Niin kivaa kuin konsolipelaaminen voi ollakin, alkaa sen suunta olla jo jokseenkin huolestuttavaa. Toki 360-antipatiani (kiitos) on jo arkipäivää mutta aika uskomattomiin sfääreihin kuluttajalaumaa voi näköjään paimentaa. Gears of War 3 ilmestyy ensi kuussa mutta jo nyt rummutetaan iloista kausipassia, jonka $30 tarjoaa huikean 33% alennuksen sen myöhemmin julkaistavaan lisäsisältöön. Siis... Mitä v**tua... Ainahan konsolipelailu on ollut lähtökohtaisesti kallista lystiä, jossa sitä ylimääräistä maksetaan nimenomaan pelaamisen helppoudesta mutta miten... Tai no samapa tuo... Koska se onnistuu.

Peruutetaan reiskat puoli vuosikymmentä taaksepäin. Raha puhuu ja pitkälle puhuukin mutta niin oikeassa kuin tuo artikkeli olikin, tuskin edes se onnistui ennakoimaan, että nykyisin voi ostaa lupauksen alennuksista vielä julkaisemattoman pelin vielä julkaisemattomiin lisukkeisiin :D DLC FTW! Kyllä joo todellakin...

Taas on kotiuduttu etäviikonlopusta eikä mitään mainittavampaa tapahtunut. Sen verran tosin tuli havahduttua, ettei täällä paria hassua kokeilua lukuunottamatta ole tullut elokuvista, kirjoista tai mangasta avauduttua. Niin asiallisia taidemuotoja kuin nuo ovatkin, ne tulee yleensä nautittua läpi niin kiivalla tahdilla, että niitä harvemmin jaksaa enää jälkikäteen pureskella. Pelit, TV-sarjat ja anime ovat helppoja. Niistä on ihan luontevaa rustata rivi tai pari matkan edetessä mutta nuo muut tuppaavat jäämään välillä vähän ansaitsemattomaankiin limboon.

Kun jonkin kokee (tai enempikin ahmii) tunnissa tai parissa, on järin hankalaa viettää toista tuntia tai paria siitä mielipidettä rustaten, oli kokemus sitten miten merkittävä tahansa. Laiskurina tyydyn summaamaan viimeaikaisen lukupuolen ainakin toistaiseksi ihan silkaksi erinomaiseksi (subjektiivista) pinoksi, jota joko tulee joskus avattua tai sitten ei. Vähän Banksia, vanhaa kunnon Pratchettia, Dickiä totta hitossa, Kawabataa senkin edestä ja mangapuolella Kakiflyn kovasti moe minisarja K-On!

Blogailu jatkuu epäsäännölliseen malliin mutta pelien ohella kaikki muutkin kulttuurimuodot ovat siis kovin, kovin tärkeitä kokea!

Uijuijuijuijui! Kiusallista flunssaa pukkaa päälle mutta mieli ei ole maassa, kiitos aamuisen yllätyksen! Viime vuoden paras peli (ei, tämä ei ole neuvoteltavissa) saa kuin saakin jatkoa! Chunsoftilla on työn alla Gyokugen Dasshutsu Adv: Zennin Shiboudes tai tuttavallisemmin (ja hyytävämmin) Extreme Escape Adventure: Good People Die. Ylläolevan trailerin perusteella jälleen kerran yhdeksän toisilleen tuntematonta henkilöä löytävät itsensä keskeltä painajaismaista peliä, jossa ruumiita ja karmaisevia loppuratkaisuja varmasti riittää. Hieman ehkä huolestuttaa, tuleeko tuosta jopa liiankin samanlainen edeltäjänsä kanssa mutta tällaiselle visuaalinovelleihin hurahtaneelle tuo tulee olemaan päivänselvä pakkohankinta.

Julkaisualustoina ovat sekä 3DS että Sonyn tuleva Vita ja onneksi näin! Edellinen pelihän ei koskaan Euroopan markkinoille edes päätynyt mutta DS sentään on aluevapaa. 3DS ei ole kun taas Vita tulee olemaan. Yksinkertaista rautamatematiikkaa, jossa Nintendo häviää kädet alhaalla. Niinpä nyt ei tarvita kuin pelin julkaisu Japanissa, Vitan julkaisu kaikkialla ja joku pienestä mutta fanaattisesta fanikunnasta kiinnostunut länsimainen julkaisija, joka tuon meille lokalisoi. Aksys Games taas kerran? Kiltti, kiltti, peuransilmäinen pliiiiiiis? (^-^*)

Lisää trailerikivaa Konamilta. Kuukausi takaperin hehkuttamani Beyond the Labyrinth 3DS:lle näyttää liikkeessä tuolta. Yhä siis tarjoillaan lähinnä vain hämäriä murusia mutta sen verran tuosta voi jo arvailla, että tuo hurmaavan eloisa (ja kömpelö) tyttö ei taidakaan olla pelattava hahmo vaan pikemminkin ensimmäisestä persoonasta kuvatun seikkailun opas? Tai ehkä ei. Vielä on paha sanoa yhtään mitään suuntaan tai toiseen mutta lupaavalta näyttää. Pari kompastuskiveä tosin bongaa jo näinkin vaillinnaisilla tiedoilla: saapuuko ylipäätään koskaan Eurooppaan ja jos saapuu, onko tarjolla vain korviaraastava dubbaus?

Tänään kyllä onnistui tuntemaan itsensä aika vajukiksi. Session aloitti Game, josta saapui varsin huimaa alkusuitsutusta kerännyt Xenoblade Chronicles punaisen Classic Controller Pron kera. Kyseessä on yksi niistä kolmesta kovasta Wii-JRPG:stä, jotka Nintendo vaivautuu länsimaisilla markkinoilla edes Euroopassa julkaisemaan siinä missä jenkkilän JRPG-fanikolleegat jäävät toistaiseksi innokkaasta kampanjoinnistaan huolimatta nuolemaan näppejään. Ilkeä ihminen voisi todeta, että kerrankin näin päin mutta ikäväähän tämä vain on, että jo alkujaankin pieni asiakaskunta näinä globaaleina aikoina yhä aluelukitusten myötä palastellaan markkina-alueisiin. Anyway, vaikka tätä julkaisua niin maan taatusti halusi tukea puhtaalla lompakkokielellä, kumpuaa tyhmyys kuitenkin siitä, että missä h**vetin välissä tuonkin nyt sitten aloittaa?! Pelijonoa riittää ja projekteja on kesken jo muutenkin...

...mistä luontevasti päästään toiseen tyhmyyskokemukseen. Kun jonoa piisaa ja kesken on vaikka mitä niin mikä piru sitä yhä ajaa jo koetun piiriin? Juu-u, vanha Gran Turismo 5 se sieltä taas vaihteeksi päätään nostelee ja minkäs teet kun se sopivan tauon jälkeen jaksaa taas koukuttaa. Valtaosa tuosta kunniasta valuu toki seasonal-haasteille, joita yhä viikon tai parin välein säännöllisesti julkaistaan ja joita tahkoaa aina kerran kuukaudessa ihan mielellään. Samalla saattaa hetkellisesti innostua kokeilemaan myös alkuperäispelin loppuja haasteita mutta kyllä siellä aina tehokkaasti muistutetaan, ettei niihin casual-asenteella ole niin maan minkään sortin asiaa ja pädillekin lähinnä nauretaan ^^;

Kaikesta tästä huolimatta omat tilastot ovat nyt luokkaa 70 pelituntia, A-spec 32, B-spec 10, 302 autoa ja 6,575 kilometriä. Tuskinpa se tuhannen auton talli koskaan tulee toteutumaan mutta jos nuo viikottaiset seasonal-päivitykset jatkuvat niin ties vaikka vuoden tai parin päästä tähän postaukseen kovastikin voittajamielellä tulee linkiteltyä :D

Tosin artikkelin aihepiiriin palatakseni tajusin viimein, mitä tuon taannoisen WLAN-reitittimen hommaaminen merkitsi. Sen pääfunktio oli tarjota pääsy tuleviin 3DS-lahjuksiin mutta samalla tämän huushollin PS3 ja PC jutustelevatkin luontevasti keskenään. Yllättävänkin pienen säädön myötä ulkoisen kovon mediatarjonta oli yhtäkkiä saatavilla PS3:n kautta TV-ruudulle streamattavaksi! Toki tämä yllättävä uutuudenviehätys kuoli miltei samoin tein siihen, ettei tuo "hehkeä mediakeskus" ymmärrä MKV-formaatin tai softsubien päälle mutta siitä huolimatta ihan veikeä valaistumiskokemus. Voinpahan ainakin nauttia muutaman vuoden takaisesta matskusta monitorin sijaan TV:stä ^^;

Matka jatkuu The Legend of Heroes: Trails in the Skyn merkeissä. Kadonneen ilma-aluksen arvoitus on jo selvinnyt ja orpokodin tuhopolttokin ratkaistu mutta Estellen ja Joshuan isästä ei edelleenkään ole havaintoa. Ei siis auta kuin kulkea Liberlin viidestä suurkaupungista seuraavaan paikallisia kiltoja avittamassa ja toivoa, että ratkaisevia johtolankoja jostain pomppaisi esiin. Tuleepahan siinä samalla ihmisiä autettua ja kehityttyä untuvikkokiltalaisista senioreiksi.

Reissuseura vaihtuu tiheään mutta toistaiseksi kukaan ei ole vielä pysyvästi Brightin sisarusten matkaan jäänyt. Scherazardin lisäksi perverssi bardi Olivier, yrmeä kiltalegenda Agate ja kuninkaallisessa akatemiassa opiskeleva, kaunis ja lempeä Kloe ovat kukin sankarikaksikon seikkailua hetkellisesti tukeneet mutta heillä kaikilla on kuitenkin ollut pidemmässä juoksussa omat vastuunsa ja mielenkiinnon kohteensa. Jotenkin sitä jo odottaa, että roolipeleissä jengi vain kasvaa matkan edetessä mutta ihan mukava ja luonteva systeemi tämäkin on.

Eilistä hehkutusta pitää sen verran laimentaa, ettei kyseessä nyt mikään instant-legenda tai JRPG-jeesuksen toinen tuleminen ole. Falcomin PSP-peleille tyypillisesti kaikki välianimaatiot on toteutettu pelimoottorilla ja turkaisen isoja ja pelottavia pomovastuksia ei juurikaan ole näkynyt. Lopputulos on oikeastaan vain sellaista tasaista junnaamista, joka kuitenkin jaksaa edelleen viihdyttää. Sellaisena arkisena hyvän tuulen pelinä kovinkin toimivaa tavaraa.

Erityismaininnan ansaitsee niinkin pieni yksityiskohta kuin pelin taito seurata pelaajan menemisiä ja tekemisiä. Sivutehtävien lumoissa tulee yleensä temmellettyä myös sellaisilla tonteilla tai sellaisten asioiden parissa, joihin pääjuoni vie vasta myöhemmin. Dialogissa tämä kuitenkin hienosti hanskataan ja aina kun Estelle tai Joshua niillä pienilläkin vuorosanoilla huomioivat, että paikassa tai tilanteessa on heille jotain tuttua niin pelaajan ei auta kuin hymyillä mukana. Hienoa panostamista yksityiskohtiin!

Kevyttä raippaa taasen siitä, että osa noista sivutehtävistä voi ajan myötä valua hukkaan ja muuttua näin suorittamiskelvottomiksi. Läpipeluuohje, aiempien tallentelujen ahkera uudelleenlatailu tai useammat läpipeluut tuohon tietysti auttavat mutta noista mihinkään kun ei halua turvautua, olisi sellainen vähän rennompikin politiikka noiden osalta ollut tervetullut. Noh, jotain pientä on tainnut jo jäädä matkalle mutta eteenpäin on yhä ilo puskea. Sinne siis!

Taas vähän hiljaisempi viikko mutta jotain sentään on tullut puuhasteltua. Pelivuorossa on The Legend of Heroes: Trails in the Sky, joka 12 tunnin jälkeen on osoittautumassa todella mainioksi vanhan koulukunnan JRPG:ksi! Sen sankarikaksikkona toimii pirteä ja impulsiivinen Estelle Bright ja tämän adoptoitu veli, hieman maltillisempi Joshua. Isänsä jalanjälkiä seuraten nämä 16-vuotiaat nuorukaiset tähtäävät bracereiksi – kiltalaisiksi, jotka auttavat Liberlin kuningaskunnan siviiliväestöä asioita toimittaen, oppaina toimien, rikoksia selvittäen ja hirviöitä listien.

Kiltaura alkaa ihan suotuisissa merkeissä mutta ei aikaakaan, kun Estellen ja Joshuan isää naapurivaltioon kuljettanut ilma-alus katoaa hämärissä olosuhteissa taivaan tietymättömiin. Yhdessä kauniin mutta viinalle person Scherazard-mentorinsa kanssa Brightin sisarukset aloittavat suuren seikkailunsa selvittääkseen, mitä oikein on tapahtunut ja missä se pappa oikein luuraa.

Trails in the Sky on sikäli merkittävä tapaus, että se sisältää oikeastaan kaikkea sitä, mitä me nostalgikot tippa linssissä lämmöllä muistelemme genren huippuvuosilta. On hyviä henkilöhahmoja, laajoja kaupunkeja, runsaasti ravattavaa lääniä, erinomaista ja huumoririkasta dialogia, reippaasti sivusisältöä ja hyvin toimiva vuoropohjainen taistelusysteemi. Ei siis sinänsä mitään uutta mutta sitä vanhaa, moneen kertaan hyväksi havaittua sitten senkin edestä!

Pääjuoni tarjoilee hyvässä rytmissä niin taistelua, jutustelua ja jopa pienimuotoista etsivätyöskentelyä kun taas killan ilmoitustaululta voi säännöllisin väliajoin noukkia suoritettavakseen vapaaehtoisia pikkuaskareita. Pelimekaniikan keskiössä puolestaan toimivat sepithit – pienet erilaisia elementtivoimia sisältävät palaset, joita voitetut viholliset tiputtelevat. Niitä voi myydä paremman varustuksen rahoittamiseksi mutta pääsääntöisesti niillä avataan hahmoille slotteja ja syntetisoidaan noihin slotteihin sopivia kristalleja. Ne puolestaan mahdollistavat erilaisia taikoja, kykyjä ja statusboosteja. Aluksi koko systeemi tuntuu varsin monimutkaiselta mutta käytännössä se osoittautuu pian aikalailla samaksi kuin FFVII:n iki-ihana, kattavaa kustomointia tarjoava materiasysteemi.

Kristallit antavat taisteluille mukavan taktisen lisän mutta on sitä puolta muutenkin viilattu. Kun maailmankartalla näkyvien vihujen kimppuun käy (mielellään takaa tai sivusta sen perinteisen ylimääräisen vuoron saamiseksi), siirrytään kohtalaisen kokoiselle gridille, jossa on huomioitava niin etäisyys kuin mahdollisten isompien liikkeiden kattama alue. Paikalla seisten iskuja ei siis vaihdella. Jokaisella hahmolla on myös sietomittari, joka hiljalleen kohoaa niin vahinkoa annettaessa kuin otettaessakin. Sitä kulutetaan hahmokohtaisiin erikoisliikkeisiin, jotka luonnollisesti ovat sitä hienompia ja tehokkaampia, mitä kauemmin niihin turvautumista panttaa.

Eiköhän tässäkin lopulta teinit tavalla tai toisella päädy maailmaa pelastamaan mutta mitäpä tuosta kun meno näinkin hyvin maistuu!

Huh! 14 tuntia siihen meni ja lopussa ärräpäitä sateli sankokaupalla mutta viimein on Catherine paketissa. Kaikesta tuskasta huolimatta loppu oli kaiken sen vaivan arvoinen. Tai ainakin kahdeksasta mahdollisesta se, johon itse päädyin. Matkan varrella tekemiini valintoihin nähden se oli ehkä hieman yllättävä mutta toisaalta niin absurdi ja hauska, etten edes muista milloin olen peleissä niinkin pahasti repeillyt. Silkkaa parhautta :D

Ja koska Atlus on tällä kertaa ollut epätavallisen kiltti, on peliin piilotettu myös erittäin helppo -moodi. Sillä noista kirotuista torneista selviää ilmeisesti ilman minkään sortin haastetta ja se onkin täydellinen valinta uusintakierroksille, joilla noita muita mahdollisia lopputuloksia tulen joskus metsästämään. Nyt tarina on kuitenkin vielä niin tuoreessa muistissa ja minä loppuuni niin tyytyväinen, että peli saa siirtyä hyllyyn jäähdyttelemään.

Yhteenvetoa? Raivostuttava, rakastettava, syvällinen, jännittävä, yllättävä, hauska ja ennen kaikkea erilainen kokemus. Ei täydellinen mutta loppujen lopuksi aika pirun kova peli!

Viikonloppu on taas mennyt muissa maisemissa mutta Catherine on sentään tänään jatkunut. Miltei kaikki aiemmin sanottu pitää kuitenkin ottaa takaisin. Nyt 13 tuntia takana, loppusuora edessä ja vaikka mainio tarina huikeaa nousuaan ihan viime minuuteille jatkoikin, on tämä viimeinen puristus aika tuskallista menoa. Sen kummemmin spoilaamatta Vincentin kohtalo tuntuu hieman lässähtäneen ja muuttuneen turhankin kikkailevaksi finaaliksi. Myös hetken helpolta tuntumisen jälkeen toimintaosuuden tornit ovat niin maan kauhian pirullisia ja niitä tuntuu vain riittävän ja riittävän...

Tai jos sen ihan vaan tylysti myöntää: enää ei ole hauskaa eikä hirveästi innosta edes aloittaa alusta nähdäkseen, millä muilla tavoin juoni voisi päättyä. Tuo pulmarikas tornikiipeily on ihan puhtaasti pelin pääjuttu mutta sen hienouksien sisäistämiseen ei vaan pääkoppa taivu vaikka kuinka yrittäisi. Muutaman aloittelijatason tekniikka on ehkä tullut siinä määrin hyvin opittua, että niitä ihan oikeasti voi pelatessa hyödyntää mutta varsinkin näin loppupuolella tulee mentyä siinä määrin tuurilla, että jossain korkealla kuoltua tulee seuraavalla kerralla mietittyä jopa sitä, miten niinkin pitkälle tuli päästyä. Helpoimmalla tuo kyllä tulee kärvisteltyä kerran läpi mutta... Ei helvetti mitä touhua...

Edelleen pirun tyylikäs ja ihmissuhteiden nyansseihin hienosti ja karmivasti pureutuva peli mutta tuo sen toimintapuoli tuntuu lähinnä pakolliselta kidutukselta matkalla kohti seuraavaa juonta eteenpäin vievää välipätkää ja asiakkaiden kanssa jutustelua Vincentin kantakapakassa. Jotenkin tuntuu siltä, että tarinan ystäville tuo hardcore-pulmailu on liikaa siinä missä hardcore-pulmailijat taasen eivät taida lotkauttaa syvälliselle tarinalle korvaansakaan.

Mutta juu... Katsellaan nyt kuitenkin loppuun saakka... Johan se Vincent on varmaan toistasataa kertaa delaillut, joten samapa tuo vaikka vielä muutama tusina sataisi samaan laariin :/

No jaa, Catherine ei isommin ole edistynyt mutta lähinnä peliajan puutteen ja hyvän säästämisen vuoksi. Viiden tunnin jälkeen taidan olla puolivälissä ja voi pojat, millaisessa kusessa Vincent jo seilaa :D Niin kovasti kuin yritänkin olla herrasmies ja miettiä kaikkien tunteita tasapuolisesti, on se kuin uimareissu juoksuhiekassa ^^; Järin pitkähän tämä peli ei taida olla mutta toisaalta pelaan helpolla, seinäkiipeily alkaa jo sujua ja jo ennen ensimmäistä läpipeluuta on jo täysin selvää, että tämän kaikki mahdolliset loppuratkaisut pitää kyllä kokea.

Toimintapuoli ei edelleenkään ole mikään sen ihmeempi juttu ja vaikka muiden tuomittujen sielujen kanssa jutustellessa näppäriä kiipeilytekniikoita oppiikin, on yksi asia nähdä esittelyesimerkki ja toinen toteuttaa sitä painajaismaisessa käytännössä. Näin varsinkin pomotasoissa, joissa Vincentin alitajunnasta kumpuavat ja kovasti häiriintyneet otukset tuhoavat tornia kaksin verroin nopeammin kuin se itsekseen luhistuu. Jotain on kuitenkin tullut jo sisäistettyä, koska helppo alkaa jo hiljalleen tuntumaan helpolta. Jos ei loppupuolella rimaa kovin kamalasti nosteta niin ties vaikka seuraavalla kerralla uskaltaisi aloittaa normaalilla.

Sillä välin spontaani shoppailu saa luvan jäädä tähän ihan jo lompakkoterveyden kannalta. Viimeiset rajatarkastuksen läpäisseet ovatkin sitten puhdasta PSP JRPG -rakkautta. Valkyrie Profile: Lenneth tarttui mukaan eBaysta kun taas Shin Megami Tensei: Persona oli VG+:n heiniä. Molemmat ovat uusintaversioita vanhoista PS1-klassikoista ja vaikka ensimmäinen oli silkkaa vaniljaa, toista seurasi muikea kahden CD:n soundtrack. Hieman modernimmalla puolella, niinikään VG+ toimittajana mukaan tarttui The Legend of Heroes: Trails in the Sky soundtrackin, pinssin ja A3 juliste/maailmankartta-combon sisältävänä erikoisversiona.

Noista lisää jossain määrittelemättömässä hetkessä tulevaisuutta mutta koko pelijono on kyllä nyt niin pahalla mallilla, että pakko on purkaa...

Tavatkaa Vincent Brooks: 32-vuotias IT-työläinen, jolla ei ole minkäänlaisia haaveita tai tavoitteita. Hän on täysin tyytyväinen kruisailemaan elämänsä läpi pienimmin mahdollisin ponnistuksin. Hänellä on tylsä ja etenemismahdollisuuksia tarjoamaton mutta laskut maksava duuni, muutama kaveri joiden kanssa piipahtaa töiden jälkeen parille huurteiselle ja jopa tyttöystävä, niinikään 32-vuotias Katherine. Kaiken kaikkiaan arki on miellyttävän helppoa ja yksinkertaista.

Viiden vuoden seurustelun jälkeen Katherine haluaisi kuitenkin siirtää parisuhteen seuraavalle tasolle avioliiton muodossa. Vincent puolestaan pitäisi kaiken jatkumisesta samaan vanhaan, konstailemattomaan tyyliin. Kun hän tätä pulmaa paikallisessa pubiravintolassa päivän päätteeksi pureskelee, lyöttäytyy seuraan Catherine; 22-vuotias hauska, pirteä ja silkkaa seksiä uhkuva blondi. Juttu luistaa, viina virtaa ja pikkutunneille hämärien muistikuvien kera mennään. Vincentin seuraava yö on painajaisten sävyttämä mutta vielä suurempana shokkina hän herää aamuun Catherine viereltään.

Petettyä näköjään sitten tuli, vaikka ihan vain vahingossa ja kun Katherine – siis se virallinen tyttöystävä – ilmoittaa lisäksi olevansa mahdollisesti raskaana, on Vincentin aiemmin niin mukavan tasainen elämä säpäleinä.

Siinä lähtökohtaa ilahduttavan tyylikkäälle ja omaperäiselle, genrelokerointia taidokkaasti välttelevälle Catherinelle, jonka pääteemana on pahisten rankaisemisen, universumin pelastamisen tai minkä tahansa mahdollisen asian ykköseksi nousemisen sijasta ihmissuhdekiemurat.

Pelinä Catherine jakautuu kahteen toistuvaan jaksoon. Päivät ja illat vietetään seikkailuhenkisesti yleensä Vincentin kantakapakassa tuttujen ja tuntemattomien kanssa pelin aihepiirin asioista keskustellen. Myös kännykkä laulaa sekä teksti- että kuvaviestien välityksellä, joihin Vincent voi reagoida muodostamalla mieleisensä 2-4 rivin vastausviestin. Kaikki nämä valinnat heiluttavat miehen psyykettä joko kaaoksen tai järjestyksen suuntaan, mikä puolestaan vaikuttaa siihen, mihin suuntaan tarina ja Vincentin lopullinen kohtalo ohjautuu.

Öisin Vincent ajautuu karmiviin painajaisiin, joissa hän ja muut parisuhteensa ryssineet miehet taistelevat elämästään kivuten ylös isometristä, tyhjyyteen hitaasti sortuvaa tornia. Se koostuu erityyppisistä kuutioista, joita paniikissa vetäen ja työntäen yritetään muodostaa huipulle ja seuraavaan aamuun johtava polku. Jos tässä ei onnistu, korjaa kuolema niin unessa kuin tosielämässäkin.

Neljän ensimmäisen pelitunnin perusteella Catherine sekä toimii että ei toimi. Sen ehdottomasti parhainta antia ovat päiväosuudet, joissa musta huumori kukkii riemukkaalla tavalla. Kahden naisen loukkuun jäänyt Vincent on kuin peura ajovaloissa ja keskusteluvaihtoehdoissakin joutuu lähinnä valitsemaan kahden yhtäläisesti kaltevan pinnan välillä, joista kummallakin on omat hyvät ja huonot puolensa.

Yön toimintaosuudet taas ovat täynnä todella pirullista ja välillä varsin turhauttavaakin kenttäsuunnittelua. Monesti eteneminen näyttää yksinkertaisesti mahdottomalta ja Vincent kuoleekin kerta toisensa jälkeen joko tippumalla tyhjyyteen, astuen ansoihin tai yleensä vain järjestämällä itselleen ihan aidosti mahdottoman etenemisreitin. Onneksi varsinkin helpoin vaikeustaso antaa siinä määrin uusintayrityksiä, että se eteenpäin vievä reitti lopulta aina löytyy, vaikka sitten pelkällä tuurilla taidon sijaan.

Katsotaan nyt mihin matka lopulta johtaa mutta tuo suurimman osan pelistä muodostava kiipeily ei siis ole lainkaan niin hauskaa kuin kaikki se muu.

Yay! Olisi tämä paketti VideoGamesPlussasta voinut toki jo perjantaiksikin kotiutua mutta yritetään sen sisällöstä nyt sitten työviikolla parhaimman mukaan nauttia. Kyseessä siis jo viime kesäkuussa hieman hehkuteltu Catherine, jonka julkaisua olen odotellut tuotakin pidempään. Ja koska Atlus on ihquin julkaisija ikinä, päädyin hommaamaan tuosta Love Is Over -erikoispainoksen. Siinä määrin hämmentävää kamaa se sisällään pitää, että pelikompaniassa huomio! Varustarkastus!

1x Pizzaboksi (pahvia) ✓
1x Peli (levy, manuaali, kotelo) ✓
1x T-paita (Catherinen, ainakin käytännössä, iso) ✓
1x Bokserit (Vincentin, käyttämättömät) ✓
1x Tyynyliina (kyllä, todellakin) ✓
1x Taidekirja (32 sivua, läpyskä, sexy) ✓
1x Soundtrack CD (pyöreä) ✓

Taatusti yksi hienoimmista ja omituisimmista keräilyversioista, joita omaan kokoelmaani on päätynyt. Nyt hetkeksi kaikki muut projektit jäihin ja tälle sen (toivottavasti) ansaitsemaa huomiota. Ei muuta. Poistukaa :)

Pienen tauon jälkeen jatkoin farmarieloa Trampolissa. Ikävä kyllä Rune Factory Frontier ei oikeastaan vanhenemalla parane. Takana on nyt 39 tuntia eikä oikeastaan minkään sortin edistymistä ole tapahtunut. Toki nyt on jo siirrytty talveen, jolloin viljely onnistuu vain Valassaarten puolella mutta koko tuo 3x3-kokoisten alueiden kaitseminen alkaa olemaan enempi työtä kuin huvia. Päätarinan edistäminen vaatii aika huikeaa grindaamista ja mitä kaikkia mahdollisia taisteluja skipaten syvemmälle pelin uumeniin ennen väistämättömiä turpakäräjiä samosin, näyttää vähän siltä, että seuraavat 20 tuntia vietetään ihan niissä samoissa merkeissä.

Nykyisin Raguna heräilee uuteen päivään lähinnä Trampolin tyttöjä vikitellen ja sitten luolastoja haastaen siinä toivossa, että edes pikkaisen aiempaa pidemmälle pääsee. Ja pääseehän sitä. Etanamaisen hitaasti mutta kuitenkin. Teoriassa edistymistä tapahtuu mutta käytännössä olen osunut täysillä purjeilla niin pahaan suvantoon ettei tosikaan. Päivä päivältä saman toistoa ilman toivoakaan minkään erityisemmän saavuttamisesta.

Ja tuosta huolimatta pelin koukku pysyy tiiviisti suupielessä. Haluan todellakin nähdä, mihin kaikki tämä säätäminen johtaa huolimatta siitä, kauanko se vie aikaa. Jos peli jollain rintamalla kusee niin lähinnä jännitteen pitämisessä yllä :( Tässä vaiheessa jo muutama hippu hopeaa tai edes se perhanan onkivapa tekisivät ihmeitä mutta kun ei osu kohdalle niin ei osu kohdalle ja yhä olen siinä määrin jästipää, etten noiden googlaamiseen turvaudu.

Passiivisemman viihteen puolella tuli nautittua minimaraton UK:n Top Gearin viimeisimmän, 17:nnen kauden kuuden jakson parissa. Niin tuotantotiimille kuin juontajakolmikollekin kiitosta ja kumarrusta - kaikkien näiden vuosienkin jälkeen tuo auto-ohjelma säilyttää yhä komeasti niin tuoreutensa kuin viihdyttävyytensäkin. Kovasti lyhyt kausihan tuossa taas vaihteeksi oli eikä mikään nyt erityisemmin säväyttänyt mutta laatutaso pitää yhä kutinsa.

Tuplapeukkuja loistavalle Pohjois-Italian kartoittamiselle kuumilla viistoperillä jaksossa kaksi, mainiolla autot-junina-juttuna jaksossa neljä ja hulvattomalla 70-luvun toimintasarjoja parodioivalla otoksella jaksossa viisi!

Eilinen Hatsune Miku: Project Diva Dreamy Theater 2nd -supersähläys on jatkunut tänäänkin. Onneksi sentään vähän paremmissa merkeissä. Kun PSP:n firmware oli viimein ajan tasalla (ja muistikortin formatointi tietysti pyyhkäissyt kaikki pelitallennukset menemään ^^;) alkoi homma näyttää jo lupaavalta. Viimeisenä esteenä piti vielä täysin kielivajukkina arvailla millähän valikkovalinnalla se Hatsune Miku: Project Diva 2nd PS3:lle aktivoitiinkaan. Puolisen tusinaa kertaa käynnistyivät softat molemmilla konsoleilla uudemman kerran, kunnes lottosormi osui siinä määrin oikeaan kohtaan, että pääsi pelaamaan.

Mutta eihän sen nyt näin helppoa pidä olla :D

Jostain kumman syystä PS3:lla pelattaessa ei saa avattua uusia kappaleita vaan ne on kaikki tuotava PSP:n puolelta. Ja minähän en tuota jatko-osaa PSP:llä koskaan aloittanutkaan, kun kuvittelin voivani nauttia siitä kertaheitolla TV-ruudulta. Siispä PS3 kiinni, Hatsune Miku: Project Diva 2nd -pikaläpipeluu käyntiin ja nyt nelisen tuntia myöhemmin on kaikki sen 47 kappaletta (joista tosin miltei neljännes on tuttuja ensimmäisestä osasta) normaalilla läpäisty. Toisaalta nyt on sitten rytmipelailtu siinä määrin tiiviisti, ettei Dreamy Theater 2nd enää maitakaan...

Pelinä Hatsune Miku: Project Diva 2nd on miltei yhtä muikeaa settiä kuin ensimmäinenkin. Uudistuksista keskeisin liittyy nuotteihin. Nyt myös ristiohjain on käytössä ja osa nuoteista vaatii napin pitämistä pohjassa niiden keston ajan. Itse pidän ykkösosan yksinkertaista "vain neljä nappia" -mekaniikkaa parempana mutta kaipa tuohonkin tottuu. Ei se ainakaan sanottavammin pelaamista vaikeuta – tuntuupahan vain turhalta hifistelyltä. Mitä muuhun ehostukseen tulee, hahmoja on lisää, kappaleista löytyy muutama duettokin ja arvosanoissa vanhojen hyvän ja täydellisen väliin on ängetty loistava. Masokistit puolestaan voivat nauttia uudesta extreme-vaikeustasosta.

Aivan kuten aiemminkin, kappalevalikoima jätti vähän kylmäksi. Tokihan Miku on iloisen veikeä pop-idoli mutta vähän turhankin keveillä ja mitäänsanomattomilla biiseillä peli oli täytetty. Sääli sinänsä, koska siellä seassa lojuneet pari kolme vähän menevämpää ja rokahtavampaa kipaletta todistivat kyllä, että Mikusta löytyisi se särmempi ja rosoisempikin puoli.

Ahaha! Täkäläinen PSP-seikkailu alkaa saavuttamaan jo reaaliaikaisen draaman piirteet! Se näennäisen tyhjä muistikortti tyhjeni vielä vähän enemmän, kun PSP:n Settings-valikosta surffaili ensin System Settings ja sieltä Format Memory Card. 26MB muuttui tuon myötä muotoon 30MB ja vaikka firmware sen näennäisen 31MB vaatikin, suostui se sentään jo latautumaan. Onneksi asentaminen sentään tyssäsi viime tammikuussakin rassanneeseen piirteeseen, joten jatketaanpa harjoituksia kunhan akku on riittävästi latautunut... Ei kyllä tästä paremmaksi pysty enää casual-pelaaminen menemään :D

Ei kiesus! Nyt ei kyllä pysty enää kuin nauramaan. Kalleutensa lisäksi Hatsune Miku: Project Diva Dreamy Theater 2nd antaa raippaa myös vanhalle raudalle. Oma PSP on ihan sitä ensimmäistä ja halvinta generaatiota, jonka mukana seurasi huikea 32MB:n muistikortti. Kaikki olisi muuten OK mutta tuo softa kinuaa sitä vihoviimeisintä PSP-firmwarea. Yhtäkään sen sisältävää peliä en vielä omista mutta onneksi viimeaikainen 3DS-peeloilu pakotti minut hankkimaan langattoman verkon, jonka avulla PSP voisi hyvinkin ladata sellaisen verkosta.

Muuten kiva mutta tuo firmware vaatisi PSP:ltä 31MB tilaa ja täysin kaikesta sisällöstä tyhjennettynäkin tuo julkaisumallin kortti ei pistä paremmaksi kuin 26MB :D Joko teen jotain aivan totaalisen väärin tai sitten on vain nieltävä ylpeys ja siirryttävä päivittämään PSP:n muistikapasiteetti "hieman" ajantasaisemmaksi. Onneksi olen edes siinä määrin teknisesti orientoitunut (tai ihan vaan wanha), ettei tällaisesta uskomattoman naurettavista yllätyksistä jaksa enää ottaa edes ragea.

Eli unohdetaanpa Hatsune Miku: Project Diva Dreamy Theater 2nd siiheksi asti, kunnes tuo arkaainen 32MB ilmeisesti alle kympin hintaan päivittyy edes etäisen nykyaikaiseksi pariksi gigaksi. Digitaalinen tulevaisuus? Joo-o, aiempia mielipiteitä kahta pahemmin saa koko sotku pitää tunkkinsa...

Siinä määrin sinnikkäästi pysyy karmiva apatiagorilla niskassa, ettei tälläkään viikolla ole mitään saanut aikaan. Tyhmyydestä sentään on sakotettu, kun Hatsune Miku: Project Diva Dreamy Theater 2nd eilen Japanin PSN-storessa julkaistiin. Edeltäjänsä tapaan se mahdollistaa PSP-vastineensa pelaamisen HD-grafiikoilla PS3:lla mutta ai pojat miten Sega otakua kuppaa. Mikun 39-meemin innoittamana tuolle oli lätkäisty hintalapuksi huikeat ¥3,900 ja huvittavana yksityiskohtana asennuspakettikin oli kooltaan 3,939 megatavua. Vähemmän huvittavana yksityiskohtana tuon mukana seuraa myös ensimmäinen Hatsune Miku: Project Diva Dreamy Theater. Kyllä, juuri se sama softa jonka tämä pässi osti vain kuukausi takaperin X( Noh, kokemus opettaa vaikka välillä sen kurssimaksut hieman korkeita ovatkin.

Fyysisten hyvyyksien puolella hyllyt täydentyivät tällä viikolla vain muutamalla hassulla sieltä täältä halvalla kalastetulla japaniropella. PSP:lle Star Ocean: First Departure ja Star Ocean: Second Evolution. Kyseessä siis ehostetut versiot pelisarjan kahdesta ensimmäisestä osasta, joista ensimmäinen näki päivänvalon SNES:llä ja toinen PS1:llä. PS2-rivistöä puolestaan päätyi pönkittämään Valkyrie Profile 2: Silmeria.

Onneksi edessä on taas yksi velvollisuuksista vapaa viikonloppu, joten ties vaikka näin elokuullekin saisi edes jokusen merkinnän aikaan.