Jostain kumman syystä Far Cry 2 näyttää olevan vuosittainen syysharrastukseni. Ensimmäiset pystini pokasin syyskuussa 2009 mutta jotenkin peli jäi silloin kesken. Marraskuussa 2010 liekki leimahti uudelleen mutta homma jäi kriittisen bugin vuoksi taas vaiheeseen. Vielä kerran alusta saakka uudestaan ja tällä kertaa näyttää siltä, että tuo kenties tulee jopa läpäistyäkin. Sivusisältöön (timanttien ja ääninauhojen etsintää, muiden ulkomaalaisten palkkasotureiden rekryämistä ja sekalaisia salamurhia) innostus ei tosin enää riitä mutta Sakaali – käytännössä kokonaisen sisällissodan maestrona toimiva asekauppias – pistetään tällä kertaa niin maan taatusti pois päiviltä.

Aiemmin todettuun ei oikeastaan ole juurikaan lisättävää. Peli on yhä törkeän kaunis ja laaja maasto täynnä tekemisen ja liikkumisen vapautta kiehtoo edelleen. Toisaalta vähän samasta ongelmasta tuo kärsii kuin Just Cause 2; lääniä riittää mutta järin monipuolista tekemistä ei senkään vertaa. Niin pää- kuin sivutehtävätkin ovat yksinkertaisesti kaiken liikkuvan toimittamista mullan alle milloin minkäkin tekosyyn varjolla. Lähestymiskulman saa toki valita vapaasti mutta on vain niin monta luovaa tapaa pistää pyssyä heiluttelevia hulttioita hengiltä. Enkä minä kyllä vieläkään tajua, miten T-paitaan ja khakishortseihin pukeutuneeseen AK-47:n heiluttajaan voi päästellä raskaalla kk:lla kahden metrin päästä pitkän sarjan ja sittenkin se jaksaa vielä kömpiä pystyyn... Pientä rajaa!

Kuolit.

Tämähän alkaa käymään jännäksi. Ar Tonelico Qoga: Knell of Ar Ciel on 26 tunnin jälkeen päättynyt jo kahdesti. Ensimmäisenä vastaan taapersi koskettavan surullinen huono loppu ja hieman aikaisempiin tallennuksiin pakittamalla normaali, ei sekään järin onnellinen päätös. Läpipeluuksi noita ei silti voi oikein laskea, koska todellisiin loppuihin johtava tie taitaa muodostaa pelistä koko sen viimeisen neljänneksen. Siispä NG+ käyntiin ja yrittämään uudestaan. Onneksi seikkailun voi tällöin aloittaa myös puolivälin tienoilta, joten kohtuuttomasta toistosta ei joudu kärsimään. Rahat ja expat säilyvät toki myös.

Ja kyllä tuon ainakin kerran taitaa jaksaa sinne viralliseenkin päätökseen – siinä määrin Qoga on menoaan edellisestä whinentäyteisestä sepustuksesta parantanut! Kolmen ryhmittymän valtataistelun ympärillä pyörivä juoni on vähän turhan monimutkainen ja kikkaileva mutta loppua kohden laadukasta draamaa ja asiallisia pomovastuksia puskee pintaan ihan kiitettävästi. Maailmanloppuahan sitä jälleen kerran päädytään estämään mutta se jää miltei sivuseikaksi, kun pelaaja pähkäilee kuinka pelastaa Saki ja Finnel onnettomilta kohtaloiltaan.

Qogan pitäisi vain ottaa itsensä vähän vakavemmin. Kun valtaosa siitä on silkkaa höpsöttelyä ja turhanpäiväistä dialogia, on hankalaa virittäytyä oikealle aaltopituudelle menon käydessä tylymmäksi tai juonen syventyessä. Hyvää tekstiä lukee mielellään mutta Qogan hahmot puhuvat yksinkertaisesti aivan liikaa sanomatta oikeastaan mitään. Pelimekaniikka on silti kunnossa ja arcade-taistelut edes hieman muutakin kuin pelkkää napin rämppäämistä; miekalla ei monenkaan kymmenen pisteen vahinkoa tehdä kun taas riittävän innostunut ja vaatteistaan luopunut Reyvateil voi lopulta pamauttaa vihollisen niskaan jopa kuusinumeroista damagea tekevää magiaa. Muahahaha :P

Eipä tästä vielä voi mitään varmaa sanoa. Kohtalaisen ruma ja kömpelö pelihän tämä on ja siitä nauttiminen on suoraan verrannollista siihen, miten paljon sietää animea. Japaniropejen kermaan verrattuna Qoga on miltei säälittävä räpellys mutta jotain siinä silti on. Gustin selittämätöntä charmia kenties? Pitää mutustella lisää.

SaDan kämpässä ovat taas kirosanat raikaneet ja ohjaimet miltei lennelleet (turhan tyyristä hupia olisi kuitenkin se) kun Need for Speed: Hot Pursuit päätyi heinäkuun pettymysten jälkeen tyhjänpäiväisiä arki-iltoja täyttämään. Ja onhan se huomattavan tauonkin jälkeen (ainakin suhteellisesti ottaen) niin hirveää schaibaa, ettei eteenpäin aja kuin perverssi halu vähentää kokoelman läpipelaamattomien pelien määrää. 19 tunnin jälkeen sinivuokkopuolen kaikki 48 haastetta on kunniamaininnan arvoisesti läpäisty ja vastapuolen 60 haasteestakin on pulkassa jo miltei kolmannes. Hauskaa? Ei ole.

Mitä pidempään tuota vääntää, sen selvemmäksi käy pelihistorian ehkä naurettavin kuminauhalinkoefekti lottoon yhdistettynä. Jos silkalle perseilylinjalle ei lähde, on oikeastaan ihan sama mitä tekee. Kisat voitetaan käytännössä aina noin sekunnin turvin ja yksinäisen einogrönin bustaaminen voi viedä joko minuutin tai viisi, ihan millä tuulella peli milloinkin sattuu olemaan. Karkuri voi paahtaa toistasataa tiesulkuun mutta sille ei välttämättä tapahdu mitään, jos pelaaja ei ole haukkana kyseistä tööttiä viimeistelemässä.

Jos törmää vauhdissa tien vasempaan laitaan, yleensä törmää myös oikeaan (ja päinvastoin), koska kääntösäde jokaisella autolla tuntuu olevan jossain 30 metrin tietämillä. Jos tielle tipahtaa piikkimatto, radion lauseesta "Olemme havainneet piikkimattoja tiellä" ehtii kuulua yleensä vain "Olem..." kun sellaiseen tekee jo lähempää tuttavuutta. Listaa voisi jatkaa loputtomiin mutta samapa tuo. Kaikesta huolimatta edistystä tapahtuu ihan tasaisesti ja kunhan nuo loputkin haasteet on taklattu, olen valmis polttamaan koko pelin ihan minkä tahansa kultin ihan missä tahansa pakanallisissa uhrimenoissa.

Roolipelaaminen arkena ei ole hyvä idea. Ei ainakaan Ar Tonelico Qoga: Knell of Ar Cielin kohdalla. Hieman reilun 18 vähäpukeisen tunnin myötä nelinäytöksisestä seikkailusta on kaksi takana ja peli alkaa jo hieman hajoilemaan liitoksistaan. Kohtalaisen lupaavan alun jälkeen Gust on vyöryttänyt niskaan niin järkyttävän läjän uusia henkilöhahmoja, dialogia ja hömppäpömppäjargonia, että työpäivän päätteeksi tuon pariin istahtaminen saa nukahtamaan parissa tunnissa. Ikävän sekavaa ja raskassoutuista vaikka kaikkien hämäriä taustoja ja motiiveja hiljalleen availlaankin.

Qogan rytmitys on pahasti hakoteillä. Tarinankerronta koostuu nälkävuoden mittaisista keskusteluista täynnä tekotieteellisiä termejä, alati heikkenevää huumoria, miltei kiusallisen huonoa ecchiä ja yhtäkkisiä vaan ei vaikuttavia yllätyksiä yksi toisensa perään. Näiden hetkien välissä porukkaa tulee ja menee aivan miten sattuu ja useimmin välitavoitteena tuntuukin olevan jonkun matkasta jääneen noutaminen takaisin pääporukkaan. Pari hassua välianimaatiota ja pomotaistelua eivät juuri menoa pelasta.

Eteneminen sentään on vaivatonta, kiitos lähinnä kohtaamispalkille. Jokaista aluetta tutkittaessa satunnaiskohtaamiset vähentävät tuota palkkia aina siihen pisteeseen saakka, ettei taisteluja enää edes esiinny. Sokkeloissa suunnistaminen ja aarteiden metsästys helpottuu tuon myötä kummasti siinä missä grindaaminen onnistuu ihan vain piipahtamalla jossain toisaalla, jonka jälkeen palkin vajeneminen alkaa taas alusta. Sikälikin rajallinen määrä kahakointia on hyvä juttu, että peli on taisteluun siirryttäessä onnistunut kaatamaan konsolini jo kolmesti. Kolme kertaa parista sadasta ei ole paljon mutta säännöllinen tallentelu on silti hyvä idea.

Keräilijöille ja suorittajille Qoga on todellinen aarreaitta. Reyvateilien tunteminen ja alati syvemmälle näiden mieleen sukeltelu vaatii paitsi taisteluista aika kitsaasti netottavia pisteitä että kahmalokaupalla keskustelunaiheita. Osa niistä avautuu tarinan edetessä automaattisesti kun taas loput täytyy kerätä, ostaa tai syntetisoida pelimaailmasta. Tavan Auervaarana toimiminen ei kannata, koska vaihtoehtoisia loppuratkaisuja on kahdeksan. Kunhan nyt jaksaisi edes siihen ensimmäiseen asti.

Kappas, asenteestahan se näköjään vain on kiinni! Haasteellisuudesta huolimatta kaipuu kuminkäryisille San Franciscon kaduille oli vahvasti läsnä ja niinpä Driver: San Francisco päätyi jälkipelikierrokselle. Pieni tauko teki hyvää, koska jäljelle jääneet, itseään toistavat ja liian vaikeat sivutehtävät olivatkin taas riittävän tuoreita ja pienellä yrittämisellä (ja okei, kevyellä nettikonsultoinnilla ^^;) läpäistävissä. Seitsemän tunnin lisäpuserruksen jälkeen kaikki yksinpelisisältö on nyt paketissa. Yay!

Näköjään taas yksi siivillä vietetty viikonloppu, josta kunnia lankeaa tällä kertaa Ar Tonelico Qoga: Knell of Ar Cielille. Pahoin kärsineessä Ar Cielin maailmassa harvat, lauluista ja rukouksista voimaa ammentavat Reyvateilit pitävät ihmiskunnan toivoa yllä. Sinikanjonin syrjäkylässä arkitylsää elämää viettävä 17-vuotias Aoto pelastaa eräänä päivänä yhden tällaisen laulajattaren Clustanian pelätyn sotilasmahdin vainolta. Avuton ja osin muistinsa menettänyt tyttö, Saki, pitäisi saattaa takaisin kotiinsa ja yhdessä lapsuudenystävänsä Tatsumin kanssa Aoto päättää hoitaa homman kotiin.

Varsin pian joukkoon lyöttäytyy myös lähikaupungin kömpelö, paikallisen kuppilan maskottityttönä toimiva Finnel, niinikään Reyvateil. Ennen kuin Aoto huomaakaan, hän on tempautunut mukaan suureen seikkailuun täynnä mysteerejä, vaaroja ja roppakaupalla häpeilemätöntä fanipalvelua. Reyvateilit kun tuppaavat suoriutumaan taisteluissa sitä paremmin, mitä enemmän ihoa näkyy ja näiden mieleen sukeltaminen – intiimiydessä miltei seksiin veroinen toimenpide – on edellytyksenä alati vahvempien kykyjen avaamiseksi (^_^;)

Pirusti ecchiä siis piisaa mutta löytyykö kaiken tuon takaa ihan peliäkin? Ainakin näin 13 tunnin perusteella tuntuu itse asiassa löytyvän. Qoga on animekliseitä pullollaan mutta ehkä hieman yllättävästikin se niputtaa ne varsin energiseksi ja kepeän humoristiseksi kokonaisuudeksi. Perustaltaan peli on tyylipuhdas JRPG. Luolastoja ravataan, arkkuja auotaan, kaupungeissa ostellaan ja paljon jutellaan. Satunnaiset taistelut käydään Tales-sarjan tyyliin arcade-henkisesti reaaliajassa vihollisia mätkien. Maksimissaan kolmea lähitaistelijaa tukee aina yksi taustalla toimiva, suojelua kaipaava Reyvateil. Tämän laulun (mielellään tahdissa) jaettavat lähihyökkäykset nostavat jännitettä, jota voi purkaa aina alusvaatetasolle saakka menevään strippaukseen. Se taas palkitsee erilaisilla statusboosteilla ja entistä tujummalla vahinkopotentiaalilla.

Nahistelun ulkopuolella taasen seurataan paitsi pääjuonta, myös syntetisoidaan kentältä kerätystä kamasta alkemiareseptien avulla uusia varusteita ja erikoisliikkeitä. Keskeistä on myös Reyvateilien psyykkeeseen sukeltelu. Tyttöjen alitajunnassa sekä värvätään lukuisia chibihahmoisia henkiä kykyvalikoimaa tehostamaan että ratkotaan näiden mieltä jäytäviä epävarmuuksia ja pelkoja. Ihmismielten saloista kumpuaa kosolti niin hersyvää komediaa kuin koskettavaa draamaakin. Aoton, Sakin ja Finnelin välille näyttää muodostuvan jo varsin maukas kolmiodraama, joskin siinä määrin alkumetreillä yhä ollaan, että eiköhän soppa tuosta vielä kosolti sakene.

Teknisellä puolella Qoga ei ihmeemmin loista. Valaistuksesta piittaamattomat hahmomallit näyttävät usein varsinkin välianimaatioissa taustaansa nähden päälleliimatun oloisilta eikä animaatiokaan vakuuta. HD-graffaa toki mutta resoluutiopalvonnan unohtamalla kaikki olisi ollut mahdollista jo PS2-aikana. Gustin musiikkipuolesta vastaava osasto sentään klaaraa (jälleen kerran) tonttinsa lukuisilla pirteillä ja monipuolisilla, kulloistakin tunnelmaa hienosti tukevilla kipaleilla. Pelikoteloa avatessa oli myös iloinen yllätys, että erillinen soundtrack-CD löytyy ihan perusversiostakin. Ääninäyttelystä puolestaan riittänee maininta siitä, että dubin ohella alkuperäinenkin japaniaudio löytyy (≧▽≦)/

Toistaiseksi Qoga on yllättänyt positiivisesti. Se on toisaalta iso läjä vain sitä samaa vanhaa, mitä nousevan auringon maasta on puskettu pihalle jo vuosikymmeniä mutta yhtä kaikki se pitää itsensä hienosti kasassa. Tai siis kyllästymistä ei ainakaan vielä ole havaittavissa ja tarina etenee hyvällä tempolla.

Suunnitellussa aikataulussa mentiin ja viikonlopun kunniaksi Duke on taas pelastanut maailman ja pääpahista (tietysti kirjaimellisesti) kustu silmään. Normaalilla vaikeustasolla tyydyttävä 12 tunnin mittainen Duke Nukem Forever ei toki ole lähelläkään vuoden 1996 edeltäjäänsä mutta kohtalaisen hyvin Triptych ja Gearbox onnistuivat silti limboon jääneen räiskinnän elvyttämään. Parhaimmat hetket koettiin ikävä kyllä pelin keskivaiheilla ja loppuun ängätyt happivajeiset sukelteluosiot ja paholaismaiset octabrainit ärsyttivät aivan yhtä paljon kuin ysäriaikoinakin.

Pitkä kehityskaari näkyy pelissä selvänä yliyrittämisenä ja haluna tunkea siihen kaikki mahdollinen vuosien aikana ideoitu. Perustaistelu, puzzlet ja Duken kornit onelinerit ovat sen selkeästi parasta antia mutta liiallisen kikkailun ansiosta kokonaisuus on aika hajanainen ja täynnä yhden tempun ominaisuusponeja. Nautinnon kulmakivenä toimiva flow välähtelee aina hetkittäin mutta jokaista adrenaliinihöyryistä yhteenottoa seuraa yleensä vastaava määrä turhaa hifistelyä tai laimeaa täytemateriaalia.

Keskiviikon ensitunnelma piti silti kutinsa loppuun saakka. Pelattavuuden ja varsinkin hauskuuden kannalta Duke Nukem Forever oli ainakin näin vakavamielistä ensimmäisen persoonan räiskintää vierastavalle, Duke Nukem 3D -sukupolven edustajalle varsin viihdyttävä tapaus. Muutama turhankin sadistinen paikka (kirottu Octaking!) vähentää intoa kokeilla uusintaa yhtään normaalia vaikeammalla mutta 61% pystisaalista taitaa tulla myöhemmin vielä paranneltua – siinä määrin hauska ja omaperäinen räimintä oli kyseessä jo ihan itsessäänkin.

Bonusta lisäksi hienoista läpipeluuextroista! Hillitön setti konseptitaidetta, ruutukaappauksia, valokuvia ja videoita läpi koko kehityskaaren ja vanhaa koulukuntaa kunnioittaen vielä läjä cheatteja kaiken päälle. Vaikka lopputulos vähän sekalaiselta tuntuikin, oli kohtalaisen häkellyttävää todistaa, mitä kaikkea 14 vuoden aikana pelin hahmoteltiin olevan :D

Pelit eivät pelaamalla lopu ja viikon mittaan taloon on tupsahdellut sieltä täältä jos jonkin sortin jonossa kiilaajia. Kolmannen persoonan toimintaa edustavat Castlevania: Lords of Shadow ja X-Blades. Virheinvestoinneista taas vastannee kokeilemattakin Tom Clancy's Splinter Cell Trilogy. Muistin joskus miksi se piti jättää ostamatta mutta unohdin ja nyt kävi näin :( HD-ehostukset kolmesta ensimmäisestä Splinter Cellistä toki maistuisivat mutta optioissa ei taida pelaajien äännekkäästä kritiikistä huolimatta olla vieläkään mahdollisuutta invertoida kameran pystyakselia. On nimittäin aika turhaa yrittää opettaa aivoille vaihtoehtoista tapaa kontrolloida kameraa kun yhden luontevan on kerran omaksunut. Perkele.

Noiden lisäksi soundtrackin, bonus-DVD:n ja taidekirjan omaava Dark Souls Limited Edition lähinnä siksi, että sellaisen vielä halva(hko)lla sai ja kirsikkana kakun päällä vuoden omituisimmasta nimestä vankasti kilpaileva Ar Tonelico Qoga: Knell of Ar Ciel. Vähän kyllä nyt haiskahtaa JRPG-painotteiselta viikonlopulta mutta nukutaan silti ensin yön yli.

Nyt Duke Nukem Forever on jo hieman päälle kahdeksan tunnin iässä ja kyllä vaan – paranee vanhetessaan. Laajoilla alueilla leikittävä kuolettava lyijyhippa sopivissa määrissä annosteltavien vihollisten kanssa on varsin hauskaa perusräiskintää ja massiivisten, pomovastuksina toimivien taistelulordien kanssa mittelöinti se vasta jausaa onkin! Vaikka matka eteneekin kohtalaisen suoraviivaisessa putkessa, se keskeytyy jatkuvasti mukaviin pikkupuzzleihin, joissa kädestä ei pidellä vaan luotetaan pelaajan hoksaavan homman jujun. Virkistävää.

Sillä ankeammalla puolella tyhjänpäiväiset minipelit, satunnaiset aarteenetsinnät ja ajokohtaukset Duken bensasyöpöllä monster truckilla eivät järin kummoista viihdettä tarjoa. Ylivoimaisesti ikävin piirre ovat kuitenkin latausajat. Eri alueiden välissä pienet tauot vielä ymmärtää mutta kun kuolon korjatessa latausruutua pitää tuijotella jopa puoli minuuttia, ei se juuri hymyilytä.

Vaan napinat sikseen ja eteenpäin – eiköhän tuota vielä kolmanneksen verran ole jäljellä.

Tämän illan viihdekolmituntisesta vastasi Duke Nukem Forever. Hyvään vauhtiin on jo päästy mutta kyllähän tuo aika ristiriitaisia tunteita herättää. Kriitikot ja Vihaiset Pelaajat™ ilmeisesti odottivat tuon olevan jonkin sortin messiaaninen ilmestys ja kun se ei sitä ollut (no kas kummaa kun ei ollutkaan!), itku ja parku oli valtaisaa ja peli revittiin riekaleiksi. Eihän se toki loistava ole mutta vähän tuntuu siltä, että pettymys taisi hieman ajaa rauhallisen objektiivisuuden edelle.

12 vuotta Duken edellisen esiintymisen jälkeen ulkoavaruuden öttiäiset palaavat maahan kosto mielessä ja naiset abduktiokohteina. Amerikan sovinistisimman kansallissankarin täytyy siis lopettaa laakereilla lepäily ja pistää potkien niin maan pahuksenmoisesti muukalaispersusta. Ja mikä nottei, paskaakos sitä räyhäkästä äijäilyä tuon kummemmalla juonella pilaamaan – aseet vain tanaan ja hauskaa pitämään!

...paitsi että aseita saa odotella reilun tunnin verran. Uskomattoman hitaasti itsensä käyntiin polkeva tarina pistää Duken vain haahuilemaan pisteestä toiseen, ryömiskelemään ahtaissa paikoissa ja osallistumaan ties kuinka moneen kohtalaisen laimeaan minipeliin. Duken nuoruusvuosina interaktiivinen ympäristö oli ihan hauska ja vaikuttava lisä mutta tämän pelin alku glorifioi sitä jo vähän liikaakin.

Kun haulikko viimein päätyy käpäliin, maistuu meno samoin tein kaksin verroin paremmalta. Sääli tosin, että Duke osoittautuu melkoiseksi nyhveröksi. Miehen egoksi naamioitu terveysmittari ottaa jo normaalilla vaikeustasolla todella rankkaa osumaa jo rivivihollisiltakin ja kun berserkit sikapoliisit rynnivät iholle, muuntuu itseriittoisuudessa kylpevä mutta rakastettava kusipää pelokkaaksi kanaksi, jonka pitää juosta ja perääntyä jatkuvasti vain heittääkseen hätäisen laukauksen tai pari takaisin. Aika noloa.

Jatkuvasti parempaan suuntaan ollaan silti menossa. Rujoltahan tuo sekä näyttää että tuntuu mutta tavallaan se tuntuu kovin luontevalta. Duke on kuitenkin Duke ja tämä haiskahtaa vanhalta kunnon Pelaamiselta ja Hauskuudelta aika lailla vahvemmin kuin vaikka nyt sitten itseään täynnä olevat, dramaattiset ja suu mutrussa tahkottavat codibäfät sun muut. Jos Eat Lead: The Return of Matt Hazard on teknisistä heikkouksistaan huolimatta mitä mainioin kolmannen persoonan shooter-parodia, tuntuisi Duke Nukem Foreverilla olevan ainakin toistaiseksi aineksia samaan ensimmäisessä persoonassa.

Kovin pitkään Driver: San Francisco ei lopulta sitten onnistunutkaan viihdyttämään ja lopettelin urakkani siinä 15 tunnin kieppeillä. Noin neljännes pelin 140:sta autosta jäi tosin ostamatta, sivuhaasteitakin on jälkipeliin vielä kosolti suoritettavaksi eikä pokaaleistakaan ole hankittu hyvä jos puoliakaan. Kaiken tuon myötä aikaa kuluisi varmasti tuplaten enemmän mutta pieni tauko nyt ainakin on paikallaan.

Driverin suurin harmi on siinä, että se on kaikessa melkein mutta missään ei ihan. Kurvailu sumukaupungin kaduilla on helkkarin nautinnollista mutta se olisi sitä vielä enemmän, jos muuta liikennettä ei olisi aivan niin paljoa tai jos muskeliautoista löytyisi pitoa pikkuisen enemmän. Ruuhkassa pujottelu käy nopeammilla autoilla jo enemmän työstä kuin huvista ja tyydyttävässä kylkimyyryssä driftaaminen tapahtuu yleensä vain vahingossa. Erityisesti soralla autot käyttäytyvät kuin peilijäällä.

Sisältöä pelissä kyllä piisaa mutta sivuhaasteiden osalta toistoa alkaa loppua kohden olla jo vähän liikaakin. Pääjuoni puolestaan on vain kasa löyhästi yhteennidottuja pikkutehtäviä, jotka eivät onnistu kertomaan kovinkaan jännittävää tai edes järin selkeää tarinaa. Potentiaalia olisi mutta kokonaisuutena peli jää "vain" todella isoksi läjäksi jos jonkin sortin lyhytkestoista pikkusälää.

Hauskaa sälää se silti on ja erityistä kiitosta ansaitsee huumorin ja menevän soundtrackin lisäksi autojen sisätilanäkymä. Kun vauhdin tunne tulee iholle, ratti lyö hypyissä sormille ja Tanner pyörittää sitä pahimmissa mutkissa puolitoista kierrosta ympäri, ei muita kuvakulmia tullut edes käytettyä – todella tiukkaa ja komean näköistä settiä!

Eiköhän tämän pariin vielä palattua tule mutta ehkä enempi sunnuntaikruisailun merkeissä. Jäljelle jääneet haasteet kun ainakin hetkellisesti vilauttivat jo vähän sitä tuttua Reflectionsia V-käyrän eksponentiaalisen kasvun merkeissä :P

Kolme tuntia lisää ja taas on pari lukua Driver: San Franciscoa selätetty. Loppusuora häämöttää jo mutta sivuraiteille vievää tekemistä riittää yhä. Näistä hienoimmat liittyvät ympäri kaupunkia – yleensä sivukujilla tai huikeiden loikkien päässä – lymyileviin elokuvapoletteihin. Kymmenen tuollaisen kerääminen palkitaan jonkin klassisen elokuvan ikimuistoisella kaahailukohtauksella. Mukaan mahtuu mm. Kovaotteiset miehet, Kanuunankuularalli, Puhallettu 60 sekunnissa, Blues Brothers ja – luonnollisesti – Bullitt. Näiden tehtävien aikana sekä taustamusiikki että kaupungin ajoneuvot muuttuvat kuhunkin ajankohtaan sopivaksi ja vieno filmiefekti tehostaa tunnelmaa entisestään. Upeaa!

Erityisen ilahtunut olen myös siitä, että pelisarjan vaikeustasoa on viimein hilattu hieman inhimillisempään suuntaan. Pelin kehittänyt Reflections on miltei surullisen kuuluisa turhauttavan vaikeista peleistään mutta tällä kertaa balanssia alkaa jo vähän löytymään. Toki mukaan mahtuu vielä muutama hassu tehtävä, joissa virkavallan yliedustus tekee pelaamisesta silkkaa helvettiä (kuusi, seitsemän törmäysfetissistä kärsivää kamikazepartiota takaloosterissa ei ole edes etäisesti hauskaa tai pelattavaa) mutta noin pääsääntöisesti peli soljuu eteenpäin hyvällä flowlla. Toki näin loppua kohden haasteen määrä tasaisesti kasvaa mutta eiköhän se tästä.

Linjoillakin tuli piipahdettua mutta sillä puolella peli muuntuu silkaksi ADHD-rymistelyksi. Aloittelijalle tarjolla on vain yksinkertaista autohippaa ja AI:n ohjastaman ajokin vanavirrassa roikkumista mutta kiitos boostauksen ja shift-mekaniikan, nuokin moodit ovat puhdasta kaaosta. Jo yksinpelissä tulee välillä tilanteita, joissa San Franciscon äärimmäisen vilkas liikenne hieman kismittää mutta kun soppaan sekoitetaan vielä tukku toisiaan runnovia ja jatkuvasti shiftaavia ihmispelaajia, on kokemus kohtalaisen häiriintynyt. Muitakin moodeja online-kokemuksen myötä avautuisi mutta tulipahan taas kerran varmistettua että tämä jäärä on ihan liian vanha tuohon paskaan :D

Viikon pelailu on koostunut lähinnä satunnaisesta Mikusta ja GT5:sta, joista molemmista on tullut jauhettua jo ihan riittämiin. Tänään oli viimein aikaa katsastaa myös uusia tulokkaita ja lähipäivien vapaa-ajan tulee täyttämään tiiviisti Driver: San Francisco. Sen rosoinen sankarietsivä ja rattimies vailla vertaa, John Tanner, aloittaa urakkansa tällä kertaa varsin oudoista lähtökohdista. Edellisen pelin paha poika, Charles Jericho, onnistuu pakenemaan vankilasta ja tiukka takaa-ajo päättyy kolariin, joka jättää Tannerin koomaan.

Sairaalan kattoa pelissä ei kuitenkaan tuijotella. Unessaan Tanner havaitsee kykenevänsä liitämään San Franciscon yllä linnun lailla ja ottamaan haltuunsa kenet tahansa sen lukuisista autoilijoista. Outoa on mutta samapa tuo, jos moisten yliluonnollisten kykyjen avulla Jericho saataisiin taas telkien taa. Yhdessä partnerinsa Tobias Jonesin kanssa Tanner päätyy taas polttamaan kosolti kumia kaupungin kaduilla ja kujilla vaikka tarun ja todellisuuden rajat miten olisivatkin hämärtyneet.

Onhan tuo jokseenkin härö juoni mutta kyllä sen mahdollistama pelimekaniikka vaan toimii! Kaupunki on isohko hiekkalaatikko, jossa kaikki elokuvien hienoimmmat takaa-ajokohtaukset voi elää uudelleen. Kun V8 hörähtää tulille, radiosta raikaa kunnon funk ja risteyksissä paahdetaan niin maan viimoisen päälle komiassa sivuluisussa, voi hymyn päätepistettä alkaa etsimään sieltä persvakosen puolelta. Juonta eteenpäin puskevien tehtävien lisäksi peli on tupaten täynnä sivutehtäviä, joissa temppuilua, vauhtia ja tavan kisailua riittää.

Tannerin kykyjen myötä kaupungissa vaeltelu on silkkaa helppouden ja nopeuden riemujuhlaa ja jutustelu yllättävästi uuden kuskin saaneiden kanssamatkustajien kanssa pitää huumoriarvon korkealla. Se ei toki ole "shiftaamisen" ainoa hyöty vaan monissakin tilanteissa sitkeän takaa-ajajan tipauttaa yksinkertaisesti hyppäämällä hetkeksi vastaantulevan rekan kelkkaan ja ohjastamalla sen kiusantekijän syyläriin :P

Ensimmäiset kymmenen tuntia ovat menneet 160km/h lasissa ilman hetkenkään kyllästymistä ja lukuihin jaettujen pystien mukaan homma on yhä hyvä jos vasta puolessa välissä. Lisää myöhemmin mutta jo nyt aika selkeä tämän vuoden uinuva klassikko!

Elämä kampittaa pelaamista ihan tavanomaiseen tahtiin, joten päivitystahti on mitä sattuu... Tuosta huolimatta huonoja uutisia viimeaikaisen Trails in the Skyn osalta. Ainakin Siliconeran mukaan kiinnostusta tavallaan riittäisi mutta ostavaa yleisöä ei. Niin vannoutuneita JRPG-faneja kuin maailmalla onkin, ei meitä kuitenkaan taida olla riittävästi. Kivahan se on, että sekä Xseed että Falcom yhä pitävät uskoa yllä mutta tuulimyllyjä vastaanhan tässä taistellaan. Miltei jo toivoisi, että japanilaiset kertoisivat tarinansa yhdessä pelissä tällaisen kikkailun sijaan. Joko tuo tai sitten riittävästi munaa länsimaiselta studiolta viedä homma loppuun vaikka miten kävisi. Kesken jäävä tarina – ihan missä kulttuurissa tahansa – on aina ikävä :(

Tämä viikko on ollut täynnä räpellystä ja hetken mielijohteita. James Bond 007: Blood Stone esimerkiksi lähti toiselle kierrokselle. Viime helmikuussa harmittelin pelin keskinkertaisuutta ja mielekkään haasteen puutetta. Itsevarmuutta uhkuen aloitin homman alusta sillä pahimmalla 007-vaikeustasolla ja vaikkei iso mies itke niin saa sen aika helposti lennättämään ärräpäitä. Ei nimittäin ollut enää mikään läpihuutojuttu.

Lisähaaste ei silti niinkään parantanut pelinautintoa kuin alleviivasi pelin heikkouksia. Tuolla tasolla Bond tipahtaa parilla (yleensä yhdellä) osumalla. Se on jo tarpeeksi kiusallinen handicap. Jokaisen isomman yhteenoton jälkeen jostain pistetään kuitenkin juoksemaan vielä muutama jämävihu, jotka yllätysmomentin turvin pelastavat terroristien päivän. Helpommilla vaikeustasoilla niihin ehtii jopa reagoimaan mutta vaikeimmalla ne oppii usein vain kantapään kautta ja silloin pakitetaankin taas sen ison ja pitkän päänahistelun alkuun. Buu.

Suurinta hupia tarjosi lopulta pelimoottorin räikeä hyväksikäyttö. Useimmissa skenaarioissa pelaajan oletetaan juoksevan johonkin tiettyyn puolustuspisteeseen, jonka jälkeen ilmoille spawnataan roppakaupalla vihuja. Kun tuollaisen tilanteen saa laukaistua ja sitten kärppäjäniksen nopeudella pakittaa takaisin omia jälkiään, on sumpun purkaminen helppoa sniputellen avuttomia kohteita mukavan matkan päästä. Vielä helpommaksi sen tekee Bondin kyky ampua tähdätessään kulmien läpi. Kaikesta tuosta näätäilystä huolimatta läpipeluu vei edellisen alle viiden tunnin jälkeen tällä kertaa yhdeksän.

Ei peli mikään toivoton tapaus silti ole. Välillä rinnankorkuisten esteiden takana hiiviskely ja tulitaistelujen välttely viimeiseen tippaan stealth-tappoja viljellen oli ihan viihdyttävää. Ei tuo nyt mikään Uncharted ole mutta vähän, etäisesti, mitenkuten, tarpeeksi avoimesti ajatellen, hetkittäin edes vähän sinne päin.

Onnistumisen kokemuksia tarjosi myös Hatsune Miku: Project Diva Dreamy Theater 2nd, jossa ykkösosankin kappaleet menivät kuin menivätkin täydellisesti helpolla läpi. Pelikello näytti tuossa vaiheessa 25 tuntia. Tästä pitäisi tietysti jatkaa tekemällä sama temppu normaalilla mutta sitä en kyllä aio mitenkään aktiivisesti yrittää. Kun yhteen vähän vaikeampaan kappaleeseen yritin normaalilla tuntumaa ottaa niin sen päälle 650 nuotista miltei 10% meni harakoille. Välillä itsensä haastaminen voi olla hauskaakin mutta rajansa kaikella (^_^;)

Pelipostia sieltä täältä putkahteli luukusta pitkin viikkoa. Zavvi yllätti kykenemällä toimittamaan Dead Space 2 Collector's Editionin, joka pari hassua päivää oli tarjolla halvemmalla kuin perusversio, kunnes katosi liikkeen valikoimista kokonaan eikä tilauksellekaan tapahtunut kahteen viikkoon mitään. Viimein silti täällä ja alle pari kymppiä pelistä, sen soundtrackista ja taidepostikortista kolmeen osaan aukeavissa pahvikansissa oli varsin hyvä diili. Taitaapa pelilevyltä löytyä myös raideräiskintä Dead Space: Extraction, joten kaipa sitä Movea voisi hiljalleen viritellä käyttökuntoon.

Amazonissa puolestaan Duke Nukem Forever oli hetkellisesti tarjolla noin kympillä, joten katsotaan viimein onko se niin susipaska kuin mitä kaikki sanovat (＾▽＾) Sieltä matkaan tarttui myös Dungeon Siege III Limited Edition. Tokkopa tuosta tosin edes normaaliversiota on painettukaan, koska "extrana" on tarjolla vain latauskoodi neljään peliesineeseen. Todella köyhää. Näin varsinkin silloin, kun vertailukohdaksi otetaan niinikään Amazonista bongattu Driver: San Francisco Collector Pack. Peli, iso kartta/juliste, sarjakuvalehti ja metallinen, todella yksityiskohtainen 1970 Dodge Challenger R/T. Tämän vuoden toiseksi hienoin erikoisversio!

Lisäksi PS3-pelaajatkin pääsevät vihdoin Child of Edenin psykedeelisen maailman pariin. Tuon ostopaikkana Play.com ihan vain siksi, että halvan hinnan lisäksi heittivät bonustäkyksi mukaan vielä vinkeän T-paidan.

Segan suunnalta vielä hyviä uutisia. Kesäkuussa Japanissa julkaistu Ryū ga Gotoku: Of the End saa kuin saakin länsijulkaisun nimellä Yakuza: Dead Souls. Kiryu ja kumppanit tallaavat siis jälleen Kamurochon katuja ja sivukujia mutta tällä kertaa vastassa on katuhulttioiden, järjestäytyneen rikollisuuden ja korruptoituneiden virkamiesten sijaan zombeja. Näyttäisi olevan jokseenkin härö irtiotto tavanomaisesta eikä välttämättä edes hyvässä mielessä (^_^;) Noh, maaliskuussa se nähdään ja tuskinpa monikaan Yakuza-sarjan fani tuota kokeilemattakaan jättää. En minä ainakaan!

Scifi-iloittelun ohella edistystä myös Hatsune Miku: Project Diva Dreamy Theater 2nd -rintamalla. Kakkosen kaikki kappaleet on nyt virheettömästi helpolla läpäisty mutta pokaalia ei moisesta irronnut. Olisi pitänyt. Tosin kun asiaa sitten tarkemmin tutkin, täydellisiin suorituksiin vaadittavat pystit avautuvatkin vain ykkösosan kappaleilla. No pöh :D Samapa tuo, pistetään ne sitten seuraavaksi kierrokseen. Pokaalihuoraamisesta en edelleenkään kärsi mutta onhan tuota tullut tiluteltua jo siinä määrin ahkerasti (22 tuntia ja ylöspäin mennään), että keinotekoiset haasteet pitävät mukavasti peli-iloa yllä :)

Maailmankaikkeudessa on taas väliaikaisesti kaikki hyvin, kiitos Shepardin ja hänen tiimiläistensä, jotka tällä kertaa säilyivät kaikki jopa elossa. Mass Effect 2 on viimein läpi ja olihan se vaan melkomoisen muikea avaruussseikkailu! Tarina arvoituksellisista ja voimakkaista, kaiken elollisen tuhoutumista fanittavista muukalaisista on toki kulunein mahdollinen ikinä mutta harvemminpa yhdenkään trilogian keskimmäinen osa juonellisesti onnistuu loistamaan.

Itse pelimaailma sen sijaan oli häkellyttävän hieno ja eloisa. Sivutehtäviä, pieniä tapahtumia, kaiken mahdollisen taustoittamista ja ohimennen kuultavia keskusteluja oltiin skriptattu mukaan aivan tolkuton määrä. Näin oli tietysti jo sarjan ensimmäisessä pelissä mutta tuntuu siltä kuin jatko-osaan kaikkea tuota olisi tuupattu mukaan kaksinverroin, kenties enemmänkin. Skaala alkaa olla ehkä jo liiankin mahtipontinen ja kunnianhimoinen mutta immersion tuntu on silti erittäin vakuuttavalla tasolla.

Ajallisesti tuon saman voi muotoilla vaikka näin: suoraviivainen läpipeluu tuskin veisi kuin 10-15 tuntia mutta minulta siihen kului 36 ihan vain koska halusin kokea kaiken. Shepardin 12 tiimiläisen kasaamisessa meni oma aikansa, varsinkin kun näistä jokaisella oli oma, kunkin taustaa ja motiiveja valottava lisätehtävänsä. Myös galaksien kartoittaminen ja planeettojen skannaaminen piti kiireisenä. Näistä palkittiin sieltä täältä löytyvillä, laskeutumista vaativilla pikkutehtävillä ja materiaaleilla, joita hyödynnettiin aseiden, varusteiden ja taitojen ehostamisessa.

Paras ajankulu oli silti avaruusasemilla idlailu ihan vain mainoksia, uutisia ja muiden jutusteluja kuunnellen. Ensimmäisen pelin tapahtumiin viitattiin nokkelasti ja odottamattomasti lukemattomia kertoja, mikä jo sinänsä olisi fanipalvelua parhaimmillaan. Silkkaa euforiaa siitä tekee kuitenkin se, että Mass Effect 2 mukautuu todella taidokkaasti aiemmin tehtyjä valintoja tukemaan. Voi vain kuvitella kuinka paljon vaihtoehtoista käsikirjoittamista tällaisen symbioosin toteuttaminen on vaatinut mutta lopputulos on upea!

Trilogian päätösosa toivottavasti jättää rönsyilyn hieman vähemmälle ja keskittyy monipuolisempiin tehtäviin vaikka sitten niiden määrän kustannuksella. Tällä kertaa tukeuduttiin hieman liikaa suoraviivaiseen toimintareseptiin, eli kaikki vastarinta kylmäksi korkeintaan muutama kassakaappi tai terminaali siinä sivussa hakkeroiden. Ihan sujuvaa viihdettä toki mutta ainakin näin kertaheitolla ahmittuna loppua kohti vähän itseään toistavaa. Lisäksi: aivan liikaa "dramaattisia" hetkiä, joissa toisiaan osoitellaan pyssyillä :D

Tästä huolimatta kolmonen vilahtanee ostoskoriin jo julkaisupäivänä, kunhan se joskus ensi maaliskuun alkupuolella koittaa. Erinomainen esitys, Bioware!