Rentoutumista ison urakan jälkeen. Tammikuussa hetken aikaa säväyttänyt Split/Second: Velocity on palannut levypesään. Kun sen kahdestatoista jaksosta miltei yhdeksän on takana, alkaa se näyttämään todellisia karvojaan. Ei ole järin kaunis turkki se. Kuminauhaa voisi jossain epänormaalissa rinnakkaisuniversumissa kuvitella jopa sietävänsäkin mutta kahdeksan kuskin kisoissa pelillä on kosolti muitakin ketunhäntiä kainalossa. AI-pelaajat kulkevat kiskoilla täysin ylivertaisen pidon turvin, eivät koskaan pyri räjäyttämään ilmaan kuin pelaajan ja teilaamisen jälkeen ne ovat kahden mutkan jälkeen taas kiinni peräloosterissa.

Kaiken tuon perseilyn myötä Split/Secondin pelaaminen on puhdasta lottoa. Ainoa asia, mihin voi luottaa on viisi. Jos ajaa kiltin herrasmiesmäisesti turvautumatta koiruuksiin, pysyy sijalla viisi. Jos räjäyttelee muita onnistuneesti ilmaan ja päätyy johtoon, yksikin vastaava kohtalo omalle kohdalle ja on taas sijalla viisi. Härski peukalointi lyö silmille kuin märkä taimen eikä aidosta kilvanajosta ole tietoakaan. On vain silmäkarkkia, muka-tiukkoja kisoja ja nopalla heitettävä loppusijoitus.

Kaipa taidollakin jotain tekisi mutta seitsemän tunninkaan jälkeen pelin salat eivät ole avautuneet. Ei myöskään se, miten järeä offroad-avolava voi olla nopeampi kuin italialaishenkinen katuohjus, joka kestävyytensä puolesta saisi Euro NCAP:n törmäystesteissä todennäköisesti miinustähtiä. Eteenpäin toki pääsee ihan tasaiseen tahtiin. Helppoahan se, kun mitä tahansa voi tapahtua lähestulkoon täysin riippumatta siitä mitä itse tekee. Peli näyttää kivalta ja paukkuu komeasti mutta muutakin tarvittaisiin.

HUHHUH! Viime viikonloppukaan ei osoittautunut riittäväksi mutta tänään, viimein, Xenoblade Chronicles on läpi! Tämä kolossaalinen 86 tunnin seikkailu yllätti laajuutensa lisäksi tosiaan myös kestollaan. Muutama loppuvastus kaipasi hieman grindaamista mutta pääsääntöisesti koko aika kului joko juonen tai mielekkään muun touhuamisen parissa. Sivusisältöä jäi yhä reippaasti matkalle, joten vannoutuneimmille seikkailijoille tekemistä riittää varmasti kolminumeroisiin tuntilukemiin saakka. Saavutetuilla hahmotasoilla, hahmojen keskinäisillä kemioilla ja rajatulla läjällä haluamiaan tavaroita homman voisi aloittaa jopa alusta mutta jospa tämä nyt kuitenkin olisi tältä erää tässä （＾▽＾）

Reissu oli kyllä turkaisen hieno. Vaikka tarina olikin vain se tuttu ja turvallinen maailman pelastavista teineistä, kerrottiin se milteipä pelottavan hyvin. Hahmot oli kirjoitettu erinomaisesti ja niistä jokainen kävi seikkailun aikana hienosti läpi koko tunneskaalan; vihaa, pelkoa, iloa, hämmennystä, surua ja riittävän hyviä juonellisia käänteitä perustelemaan nuo kaikki. Juoni itsessään nosti tempoa tasaisen varmasti ja taidolla. Loppua kohti meno yltyi vähintäänkin eeppiseksi ja toinen toistaan massiivisempia tapahtumia ja paljastuksia tuli seurattua lähinnä hullu virne naamalla. Epäilin taannoin peliä lähinnä yksinpelattavaksi MMORPG:ksi mutta enpä olisi enempää väärässä voinut olla!

Heittämällä suurimman vaikutuksen peli teki kuitenkin sillä, että se on pelinavaus uudelle JRPG-ajalle. Monet ovat jo vuosia toivoneet genren uudistumista kun taas itse olen jästipäisesti vain halunnut paluuta siihen aikaan, kun ne pelit olivat oikeasti hyviä. Olen yhä sitä mieltä, että alamäki alkoi nimenomaan tuosta pakonomaisesta tarpeesta uudistua, jolloin tarina, hahmot, musiikki ja erityisesti se vaikeasti tavoiteltava Suuren Seikkailun Tuntu unohdettiin.

Paitsi että Xenoblade Chronicles tuo kaiken tuon takaisin, se onnistuu silti myös uudistamaan. Reaaliaikainen taistelu pelkkiä erikoisliikkeitä käynnistellen ja kahden kanssakumppanin tekoälyyn luottaen oli lopulta paljon taktisempaa ja merkittävästi vähemmän häröä kuin mihin olin varautunut. Hahmojen ulkonäköön vaikuttavat, aina välianimaatioihin saakka kulkeutuvat varusteet ilahduttivat kerta toisensa jälkeen ja kaikkkea, aivan kaikkea, on sanoinkuvaamattoman paljon. Ehkä jopa himpun verran liikaakin mutta tuon kummempaa nillittämistä en keksi. Pisin, hienoin ja ikimuistoisin matka pitkään, pitkään aikaan!

Juuei, blogi on taas vaihteeksi henkitoreissaan mutta minkäs teet kun koko helmikuu on ollut peliviihteen kannalta yhtä tyhjän kanssa. Toki Xenoblade Chronicles on edelleen silkkaa huikeutta mutta eiköhän se ole tullut jo riittävän moneen kertaan todettua. Palataan siihen lopputekstien jälkeen. Noin muuten pelipuoli elää syvää horrosta. Yleisessä talouskurimuksessa hyvät diilit ovat kiven alla ja alalla ei tunnu tapahtuvan oikeastaan mitään mainitsemisen arvoista.

PSP:n seuraaja, PlayStation Vita, päätyi tänään täkäläisille markkinoille. Pakkkohankinta jossain sopivassa saumassa mutta julkaisupäivä ei nyt sitten ollut se. Jos 3DS jotain onnistui opettamaan niin kärsivällisyyttä. Vitan kahden ja puolen huntin kieppeillä pyörivä laitehinta olisi ihan OK mutta julkaisupeleistä ainoana kiinnostava Uncharted: Golden Abyss omaa sen verran hävyttömän räikeää brändilisää, että pistetään odotellen. Kun myös muistikortti on käytännössä pakollinen lisäkulu, katsellaan ihan rauhassa josko jouluun mennessä olisi samalla hinnalla tarjolla vaikka tuon kolmikon yhdistävää bundlea.

Toisaalta 3DS:n aasimainen aluelukitus heittää yllättäviä kapuloita rattaisiin. Ei siinä vielä mitään, että Extreme Escape Adventure: Good People Die saa kuin saakin jenkkijulkaisun niin heti perään julkistetaan myös Etrian Odyssey IV. Näiden edeltäjiä (upea 999 ja messevä Etrian Odyssey III) ei koskaan Euroopassa edes nähty mutta ainakin niistä pääsi aluevapaalla raudalla kohtuullisen helposti nauttimaan. Nyt pitää oikeasti pohtia, josko jenkki-3DS olisi sittenkin parempi investointi kuin luontaisesti aluevapaa Vita ja se on aika pirun sääli :(

Kolmas Xenoblade Chronicles -viikonloppu takana ja ylisanat uhkaavat loppua kesken. Shulkin ja tämän seuralaisten kostoseikkailu vyöryy eteenpäin höyryjunan lailla eikä vähäisestäkään kyllästymisestä ole vielä edes merkkejä. Yleensä mikä tahansa JRPG muuttuu keskivaiheillaan sellaiseksi tasaisen tylsäksi puurtamiseksi mutta Xenobladen kauniiden ja laajojen karttojen parissa tunnit (nyt 46) vierivät vauhdilla eikä tekeminen lopu kesken. Grindaamista helpottavia sivutehtäviä on tullut suoritettua jo toistasataa ja yhä tulee säännöllisesti palattua vanhoille tonteille kuikuilemaan, josko niitä löytyisi vielä lisää. Yleensä löytyy.

Nykypäivän grafiikkakilpavarustelulle peli näyttää närhen munat. Vaikkei HD-tason visuaaleja irtoakaan ja kaikki näyttää selvästi rakeiselta, on Xenoblade silti kokonaisuutena yksi komeimmista peleistä ikinä. Värien käytössä ei säästellä, jokaisella osalla Bionista on oma, selkeästi muista erottuva teemansa ja maisemien henkeäsalpaavaan valtavuuteen ei vain meinaa tottua. Myös hahmojen ulkoasuun vaikuttavia releitä näyttäisi olevan tarjolla aivan älyttömästi. On milteipä sääli, että ne tulee valittua parhaimpien statsien eikä parhaimman esteettisen vaikutelman mukaan.

Muista Xenopeleistä tuttu Yatsunori Mitsuda ja Kingdom Heartsit hanskannut Yoko Shimomura puolestaan hoitavat pelin musiikkipuolen aivan yhtä esimerkillisesti. Orkesterivetoiset, erittäin hyvin tunnelmaa tukevat kappaleet vaihtuvat alueen, vuorokaudenajan ja säätilan mukaan. Tiukoissa taistoissa ne toki antavat tilaa räyhäkkäämmälle, enemmän jännitettä ja kitarariffejä sisältäville sävellyksille. Upeita ovat kaikki, ei voi mitään.

Sillä välin Gran Turismo 5 on vieraillut satunnaisesti koneessa jo päälle vuoden verran. Eipä itse asiassa tule mieleen peliä, joka vastaavaa sinnikkyyttä olisi onnistunut osoittamaan, joten pisteet siitä. Statistiikkaa on näköjään tullut seurattua viimeksi marraskuussa, joten katsotaanpa mihin kolme kuukautta lisää on vienyt. Sataset ainakin päätyivät paukkumaan. Tuntien osalta peli on hattukirjanpidolla tainnut rohmuta niitä nyt kepeät 106.

Viimeisin päivitys taisi paitsi tiputtaa palkintorahoja, myös helpottaa levuttamista. Tai ainakin A-specissä kipuaminen tasosta 33 nykyiselle tasolle 34 tuntui edes vähän aiempaa ripeämmältä. B-specissä sitten isompi hyppäys tasolle 27, joskin vain sen vuoksi, että virtuaalikuskin voi huoletta jättää kisaamaan pelin nopeimmalla Vettel-formulalla samalla kun itse keskittyy johonkin ihan muuhun. Ei ole lapsenvahtina toimiminen allekirjoittaneen hommaa ensinkään.

Kilometrimittari on nyt lukemissa 11,579 (noin viisi kertaa Helsingistä Kilpisjärvelle ja takaisin) ja uniikkeja autoja tallissa 532. Siltä kyllä vahvasti tuntuu, että jos se naurettava mutta koukuttava tuhannen auton kokoelma on jokin kaunis päivä kasassa, ei tämän pariin tule enää läheskään samalla tarmolla uudestaan ja uudestaan palattua. Siiheksi asti pidän hauskaa kuitenkin.

Talvi jatkuu ja Gran Turismo 5 myös. Sen sijaan hehkutan kuitenkin tällä kertaa Tim Schaferin (Day of the Tentacle, Full Throttle, Grim Fandango) ja Ron Gilbertin (Maniac Mansion, Monkey Island) viimeisintä tempausta. Miehet haluaisivat palata juurilleen ja tehdä uuden graafisen point-and-click-seikkailun (°◇°;)  Rahoitusta sille päätettiin anoa suoraan meiltä pelaajilta ja tavoitteena oli kerätä kasaan $400,000 reilussa kuukaudessa. Ja mitä tekee pelikansa? Kickstarterissa majailevalle projektille on kertynyt jo ensimmäisten 24 tunnin aikana päälle puoli miljoonaa! Todella loistavaa työtä ja jo pelkkä ajatus noinkin vanhan ja jalon genren herättämisestä uudelleen henkiin nimenomaan tuon kaksikon toimesta saa kyllä kuolaamaan.

Myös helmikuun PlayStation Plus -tarjonta sai hymyä naamalle. Arc the Lad, Final Fantasy V, The Simpsons Arcade Game, Sonic the Hedgehog, Sonic the Hedgehog 2, Golden Axe, Streets of Rage 2, Altered Beast ja Comix Zone ilmaiseksi ja Vandal Hearts: Flames of Judgement 75% alennuksella kaikin puolin mukavaan hintaan €3.24. Toki suurin osa tuosta tarjonnasta on ollut saatavilla Plus-jäsenille jo aiemminkin mutta näin kohtalaisen tuoreena asiakkaana moinen läjä kelpasi enemmän kuin hyvin!

Aamuinen -34°C oli perseestä mutta toisaalta eipähän pressanvaaleissa äänestämistä lukuunottamatta ulkona tarvinnut onneksi piipahtaakaan. Xenoblade Chronicles edistyy, joskin kesälomallehan tuollaiset behemothit olisi pitänyt säästää. Nyt vain viikonloput tarjoavat mahdollisuuden paneutua siihen asiaankuuluvalla hartaudella. 27 tuntia takana ja peli sen kuin paranee vanhetessaan! Reissuporukan vahvuus on jo puoli tusinaa ja itse pelimaailma paitsi älyttömän iso, myös äärimmäisen kiehtova. Oikeastaan ylläoleva haastattelu summaa tähänastisesti koetun mitä hienoimmin. Tuo voi kuulostaa pelkältä tavan mainospuheelta ja haistakin sellaiselta mutta tällä kertaa äijät puhuvat täyttä asiaa!

Sillä välin paluu Gran Turismo 5:n pariin oli tuttua kauraa. Pitkän tauon jälkeen puolisen tuntia odottelua, kun peliä ehostettiin taas puolen gigatavun edestä versioon 2.03. Moottoriäänet ehkä vähän ärjympiä ja tuuli humisee kivasti kovissa nopeuksissa mutta muuta eroa ei tullut huomattua. Meidät kasuaalit tosin halutaan ilmeisesti potkia lopullisesti pihalle, koskapa seasonal-haasteiden palkintorahoja on tiputettu ja niiden vaikeustasoa nostettu. Lopputuloksena oikeastaan mikään ei houkuttele enää pelaamaan lisää...

...paitsi että yhä tuon pariin vain kummasti palaa. Jos ei tuolle sieluaan suostu uhraamaan, on uralla edistyminen silkkaa tervassa tarpomista mutta autosimuna peli on yhä loistava. Neljän kuukauden pokaalittomuuskin päättyi, kun 70-luvun Bluebird kierähti yliyrittämisen seurauksena Toscanassa sellaisen arvoisesti katolleen :D Aina niin olennaisen statistiikan osalta en tällä kertaa jaksa muistaa missä mennään mutta pelitunnit lienevät nyt jossain 92 tienoilla. Palataan asiaan satasten mahdollisesti paukkuessa.

Pelin kameramoodille tosin järjettömät peukut! Vasta tänä iltana tajusi, mitä se käytännössä tarkoittaa. Tästä eteenpäin siis kaikki kuvakaappaukset tämän pelin suhteen ovat omista kommelluksistani internetin ryöväämisen sijaan :P

Kaipa tämä alkaa olla vain niitä haparoivia ensiaskeleita siihen Happamaan Vanhuuteen tai jotain mutta GOG:n tarjousta ei pystynyt vastustamaan. Siellä on siis tämän viikonlopun ajan tukku Sierran klassisia graafisia seikkailuja alennuksessa ja vaikka raha tätä nykyä taitaa päätyä yhdelle peliteollisuuden suurimmalle saatanalle, Activisionille, niin päätyköön tällä kertaa. Reilulla parilla kympillä King's Quest I-VIII, Police Quest I-IV ja Space Quest I-VI. 18 graafista seikkailua, joista ainakin muutama oli keskeinen osa allekirjoittaneen pelaajalapsuutta. On yksinkertaisesti vain pakko katsastaa millaisia muistoja nuo onnistuvat nykyään herättämään ^^;

Yay! Helmikuukin voidaan aloittaa läpipeluumerkinnällä. Viikolla pelailuun päätyi Retro Game Challenge, jossa nykypeleihin turhautunut pelimestari Shinya Arino viskaa pelaajan ajassa taaksepäin omaan lapsuuteensa, kultaiselle 80-luvulle. Aikaan, jolloin NES löytyi miltei joka kodista, pelit olivat törkeän vaikeita, manuaalit olivat oikeasti hyödyllisiä ja kaikki mahdollinen apu piti joko keksiä itse tai luntata pelilehdistä. Pelaajan tehtävä? Palata omaan aikaan suorittamalla Arinon paholaismaisia haasteita kahdeksassa kuvitteellisessa 8-bittisessä pelissä vuosilta 1984-1989.

Retro Game Challenge on mitä hienoin ja hauskin nostalgiatrippi kaikille niille, jotka lapsuutensa tuona aikana elivät. Pelivalikoima sisältää räiskintää, toimintaa, autokisailua ja jopa täysiverisen JRPG:n. Näitä pelataan DS:n yläruudussa. Alaruutu on varattu nuoren Arinon huoneelle, jossa tämä yhdessä pelaajan kanssa jutustelee peleistä. Hyllystä voi käydä hakemassa konsoliin lisää pelattavaa tai selvittää pelien saloja joko niiden manuaaleja tai Gamefan-pelilehtiä selaillen. Välillä äitikin saattaa huudella sivusta mielipiteitään poikien peliharrastuksesta. Söpöä ja ah, niin autenttista :D

Itse pelit ovat NES-pelejä niin hyvässä kuin pahassakin. Niistä jokainen on huolella ja rakkaudella väsätty ja olisi aikanaan voitu hyvinkin julkaista myyntikasettina. Toki ne muistuttavat myös siitä, miten pirullisia tuon ajan pelisuunnittelijat olivat. Pelilehdistä löydetyt huijauskoodit olivat painonsa arvoisia kullassa ja sittenkin kaikkien aikuis-Arinon haasteiden läpäisemiseen meni iloiset 16 tuntia. Verenpainetta pahimpien paikkojen jälkeen ei olisi uskaltanut edes mitata.

Ainakin GameCenter CX:n faneille tai NES-lapsuuden kokeneille peli on käytännössä pakkohankinta, vaikka Xseed Games on tällä kertaa syyllistynyt lievään ylilokalisointiin. Pelaajan pelatessa nuori Arino seuraa suoritusta sivusta ja kannustaa tai vaikertelee TV-sarjasta tuttuun tyyliinsä. Jenkkiversio on kuitenkin dubattu ja kaiken maailman whoat, dudet, manit sun muut onnistuvat lähinnä ärsyttämään. Myös pelilehtien sinänsä hauskoilla lukijapalstoilla esiintyvät mukahauskat englantilaisnimet eivät oikein toimi. Suuri kiitos ja kumarrus silti siitä, että näinkin erikoinen helmi ylipäätään länsimarkkinoille päätyi.