Tänään päättyy ensimmäinen kokonainen vuosi haahuilevaa blogailua! Leikittelin hetken ajatuksella jaella pelipuolella jos jonkin sortin Vuoden Jotain -valintoja mutta paitsi että tuollainen on kärsinyt melkoisen inflaation, on monikin tämän vuoden potentiaalinen merkkitapaus toistaiseksi kokematta joko ajanpuutteen tai turhan kovan hintalapun vuoksi. Tyydynpä siis vain statistiikkaan, jonka mukaan vuonna 2011 tuli höpistyä 192 kertaa, linkitettyä 28 tuubiklippiin, hankittua hyllypelejä 92, ladattavia 10 ja pelailtua läpi (auts) vain 37. Ei niin maan minkään sortin lupauksia ensi vuodelle mutta toivotaan, että 2012 on mitä loistavin vuosi ihan jokaiselle!

...tai no paskat. Vuoden peli oli Hatsune Miku: Project Diva Dreamy Theater 2nd, vuoden positiivisin yllättäjä Driver: San Francisco, vuoden omaperäisin kulttiklassikko Catherine ja vuoden aikakaivona toimi tällä kertaa näköjään Gran Turismo 5. En jaksa perustella tai puolustella. Iloista uutta vuotta, nähdään huomenna! （*＾ワ＾*）

Että sellainen Intia-spesiaali sitten. Pitkän tauon jälkeen puolitoista tuntia  Top Geari n poikien seurassa oli sinänsä ihan OK mutta kovasti tuntuu sarjan taso taas heiluvan. Matka seitsemän tuhannen punnan brittirasseilla Mumbaista Himalajan vuoristoseudulle tarjosi mukavahkon nojatuolimatkan mutta ei tippaakaan enempää. Spessu oli tupaten täynnä väkinäistä ja väkisin käsikirjoitettua "komediaa" eikä aito temmeltämisen ilo kummunnut taustalta kuin vain hetkittäin. Varmasti ihan hieno reissu matkalaisille mutta katsojien kannalta melkoinen pannukakku. Noh, joskus tammikuussa sitten seuraavaa kautta kehiin. Jospa se siitä.

Pelipuolella kohtalaisen härskin grindaamisen myötä Hatsune Miku: Project Diva 2nd on viimein pulkassa ja sen 12 tunnin saalis (kaikki 106 vaihtoehtoista asustetta) onnistuneesti Hatsune Miku: Project Diva Dreamy Theater 2nd -puolelle siirretty. Viimein voi Mikulla jorailla HD-puolella vaikka sitten bikineissä, joskin sukupuolisen tasa-arvon nimissä myös pelin miespuoliset hahmot ovat pelattavissa kovinkin rantahenkisissä kuteissa. Niin tai näin, kappaleiden täydellinen taltuttaminen vaikealla jatkuu PS3:lla ja jos se nyt koskaan edes onnistuu, extreme-versiotkin löytyvät. Hii!

3DS:n eShopia täytyy näköjään pitää silmällä tarkemminkin. Tällä kertaa sieltä tarttui mukaan joulukuun alkupuolella julkaistu, kovan peliportfolion (mm. Paper Mario ja Advance Wars) omaavan Intelligent Systemsin hellyyttävä pieni puzzlepeli Pullblox (jenkeissä Pushmo). Siinä pullea Mallo-niminen otus päätyy Pullblox-puistoon, jonka rakennelmiin paikalliset seikkailunhaluiset lapset ovat jääneet jumiin. Näitä erilaisista kuutiorykelmistä koostuvia rakennelmia kiskoen ja työntäen Mallon pitää kavuta kunkin huipulle epäonninen tenava pelastamaan.

Alussa taustalla litteänä seisovien pulmien blokkeja voi kiskoa lähemmäs ruutua maksimissaan kolmesti. Mallo voi vetää ja työntää niitä niin edestä kuin sivuiltakin, kunhan liikkumavaraa on ainakin yhden ruudun verran ja kunhan siirron kohteena ei ole osa, jolla Mallo seisoo. Hyppiäkin voi mutta siinä koko pelimekaniikka sitten onkin. Yksinkertaisuus toimii silti loistavasti ja helpon alun jälkeen pulmien tarjoama haaste nousee varsin miellyttävästi. Aikarajoilla ei kiusata ja jos epäilee tehneensä virheen, voi toimiaan kelata taaksepäin tai resetoida koko puzzlen alkutilaansa.

Pähkäiltävää löytyy vaikka kuinka, sillä tasoja pelissä taitaa olla päälle 250 ja ensimmäisen puolitoistatuntisen jälkeen niistä on vasta 50 takana. Näiden lisäksi tarjolla on myös kenttäeditori, jolla voi paitsi luoda omia tasoja myös jakaa niitä QR-koodeina maailmalle. Kun tuollaisesta koodista (vaikkapa tästä) nappaa 3DS:n kameralla kuvan, on kyseinen puzzle samoin tein pelissä pelattavissa. Puhdasta suunnitteluneroutta, joka yhdistettynä pelaajien intoon luoda lisäsisältöä tulee todennäköisesti tarkoittamaan loputtomasti pelattavaa.

Pintaraapaisusta huolimatta Pullblox tuntuu jo nyt heittämällä parhaalta ladattavalta peliltä pitkiin aikoihin ja on niin maan taatusti kuuden euron hintalappunsa arvoinen!

Pojat ovat palanneet... Intiaan?! ...Huomenna! Englantilaiset ovat onnekkaita siinä missä meidän muiden pitää odotella ainakin seuraavaan aamuun ^^; Niin tai näin, näyttää hieman kolmelta budjettiluokan hankinnalta kyseenalaisissa puitteissa kolmen loistavan hepun ohjastamina. Jos tuosta ei autoiluviihdettä irtoa niin ei sitten mistään! BBC on hyvä ja pistää pihalle, parasta TV-viihdettä ikinä!

Vaikka PSP välillä (okei, aika usein) aggroa nostattaakin, on se silti pelialustana mitä mainioin. Uutuuksien tiellä seisoo silti edelleen Hatsune Miku: Project Diva 2nd. Koska Mikun ja muun porukan vaihtoehtoisia esiintymisasuja ei PS3-puolella saa auki, päädyin viimein vilkaisemaan millainen vaiva niiden avaamisessa emopelin puolella olisi. Mukavana yllätyksenä ei vaiva juuri lainkaan, ainakaan kaikkien näiden pelisarjalle uhrattujen tuntien jälkeen.

Kaikki asut saa unlockattua yksinkertaisesti läpäisemällä jokainen kappale vaikealla. Samalla tuo, vähän kuten ounastelinkin, avaa myös sen pahimman mahdollisen extreme-vaikeustason. Täydellistä suoritusta ei vaadita ja muutamalla missatulla nuotilla nuo pelin 47 kappaletta vetää läpi jo silkalla puolihutaistulla rutiinilla. Tosin totta puhuen oikeastaan vain hyvä näin, koska PSP:n pienellä ruudulla peli todellakin tuntuu vaikeammalta kuin isoveljellään koettuna.

Koko vaatekaappi on nyt tarjolla mutta pientä grindaamista vaaditaan vielä siihen, että kaikki asut pelaamisen yhteydessä netottavilla pisteillä saa vielä pelin sisäisestä kaupasta ostettua. Soitellaanpa siis vielä tovi ja katsotaan sitten, kuinka monen mutkan kautta nuo PS3:n HD-puolelle saa siirrettyä. Niin tai näin, kosolti kevyempi homma kuin mitä alunperin oletin. Yay!

Just näin! Upeaa! Näin ne digitaaliajan ostokset näköjään voidaan mitätöidä kun siltä tuntuu. Kokeilin joutessani PSP:llä miten japanitilillä tehdyt ostokset vielä viimeaikaisten virallisten firmware-päivitysten myötä toimivat ja eivät näköjään enää mitenkään. Kotoisella tilillä eivät lähde käyntiin ja vaikka koko laitteen kyseisellä tilillä deaktivoi ja yrittää japanitilillä kirjautua, käy kuten kuvassa. Se taisi olla siinä sitten. Kaikki, mitä aikoinaan japanitilillä osti ei enää ole käytettävissä kuin (kaiketi) toisen PSP:n ostamalla. Aika v*tun jees. Warettaminen on toki kaikesta mahdollisesta paskasta huolimatta ihan yksinkertaisesti väärin mutta hirveästi ei mieltä lämmitä, että nuo täysin kovalla rahalla ostetutkin tuotteet yhtäkkiä vain lakkaavat olemasta. Prkl. Pitäkää lataustulevaisuutenne, minä pitäydyn tämän myötä kahta vankemmin fyysisessä tavarassa.

Kertokaa nyt joku, että olen erehtynyt. Tällä hetkellä nimittäin ottaa päähän aika urakalla ^^;

Edit: Tunnin vekkulin lisäsäätämisen jälkeen kyllä, lyhytpinnainen SaDa, olet erehtynyt. Itse raudan aktivoinnilla/deaktivoinnilla johonkin tiettyyn tiliin ei ole mitään merkitystä. Epätoivottu tili PSP:llä pitää yksinkertaisesti vain ensin poistaa (ei vain kirjautua ulos). Eli yhteenvetona kun haluan pelata PSP:llä japanitilin pelejäni, poistan ensin eurotilini. Ja päinvastoin. Näppärää. Melkein viitsisin jopa valittaa lisää mutta samapa tuo kun kaikkiin ostoksiini pääsen yhä käsiksi vaikka se aika helkkarin epäkäytännölliseksi alkaa jo muodostumaankin :D

Joulun jälkeisen peliajan starttasi 3DS:n Mighty Switch Force! mutta tällä kertaa tuli tehtyä tyylipuhdas hutiostos. Vaikka pelillä omat ansionsa onkin, jätti tämä kivaan traileriin ja kriitikoiden kiitoksiin paketoitu 2D-toimintapulmailu kylmäksi. Pelin sankarittarena toimii konstaapeli Patricia Wagon, jonka tehtävänä on vangita viisi karkuteille päässyttä hulttiosiskosta 16:sta eri tasosta. Hyppimisen ja ampumisen lisäksi Patricialla on kyky kääntää pelialueen palasia päälle ja pois. Tätä taitoa tarvitaan sekä sopivan etenemisreitin väsäämiseen että vihujen listimiseen tai paimentamiseen johonkin soveliaampaan, etenemistä helpottavaan paikkaan.

Häviävien ja esiin ilmestyvien blokkien lisäksi käytössä on myös johonkin pääilmansuuntaan villisti viskaavia katapultteja, pommeilla hajotettavia seiniä ja kosolti piikkikuoppia ja muita pirullisia ansoja. Kovasti päänraavintaa vaativaa toimintaa pitäisi siis riittää mutta kun ei oikein riitä. Kentät ovat lyhyitä ja pieniä eikä vaikeustaso tunnu löytävän sopivaa tasapainoa ei sitten millään. Ensimmäiset kymmenisen tasoa vipeltää läpi alta tunnissa kun taas loppupuoli muuttuu miltei kertaheitolla pelkäksi raivostuttavaksi, millintarkaksi reaktiojumpaksi. Kun blokkeja käännellessä pitäisi loikkia ja pitää elossa itsensä lisäksi vielä vihollisiakin, on yhtäaikaista hahmotettavaa jo vähän liiankin kanssa.

Teknisesti Mighty Switch Force! on tosin riemukas. Retrohenkiset grafiikat, pikkutarkka animointi ja varsinkin loistava soundtrack vetävät suuta väkisinkin hymyyn ja ohjaustakin Patricia tottelee todella tarkasti. Virheistä voi siis syyttää vain itseään. Ongelmaksi jääkin vain pelin yleinen sisältököyhyys ja hävyttömän lyhyt kesto. Tai no läpi se ei oikeastaan vielä edes ole mutta muutama viimeinen taso tuntuu jo enempi ärsyttävältä sadismilta kuin haastavalta hauskuudelta. Sitä paitsi jos jokaiseen tasoon ympättyä tavoiteaikaa on uskominen, koko touhun voisi vetää läpi alta puolessa tunnissa.

Itse asiassa nuo tasoille lätkityt tavoiteajat imevät pelistä sen lopunkin hauskuuden. Kun vangit on löydetty ja Patricia palaa mechalleen seuraavaa kenttää valloittamaan, on palkintona oikeastaan vain tieto siitä, että nyt meni kuutisen minuuttia kun puolitoistakin olisi pitänyt riittää. Messiaanisen täydellistä suoritusta kerta toisensa jälkeen hioville speedrun-faneille nuo aikarajat ovat varmasti yhtä mukava haaste kuin massiivinen vuori Veikka Gustafssonille mutta tavan kuolevaisia jatkuvasti taustalla tikittävä kello lähinnä stressaa entistäkin enemmän.

Katsellaan josko tuon joskus jaksaisi loppuunsa saakka vääntää mutta impulssiostoksena kuuden euron hintalapullakin varustettuna lievä pettymys.

Oho! Vasta ensi vuodeksi odoteltu Rage päätyikin kotiin jo tänään. Mystisiä ovat kansainvälisen postin tiet joidenkin lähetysten saapuessa kotiin neljässä päivässä siinä missä toiset lienevät vajaan kuukauden odottelun jälkeen jo jossain kaukana, kaukana poissa. Brasiliassa daiquiria varmasti vetävät ne. Vapaudestaan nauttivat. AAA-peleille vislailevat. Lääkkeet!

Pelivuosi päättyy sittenkin digitaalisissa merkeissä ja lähinnä muistuttaen siitä, miten syvältä koko homma ylipäätään on, kiitos lähinnä Sonyn byrokratialle. Typeränä ja kaavoihin kangistuneena kuluttajana ostin sekä lupaavan karmivan Corpse Partyn että japanilaista PS1-retrokahjoutta mitä parhaimmin edustavan Cho Anikin PS3:lla siirtääkseni ne sitten PSP:lle mutta on tuo digitaalinen oikeuksien hallinta kyllä niin maan syvältä. Vaikka molemmilla laitteilla oli kirjauduttu samalle PSN-tilille ja ne olivat vielä USB-naitettu keskenään, oli lopputulos taas jotain käsittämätöntä säätöä jos jonkinlaisten aktivointien ja firmware-päivitysten kanssa. Pitkään siinä taas kerran meni ja lopulta en enää edes välittänyt mitä nuo laitteet yrittivät minulle kertoa tai mistä varoitella. Nyt ovat molemmat ostokset PSP:llä ja se riittäköön. Äärimmäisen sekava ja epämiellyttävä kuluttajakokemus.

3DS-puolella meni sentään vähän paremmin. Hiljattain julkaistu Mighty Switch Force! onnistui trailerillaan vakuuttamaan ensimmäisen ladattavan arvoisen pelin ilmestymisestä eShopin puolelle mutta poikkeuksellisen pitkään sen valumista konsolille sitten saikin odotella.

Vaan 2011 ostokset ovat nyt sitten niin maan taatusti tuossa. Lyhyeen joulunviettoon marssii allekirjoittanut ja pienen tauon jälkeen löytää kenties jotain positiivisempaakin naputeltavaa. Nyt kuitenkin itse kullekin mitä rauhallisinta ja antoisinta joulua!

Transformer sai vajaan kuuden tunnin jälkeen molemmat akkunsa täyteen ja tuota Androidin Honeycomb-käyttöjärjestelmää pyörittävää lelua on jonkin verran ehtinyt protoilemaan. Käyttöönotto oli miellyttävä kokemus; virta päälle ja perustietojen syöttämisen jälkeen oltiinkin jo työpöydällä. Esiasennettu sääwidget oli haistellut langattomasta verkosta paikkakuntakohtaisen kelin ja Google-tilien synkronoinnin myötä niin sähköpostit kuin kontaktitkin olivat kaikki samoin tein ajan tasalla. Jatkokonffaamisen ja säätämisen määrä puhdas 0% ja intuitiiviseen kosketusnäyttöön ihastui heti.

Käyttöjärjestelmän oma www-selain näyttää pelkistetyn tyylikkäältä ja toimii sulavasti, joskin pitkään Adblockin kera surffanneena mainosten määrä www-sivuilla ärsytti välittömästi. Siispä Firefox tilalle ja Adblock kehiin... Ja parin minuutin jälkeen pois. Mainoksista toki pääsi eroon mutta kokonaisuus oli jotenkin rumempi, sekavampi ja nykivämpi. Vakioselaimella siis jatketaan ja kyllähän tuolla laitteella nettisurffailee kohtalaisen sujuvasti. Ainakin kun pysyttäytyy sivustojen kevyemmissä mobiiliversioissa ja zoomailee näkymiä tarvittaessa isommiksi ainakin sen verran, että pädi ja etusormi pääsevät yhteisymmärrykseen siitä, mitä linkkiä tuli tökättyä.

Mediatestissä pädi on sekä OK että ei. MP3-tuki on tietysti täydellinen mutta videopuolella vakiosoitin ymmärtää vain rautatasolla dekoodattavien MP4-pätkien päälle. Kauppapaikan vaihtoehtoisilla softilla sai sentään vanhat kunnon AVIt pyörimään mutta PC-puolen ah-niin-tavanomaiset MKV/H264/AAC-viritelmät softsubeineen kaikkineen pyörivät jo 720p-laadulla joko pahasti nykien tai eivät ollenkaan. Ymmärrettävää ja kierrettävissä ihan vain konvertoimalla tavara MP4-muotoon mutta ylimääräistä ja aikaavievää vaivaahan se vain on.

Android Market on ollut toistaiseksi ehkä pahin pettymys, joskin sekin ihan luonnollisista syistä. Ensinnäkin se on tupaten täynnä tyhjänpäiväistä räpellystä, jonka sekaan ne helmet uppoavat varsin hyvin. Toisekseen pädit tuntuvat tekevän vasta tuloaan ja suurin osa softasta on tietenkin tehty Android-luurien ehdoilla. Esimerkiksi Adobe Photoshop Express, jonka pitäisi olla Android-maailman näppärin kuvankäsittelyohjelma oli varsin surkuhupaisa esitys pädillä, jolla siihen ei pystynyt avaamaan koneelta edes kuvaa editoitavaksi. Toisaalta minä vain unohdan jatkuvasti, ettei Transformer sittenkään ole mikään miniläppäri vaan trendipädi, joka näyttää kivalta mutta jolla lähinnä kulutetaan eikä tuoteta.

Tuon unohtaa kahta helpommin, kun pädiin lyö kiinni näppäimistötelakkaan. Tällöin pääsee todella näppärästi eroon kömpelöstä ja hitaasta ruutunäppiksen naputtelusta ja laitteella voi kirjoitella jo paljon enemmänkin kuin vain www-osoitteita tai lyhyitä hakulauseita. Ikävä kyllä telakan touchpad on kovin temperamenttista laatua ja kirjoittaessa peukalot pyyhkäisevät sitä niin helposti, että pian huomaa tekstin syntyvän jonnekin aivan muualle kuin missä hetki sitten oltiin. Onneksi touchpadin saa sentään disabloitua ja kun kylkeen iskee tavan USB-hiiren, toimii kokoonpano erinomaisesti missä nyt sitten sattuukin liikkumaan. Ja pitkään muuten toimiikin! Näiden muutaman tunnin sähellyksen jälkeen akun varaus on yhä 85% kieppeillä, joten virtaa tuossa riittää kuin pienessä kylässä!

Myös se Asuksen minireititin osoittautui kovin sympaattiseksi vermeeksi. Kun sen ensin oli kotikoneella konffannut toimimaan hotspottina, ei tarvinnut kuin tumpata siihen verkkopiuha kiinni, ottaa siihen virrat USB:n kautta vaikka suoraan Transformerista itsestään ja hey presto, langaton verkko! Näin kotioloissa tuli toki hieman Yo dawg -olo kun vetää piuhan yhdestä langattomasta reitittimestä toiseen mutta reissussa, vaikkapa vain langallista yhteyttä tarjoavissa hotelleissa tuo tulee olemaan painonsa arvoinen kullassa (eipä tosin sillä että se mitään painaisi...)

Siinä ensikokemuksia. Tavallaan turhanpäiväinen mutta kulkee näppärästi mukana, tarjoaa ajanvietettä matkoilla ja näppistelakan kera sillä voi kuvitella jotain hyödyllistä jopa tekevänsäkin. Sivumainintana PSP sai kauan kaivatun muistipäivityksensä 32 megasta kahdeksaan gigaan ja tämän vuoden alepelishoppailun päätti Warhammer 40,000: Space Marine. Jospa tuota viihdejonoa pääsisi näin vuoden loppupuolella edes vähän purkamaan mutta samapa tuo, kaikella on aikansa.

Tuleehan niitä paketteja perillekin saakka, eli tuollaisella pinkalla valmistaudun heittämään hyvästejä pelivuodelle 2011. Two Worlds II Royal Edition ja Bodycount löytyivät Amazonista oikein miellyttävällä alennusprosentilla varustettuna ja rautapuolella siirryn minäkin viimein Android-aikaan ja aina niin trendikkääseen pädisurffailuun. Eee Pad Transformer toimii toki myös täysiverisenä miniläppärinä ja kun akkukestoakin tuolle combolle lupaillaan siinä 16 tuntia, lienee kyseessä reissuverme vailla vertaa. Lankaverkkoonhan noita lettuja ei saa mutta niitä (kieltämättä harvoja) hetkiä varten kun tarjolla olisi vain langallinen yhteys, tuo noin luottokortin kokoinen minireititn hoitanee homman. Käyttökokemuksia luvassa kunhan tuo samperi nyt viitsisi ensilatauksensa loppuun asti saattaa...

Saahan se 3DS lopulta käyttöä vaikka sitten retrotunnelmissa. Nintendon perjantaisesta lahjakasasta pelailuun päätyi Wario Land 4 ja aika hyvin on pelivanhus vielä voimissaan. Viidakosta on löytynyt aarteita täynnä oleva legendaarinen pyramidi, eikä rempseän ja rahanahneen Warion muuta tarvitse tietääkään. Paikan päälle vaan, rikkaudet kyytiin ja jos muutama aarteenvartija rohkenee asettua poikkiteloin, se on niiden kannalta lähinnä voi voi.

Tuon ihmeemmin Warion seikkailua ei alusteta mutta harvemminpa 2D-tasohyppelyt tarinaa edes kaipaavat. Kahdeksantoista laajahkoa tasoa, kuusi isoa mölliä ja timantteja sankokaupalla – näistä on Wario Land 4 tehty. Loikkiva ja vihollisille reteitä kyynärpäätaklauksia ja perstallauksia jakeleva Wario on hauska hahmo jo itsessäänkin mutta Nintendolle tyypilliseen tapaan tämä saa ryöstelyreissunsa aikana myös hetkellisiä erikoisvoimia, jos nyt hitaasti laahustavaksi zombieksi, korkeuksiin räpisteleväksi lepakoksi tai kaiken tieltään jyrääväksi lumipalloksi muuttuminen voidaan sellaisiksi laskea.

Pelin neljän eri alueen tasoja voi ratkoa vapaasti missä järjestyksessä tahansa mutta jokaisesta pitäisi kerätä kyytiin loppuvastusten haastamista varten neljä jalokiven palasta ja seuraavan tason aukaiseva avain. Eteneminen on rauhallista, kunnes takaisin keskushubiin vievän teleportin aktivointivipu jostain syvältä tason uumenista löytyy. Silloin kello alkaa tikittää ja Warion pitää rynnätä rivakasti takaisin lähtöpisteeseen, yleensä kovinkin erilaista reittiä kuin itse vivulle johtanut tie. Pomotkin pitää listiä aikarajan puitteissa, mikä joillekin (öhöm...) voi olla hieman stressaavaa.

Kymmenen vuoden takaiseksi peliksi Wario Land 4 näyttää ja kuulostaa yhä varsin tuoreelta. Grafiikka on mukavan värikästä ja varsinkin animointiin on panostettu ihan kunnolla. Pelattavuus on pääsääntöisesti hollillaan, joskin isojen ja komeiden loppuvastusten pieksämisessä vaaditaan yleensä sellaisia erikoisliikkeitä, jotka kaikessa tohinassa eivät riittävän hyvin joko irtoa tai joita peli ei vain osumiksi jostain käsittämättömästä syystä noteeraa. Tämä tekee noista haasteista hieman epäreiluja ja ärräpäitä lenteli taas siihen tahtiin, että heikompia olisi hirvittänyt. Sinnikkyys (tai välillä tyylipuhdas tuuri) kuitenkin palkitaan.

Jotenkin Wario Land 4 tuntui oudon lyhyeltä mutta kummasti siihen silti näytti hieman vajaa kahdeksan tuntia uponneen. Kaikkien tasojen myllääminen läpikotaisin tarjoaisi varmasti yllätyksiä ja haastetta vielä pitkäksi aikaa eteenpäinkin mutta eheä ja viihdyttävä kokemus tuo oli ihan tuollaisenaankin.

Ainakin yksi läpipeluu mahtui vielä tämänkin vuoden puolelle. Lupaavan ensivaikutelman antanut Solatorobo: Red the Hunter pysyi upeasti kasassa koko yllättävänkin pitkän, yli parinkymmenen tunnin kestonsa ajan ja vieläkin jälkipeliin jäi sekalaista pikkupuuhasteltavaa epilogitehtävien muodossa. Tarina ei ehkä ollut muuta kuin taas yhden fantasiamaailman tavanomainen pelastaminen tuholta mutta niin hienosti se oli toteutettu, että aplodit raikuvat.

Varsinkin Solatorobon käsikirjoitus ja hahmosuunnittelu ovat ensiluokkaisia. Hahmojen välinen kemia toimii kuin tauti, dialogi on hauskaa ja useimpia sivuhahmoja kierrätetään tyylikkäästi läpi koko seikkailun. Yhtäkään hahmoa ei ole heitetty mukaan kertakäyttöasenteella ja seikkailun edetessä vanhoihin tuttuihin törmääminen ja viimeisimpien kuulumisten vaihtaminen piristää aina. Kaikki tapahtumat on selvästi käsikirjoitettu ihan oikeasti ja niinpä pienin ja merkityksettöminkin sivutehtävä onnistuu tuntumaan muutaman minuutin mittaiselta, viihdyttävältä minitarinalta.

Toimintaropeksikin Solatoroboa on kutsuttu mutta RPG-elementit ovat lähinnä kosmeettisia. Taisteluista kertyvällä expalla Redin hahmotaso toki nousee mutta eipä se mihinkään muuhun vaikuta kuin tämän terveysmittarin pituuteen. Gahat-mechan neljää parametriä (hyökkäys, puolustus, nostokyky ja liikkuvuus) puolestaan voi erinäisillä osilla parantaa mutta sekin piirre jää vähän sivuosaan, koska tarvetta ei ole. Helppona alkanut peli vain helpottuu entisestään Redin ja Gahatin kehittyessä eikä toimintakaan ole juuri muuta kuin sopivan aukon kyttäämistä, jolloin vihollinen nostetaan pikaisesti ilmaan ja hypyn kera paiskataan joko tantereeseen tai – mieluummin – päin muita vastuksia. Eipä tuo silti haitannut, koska vastalahjana tarina rullaa todella hyvin ja näkemistä ja tekemistä riittää.

Graafisesti peli on yksi DS:n komeimmista ainakin 3D-rintamalla, vaikka resoluutiota onkin jouduttu tiputtamaan todella rankalla kädellä. Monipuolista musiikkia piisaa yli 70 kappaleen edestä ja ääninäyttely on hoidettu varsin näppärästi; lyhyitä, lähinnä ranskalta kuulostavia pieniä äännähdyksiä, jotka ilmeikkäiden hahmokuvien kanssa onnistuvat välittämään yleistä tunnelmaa jopa paremmin kuin puhuttu dialogi.

Ainakin mechojen ja vähän vanhemman animen ystäville Solatorobo on miltei pakkohankinta ja noin muutenkin se on yksi tämän pelivuoden positiivisimmista yllättäjistä.

No niin, pistetäänpä viikonlopun kunniaksi koko kuluneen viikon anti yhteen läjään. Alkuviikosta pelaajia ja pelimediaa kohahdutti Spike VGA -gaalassa ensiesiintymisensä tehnyt Naughty Dogin The Last of Us. Tämä tuleva PS3-yksinoikeus yllätti kuin zombie puskasta ja vaikka traileri ei sinänsä tajuntaa räjäyttänytkään – paitsi ehkä tuon yhden poloisen epäkuolleen (^_^;) – taustoitti kehittäjä pelin luonnetta alkuviikosta ihan mielenkiintoisesti. Hurmeisen eloonjäämiskauhun sijaan pelin lupaillaan keskittyvän elokuvalliseen tarinankerrontaan ja henkilöhahmoihin. Kun kehittäjäkaartista löytyy myös mainioksi osoittautuneen Enslaved: Odyssey to the Westin pääsuunnittelija, voi tästä innostua jo ihan kunnolla. Julkaisuajankohdasta ei tosin vielä mitään tietoa.

Toinen yllätys pomppi vastaan tämän viikon PSN Store -päivityksen yhteydessä. Muistanette sen taannoin ihastelemani, vimpan päälle kauhian PSP-trailerin? Se oli kuin olikin Corpse Party mutta valitettavasti Xseed päätti julkaista sen vain digitaalisessa muodossa. Luulin jo, että tuo jäisi vain jenkkimarkkinoiden iloksi mutta niin se vain pönöttää nyt myös Euroopan storessakin. Ostoon menee välittömästi, kunhan posti roudaa perille vähän isomman muistikortin kuin se alkuperäinen 32MB (＾▽＾)

Joulukuu on tosin ikävä aika tilailla mistään mitään. Jo nyt muutama lähetys on myöhässä tai eksynyt matkalla (;¬_¬) Parin viime viikon aikana perille on silti saapunut oheinen läjä viihdettä vähän sieltä sun täältä Englantia. Talouskurimuksessa kaupat tosin tuntuvat aloittaneen joulun jälkeiset alennusmyynnit jo nyt ja niinpä noidenkin kappalekohtainen keskihinta jäi miellyttävälle, noin 17 euron tasolle. Noistakin lisää sitten kun korkkausaikaa löytyy ja ne mahdollisesti onnistuvat riittävän hyvin viihdyttämään.

Pelejä pukkaa myös 3DS:lle. Tänään julkaistiin toinen puolisko lahjuksia laitteensa ennen hinnanalennusta hankkineille ja tuo kymmenen GBA-pelin valikoima on kyllä melkoisen kovaa tasoa! Aiemmasta kymmenestä NES-klassikosta ei ainakaan vielä ole tullut innostuttua mutta noiden parissa tullaan taatusti viettämään useampikin tunti. Pelien löytäminen eShopin uumenista kesti taas hetken mutta siellähän ne asetusvalikon kautta omassa lataushistoriassa piileskelivät. Yay!

YATTA!! o(≧▽≦)o Kogane no Seiya Sousetsu ni Kuchite... 40. kerta toden sanoi ja Hatsune Miku: Project Diva Dreamy Theater 2nd on vihdoinkin kaikkia kappaleitaan myöden normaalilla täydellisesti läpi. Olo on väsynyt mutta kovin, kovin onnellinen! Nyt hetki hyvin ansaittua lepoa ja sitten sama haaste vaikealla (＾▽＾) Senkin jälkeen olisi tarjolla vielä uusi extreme-vaikeusaste mutta sitä ei taida saada auki kuin pelin PSP-versiolla, joten kaikki tämä "pitää" käydä läpi vielä silläkin. Jotenkin ajatus siitä ei harmita enää lainkaan – paras rytmipeli ikinä!

Paljon muutakin viikolla on toki tapahtunut – ainakin pelimaailmassa – mutta siitä lisää kunhan pahasti köhivä blogailu alkaa taas sujumaan. Alkutalvi on ollut vähän turhankin hiljaista ja harmaata mutta tuon edellämainitun gorillan ravistaminen niskasta latasi akut kertaheitolla. Vähän täysipäisemmissä talouksissa tuo aiheuttanee lähinnä surullista päänpudistelua mutta miettikääpä mitä tahansa pientä arkista askaretta tai harmia, jota ei vain saa aikaiseksi selvitettyä ja joka jatkuvasti näykkii alitajuntaa. Kun sellaisen sitten lopulta teilaa... Mistä tahansa onkin kyse, se saavuttamisen tunne on silkkaa euforiaa!

Huhhuh... Tomb Raider: Anniversary jatkuu ja kymmenen tunnin ähräämisen jälkeen loppusuoralla taidetaan jo olla. Verenpaine alkaa kuitenkin huidella jo vaarallisissa lukemissa, kiitos yksinkertaisesti raivostuttavan pelattavuuden. Peli on tupaten täynnä millintarkkoja loikkia, joissa suurimassa osassa Lara nyt vain päättää ponnistaa jonnekin ihan muualle kuin oli tarkoitus. Monet seinäkiipeilyt ovat yleensä myös kohtalaisen pitkiä ja yksikin virhe johtaa vain samojen reittien toistamiseen kyllästymiseen saakka.

Juonipuoli ei ole menoaan petrannut. Perun puolelta pienen välianimaation saattelemana Kreikkaan ja sieltä täysin selittämättä Egyptiin, josta lopulta Atlantiksen muinaisten raunioiden laavajärvissä leikkimään. Haasteen määrä kasvaa tasaisesti matkan edetessä ja kun arpapelihyppyihin yhdistetään vielä aikarajoja ja kombosuorituksia, alkaa viihdearvo olla tyystin nollissa. Ei peliä nyt suoranaisesti edes vaikeaksi voi haukkua. Se vain on täysin arvaamaton ja kumisee tarinallisesti onttouttaan.

Vajaan tunnin pienissä erissä tuota hampaitaan kiristellen vielä jaksaa puskea eteenpäin mutta mahdollinen läpipeluu tulee olemaan hauskanpidon sijaan vain katkera sinnikkyysvoitto. Kohtalaisen kauheaa kuraa.

Loikkiminen lajityyppien välillä jatkuu vuorilampaan ketteryydellä. The Tomb Raider Trilogy tarjoilee nyt kolmikon toista, pelisarjan kahdeksatta ja silti käytännössä ensimmäistä peliä. Kovin hämmentävää. Kyseessä siis Tomb Raider: Anniversary, joka taitaa olla nyt jo kahteen otteeseen ehostettu versio Lara Croftin ensiesiintymisestä vuodelta 1996. Atlantiksen aarteiden perässä ei ole ravattu vielä edes neljää tuntia mutta 15 vuotta on pitkä aika pelkällä meikillä peitettäväksi.

Siinä missä Legend osoittautui iästään huolimatta yhä vallan muikeaksi seikkailuksi, tuntuu Anniversary lähinnä vanhalta. Tökerön lyhyellä taustoituksella Lara päätyy minishortseissa hyytävän kylmään Perun vuoristoon ja siitä eteenpäin jatketaankin sitten nyt jo niin tutulla kaavalla. Loikkimista, raunioita, ansoja ja satunnaista ammuskeltavaa susista aina dinosauruksiin saakka. Ah, tuo iloinen 90-luku... Sinänsä ihan eheä pelillinen paketti mutta tämän päivän standardeilla kovin halju sellainen.

Kun tarinaa ei ole nimeksikään ja Lara tähän mennessä heittänyt hyvä jos puolenkymmentä vuorosanaa, jää jäljelle oikeastaan vain puhdas peli; tiukka misu muinaisia luolastoja kampaamassa. Nykyisin tuo lähestymistapa sekä toimii että ei. Eteneminen on aivohierontaa parhaimmillaan. Vanhan koulukunnan tyyliin vinkkejä ei jaeta pätkän vertaa ja todella laajalle levittäytyvät pulmat itsessään ovat se koko juttu. Aikoinaan saattoi olla kivaa viettää toista tuntia ähräten yhtä ainoaa etenemistä estävää ovea pala palalta auki mutta kun sen takana on kaiken uurastuksen jälkeenkin vain seuraava vastaavanlainen megahaaste, ei homma enää nykyisin onnistu sytyttämään.

Toisaalta Anniversary on oman aikansa lapsi ja heijastaa hyvin peliteollisuuden kehittymistä. Ennen puskettin eteenpäin ihan vain sen eteenpäin puskemisen ja sen mukanaan tuoman tyydytyksen vuoksi mutta nykyisin odotetaan ehkä jo hieman enemmän. Uncharted-sarjaa, tuota Tomb Raidereiden äpärälasta voi (ihan syystäkin) kritisoida pulmien vähäisyydestä ja loikkimisen nobrains-helppoudesta mutta Anniversaryn parissa voi helposti nähdä saman kolikon toisen puolen; oikeastaan pelkkää pulmaa ja jatkuvaa suistumista syvyyteen himpun verran pieleen kohdistetun hypyn seurauksena.

Ollapa edes muutaman vuoden nuorempi. Vaikka vanha antaa kaikkensa, ei Hatsune Miku: Project Diva Dreamy Theater 2nd anna periksi. 47 tuntia, 77 kappaletta ja niistä Murphyn lakeja noudattaen 76 normaalilla täydellisesti läpi. Kirottu, jouluinen, 626-nuottinen Kogane no Seiya Sousetsu ni Kuchite kuitenkin vain nauraa säälittäville yrityksilleni päihittää se ｡゜(｀Д´)゜｡ Hankalimmatkin kappaleet on yleensä oppinut noin tusinalla vedolla mutta tuo on tullut tiluteltua läpi jo 29 kertaa (turhautuneita keskeyttämisiä varmasti ainakin yhtä paljon) ilman isompaa toivoa menestymisestä. Tai no parhaimmillaan virhelyöntejä on ollut enää kuusi mutta sekin tuntui jo joltain jumalaiselta munkilta.

Saattaisi helpottaa, jos voisi edes harjoitella pikakelailemalla niihin vaikeimpiin osuuksiin mutta sellaista ominaisuutta ei pelistä löydy. Kun ne vaikeimmat pätkät sijoittuvat vielä sinne kappaleen loppuun, vie edes yritys opetella niitä aivan törkeästi ylimääräistä aikaa. Hieman harmittaa, että muuten huipputasaiseen tarjontaan on sotkettu mukaan pari tuollaista sadismiyllätystä jo normaalilla vaikeustasolla mutta turhaahan sitä on valittaa kun koukku on tukevasti suupielessä. Sadismia tuo voi olla mutta toisaalta silloin vain masokisti kieltäytyy kävelemästä pois (^_^;) Muutaman viikon tauko tehnee silti hyvää.

Tänään onkin sitten taas tullut istuttua ruudun ääressä oikein urakalla, kun Solatorobo: Red the Hunter tempaisi kertaheitolla mukaansa. Siinä Caninu-rotuun kuuluva turri Red Severin yhdessä pikkusiskonsa Chocolat Gelaton kanssa viettää freelance-seikkailijan huoletonta elämää. Isokouraisen Gahat-mechansa kyydissä Red on valmis suorittamaan minkä tahansa tehtävän, joita paikalliset killat ovat valmiita tarjoamaan.

Taas yksi arkipäiväinen keikka – soluttautuminen ilma-alukseen varastettuja dokumentteja takaisin nyysimään – menee hyvin aina siihen asti, kunnes julmetun kokoinen demoni Lares syöksyy sen kimppuun. Yllätyshyökkäystä paetessaan Red pelastaa alukselta toisenkin sinne tunkeutuneen, Elhiksi esittäytyvän nuoren Felinekon. Paon jälkeen tällä on esittää Redille ja Chocolatille varsin houkutteleva tarjous. Miljardi puhtaana tassuun, jos nämä auttavat Elhiä valmistelemaan ja viemään läpi seremonian, jolla Lares voidaan karkottaa.

Eli perinteistä eeppistä seikkailuahan se taas pukkaa mutta ai jumankauta miten hyvälaatuista sellaista! Solatorobo on heittämällä tämän vuoden riemukkain ja onnistunein paluu niihin aikoihin, joita jotkut varttuneemmat pelaajat lämmöllä muistelevat. Värikästä ja ilmeikästä grafiikkaa, leijuvia saaria, ilma-aluksia, taivaspiraatteja, rutosti hienoja välianimaatioita ja pomotaistoja sekä loistavalla ja mieleenpainuvalla hahmokaartilla varustettu, hyvässä rytmissä etenevä päätarina lukuisilla vapaaehtoisilla sivuaktiviteeteilla höystettynä.

Lajityypiltään Solatorobo edustaa sarjakuvamaista toimintaseikkailua kevyillä roolipelielementeillä kuorrutettuna. Gahatin kyydissä Red loikkii, mätkii ja paiskoo tiensä läpi kaupunkien ja luolastojen siinä ohessa pieniä pulmia ratkoen ja välillä ahtaampia paikkoja kävelemällä tutkien. Tekemistä piisaa tavan tasoloikinnasta räiskintään, areenataisteluihin, ilma-aluskisoihin, kalastamiseen ja kiltakonttoreista lunastettaviin, erittäin monipuolisiin sivutehtäviin saakka.

Yhdeksän tunnin jälkeen pelin imu ei ole vähentynyt vielä tippaakaan ja tarina nelistää eteenpäin kuin ylikellotettu valkohäntäpeura. Miinusta voi antaa vain kenties hieman liiankin heppoisesta vaikeustasosta ja siitä, että vanhasta raudasta yritetään repiä välillä irti niin paljon, että ruudunpäivitys alkaa ottaa osumaa. Muuten silti toistaiseksi täyden kympin suoritus. Pirteä, hyväntuulinen ja läpeensä huolella ja rakkaudella kehitetty fantasiarymistely, joka pursuaa ideoita ja kauniita maisemia.

Kyllä vaan näitä lisää :D Tavallisesti lauantaisin on jotain saanut aikaankin mutta kun tällä kertaa ei, kuitataan joulukuun myöhästynyt aloitus tyhjänpäiväisellä vocaloid-tuubispämmillä. Hatsune Miku -maailmassa sivuosaan jääneet Rin & Len puskevat ainakin fanimaailmassa pihalle yhä sitä parhainta mahdollista epävirallista tavaraa. Tiejyrä taitaa olla jonkin sortin sikäläinen, jokseenkin hämärä pelisarjaan liittyvä kulttivitsi mutta kun tästäkin kappaleesta wakawaka-riffejä ja tyylipuhdasta hupsuttelua löytyy, ei siitä pysty olemaan pitämättä :P