Joo-o, paremminkin olisi ensimmäinen päivä voinut sujua. Lähdön odottelu Helsinki-Vantaalla oli tavanomaisen patatylsää mutta onneksi itse lento sujui siedettävästi. Turbulenssia ei ollut nimeksikään ja GameCenter CX:n ja Top Gearin jaksoilla ladattu Transformer viihdytti siinä määrin hyvin, ettei koneen omalle viihdejärjestelmälle löytynyt käyttöä laisinkaan. Laskeutumisen jälkeen ryntäsin edelliskerrasta viisastuneena ensimmäisten joukossa maahantuloselvitykseen ja vältin sen yleisen häröilyn, jota tuossa yhteydessä niin usein esiintyy. Tullimiestäkään ei ripeä ja (ainakin näennäisen) itsevarma gaijin tällä kertaa kiinnostanut, joten Naritan tuloaula tuli saavutettua ennätysajassa.

Mitäpä sitä aikaa tuhlaamaan tai turhia kikkailemaan. Tuttuun tyyliin Airport Limousine -bussilla Tokioon pilvisessä mutta verrattain lämpimässä säässä. Lähes kymmenen tunnin lento hyvin huonoilla unilla on kuitenkin aina sellainen kokemus, ettei pieneltä stressiltä voi välttyä. Alituisesti pajattaneet ruotsalaiset pännivät ilmassa ja italialaiskolmikko jatkoi samalla kaavalla bussissa. Kun Tokiossa viimein pääsi muista turisteista eroon, olisi kaiken pitänyt alkaa loksahdella paikoilleen. Voi pojat, miten voikaan pieni ihminen olla väärässä.

Hotelliksi valikoitunut Keio Presso Inn Kayabacho sijaitsi vain parin korttelin päässä edellisen reissun tukikohdasta, joten se löytyi vaivatta. Kello oli vasta puolenpäivän tietämillä ja sisäänkirjautuminen neljältä mutta onneksi rinkan sai jättää respaan jo etuajassa. Tällä kertaa englannilla ei tosin pärjätty kovinkaan pitkälle mutta harvemminpa kielimuuri noissa tilanteissa osoittautuu kovinkaan kummoiseksi. Siispä kevennetyllä kuormalla taas muutama tunti aikaa tappamaan.

Paitsi että paskat.

Tiesin jo etukäteen, että iltapäiväksi olisi luvassa sadetta ja varsin navakkaa tuulta mutta Japanin sää jaksaa aina yllättää. Vettä vihmoi yhtäkkiä vaakasuoraan ja puuskittainen tuuli oli juuri sitä luokkaa, joka syö sateenvarjoja lounaaksi, päivälliseksi ja illalliseksi. Vietin tunnin verran hyökkien yhdestä porttikongista toiseen myräkän laantumista odotellen mutta lopulta oli pakko luovuttaa. Konbinista reissun ensimmäisenä ostoksena 400 jenin sateenvarjo ja harras toive, että se kestäisi edes kaksi korttelia.

Matkaväsymys + sysipaska keli + neljän tunnin odottelu on karmiva yhdistelmä, johon en keksinyt lääkettä. Kovin kauas hotellilta ei viitsinyt harhailla ja koska Kayabacho on lähinnä bisnesaluetta, ei siellä mitään nähtävääkään ole. Ruokapaikaksi valikoitui tyystin arvalla jonkun sivukadun joku pieni rafla, jonka yakisoba oli – valitettavasti – aika mitäänsanomatonta. Paikan omistajan kanssa olisi voinut jutustella englanniksi jopa ilmaisen bissen edestä mutta rättiväsynyt ja totaalivitutuksesta kärsivä suomalainen ei tällä kertaa jaksanut kuin lyhyen kaavan small talkin, kohteliaan kiitoksen ja poistumisen.

Hotelliin neljältä eikä meno juuri paremmaksi muuttunut. Pienen huoneen säilytystila koostui tyystin kolmesta henkarista ja yhdestä auki taitettavasta jakkarasta, mikä tässä vaiheessa tuntui enää lähinnä surkuhupaisalta. Kaiken muun hyvän lisäksi olin unohtanut saittini tunnarit, joten se niistä reaaliaikaisista päivityksistä. Kirsikkana kakun päällä Transformer osoittautui juuri niin onnettomaksi tuottamisvälineeksi kuin mitä vähän pelkäsinkin.

Langaton tukiasema toimi kyllä kuin unelma ja kuvat siirtyivät kamerasta koneelle vaivatta mutta siihen se sitten jäikin. Näillä pilipalipädeillä voi kyllä helposti jakaa niitä alkuperäisiä, hillittömiä viisimegaisia kuvajööttejä maailmalle mutta auta armias, jos niitä haluaisi edes vähän muokata tai pienentää asialliseen resoon... Noinkin yksinkertaisesta touhusta ei tule niin maan yhtään mitään. Androidin sisäänrakennettu Gallery hoiti lopulta homman mutta sekin kaatui miltei jokaisen kuvan jälkeen. Pateettista.

Kasilta nukkumaan. Neljältä ylös. Kuudelta nukkumaan. Pirun jetlag. Karsea päivä.

Mitä opin tänään: Älä koskaan oleta tulopäivältä yhtään mitään. Tulet todennäköisesti olemaan väsynyt ja pienikin vastoinkäyminen nostaa V-käyrää kohtuuttoman paljon. Kaikessa rauhassa vaan hotellille ja lepäämään matkarasitusta pois, ei muuta. Matka alkaa oikeasti vasta saapumista seuraavana aamuna.

Hanamia metsästän
Tahdon nähdä suuren
Enkä pelkää ollenkaan

Edessä on Venäjä
Iso, ankea Venäjä

Sen voi ylittää
Sitä ei voi alittaa
Sen voisi kiertää
En mene lävitse

Kenties hieman epätavallista mutta voi animen valita näköjään näinkin. Eräänä päivänä ArmiTunesissa soi jokin pirteän keväinen instrumentaali, jonka lähteeksi paljastui viime lokakuussa startannut Chihayafuru (2011, 25 jaksoa). Puhtaasti tuon yhden ainoan kappaleen pohjalta päätin selvittää mistä on kyse ja kovin positiivinen yllätyshän siellä sitten lymysikin. Sankarittarena toimii 16-vuotias Chihaya Ayase ja teemana on karuta – japanilaiseen tankarunouteen perustuva peli, jossa pelaajat yrittävät löytää eteensä asetettujen korttien joukosta ääneen lausuttua ensimmäistä säettä jatkavan runokortin.

Sarja pakittaa ensin Chihayan ala-asteaikaan, jolloin luokan hiljainen ja koulukiusattu rillipää, Arata Wataya tutustuttaa tytön karutan kiehtovaan maailmaan. Luokan priimus ja öykkäri, Taichi Mashima puolestaan ei halua jäädä Aratan varjoon ja pian koko kolmikko on pelin pauloissa. Ala-asteen päätyttyä heidän tiensä kuitenkin eroavat ja vuosien varrella yhteydenpitokin hiipuu, kunnes lukiossa Chihaya törmää taas Taichiin. Tälle karuta on lähinnä lapsuuden taakse jätetty harrastus mutta Chihaya ei ole koskaan unohtanut lajin tenhoa.

Paitsi että karuta jo itsessään kuulostaa mainiolta tavalta yhdistää pelaaminen ja kulttuurihistoria, siihen perustuva anime jakaa pelin perintöä muodikkaalla tavalla myös nykypäivän nuorisolle. Chihayafuru saa kilpailullisen karutan näyttämään intensiiviseltä urheilulta, jossa hyvä muisti, tarkka kuulo ja nopeat refleksit lyövät kättä taktikoinnille korttien strategisen sijoittelun, psykologian ja tiimipelaamisen asettamien haasteiden muodossa. Lajista maalataan varmasti todellisuutta paljon vauhdikkaampi ja mediaseksikkäämpi kuva mutta mitäpä siitä. Jos varsinainen idea ei myy niin ainakin yleissivistyksen kannalta päätyy oppimaan jotain uutta.

Urheiluanimeksi Chihayafuru on mukavan omaperäinen ja viihdyttävä. Juonellisesti se tallaa, ainakin aluksi, varsin tuttua ja turvallista polkua. Epätavallisen lajin pariin rekrytään ensin riittävä määrä jäseniä koulun harrastusklubin muodostamiseksi. Siitä alkaa harjoittelu- ja turnaustäyteinen taival kohti kansallista mestaruustasoa. Karutan vähättelystä revitään irti välillä kiusallisenkin kömpelöä draamaa ja ilman energisen impulsiivista Chihayaa koko sarja romahtaisi kasaan. Tytön palava rakkaus lajia kohtaan pitää tempoa kuitenkin hienosti yllä ja hersyvää komediaa tiukoilla matseilla ja laajalla tunneskaalalla terästettynä seuraa mielellään.

Erityistä Chihayafurussa on varsinkin sen loppupuolen ennalta-arvaamattomuus, eloisuus ja juuritason rehellisyys. Tarinan edetessä hahmot kasvavat myös ihmisinä eivätkä vain pelaajina, eikä huipulle nouseminen ole läheskään niin helppoa, suoraviivaista ja mustavalkoista kuin mitä animen ollessa tarinankerronnan mediana voisi olettaa. Tuostakin syystä Chihayafuru on piristävän erilainen sarja ja ehdottomasti vilkaisemisen arvoinen!

Tänään työn alle lähti The Jak and Daxter Trilogyn keskimmäinen, Jak II: Renegade. Aika pian mieleen muistui, miksi tuo aikoinaan jäi kesken. Ilmeisesti Grand Theft Auto III:n hurjan suosion myötä Naughty Dog teki täysin käsittämättömän suunnanmuutoksen ja muovasi aiemmin iloisesta ja värikkäästä tasohyppelystä synkän ja tummanpuhuvan sandboxin. Ensimmäisessä osassa paljastettu Precursor-teleportti heivaa sankarit Haven Cityyn, joka kärsii despoottisen paroni Praxiksen ja tämän Krimzon-joukkojen ikeessä.

Kauaa kaksikko ei ehdi uusia maisemia ihmetellä, kun Praxis nappaa Jakin vangiksi ja alistaa tämän pimeän eco-energian koekaniiniksi. Daxterin pelastusoperaatio "hieman" viivästyy mutta kaksi vuotta myöhemmin tämä saa Jakin viimein vapaaksi. Kokeiden myötä pojuun on kuitenkin ehditty pumpata niin paljon mömmöjä, että hän silloin tällöin muuttuu pimeäksi Jakiksi; väkivaltaiseksi ja übervoimakkaaksi Wolverine-klooniksi. Kahden vuoden piina huutaa kostoa Praxikselle, joten matka vie kaupungissa toimivan vastarintaliikkeen riveihin ja pian pistetään haisemaan oikein urakalla.

Tuota... Juu... Kyllä Jak II vielä pohjimmiltaan on sarjakuvamainen, tasohyppelyä sisältävä 3D-toimintaseikkailu mutta harvoin, jos koskaan, pelisarjat ihan näin valtavasti uudistuvat. Tällä kertaa Jak jopa puhuu, joskin siinä määrin vihaisesti ja kärsimättömästi, että mykkänäkin olisi saanut pysyä. Daxter sentään meuhkaa vähän vielä kovemmalla sykkeellä kuin ensimmäisessä pelissä mutta slapstick-komedia on oudossa ristiriidassa muuten niin synkässä maailmassa.

GTA-kloonina Jak II ei toimi kovinkaan hyvin. Haven City on pirullisen sokkeloinen ja ahdas kaupunki, jossa karttaa pitää konsultoida miltei joka risteyksessä ja jossa autoina toimivilla, ärsyttävän kiikkerillä leijualuksilla törmäilee lähinnä seiniin ja muuhun liikenteeseen. Onneksi osa vastarintaliikkeen jakamista tehtävistä vie sentään kaupungin ulkopuolelle, jossa juostaan ja loikitaan vähän perinteisempään tyyliin, mitä nyt tällä kertaa Jakilla on liikearsenaalinsa lisäksi myös aseita. Ikävä kyllä tuossakin lajityypissä Ratchet & Clank vei aikanaan tätä peliä kuin märkää rättiä.

Myös ensimmäisen osan miellyttävää vaikeustasoa on ruuvattu kireämmälle. Tiukkoja aika- ja pisterajoja piisaa, kuten myös kosolti päälle rynnivää vihollista. Jo muutamia alkupään haasteita piti uusia toistakymmentä kertaa eikä peli-ilosta ole ollut juuri tietoa. Enemmän oikeastaan pelkää, millaista sadismia peli seuraavaksi tarjoilee. Tällä kertaa seikkailu katsotaan kyllä katkeraan loppuunsa saakka mutta jo nyt on aika varmaa, että Jak II on vain kalpea aavistus loistavasta edeltäjästään.

Ne, jotka veikkasivat tämän lauantain peliksi Yakuza: Dead Souls saavat odotetusti rahansa takaisin kertoimella yksi. Kamurochoa on kohdannut outo zombieinvaasio ja asiaa selvittämässä on pelisarjan vakiokaksikon – Kazuma Kiryu ja Goro "Hullu koira" Majima – lisäksi nelososasta tuttu sosiaalilainoittaja Shun Akiyama ja kakkososan paha poika Ryuji Goda. Tällä kertaa nyrkkien sijasta puhuvat aseet ja moni fani on varmasti peloissaan näinkin villistä revittelystä rakkaan sarjan kustannuksella. Ei kuitenkaan syytä huoleen. Camp-henkisenä spinoffinakin Dead Souls on yhä mitä maittavin Yakuza-kokemus.

Itse asiassa vain hyvin pieni osa Kamurochoa on armeijan karanteenissa. Tuon alueen ulkopuolella arkielämä jatkuu autuaan tietämättömänä tapahtuneesta, mitä nyt massiiviset suojamuurit vähän kummastuttavat. Alueen sisällä onkin sitten helvetti irti ja epäkuolleita puskee pihalle jokaisesta mahdollisesta raosta. Päivä on vierähtänyt ensimmäisenä pelattavaksi päätyvän Akiyaman seurassa ja juonesta ei vielä voi sanoa oikeastaan mitään – siinä määrin valtava joskin nyt jo tuttu oheistarjonta kiskoo jälleen sivuraiteille. Hostess-tyttöjen vokottelua, karaokea, golfia, pingistä, UFO-catchereita, paikallisasukkaiden pulmien ratkomista... Sitä tavallista.

Vaikka Kamurochossa kerrankin voi tallustaa ilman huolta riidanhaastajista, on meno karanteenialueen sisällä kaksin verroin villimpää. Torrakkovalikoimaa riittää pisloista rynkkyihin ja niin panoksia kuin kohteitakin on tarjolla ylettömästi. Toiminta muistuttaa lähinnä Dynasty Warriors -sarjaa käsiaseilla, eli kosolti helposti tippuvaa vastusta, jota voi harventaa stressivapaasti joko nappi pohjassa strafettaen, headshoteilla hifistellen tai ympäristöön siroteltuja kaasuputkia ja bensatankkeja hidastetuilla erikoisliikkeillä taktisesti hyödyntäen. Zombivariantit on ilmeisesti nyysitty Left 4 Deadista apujoukkoja kirkuvia noitia myöden mutta mitäpä tuosta – helppoa, hauskaa ja miltei terapeuttisen rentouttavaa mättöä.

Teknisesti peli on toki taas kerran lievästi susi. Kamera haraa säännöllisesti vastaan ja varsinkin tähtääminen on pilattu miltei kuin tahallaan. Paitsi että hahmo ei antiikkiseen tapaan suostu silloin liikkumaan, muuttuu kameran kontrollointi tuoksi ajaksi täysin käsittämättömästi oikeasta tatista vasempaan. Jos ylitehokas auto-aim ei tuolloin vetäisi hahloa niin innokkaasti kohti jonkin zombien päänuppia, jäisi koko ominaisuus käyttämättä. Noin muutenkin riittävän lähelle laahustavien öttiäisten ottaminen hengiltä on niin hirveää häröpalloa, että etäisyyttä ottaa vaaran sijaan jo pelkän pelimukavuuden vuoksi.

Eli vähän kökösti pelaa ja valtaosa sinänsä laajasta sisällöstä on silkkaa kierrätystä. Sellaista sattuu. Uusien tulokkaiden ei tarvitse korvaansa lotkauttaa mutta meille vanhoille faneille tarjolla on kaikin puolin passelia ajanvietettä virallista viitososaa odoteltaessa.

Pitkäksi venähtäneen siestan aikana myös Gran Turismo 5 päätyi muutamana iltana pelailuun. Reilun vuoden aikana tuohon on tullut upotettua jo sellaiset 122 tuntia eikä "loppua" näy vieläkään. A-specin puolella neljänkympin tasokattoa sentään jo 36:lla lähennellään mutta B-specin virtuaalikuski tasolla 29 taitaa jäädä tappiinsa saakka levuttamatta. Tuhannen auton keruu-urakka on lukemassa 708 ja kilometrejä takana nyt 14,183 – saadun pronssipystin mukaan enemmän kuin Saksan kaikki autobahnit yhteenlaskettuna. Syy tähän huhkimiseen on yhä se perinteinen: koska sen voi tehdä :)

Viikonlopuksi voi kuitenkin luvata sekä aktiivisuutta että vaihtelua maaliskuun peliläjän myötä. Kenties hieman klassista tasohyppelyä (Rayman Origins), lentosodankäyntiä (Ace Combat: Assault Horizon), zombihubaa Tokiossa (Yakuza: Dead Souls), omaperäistä indietoimintaa (Bit.Trip Complete) tai 3D-rytmipelailua (Gabrielle's Ghostly Groove 3D). Lähinnä tilanpuutteen vuoksi puolikuollut mangaharrastuskin vielä vähän sätkii; Excel Saga on hieno ja täyskahjo sarja, jota onneksi vielä englanniksi käännetään vaikka tahti on tippunut hyvä jos yhteen pokkariin vuodessa.

Kaiken kaikkiaan maaliskuu on ollut mitä mainioin ja kun kevät hitaasti mutta varmasti pistää talvelle pataan, ei auta kuin olla tyytyväinen \o/

Jaahans... Jonnekin onnistui taas puolitoista viikkoa vilahtamaan. Tätä se teettää, kun ei kahdeksaan kuukauteen ole ollut lomaa. Peukalonpyörityksen Guinness-ennätystä ei sentään ole tullut jahdattua mutta noin muuten viihde-elo on ollut viime päivinä pullan sijasta enemmänkin arkista ranskanleipää. Vähäisestä pelailusta huolimatta Warhammer 40,000: Space Marine sentään valmistui läpipelattujen maisteriksi. Ei huikein arvosanoin mutta kuitenkin.

Itsessään hyvinkin rikkaasta, roolipelaajille tutusta scifiä ja fantasiaa iloisesti yhdistelevästä Warhammer-asetelmasta on luotu perusvarmaa, tasaista konsolitoimintaa. Kaukana tulevaisuudessa ihmiskunnan tehdasplaneetta on luhistumassa massiivisen örkki-invaasion alla. Arvokkaiden resurssien suojelemiseksi tilannetta laukaisemaan lähetetään pieni eliittijoukko karskeja, tyystin nohomo-avaruussotilaita. Ultramarine-osaston geneerinen siilitukkainen punaniskakapteeni Titus, areena on teidän.

Tuosta eteenpäin kahdeksan tunnin edestä testosteroniöveriä, tunneskaalaa yrmeydestä yrmeyteen, alati päheämpää tapporautaa, tekosyvällistä cyberpunkdiibadaabaa ja noin ylipäätään äijjjämentaliteettia ihan katsantokannasta riippuen joko parhaimmillaan tai pahimmillaan. Oikeastaan kyseessä on lähinnä köyhän miehen Gears of War mutta tuo luonnehdinta on kenties ainakin pienen himpun verran lähempänä kehua kuin dissaamista.

Kolmannessa persoonassa rymistellään ja vastapuolta toimitetaan mullan alle sekä tavanomaisin tuliasein että kättäpäivää-menetelmällä vaikka nyt sitten moottorisahamiekan tai Wanhan Cunnon taistelukirveen kera. Suojaa tarjoavien seinämien takana kykkimistä ei harrasteta, koska yleensä niskaan rynnii niin pirusti porukkaa, että kaikki liikenevä aika menee sen harventamiseen pitkältä matkalta ennen kaoottista puukkohippaa. Tuohon kannustetaan myös peliteknisesti, koska menetettyä terveyttään voi palauttaa vain saattamalla vastapuolen edustaja ensin pökerryksiin ja sitten hengiltä lähituntumalla.

Space Marinea on itse asiassa vaikea tuomita. Sisällöllisesti ja tarinallisesti se on yhtä tyhjän kanssa – vakiostevaritason äijä ja sen vakiokaverit pistävät haisemaan – mutta noin muuten se on ihan OK. Elämyksellisesti tylsä ja draamallisesti tyystin ennalta-arvattava mutta silti OK. Tuskinpa tätä ensi vuoteen mennessä kukaan enää muistaa ja jos muistaakin... Jeps, ihan jees.

No ei todellakaan. Päivän sana oli The Tomb Raider Trilogy ja sen tuorein edustaja, Tomb Raider: Underworld. Ei oikeastaan mitään uutta. Lara osoitti jälleen kerran masentavan suurta mielenkiintoa syviin kuiluihin ja virheloikkiin. Pulmat sentään ovat säilyneet laadukkaina. Vähän tympeäähän niitä on ratkoa kun tonttia riittää eikä oikein koskaan ole hajua siitä mitä on tekemässä mutta kun kaikki lopulta natsaa kohdalleen, on fiilis minuutin verran katossa. Sitten alkaakin vain seuraavan megahaasteen setviminen.

Kuulostaako innottomalta, informatiivisesti köyhältä ja ympäripyöreältä? Hyvä, niin pitäisikin. Underworld on halveksuttavan luihu näätä. Sellaista tasaisen harmaan kivaa peruspelaamista oli takana seitsemän tuntia, kunnes vastaan tuli kasa hajoavia kielekkeitä. Juuri niitä, jotka pitäisi navigoida nopeasti ja tarkasti. Paniikkihan siinä poloiselle ensikertalaiselle iski ja Lara teki mitä Lara osaa, eli heitti henkensä noin viidettäkymmenettä kertaa. Checkpointissa odotti kuitenkin ikävä yllätys. Nuo etenemiselle elintärkeät kielekkeet olivat kadonneet lopullisesti.

Haahuilin alueella päälle puoli tuntia kuvitellen vain olevani poikkeuksellisen tyhmällä päällä kun etenemisreitti ei mene jakeluun mutta kun lopulta vastahakoisesti nöyrryin lunttaamaan apua internetistä, näin todellakin voi käydä. Äärimmäisen kivaa varsinkin silloin, jos ainoa tallennus on autosave, joka suu muikeana palauttaa pisteeseen, josta ei enää voi edetä mihinkään. Alusta voisi tietysti aloittaa mutta eiköhän tämä ollut tässä. VMP.

Maaliskuustahan taitaa tulla läpipeluurikkain kuukausi aikoihin! Toisella kierroksella ollut Red Dead Redemption päättyi 33 tunnin aherruksen jälkeen tavoitteeseen napata 100% suoritusaste yksinpelissä. Tuo olisi tosin kannattanut tehdä jo ensimmäisellä kerralla. Marstonin tarinassa ei ollut enää läheskään entistä vetovoimaa ja itseään toistavia sivutehtäviä tuli suoritettua enempi rutiinilla kuin mielellään. Kokonaisuutena tuo on toki loistavin western koskaan mutta toimii paremmin hieman pienempinä annoksina kuin mitä nyt tuli ahmittua. Online-puolella olisi tänä viikonloppuna taas kolminkertaista expaa tarjolla ja hyllyssä lojuu yhä zombientäyteinen lisäri mutta ainakin toviksi on pampaksella paukuteltu nyt riittämiin.

Niin päätyi Journey ostoskoriin ja olipahan vain kokolailla komea kokemus! Peliä tuli käsiteltyä jo heinäkuun betassa, joten mennään tällä kertaa ihan puhtaalla tajunnanvirralla. Aavikko. Punakaapuinen nomadi. Kaukana horisontissa siintävä vuori. Päämäärä. Ulvova tuuli. Kyky laulaa ja liitää. Hiljentyminen rukoukseen matkan edetessä. Välitön toveruuden tuntu toisen, PSN-tunnusta myöden tuntemattoman pelaajan kanssa. Sanatonta kommunikaatiota. Ilta-auringossa henkeäsalpaavan kauniisti kultaisena kimmeltävä hiekka. Elämää. Elävä äänimaailma. Laajuutta. Luonnonvoimia. Epätoivoa. Riemua. Herkkyyttä.

Kaikkea tuota mahtui siihen äärimmäisen väkevään ja koskettavaan puolitoistatuntiseen, mikä on Journey eikä pelin lyhyys harmittanut tällä kertaa pätkän vertaa. Spoilereita vältellen ylivertaisen omaperäinen ja hieno esitys, joka lähentelee taidetta siihen samaan tyyliin kuin vaikka nyt sitten Ico aikoinaan. Betasta poiketen jäätyilyä ei esiinny, kameraa voi ohjailla myös oikealla tatilla ja trophyt pysyttelivät kauniisti taustalla upeaa tunnelmaa pilaamasta – ensimmäisellä kerralla mukaan tarttui vain kaksi ja vaikka uudet matkat eivät enää koskaan voi täysin saavuttaa sitä alkuperäistä taikaa, on tuossa vielä paljon löydettävää ja koettavaa.

Tämä jos mikä on puhdasta kauneutta!

Lisäksi Heavy Rainin isä David Cage pukkasi pihalle uutta matskua. Kyseessä on puhtaasti tekniikan protoilua mutta hitto vie, tuo pätkä toimisi kutkuttavana trailerina jopa uudelle pelille! Nyt ei kaiketi auta kuin tyytyä seitsemän minuutin todella hienoon minitarinaan :/

Niin tosiaan, kuukausi pääsi taas vaihtumaan ja PlayStation Plus -jäsenille se tarkoittaa ilmaiskivaa. Kun kaiken turhan sälän unohtaa, taitaa tällä kertaa jäädä käteen "vain" PS1:n Resident Evil 2 ja Resident Evil 3: Nemesis. Nekin ilmaiseksi vain viikon ajan. Teoreettinen €20 säästö ei tällä kertaa onnistunut lämmittämään mieltä mutta vielähän tuossa vuosikalenterissa on yhdeksän luukkua jäljellä. Ja vastahakoisesti on myönnettävä, ettei edes edellisen kuukauden saalista ole "ehtinyt" käydä läpi. Ehkä Plus on sittenkin suunnattu enempi kuluttajille kuin hamstereille (^_^;)

Muoks: Elä hättäile, pässi. Väärässähän sitä taas kerran oltiin ja plussahyvettä kertyy maaliskuussa enemmänkin. Trine 2 ja Sly Cooper (HD) ilmaiseksi ja mahdollisuus ostaa Journey etuajassa jo huomenna. Yay!

Pari kuukautta hermolomaa teki hyvää. Tomb Raider: Anniversary pyörähti läpi. 11 tuntia vahvaa seikkailullista potentiaalia raivostuttavalla pelattavuudella pilattuna. Sairaan mielenkiinnon vuoksi taidan pitää sarjan seuraavan osan aikana kirjaa sekä kuolemista että kerroista, jolloin Lara ei vain yksinkertaisesti tee mitä käsketään. Tässä tapauksessa molempia oli ainakin aivan liikaa. Plussaa peli saa tosin siitä, että (sopulin itsetuhoisuudella varustettua Laraa lukuunottamatta) ihmishenki on arvokas. Toisen tappaminen ei ole mikään pieni juttu ja muuten minimalistisessa tarinassa se tuodaan hyvin esiin. Ilkeitä eläimiä ja myyttisiä taruolentoja Lara tosin lähetti mullan alle sellaisella innolla, että PETAn edustajia hirvittäisi.

Marraskuussa tauolle jäänyt Red Dead Redemption on edistynyt taas mukavasti. Näin toisella läpipeluukerralla olisi siis tarkoituksena saada yksinpelin läpäisyprosentiksi täydet sata. 18 tunnin myötä ollaan lukemissa 67% ja kartta jälleen Blackwateria myöden auki. Niinpä tarinan voi viimein jättää hetkeksi sivuosaan ja keskittyä täysin siemauksin kaikkeen mahdolliseen sivusisältöön. Sen seuraamisesta Rockstarin mainio Social Club tekee miellyttävän helppoa. Haasteena parin puuman nirhaaminen puukolla taasen ei taida sellaista olla.

Vanhojen muisteluksihan se tämäkin päivä sitten meni. The Jak and Daxter Trilogy koneeseen ja sen ensimmäinen osa, Jak and Daxter: The Precursor Legacy tulille. Niinpä päivän ruokalistalla oli pirteän värikästä 3D-tasohyppelyä, kosolti keräiltävää ja yksi pelihistorian energisimmistä ja pisteliäimmistä aisapareista. Karvaiseksi maskotiksi ikävässä onnettomuudessa muuttunut Daxter pitäisi saada taas ihmismuotoon mutta tietotaitoa tähän löytyy vain kaukaa pohjoisesta. Koska siellä päin asustavien kylänvanhimpien teleportit eivät oudosti ole päällä, ei kaksikon auta kuin pistää jalkaa (ja tassua) toisen eteen.

Matkan varrella annetaan mätkien ja potkien pataan lurkereina tunnetuille öhmötimömmöille, keräillään sadoittain muinoin kadonneen Precursor-rodun jälkeenjättämiä artefakteja ja pidetään sarjakuvamaista hauskaa oikein olan takaa. Vaihtelun vuoksi pääsee välillä myös päristelemään antigravitaatiopyörällä tai ratsastamaan chocobohenkisesti Flut Flut -linnulla mutta milloin nämä eivät ole käytettävissä, on tuttu ja turvallinen tuplahyppy päivän sana. Kenttiä ei varsinaisesti ole. On vain iso, vapaasti tutkittava maailma, joka jakaantuu teemoitettuihin alueisiin ja ne taas yksittäisiin haasteisiin.

Aika mainiosti toimii peli nykyäänkin. Vaikka se HD-meikistä huolimatta alkaa jo näyttää ikäänsä ja niin kameran kuin kontrollienkin kanssa saa välillä painia enemmän kuin nykypeleille annettaisiin edes lupaa, on Jak and Daxter pohjimmiltaan rautainen ja hauska toimintaseikkailu. Pelimaailman jokaisen nurkan tutkiminen houkuttaa ja monet minipelimäiset haasteet pitävät touhun tuoreena. Jak on ikävän suunnittelupäätöksen myötä mykkä mutta Daxter meuhkaa matkan aikana onneksi senkin edestä. Hyödytön ja näsäviisas karvapallo mutta rakastettava yhtä kaikki.

Kohtalaisen lempeän vaikeustason siivittämänä kaksikon reissu on heitetty siinä seitsemän tunnin kieppeillä mutta jos kaiken keräiltäväksi kelpaavan haluaa käpäliinsä, voi aikaa kulua helposti tuplatenkin. Niin tosin myös hermoja, kiitos erityisesti kitsaasti viljellyille checkpointeille ja parille totaalijäätymiselle, joiden myötä pari tuskaista akrobatiasuoritusta piti kärsiä toiseenkin kertaan. Kivaa oli silti kokonaisuutena siinä määrin, ettei luovuttaminen tullut kyseeseen ja irtosihan sieltä viimein pelitilille yhdestoista platina.

Viikon varrella läpi vierähti kaikessa hiljaisuudessa Professor Layton and the Last Specter. Tämä puzzlentäyteinen neljäs Layton-peli pakittaa ajassa taaksepäin ja kertoo, kuinka arvostettu englantilainen herrasmiesprofessorimme Hershel Layton ja tämän uskollinen oppipoika Luke Triton alunperin tapasivat. Laytonin ja tämän tuoreen avustajan, Emmy Altavan matka vie Misthalleryn pieneen kylään, jota vainoaa sumuisten öiden keskeltä ilmestyvä, tuhoa kylvävä aave.

Siinä on jälleen Laytonille yksi iso arvoitus, jonka ratkeamiseen johtavalta polulta voi bongata yli 150 pienempää. Sen kummemmin tämän seikkailun ruotimiseen en kuitenkaan viitsi aikaa käyttä, koska kyseessä on käytännössä ihan sama peli kuin kolme aikaisempaakin, Jo edellisen osan kohdalla harmittelin, ettei sarjan liekki pala enää yhtä kirkkaasti ja vähän vielä pahemmin se lepatti nyt. Last Specter on yhä täysiverinen, korkean budjetin puzzlekokoelma ihan OK juonella, kivoilla animevälipätkillä ja erinomaisella ääninäyttelyllä mutta ei muuta.

Pätevää mutta tyystin yllätyksetöntä, joten peliaikakin jäi alle neljääntoista tuntiin. Läheskään kaikki pähkinöitä ei tullut tuossa ajassa ratkaistua mutta kun samaa ei vain enää jaksa niin ei jaksa.

Pelishoppailun osalta helmikuu oli hiljainen mutta sentään edes monipuolinen. Kyytiin tarttui meleehenkistä ensimmäisen persoonan zombie-survivalia (Dead Island), PS2-ajan tasoloikkanostalgiaa (The Jak and Daxter Trilogy), lisää AAA-luokan japaniropeltamista (The Last Story), omaperäisen oloinen urheilu-RPG (Inazuma Eleven), typsymätkintä jo toistamiseen (Arcana Heart 3) ja kutakuinkin ensimmäinen länsimarkkinoille saatu otomepeli (Hakuoki: Demon of the Fleeting Blossom). Mietteitä näistä – tai joistain ihan muista nimekkeistä – perinteiseen tapaan tyystin arvalla, odottamatta, kännissä ja/tai läpällä, ihan taivaankaaren asennosta, kulloinkin vallitsevasta talouspolitiikasta ja merisaukkojen maailmanmarkkinahinnasta riippuen.