuoden aikana ripeästi ja vaikka työtä vieläkin näyttää olevan edessä, alkaa rakennus jo hiljalleen kuoriutua suojahupustaan. Sisätiloihin ei edelleenkään ole asiaa mutta aseman ympärillä on kosolti suunnitelmia niidenkin varalle. Hieno projekti varsinkin keskellä moderneja pilvenpiirtäjiä.

Keisarillisiin puutarhoihin ei tällä kertaa jaksanut tutustua, joten tallustelin kaikessa rauhassa palatsin reunamia pitkin kohti Chidorigafuchin kovasti suositeltua hanamipistettä. Siellä sadat kirsikkapuut reunustavat vanhoja vallihautoja ja näkymän olisi pitänyt varsinkin ilta-aikaan olla valaistuksen vuoksi huikea. Läheisen Yasukunin pyhätön liepeillä olisi pitänyt olla mainosten mukaan myös lukuisia ruokakojuja. Lopputulos oli kuitenkin pettymys. Ruokakojuja oli kaksi – jäätelöä ja kuumia pähkinöitä – ja iltavalaistus kovin vaatimaton. Noh, päiväsaikaan ihan komeaa sakuraa kuitenkin.

Mitä opin tänään: Anteeksi vain mutta Chidorigafuchi taitaa olla vähän yliarvostettu.

Viimeinkin! Ennusteiden mukaan tämän viikonlopun olisi pitänyt olla se paras mahdollinen hetki nauttia hanamista, joten aamusta aikaisin liikkeelle ja suunnaksi yksi Tokion parhaimmista paikoista moiselle ajanvietteelle – Uenon yli tuhannen kirsikkapuun puisto. Sää helli edelleen ja vaikka olin liikenteessä jo hyvissä ajoin, oli puistossa jo kosolti väkeä. Parhaimpia hanamipaikkoja oli varattu makuupussien perusteella jo eilisillasta saakka ja syystäkin. Puiston pääkuja oli yhtä valkeaa merta eivätkä harrastelijakuvat millään voi tuoda sille riittävää oikeutta. En yhtään ihmettele, että tokiolaiset menevät tästä ajasta sekaisin. Aivan helkkarin siistiä!

Tunnelma oli huikea. Paikalliset loikoilivat pressuillaan syöden, juoden, korttipelejä pelaillen, ystävien seurasta nauttien ja kevättä hengittäen. Vaikka porukkaa piisasi, ei häiritsevää meteliä ollut nimeksikään. Vain sellaista sivistynyttä, känniääliöistä vapaata ilonpitoa, jota arvosti todella. Puiston ruokakujalla lukuisat pienet kojut tarjoilivat markkinaherkkuja paahdetusta maissista kaloihin tikun nokassa ja aivan taivaallisen hyviä, vastagrillattuja ja sopivasti suolattuja possu- ja kanavartaita.

Useamman tunnin kaikesta tästä juopuneena päätin piipahtaa läheisessä luonnontieteellisessä museossa, joka vähäisestä englanninkielisyydestään huolimatta oli ihan vinkeä ja halpa (600 jeniä) paikka. Fysiikkaa ja biologiaa oli ahdettu peräti kuuteen laajaan kerrokseen ja päälle isketty vielä söpö kattopuutarhakin. Löytyi dinosauruksia, meteoriitteja, toisen maailmansodan aikainen hävittäjä, vanhoja koneita ja sadoittain ellei jopa tuhansittain täytettyjä eläimiä. Erittäin mainio vierailukohde, vaikka suurin osa menikin lukutaidottomana ainakin osittain ohi.

Tuolta sitten historialliseen Asakusaan selvittämään, millaista hanamia Sumidan puistossa vietetään. Henkeäsalpaavaa sakuraa sielläkin niin maan joka puolella ja bonuksena komea taikorumpuesitys, jossa yoisho-huudot raikasivat ja Japanin kulttuuri tuli lähemmäksi kuin kenties koskaan aikaisemmin. Iltapäivään mennessä ongelmaksi muodostui lähinnä väkimäärä, joka alkoi hipoa käsityskyvyn ylärajoja. Sumidasta Asakusan Kaminarimon-portille ei ole kuin pari korttelia mutta hirveässä ruuhkassa senkin taittamiseen meni puolisen tuntia.

Koska viiden sentin askelien ottaminen oli stressaavaa, tuskaista ja hidasta, päätin jättää Asakusan suosiolla muille turisteilla ja palata takaisin Uenoon. Olisi tosin pitänyt arvata, ettei tilanne välttämättä ole parempi sielläkään ja näinhän se sitten olikin. Ei mitään käsitystä montako tuhatta ihmistä alueella pyöri mutta paljon meitä oli! Hitaasti onnistuin kuitenkin valumaan kohti ruokakujaa, jossa nautin vielä vähän noita helkkarin hyviä vartaita ennen kuin jatkoin samanlaista hidasta valumista kohti kotipesää. Pirun hieno päivä!

Mitä opin tänään: Helvetillisestä ruuhkasta huolimatta (tai kenties jopa sen takia) Tokion hanami on taatusti kannattava kokemus!

Eipä oikeastaan mitään uutta. Edelleen kaunista säätä ja jalat aivan pirun kipeät. Seuraavalla kerralla muistan kyllä napata mukaan askel- tai matkamittarin ihan silkasta mielenkiinnosta. Oikeastaan lähestulkoon kaikki Tokion mielenkiintoiset mestat oli nyt jo kartoitettu, joten päätin viettää täydellisen laiskottelupäivän siellä, missä se on mukavinta. Takaisin Akihabaraan siis. Muutamana edellisenä päivänä rahaa ei ollut kulunut juuri nimeksikään, joten maltillista shoppailuakin uskalsi taas harrastaa.

Edellisellä kerralla olin äkännyt tavaratalojen alekoreista jo pari löytöä, jotka uskoin pystyväni tänään noukkimaan kyytiin mutta pettymyshän se oli, kun joku toinen oli jo ehtinyt ensin. Pöh. Järin kauaa lompakon tyhjentäminen ei tänäänkään kestänyt mutta onneksi lounaaksi nautittu äyriäistempura oli aivan järkyttävän kokoinen jööti, jolla pärjäsi mainiosti koko loppupäivän.

Päivän ostoksiin mahtui pari ihan mukavaa löytöä. Erään sivukadun käytettyjen pelien liikkeestä löytyi Gyakuten Saiban: Yomigaeru Gyakutenin (tuttavallisemmin Phoenix Wright: Ace Attorney) DS-erikoisversio, jossa on pelin lisäksi mukana myös soundtrack, manga ja hupaisa Vastalause! -stylus. Toisen yllätyksen tarjosi PSP:n ensimmäinen Taiko no Tatsujin Portable, jota jo edellisellä reissulla etsiskelin mutta en mistään löytänyt. PSP:n Hatsune Miku: Project Diva Extend bonus-CD:llä oli tietysti aivan päivänselvä ostos, minkä lisäksi saatan viimein innostua jopa Move-pelaamisesta, kiitos PS3:n pikkutuhman raideräiskinnän, Galgunin :P

Mitä opin tänään: Pelishoppailu Akibassa on taitolaji. Pelkkä hintavertailu ei riitä vaan pitäisi lisäksi pystyä arvioimaan, mikä on napattava mukaan heti ja mikä joutaa odottaa tuonnemmaksikin.

Ja taas mitä kaunein, pilvettömin päivä. Melkoista tuuria! Aamulla muistin, mitä Odaibassa ei tullut käytyä katsomassa, joten sinnepä siis ja Diver Cityn kulmallehan se oli pystytetty. Kolme vuotta sitten Japani juhlisti klassisen Mobile Suit Gundam -animen kolmekymmenvuotista taivalta rakentamalla "aidon" kokoisen, 18-metrisen RX-78-2-patsaan. Tänä keväänä tuo monumentti oli palannut katukuvaan ja... Noh... Wau! Tuota kummempaa asiaa Odaibassa ei tosin enää ollutkaan. Pyörähdin tosin Venus Fortissa katsomassa, olisiko Toyotan historia-autotalli muuttunut vuoden mittaan mutta eipä juuri. Ehkä pari uutta ajokkia ja vanhojen paikkaa vähän vaihdeltu.

Seuraavaksi Ebisuun, jossa lounaspaikaksi valikoitui jenkkihenkinen, tupaten täynnä oleva Hummingbird's Hill. Paikassa olisi ollut tarjolla ihan lupaavanoloisia hampurilaisia mutta lounaslistalla oli vain kaksi annosta ja niistäkin toinen jo loppuunmyyty. Eipä auttanut kuin tyytyä tuhtiin possuburritoon ranskalaisilla ja jälkiruokakahvilla. Toisaalta ihan passelia vaihtelua yleensä niin riisi- ja nuudelivoittoisille lounaille.

Ebisussa sijaitsi myös Yebisun olutmuseo, joka "tietenkin" piti käydä vilkaisemassa. Hupaisa pieni paikka, joka kertoi 1890-luvulla perustetun Yebisu-bissen historian. Näytillä oli vanhoja pulloja, mainoksia, vahamalleja historiallisista olutnaposteltavista ja hauskana yksityiskohtana jopa manga-sarjakuvia, joissa olutmerkki on esiintynyt :D Toki paikassa oli myös maistelutila, jonne pystyi ostamaan automaatista 400 jenin Yebisu-kolikkoja, jotka sai vaihdettua baaritiskillä tuoppeihin ja snackseihin. Aidosti ihan vain parin jälkeen olikin taas aika haahuilla muualle.

Roppongi Hillsillä oli äärimmäisen lokoisaa ihan vain paistatella päivää ja nauttia olostaan. Tuon voi tietysti lukea myös niin, että jalat alkoivat taas kerran olla kokolailla finaalissa :P Päivän mittaan ei tapahtunut oikeastaan mitään mainitsemisen arvoista, joten skipataan illalliseen. Roppongin pääkadun varrelta löytyi mukavanoloinen sushiravintola, jonka eksoottisesta valikoimasta ei taaskaan tunnistanut juuri muuta kuin tonnikalan. Monipuolinen ja miellyttävän vivahteikas ateria sivusalaatteineen misokeittoineen kaikkineen.

Kotia kohti suuntasin illalla Daimonin aseman kautta, jotta pääsisin napsimaan muutaman iltakuvan Hamamatsuchon Seaside Top -näköalapisteestä käsin ja... Noh... Wau toistamiseen!

Mitä opin tänään: Tokio rokkaa!

Näin nopeasti se sää sitten muuttuu. Aurinko killitti pilvettömältä taivaalta ja eilisestä myräkästä muistuttivat ainoastaan isot läjät hylättyjä, rikkinäisiä sateenvarjoja vähän siellä sun täällä. Aamu alkoi huristelemalla metrolla pieneen mutta idylliseen Koishikawa Korakueniin, jonka kirsikkapuiden piti olla hieman muita aikaisemmin kukkivaa lajiketta. Ja sieltähän sitä ensimmäistä kunnon sakuraa sitten löytyikin. Sadat kukat hehkuivat täydellisen vaaleanpunaisessa loistossa ja puisto noin muutenkin oli aivan yhtä viehättävä kuin edelliselläkin kerralla.

Aikani luontoa muiden turistien kanssa ihasteltuani suuntasin oikeastaan siihen viimeiseen merkittävämpään kaupunginosaan, joka viimeksi jäi väliin. Ikebukuro on Akihabaran ohessa toinen otakukulttuurin keskipiste, joskin se tuntui keskittyvän enemmänkin animeen, mangaan ja cossaukseen kuin pelaamiseen. Ei mennyt kauaa huomata, että kyseessä on Tokion toiseksi suurin asema, koskapa uloskäyntejäkin löytyi rapsakat 43. Onneksi viitoitus pelaa, joten suunta kohti viidestä rakennuksesta koostuvaa ostoskeskushelvettiä, Sunshine Cityä.

Noilla paikkein sijaitsee myös Toyotan muistaakseni viisikerroksinen näyttelytila, jossa luonnollisesti piti piipahtaa sexyä kasikutosta kuolaamassa. Automalleja oli näytillä kymmenittäin ja mesta oli todella tyylikäs. Siisteihin univormuihin pukeutuneet työntekijät pysyttäytyivät kohteliaasti taustalla ja ylimmässä kerroksessa automaattiflyygeli soitti rauhoittavaa tunnelmamusiikkia. Pelaamaankin pääsi, kiitos parin Gran Turismo 5 -pisteen. Myös erilaisia ajonvakautusjärjestelmiä pystyi testaamaan simulaattorissa, jossa ajeltiin vaihtelevissa sääolosuhteissa pitkin vuoristoteitä. Siistiä.

Autopornon jälkeen vatsa muistutti lounasajasta. Valikoin lafkaksi varsin suositun oloisen pikaruokalan, jossa ramen-annos maksettiin ulkopuolella sijaitsevaan automaattiin, jonka sylkemillä poleteilla sai sitten tiskillä annoksensa. Nälkä oli sen verran huima, että valitsin keitetyllä munalla varustetun ramenin täytteeksi vielä extra-annoksen possua. Hivenen moista komboa ihmettelivät mutta kielimuuri esti tehokkaasti ymmärtämästä, mikä siinä nyt muka olisi ollut omituista. Annos toki oli varsin kookas mutta kaikki meni ja nälkä lähti.

Seuraavaksi etsimään Sunshine Cityn akvaariota, jonne johtaville hisseillekin oli järkyttävä 15 minuutin mittainen jono. Näytti sen verran tuskaiselta, että peruin päätökseni ja pyöriskelin seuraavat pari tuntia Ikebukuron keskustassa ihan vaan idlaillen ja animekauppoja koluten. Sunshine Cityssä oli tarjolla myös tahatonta komiikkaa, kun jokin ilmeisen suosittu seitsenhenkinen tyttöryhmä lauleskeli ostoskeskuksen alimmassa kerroksessa. Ei siinä muuta mutta esityksen jälkeen faneille järjestetty kättelytilaisuus sai nauramaan, kun henkilökunnan piti väkisin kiskoa haltioituneimpia nuoria miehiä irti nättien tyttöjen edestä, jotta jono olisi liikkunut yhtään mihinkään :D

Jonoista puheenollen se akvaarion hisseille johtava oli tällä välin kummasti kadonnut. Hienompi homma, joskin hissimatkan jälkeen lipputiskille sai odotella vielä viitisen minuuttia. Enpä olisi uskonut, että keskellä arkipäivää tuonne olisi ollut niinkin kova ryysis mutta tässä vaiheessa ei enää viitsinyt kääntyä takaisinkaan. 1,800 jenin pääsylippu oli kyllä todella kallis mutta itse akvaario lähestulkoon sen arvoinen. Kaloja, rapuja, merihevosia, hylkeitä, kilpikonnia, merileijonia, pelikaaneja, iso läjä pingviinejä ja ties mitä. Kaikki tämä ahdettuna keskelle kaupunkia ostoskeskuksen kymmenenteen kerrokseen o.O; Tokio ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä.

Loppupäivä menikin sitten ns. elokuvissa. Segan kuusikerroksiseen pelihalliin oli nimittäin tungettu vimpan päälle hienoa viihdettä. Yhtenä erikoisuutena oli jokin nopeatempoinen 3D-mechataistelu, jossa pelaajat astuivat tyystin ulkomaailmalta suljettuihin podeihin. Ulkopuoliset pystyivät seuraamaan pelin etenemistä tilanneruudulta, joka näytti sekä joukkueiden etenemistä isolla kartalla että pelikuvaa aina jonkun sattumanvaraisesti valitun osanottajan näkövinkkelistä. Pelin jälkeenkin tarjoiltiin vielä uusintoja kiivaimmista hetkistä. Massiivista.

Kaksin verroin siistimpää oli kuitenkin Hatsune Miku arcade. Myös sen pisteillä aina jonkun pelaamista streamattiin jättinäytölle, jonka eteen ladotuilla pehmeillä penkeillä suorituksista pystyi nautiskelemaan varsin lokoisasti. Ilmeisesti peli tuki myös jonkinlaista muistikorttisysteemiä, sillä pelaajat pystyivät omien tulostensa seuraamisen lisäksi avaamaan uusia soitettavia kappaleita ja esiintymisasuja aivan kuten konsoleillakin. Luonnollisesti tuonne tultiin brassailemaan taivaallisilla rytmipelitaidoilla, joten suorituksetkin olivat sen mukaisia. Tällä kertaa pänni kaksin verroin pahemmin, ettei kuvaamista sallittu ja että pelihallien yleinen kakofonia peitti musiikin aika tehokkaasti alleen.

Ilta oli jo pitkällä, kun palailin takaisin Kayabachoon. Siellä piti olla rafla, josta sai yakitoria ja jossa olisi englanninkielinen ruokalista mutta eipä ollut sitten kumpaakaan. Minkään tilaaminen meni vähintäänkin vaikeaksi, joten jouduin tyytymään tarjoilijattaren ehdotukseen kanasta. Lopputulos oli varsin laimea läjä salaattia ja friteerattuja kanapaloja sitruunaviipaleen kera. Friteeraus Japanissa on tosin huomattavasti kevyempää ja maistuvampaa kuin vaikka nyt sitten mäkkärin nugeteissa mutta eipä tuo ateria kovinkaan kummoinen ollut. Alkupaloiksi tarjoiltu pieni annos tofua, sieniä ja sipuliakin maistui paremmin. Noh, aina ei voi onnistua.

Mitä opin tänään: Jos yrität vierailla missään näennäisen hiljaiseen aikaan, on enemmän kuin todennäköistä, että gaziljoona tokiolaista on saanut saman idean.

Aamu-uutisista kävi nopeasti selväksi, että tästä tulisi hyvin lyhyt päivä. Koko Japania oli lähestymässä sellainen myrskyrintama, ettei mitään rajaa. Eipä tuo juuri haitannut, koska moista herkkua oli luvassa vasta iltapäiväksi eikä kipeillä jaloilla olisi enää yhtään täysimittaista päivää jaksanutkaan. Eipä silti, olin jo ehtinyt mokata oikein kunnolla. Pari pitkää päivää kirkkaassa auringonpaisteessa oli saanut niin nenään kuin klaniinkin aavistuksen hehkeää punakkuutta ja kirpeää kihelmöintiä, joka ajan myötä todennäköisesti vain pahenisi. Arvatkaapa vaan, oliko mukana minkäänlaista päähinettä.

Eipä hätää. Shinjukun asema on käytännössä ympäröity suurilla tavarataloilla, joten sinnepä siis hattua hankkimaan. Ajoitus ei olisi voinut olla parempi jälleen yhdelle hyvin hämmentävälle kokemukselle. Shinjukun vanhimpiin kauppaketjuihin kuuluva Isetan avautui kymmeneltä ja herra paratkoon mitä ovien takana odottikaan. Myyjät olivat siistissä rivissä tiskiensä edessä ja toivottivat syvällä kumarruksella ja kiitoksella aamun ihan jokaisen asiakkaan tervetulleeksi ostoksille o.O; Vähintäänkin vaivaannuttavaa mutta myös äärimmäisen vaikuttavaa ja taatusti kokemisen arvoinen tilanne.

Seitsemänteen kerrokseen kavuttuani olin nyökytellyt häkeltyneitä kiitoksia varmaan viidellekymmennelle myyjälle ja ihmetellyt samalla, missä miestenosasto ylipäätään luuraa. Leuka loksahti toistamiseen lattiaan, kun ylimmästä kerroksesta löytyi viitta "tätä käytävää miesten rakennukseen." Että näin sitten Tokion tavarataloissa – molemmille sukupuolille ihan omat dedikoidut rakennuksensa. Ei helvetti :D

Sopivaa pipaa etsiessä kävi pian myös selväksi, ettei paikka todellakaan ollut mikään Anttila vaan enemmänkin Stockmann. Luulin aina, että iso raha pyörii vain Ginzassa mutta asialliselle vaatetukselle löytyy huikeaa hintalappua näköjään muualtakin. Järkevä ihminen tietysti shoppailisi kaikessa rauhassa vähän siellä sun täällä mutta koska a) vihaan vaateostoksia, b) paikka oli oikeasti cool ja c) löysin lopulta ihan siistin mallin, päädyin investoimaan siihen lähes koko päiväbudjettini. Matkustipa edes pää tästä eteenpäin tyylillä.

Pilveä pukkasi jo taivaalle, joten suunnistin pikaiselle lounaalle johonkin Kabukichon kiinalaispaikkaan. Tuuria oli taas matkassa, koskapa lihainen nuudelikeitto parilla palalla jotain tyystin tunnistamatonta maittoi hyvin. Tarjoilija huomautti annoksen olevan tulinen mutta koska japanilainen maku tuntuu olevan hyvinkin hillittyä, tarkoitti tuo tulisuus länsimaiselle turistille lähinnä miellyttävän mausteista kokemusta.

Myöhemmin lukaisin netistä, että näihin aikoihin vaivaiset kolmisenkymmentä kilometriä kauempana olisi tapahtunut 4.9 richterin maanjäristys. Tuosta ymmärsi kuitenkin magnitudien eksponentiaalisen kasvun aika hyvin, koska mitään en huomannut.

Aterian jälkeen kiiruusti takaisin hotellille ja jälleen kerran hyvällä ajoituksella. Ei kestänyt kauaakaan, kun sää muuttui jopa tuloaamua paskemmaksi. Vettä riitti ja ilkeät tuulenpuuskat ravisuttivat jopa rakennuksia. Loppupäivä kului tyystin TV:n ääressä menoa ihmetellen. Jossain päin Japania tuuli oli heilauttanut rekkoja kyljelleen, vettä tulvi kauppoihin ja uutiset herkuttelivat kuvilla kymmenistä poloisista tokiolaisista, jotka yrittivät epätoivoisesti pitää itseään kuivana myräkässä, joka pahimmillaan repi muovitkin irti sateenvarjoista. Tyystin hullu keli, jota tosin oli ihan viihdyttävää seurata sisätiloista.

Mitä opin tänään: Kunnioita aina säätä. Se voi muuttua silmänräpäyksessä ja jos siihen ei ole varautunut, on ruhtinaallisesti kusessa.

Tämän pidemmälle otakun itsehillintä ei sitten riittänytkään. Aamiainen naamaan ja Akihabaraan. Kuten myöhemmin kävi ilmi, virheliike jos mikä. Päivän ohjelmassa ei tietenkään ollut mitään muuta kuin pelihalleja, shoppailua ja häpeilemättömästä animehengestä nauttimista. Isoja mainoksia, kovaäänisistä raikaavaa j-poppia ja kanssaotakuja pilvin pimein. Ei kuitenkaan heti aamusta, koska liikkeiden avautumista piti odotella taas sinne yhdentoista kieppeille.

Vanhoja perinteitä kunnioittaen päädyin siis tepastelemaan ensin Kanda Myojinin pyhätölle sen usein mangahenkisiä rukoustauluja ihastelemaan. Paria hassua poikkeusta lukuunottamatta niiden taso ei tällä kertaa ollut mitenkään päätähuimaava mutta toisaalta pyhätön pihalle oli pystytetty varsin hieno minivuori vesiputouksineen kaikkineen. Tiedä sitten mitä sen oli tarkoitus symboloida tai kunnioittaa mutta jausa uudistus joka tapauksessa.

Ja sitten olikin aika siirtyä tositoimiin. Useampi tunti vilahti taas kuin silmissä, kun ravasin läpi Akiban pelikauppoja, tein hintavertailuja, syyllistyin heräteostoksiin, yritin onneani UFO catchereiden kanssa (ei mitään jakoa...), kolikkopelailin retropelejä, hämmästelin musiikkipelivirtuooseja, joista kaikkein kovimmilla Taiko no Tatsujin -rummuttajilla oli jopa omat kepit mukana, jne. jne. Todella sääli, ettei käytännössä missään sisätiloissa saanut kuvata.

Iltapäivään mennessä päiväbudjetti olikin sitten jo tyystin säpäleinä. Henkinen minäni läiski itseään poskille moisesta typeryydestä ja pakotti siirtymään muualle ennen kuin isompaa vahinkoa pääsisi tapahtumaan. Köyhänä ja kipeänä siirryin Shiodomeen, joka on vähän uudempaa Tokiota mutta täynnä oikeastaan vain massiivisia pilvenpiirtäjiä, toimistorakennuksia ja hotelleja. Lukuisat tietyöt ja rakennusprojektit tekivät siellä liikkumisesta hieman hämäävää mutta pienen harhailun jälkeen löysin etsimäni.

Kohteena oli Hama Rikyun laaja maisemapuutarha, jonne avautui pääsy inhimillisellä 300 jenillä. Oli itse asiassa varsin viehättävä paikka, jonka läpikotaiseen koluamiseen meni helposti tunnin verran. Kirsikkapuita ei juuri ollut ja niiden harvojenkin kukista vasta kourallinen oli avautunut. Valtava keltainen kukkaniitty huokui kuitenkin puhdasta kevättä ja noin yleisestikin mestan maisemointi oli mäntyistutuksineen ja tekokukkuloineen taidokasta. Taas yksi komea, hengittävä keidas keskellä betoniviidakkoa.

Tuolta sitten illan hämärtyessä Yurikamome-automaattijunalla Odaibaan, jossa päädyin kokeilemaan vaihteeksi korealaista sapuskaa. Tulikuumana poriseva pata paikallista muhennosta kätki sisäänsä sekalaisen kokoelman juureksia, lihaa ja jopa yhden jättikatkaravun. Ehkä vähän mitäänsanomattoman näköinen annos mutta aivan helkkarin hyvää ja yllättävänkin täyttävää. Pöydän keskellä olevalla grillillä olisi voinut valmistaa itselleen myös yakinikua mutta se olisi ollut tälle poloiselle jo turhan tyyristä lystiä.

Ruokahetken jälkeen olikin sitten aika alkaa taittamaan matkaa kohti kotipesää. Hetkeksi piti kuitenkin jäädä ihastelemaan Tokionlahden ylittävää Rainbow Bridgeä, joka hillityssä iltavalaistuksessaan oli itse asiassa ihan siisti näky. Jokin muukin syy Odaibaan saapumiselle toki oli mutta enpä sitä tuossa enää muistanut ja toisaalta kahden päivän aikana oli tullut taitettua jo niin reippaasti kilometrejä, että jalat huusivat armoa.

Ja mihinkä sitä rahaa sitten paloi? Nintendon pirullinen suunnittelupäätös tehdä 3DS:stä aluelukittu johti nyt sitten siihen, että olin pakotettu hankkimaan myös sen japaniversion. Siitä puolestaan pitää syyttää Segaa, jonka Hatsune Miku and Future Stars: Project Mirai ei niin maan taatusti tule muiden Miku-pelien tapaan koskaan näkemään päivänvaloa tämän maan ulkopuolella. Niinpä oli ihan yksi ja sama ostaa siitä se tujuin erikoisversio jos jonkin sortin lisäsälällä. Square Enixin Theatrhythm: Final Fantasy tulee kyllä kesällä Eurooppaan mutta pääseepähän sitäkin takomaan edes vähän etuajassa. PS3:lle puolestaan vanha, Euroopan missannut savannivalokuvauspeli Afrika ja vain Japanissa julkaistu erikoispainos Ico/Shadow of the Colossus -kombosta.

Mitä opin tänään: Jätä shoppailu suosiolla matkan loppupuolelle. On aivan helvetin typerää siirtyä tuhlausmoodiin ja kantaa koko loppumatka huolta siitä, miten matkakassa tulee riittämään.

Kun pahimmat ärrimurrit oli nukuttu pois, alkoi kaikki näyttää valoisammalta. Hotellin aamiainen oli pieni mutta maittava. Vastaleivottua oli tarjolla useampaakin sorttia ja kahvi vähintäänkin kelvollista. En tosin vieläkään ymmärrä japanilaisten mieltymystä syödä aamiaisella myös misokeittoa ja (ilmeisesti) italiansalaattia mutta samapa tuo. Tämän länsimaisen turistin vatsa oli pian täysi ja seikkailu valmis alkamaan. Ja mikä nottei – keli oli upea auringon paistaessa lähes peilikirkkaalta taivaalta eikä tuulikaan enää kiusannut. Parhautta!

Viime matkalla Shibuyassa satoi kaatamalla, joten päätin ottaa vahingon samoin tein takaisin. Pasmo-matkakortille ladattu valuutta ei ollut vajaan vuoden aikana mennyt miksikään ja metroliikenne pelasi tuttuun tyyliin erinomaisesti. Shibuyan nuorekas kaupunginosa oli aivan entisellään ja aamu kului ihan vain sen sivukatuja kierrellen puhtaasti fiilistellen. Väkeä oli jo aamusta liikkeellä varsin kiitettävästi mutta hyvin tuolla mahtui vielä hortoilemaan.

Hienossa säässä taapersin mielelläni kohti Harajukua ja vilkaisin mitä Yoyogin puistossa tapahtuu. Kirsikkapuiden kukinta ei ollut päässyt vielä kovinkaan kummoiseen vauhtiin mutta se ei tokiolaisia tuntunut haittaavan. Lukuisten hölkkääjien ja koiranulkoiluttajien lisäksi puistossa oli jo kosolti sinisillä muovipressuilla varustautuneita päivänpaistattelijoita. Laajalta alueelta löytyi lopulta myös ensimmäisiä pieniä viitteitä lähestyvästä hanamikaudesta.

Puistosta suuntasin Harajukuun, jossa ryysis alkoi olla jo huomattava. Teinien muotimekka Harajuku Dori oli täysin tukossa mutta tuli se silti läpi käveltyä. Minkäänlaisille ostoksille ei ollut tarvetta, joten aamupäivä kului halvalla. Lompakkoa "joutui" raottamaan ensimmäisen kerran vasta Harajukun asemalle palatessa, kun viime vuoden tsunamiuhreille kerättiin lahjoituksia. Sympaattinen kerääjämiekkonen, jonka vuolaat kiitokset ja kumartelut osallistumisesta saivat väkisinkin hyvälle mielelle.

Harajukussa katsastin vielä Meiji Jingun shintopyhätön, joka näytti houkuttelevan pääasiassa kanssaturisteja. Ihan hieno ja kunnioitusta herättävä mestahan tuo oli, joskin temppeleitä tuli jo edellisellä kerralla nähtyä ihan riittämiin. Aluetta ympäröivä luonto oli kuitenkin kaunista ja vilkkaiden ja äänekkäiden katujen jälkeen tällaista vähän hiljaisempaa ja hartaampaa paikkaa pystyi kyllä arvostamaan. Pyhättöön johtavan tien varrelta löytyi myös komea läjä vanhoja saketynnyreitä.

Tuon jälkeen lähdin tallustelemaan takaisin Shibuyaan. Matkalla sinne bongasin eräänlaisen harvinaisuuden – maailman rumimmaksikin superautoksi kutsutun Mitsuoka Orochin, joita ei ilmeisesti ole valmistettu kuin 400. Hintaa siinä sadan tonnin tietämillä ja voimanlähteenä Toyotan säälittävä 3.3 litran V6, josta irtoaa vaivaiset 230 heppaa. Noh, kukin taaplaa tyylillään ja bonuspisteitä kuitenkin peräpään animetarroista :D

Sitten syömään. Paikan valinta noudatti kielitaidottomalle tuttua kaavaa, eli etsitään mikä tahansa paikka, jonka lounasmainoksen kuvat näyttävät riittävän houkuttelevilta. Iso ja erittäin herkullinen lautasellinen yakisobaa oli eiliseen verrattuna kuin toiselta planeetalta, minkä lisäksi ateriaan kuului myös kulhollinen riisiä ja misokeitto. Bissenkin kera tuon kokonaisuuden hinta taisi jäädä jonnekin kympin kieppeille, joten hinnan ja laadun suhde oli enemmän kuin kohdillaan.

Vielä jonkin aikaa ilman minkäänlaisia suunnitelmia Shibuyassa palloiltuani suuntasin Shinjukuun ja siellä taas kerran Tokion keskushallinnon kaksoistorneille. Pihille turistille ilmainen näkymä korkealta kelpaa aina. Hienoa oli ja vaikka keli oli kirkas, jatkui Tokio edelleen horisonttiin, katsoi sitä mihin suuntaan tahansa. Ei mene pienelle suomalaiselle jakeluun näin järjettömän kokoisen mestan laajuus, ei sitten millään.

Kun uudella kameralla pystyi viimeinkin ottamaan edes jonkinlaisia iltakuvia käsivaralta, odottelin ensin auringonlaskua ja lähdin sitten Kabukichoon nappaamaan muutaman neontäyteisen otoksen. Energiaa ei enää vaadita säästettäväksi mutta jotenkin oli sellainen tuntu, että niin tehdään ihan vapaaehtoisesti. Tokion yö loistaa kyllä kuten suurkaupungissa kuuluukin mutta kenties hieman hillitymmin kuin joskus aikaisemmin.

Ilta oli jo pitkällä mutta virtaa riitti. Vielä kerran takaisin Shibuyaan katsomaan, millaista menoa se tarjoaa iltaisin. Vilkasta oli ja aseman liepeillä jokin pieni kolmen hengen bändi kepitti todella railakasta funkia suurella tunteella ja antaumuksella. Niin soittajilla kuin yleisölläkin oli todella hauskaa ja samanlainen positiivinen vire leijui koko keskusaukion yllä. Kaupunkituristille taatusti kokemisen arvoinen aika ja paikka!

Paluumatka hotellille kävi Roppongin kautta. Viimeksi piipahdin sikäläisen Hard Rock Cafen kaupassa mutta en ravintolassa. Tällä kertaa sitten päinvastoin. Paikallisena erikoisuutena siellä oli iso teriyakihampurilainen, joka toimi mainiona päätöksenä vähän liiankin täyteen ahdetulle päivälle. Jos eilen otti päähän, tänään fiilis oli läpi päivän kyllä niin katossa kuin olla ja voi! Takaisin Kayabachoon Roppongin baariscenen innokkaita sisäänheittäjiä parhaansa mukaan vältellen.

Tokiolla oli kuitenkin takataskussaan vielä yksi yllätys. Hotellilla kuvia purkaessani alkoi yhtäkkiä järisemään ja tutisemaan niin, että sen huomasi. Auki olleesta televisiosta sai välittömästi tietää, mistä on kyse. Fukushiman tienoilla, noin parin sadan kilometrin päässä oli tapahtunut 5.9 richterin maanjäristys. Siinä määrin nopeasti tuo meni ohi, ettei sitä ehtinyt oikeastaan edes säikähtää mutta toimipahan hyvänä muistutuksena siitä, että mannerlaattojen liepeillä tosiaan majaillaan.

Mitä opin tänään: Älä innostu liikaa matkan alkupuolella. Hauskaa oli mutta ei ole kovinkaan fiksua kävellä jalkojaan paskaksi heti alkajaisiksi.