No siinäpä olikin tapahtumaköyhä viikko! Syytän säätä. Kun ulkolämpötila huiteli 25°C:n tietämissä ja sisällä kärvisteltiin 27-30°C:n lukemissa, ei kyllä niin maan yhtään mitään saanut aikaan.

Maailmalla toki tapahtui. Nintendo – pettyneenä 3DS:n vaisuun starttiin – pudotti kertaheitolla laitteen hintaa Japanissa miltei kolmanneksella, mikä syksyllä tapahtuu myös muilla markkina-alueilla. Konsolipelaajat ilmeisesti ovat pääsääntöisesti siinä määrin äkäistä ja pikaisesti talikoihin ja soihtuihin tarttuvaa sakkia, että laitteen aikaisia adoptoijia (joihin itsekin kuulun) katsottiin parhaimmaksi lepytellä kymmenellä ilmaisella NES- ja GBA-pelillä. Nämä julkaistaan syksymmällä ja niihin on oikeutettu, kunhan se oma 3DS käy edes kerran Nintendon kauppapaikalla 11.8. mennessä.

Itselleni ongelmaksi muodostui lähinnä langattoman verkon puute, jolle olen varmaan jo muutaman vuoden meinannut tehdä jotain. Nyt vihdoin viimein marssin paikalliseen supermarkettiin ja nappasin kyytiin ADSL-modeemin kylkeen torpattavan Buffalon Nfiniti-reitittimen huikealla neljälläkympillä. Muuten kiva mutta ihan vastaavalla tavalla käyttiksen päivitys on aina vain jäänyt ja jäänyt ja eihän tuon ajurit 64-bittiselle XP:lle kuin nauraneet. Ei auttanut kuin huokaista ja aloittaa tuskaisen tylsä päivitysrumba takaisin nykypäivän kelkkaan.

Ennen vastaavat päivitykset olivat yleensä kaikessa säätämisessään koko illan vievä homma mutta onneksi tekniikka on kehittynyt. Vanha sälä siirtyi näppärästi ulkoiselle kovalevylle, Windows 7 asenteli itsensä vastaformatoituun kovoon vauhdikkaasti turhia kyselemättä, selain- ja sähköpostiasetukset palautuivat heittämällä kopioista ja kaikki keskeisimmät softatkin alkavat olla jo uudelleenasennettu. Koko operaation kesto alta kolme tuntia ja siitäkin valtaosa kului hitaan USB:n yli vuosien varrella kertyneitä kamoja talteen siirtäessä.

Kun uusi elinympäristö oli pystyssä, reititinkin potki itsensä tulille miltei automaagisesti ja niin pääsi 3DS viimein ilmoittamaan Nintendolle oikeudestaan tuleviin lahjuksiin. Kokonaisuudessaan yllättävänkin nopea ja kivuton siirtymä, jossa lähinnä hymyilytti reitittimen selainkonffauksen toimimattomuus Firefoxilla. IE:llä (ugh...) sentään sai sillekin ne tarvittavat pikkusäädöt tehtyä ja niin on nyt SalarymanDaishi liittynyt upeaan ja ihmeelliseen WLAN-maailmaan. Yay! Ehkä 2025 mennessä hankin jopa jonkun sellaisen "kosketusnäytöllisen" "tabletin!" o.O;

Pahalla viiveellä pelitutkaan lävähti jo parisen kuukautta takaperin uutisoitu Konamin "sitten joskus" tuleva 3DS-peli Beyond the Labyrinth. Vaikka kehittäjänä toimii oikeastaan vain kohtalaisen JRPG-portfolion omaava tri-Ace, upealta näyttää! Ja vaikkei vielä ole tarjolla kuin rauhoittavaa taustamusiikkia ja säälittävä kourallinen kuvaruutukaappauksia, henkii tuosta ICO siinä määrin vahvasti läpi, ettei auta kuin innostua ja toivoa parasta! Ja länsijulkaisua. Tai pikemminkin EU-julkaisua, nyt kun tuo pirun verme on edeltäjästään poiketen aluelukittu :(

Ja niin on sekä kesäloma että Sam & Max: The Devil's Playhouse paketissa. Ensimmäisen päätti hellekeli kun taas jälkimmäisessä selvitettiin ensin Samin zombikloonien arvoitus. Huikeassa loppukliimaksissa Max taasen muuttui pilvenpiirtäjän kokoiseksi, New Yorkia terrorisoivaksi hirviöksi, joten – luonnollisesti – edessä on pelastusmatka tämän sisuskaluihin. Kahjoa!

Näin kokonaisuutena The Devil's Playhouse osoittautui mukavan mittavaksi ja viihteentäytteiseksi seikkailuksi. Aikaa siihen upposi lähemmäs 25 tunnin verran, joskin noista muutama kului lähinnä päätä raapien ja muutama episodi tuli pikapelattua uudestaan matkan varrelle jääneitä pystejä noukkien. Vihjeisiin ei kuitenkaan tarvinnut turvautua ja kun aivonsa kertaalleen saa pelin sekopäiselle taajuudelle säädettyä, ovat pulmat milteipä liiankin helppoja.

Tasalaatuisen tarinan huippuihin voi laskea ainakin kakkosepisodin, joka on pilkottu ajallisesti useisiin pätkiin, joita täytyy pelata ristiin rastiin jokaisessa edetäkseen. Nerokasta! Kolmosepisodin hulvaton noir-parodia Samin kovistellessa tietoja kamunsa tappajasta taasen tarjoili hauskinta kuulustelua sitten erään piikkitukkaisen puolustusasianajajan :) Toki myös kautta linjan mainiot henkilöhahmot, kovatasoinen ääninäyttely ja mieletön määrä luovuutta miellyttivät.

Toivottavasti Telltalen tuotoksia nähdään PS3-puolella jatkossa enemmänkin, joskin episodeihin pilkkomisesta saisivat luopua ja mukavampi nuo olisi fyysisessä muodossa omistaa. Tästä bittikasasta €13 jätti kuitenkin kohtuullisen tyytyväiseksi.

Kesäloma ja runsas peliaika alkavat vedellä viimeisiään. Ennen arkeen palaamista hyödynsin kuitenkin PSN-kesäalen, josta mukaan tarttui viisiosainen Sam & Max: The Devil's Playhouse. Tämä Steve Purcellin ideoima maanmainio parivaljakko – karhea etsiväkoira Sam ja tämän psykoottinen ja ylivilkas aisaparijäniksensä Max – joutuu taas vaihteeksi mitä absurdeimpiin ja hauskimpiin tilanteisiin. Kaiken keskipisteenä on Paholaisen Lelulaatikko, jonka sisältö tarjoaa Maxille tukun outoja psyykkisiä voimia; teleportaatiota, vatsastapuhumista tai jopa esineiksi muuttumista.

The Devil's Playhouse on vanhan koulukunnan osoita-ja-klikkaa-seikkailu varustettuna tuhdilla annoksella crazy-komediaa ja älykästä sanailuhuumoria. Ensin estetään ulkoavaruudesta saapuvan Skun-ka'pe-gorillan maailmanvalloitussuunnitelmat, sitten piipahdetaan Samin ja Maxin esi-isien hahmoissa egyptiläisiä hautakammioita ryöväämässä ja juuri kun outousasteen luulee jo olevan huipussaan, joku hulttio menee ja varastaa Maxin aivot! Pähkähullua, tolkuttoman hauskaa ja kaksi viimeistä osaa on vielä pelaamatta!

Taannoin yksitellen kerran kuussa julkaistut jaksot selvittää yleensä kolmessa tai neljässä tunnissa, ainakin kun niihin sisäänrakennetun vinkkisysteemin kytkee pois päältä ja pähkäilee ratkaisuja ihan itse. Hyvinkin erikoisia lähestymistapoja vaativissa pulmissa auttaa parhaiten uuttera jutustelu muiden hahmojen kanssa ja silloin tällöin myös Maxin kyky nähdä tulevaisuuteen. Episodimaisesta luonteesta johtuen pelin keissit eivät ole järin laajoja mutta yhteen niputettuna ja halvalla The Devil's Playhouse tarjoaa ihan hyvää vastinetta rahalle.

Miinusta ropsahtaa lähinnä siitä, että peli on jo kolmas uuden sukupolven Sam & Max -seikkailu. Aiemmat ovat kyllä saaneet PC/Wii/360-julkaisun mutta PS3:lla niitä ei ole nähty. Niinpä varsinkin ensimmäisen episodin tribuutit aiempien osien tapahtumille ja henkilöhahmoille lentävät noviisien hilseen yli korkealta ja kovaa. Noin muutenkin koko kolmikon hankkiminen PC:lle olisi varmaan se järkevin lähestymistapa. Pädillä tämän genren pelaaminen kun ei koskaan tunnu niin luontevalta kuin perinteisellä hiiri/näppis-yhdistelmällä.

Silti, hyvää läppää, hulluja tilanteita ja näppärää tarinankerrontaa vyöryy niskaan siinä määrin paljon, ettei passaa valittaa. Nyt neljännen jakson kimppuun!

Tämä tulikuuma torstai ei ole liiemin aktiviteetteihin houkutellut, joten aamupäivällä omaksuin sohvaperunan olomuodon ja elvytin vanhan animeharrastuksen. Katseluun päätyi 11-osainen Tokyo Magnitude 8.0 vuodelta 2009. Sen päähahmolla, 13-vuotiaalla tokiolaistyttö Mirai Onozawalla voisi mennä paremminkin. Arvosanat eivät päätä huimaa, vanhemmat eivät oikein tule toimeen keskenään, 9-vuotias Yuuki-pikkuveli on lähinnä rasittava ja noin muutenkin elämä on niin syvältä kuin se teini-iän myllerryksessä yleensä on.

Tylsän kesäloman alkajaisiksi Yuuki kinuaa Odaiban saarelle robottiexpoa ihmettelemään. Työkiireiset vanhemmat nakittavat Mirain veljeään saattamaan ja niin kaksikon matka käy Tokion kuhisevan metropoliksen toiselle laidalle. Yuukilla kyllä on kivaa mutta Mirai keskittyy lähinnä tuntemaan olonsa surkeaksi. Hän mobiiliblogailee toivettaan kaiken tuhoutumisesta mutta sanomisiaan pitäisi aina vähän varoa – tuota kun seuraa välittömästi Tokion ydinkeskustaan iskevä 8.0 magnitudin maanjäristys.

Massiivisen tuhon keskellä Mirai kadottaa pikkuveljensä mutta törmää tätä pienessä paniikissa etsiessään reippaaseen yksinhuoltajaäitiin, Mari Kusakabeen. Yhdessä he paikallistavat lopulta myös Yuukin. Tokio on sekasortoinen ja raunioina, joten Mari päättää liittyä lasten seuraan saattamaan nämä kotiinsa. Kävellen taitettavaa matkaa on kilometrikaupalla ja se on täynnä voimakkaita jälkijärjistyksiä, stressiä, pelkoa ja huolta läheisten hyvinvoinnista.

Tokyo Magnitude 8.0 on yllättävänkin rohkea sarja arkaluontoisesta aiheesta, ainakin katsottuna näin Tohokun keväisten tapahtumien ollessa vielä tuoreessa muistissa. Se on realistisehko henkiinjäämistarina, joka maalaa varsin uskottavan kuvan hypoteettisesta katastrofista. Kovin syvälle väkevän draaman uumeniin sarja ei sentään tohdi kaivautua mutta varsinkin tunnepuolta ja epätietoisuutta muiden kohtalosta käsitellään hyvin.

Kovasti aikuismaista kulissia itsepintaisesti ylläpitävä Mirai on uskottava henkilöhahmo ja vaikka vallaton, aina optimistinen pikkuveli käykin hermoille, eihän isosisko geeneistään eroon pääse. Kaksikon kemiat kiistoja ja sovintoja myöden toimivat hyvin samalla, kun lasten perään katsova Mari yrittää pitää kaikkien mielialaa ylhäällä. Helppoa se ei kuitenkaan ole, kun omaan kotona odottavaan nelivuotiaaseen tyttäreen ei saa yhteyttä.

Vaikka kuolema ja traagiset ihmiskohtalot sarjan varrella tutuiksi tulevatkin, on kolmikon kotimatka tuhon keskellä kuitenkin pohjimmiltaan positiivissävytteistä ja tavallaan aika kepeää. Muutamissa perinteisen täpärissä pelastumisissa ei juuri jännitystä ole mukana ja muutenkin sarja tuntuu kiinnostavuudestaan huolimatta aika tasapaksulta viihteeltä. Kahteen viimeiseen jaksoon on kuitenkin ladattu niin komea täyslaidallinen näppäriä jippoja ja syvästi koskettavia hetkiä, että vanhakin ihan herkistyy. Todella upeaa, että moista kunnianhimoa ylipursuavilta markkinoilta vielä tänäkin päivänä löytyy. Sen kummemmin spoilaamatta helmeä settiä!

Need for Speed: Hot Pursuit sai kolme tuntia lisää aikaa vakuuttaakseen mutta ainakin toistaiseksi se päätyy jäähykoppiin. Eteneminen ei niinkään kangertele kuin hauskuuden puute. Kovin köyhillä eväillä varustettu peli ruinaa pelituntinsa enempi kepillä kuin porkkanalla. Suoritusten hienoimpiin hiomisiin vaaditaan miltei Trials HD -tason lähestymistapaa ilman välittömän restartin riemua.

Reilun minuutin vetoja kerta toisensa jälkeen välittömästi uudelleen yrittäen on itse asiassa jopa hauskaa mutta kun suoritus Hot Pursuitissa kusee, odotellaan seuraavaa yritystä rata uudemman kerran ladaten, tyhjänpäiväiset välianimaatiot skipaten, poliisina sireenit pois kääntäen ja kaiken tuonkin jälkeen edessä on se varsinainen pihvi. Itse pistin pillit pussiin päälle kymmenen kertaa vaatineen haasteen viimein päädyttyä kullalle. Voittajafiilis olisi kaiketi pitänyt olla mutta käteen jäi vain kasa "hesus tätä samaa paskaa kerta toisensa jälkeen, kiitos hei ja näkemiin."

Hot Pursuit on kenties ihan OK pienissä erissä ajan kanssa ja niin maan taatusti hardcorea kaikille nauloja pureskeleville linjasankareille mutta sen minkä se tuolla puolella voittaa, se casual-puolella häviää. Kyllä siinä helpostikin eteenpäin pääsee, ei siinä mitään mutta ei se oikein missään vaiheessa viihdettä muistuta. Hauskaa enempi siksi, että on viimein pärjännyt kuin siksi, että se itse matka olisi ollut erityisen viihdyttävää.

Ja kyllä, nössö olen :)

Takaisin perunamaalle siis. Rune Factory Frontier pyöräytti pelikelloon jo 33 tuntia ja pakko on myöntää, että kevyttä taisteluväsymystä alkaa hiipiä esiin silläkin rintamalla. Syksyn viimeistä viikkoa jo vietellään ja portit pidemmälle Valassaaren korkeuksiin viimein aukenivat. Pientä tarinanpoikastakin alkaa jo olla ilmassa, kun koko saari ilmeisesti uhkaa rysähtää Trampolin päälle.

Muuten kiva mutta sivusisältö on ollut jo pitkään pahasti jumissa materiaalipuutteen vuoksi ja vaikka niitä varmaankin tuolta Valassaarten korkeuksista saisikin hommattua, on vastassa sen luokan laakista-vainaa-vihua että pelottaa. Viljelykään ei tunnu oikein luonnistuvan kun yhdeksän päivän satoa luvanneet siemenet lunastavat lupauksensa miltei saman verran jälkijunassa. Kiva oli viettää syksyn puolivälin tienoon satojuhlaa kun mitään ei ollut noussut vielä edes ylös :(

Ehkä peliviikon verran tuli puolivillaisesti pelatttua lapsellista angstia potien mutta kummasti se survival-henki puski esiin ja matka jatkuu taas täydellä höyryllä. Kenties kovasti itseään toistaen ja pakollista grindausta harrastaen mutta silti oudon addiktoivasti.

Syksy noin muuten on ollut tympeää. Kesäasukkaat sentään päättivät jäädä pysyvästi, minkä ainakin toivon johtuneen osaltaan omista ratkaisuistani. Kauden pinaateista, jamsseista ja paprikoista ei ole jäänyt oikeastaan mitään käteen ja kaiken kukkuraksi kylään on muuttanut joku pahansuopa nilkki, jonka päätarkoitus tuntuu olevan sabotoida tilaani. Kuokkaa tarjoaisin otsaan jos voisin mutta siedetään tuota nyt ainakin talveen asti.

Pellon kyntäminen on ihan kivaa puuhaa sekin mutta välillä täytyy päästä myös ratin taakse. Siispä suunnaksi Seacrestin piirikunta ja Need for Speed: Hot Pursuit. Tässä äärimmilleen pelkistetyssä kaahailussa pääsee leikkimään niin poliisia kuin kaahailijoitakin. Molemmilla on toistensa kiusaksi muutama piikkimatto ja autoa vahingoittava EMP-pulssi. Virkavalta voi turvautua myös tiesulkuihin ja helikopteriin, joita vastapuolella tasapainotetaan vastustajan aseet sulkevalla jammerilla ja hetkellisellä turbolla.

Kahdeksan tunnin pelailun jälkeen olo on vähän ristiriitainen. Hot Pursuit on sinällään ihan OK. Seacrestin tiestöstä löytyy mutkaa joka makuun kuin myös potentiaalisesti matkantekoa jouduttavia oikoteitä, joista osasta on kylläkin enemmän haittaa kuin hyötyä. Pitkät mutkat vedetään muikeassa driftissä ja lisensoitua superajokalustoa löytyy kymmenittäin. Online-puoli kytkeytyy yksinpeliin saumattomasti, eli uusia autoja ja välinepäivityksiä avaavia kokemuspisteitä kertyy molemmilla puolilla samaan laariin.

Kisamuotoja on neljä. Linjoilla voi osallistua 4 vs 4 ja 1 vs 1 -matseihin tai ihan vain perinteiseen kahdeksan ajajan suoraviivaiseen kisaan pisteestä A pisteeseen B. Yksinpelissä näiden mukaan liittyy myös kisailu kelloa vastaan. Mitään muuta ei sitten tarjolla olekaan. Koko peli on oikeastaan nähty parin ensimmäisen tunnin aikana eikä meno ainakaan toistaiseksi ole sen isommin kolahtanut.

Yksinpelin vaivoina ovat raskas ajettavuus ja tekoälyn epätasaisuus. Useimmat autot muistuttavat lähinnä kivirekiä ja vaikka kaikkeen tottuu ja pitkät driftit saavat hymyilemään, on ajo kokonaisuutena vähän liiankin kankeaa. Suurempi ongelma on kuitenkin tuo jälkimmäinen. Vaikka talla olisi boostia myöden pohjassa ja mutkat ottaisi niin komeasti kuin mahdollista, pyyhkivät AI-kuskit ohi vasemmalta ja oikealta. Suorilla ne sitten saa taas kiinni ja imusta on helppo heilauttaa itsensä takaisin peliin aina seuraavaan mutkaan saakka.

Vaikeasta pelistä ei niinkään ole kyse kuin sattumanvaraisesta. Voittoja ja häviöitä kertyy plakkariin ihan arvalla ja oikoteiden hyväksikäyttö tuntuu olevan enempi velvoite kuin tae ylivoimaisesta voitosta. Jos turpiin tulee huonouden vuoksi niin se on ihan okei mutta Hot Pursuitin parissa voi vääntää kisaa naama irvessä mielestään edes semihyvin ja sittenkin voi käydä ihan miten tahansa. Kun monet kisatkin kestävät sen 4-6 minuuttia, ei niitä ihan heti jaksa edes uusia suorituksen hiomiseksi.

Uusia autoja ja pokaaleita sataa kuin karkkia taivaalta mutta kokonaisuutena touhu muistuttaa enempi julmettua lahnaa. Siinä se makaa ja silloin tällöin ehkä vähän potkaisee mutta litteä ja laimea se on silti. Linjoilla ei onneksi isommin peeloilla – mitä nyt kokeneimmat kuskit tykkäävät kikkailla ja peippailla maalilinjalla turhaan meitä jorpakkoon torpattuja odotuttaen – mutta poliisiautojen sireenit rassaavat jo kybällä. Saa ne omasta ajopelistä kytkettyä pois päältä mutta varsinkin online-puolella seuraavan kisan venailu infernaalisessa piipaa-hälyssä on jokseenkin raivostuttavaa.

Sekalaista sälää on taas saapunut taloon sieltä sun täältä. Rajoittaakin tosin voisi. Suostuin vihdoin viimein nielemään ylpeyteni ja nyt löytyy sarjan alamäen aloittanut Final Fantasy XII tästäkin kämpästä. Käytettynä alle vitosella eBaysta tosin mutta silti. Kahteen tai kolmeen otteeseen olen vuosien saatossa tuota yrittänyt jaksaa läpi mutta kun ei niin ei. Toisaalta karmivan XIII:n jälkeen se voisi viimein toimiakin.

Teränsä menettänyttä Square Enixia edustaa myös Lord of Arcana Slayer Edition, jossa ilmeisesti kovinkin keskinkertainen hack'n slash oli pakattu itse asiassa aika siistiin punakoteloon ohessaan kovakantinen taidekirja ja mini-soundtrack-CD. Eiköhän tuosta edes sen Zavville investoidun reilun kympin edestä hupia irtoa vaikka myönnettävähän se on, ettei tuolle olisi tavallisena versiona edes korvaansa lotkauttanut.

Tämän päivän JRPG-messias Atlus sen sijaan puskee laatutavaraa pihalle niin hirveällä tahdilla, ettei mukana meinaa pysyä. Video Games Plus toimitti tämän läjän lupaavimman yksilön, Radiant Historian. Ilmeisesti varsinkin DS:llä lajityyppinsä kärkikaartia yllättäen sekä kriitikoiden että yleisön mielestä, mikä nostattaa odotuksia kovasti. Helmikuussahan tämä jo putkahti pihalle mutta onnistui jotenkin välttämään kaikki tuolle suunnalle suuntaamani uutistutkat. No, joutaahan sitä viiveelläkin.

Maalaiselämä Rune Factory Frontierin parissa jatkuu. Trampolin alla sijaitsevista raunioista löytyi kosolti raaka-aineita ja yksi ylisuuri kana, jolle sain (muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen) annettua pataan. Tuosta päädyttiin kesän puolelle, joka oli toistuvista arkiaskareista huolimatta tapahtumarikasta aikaa. Tutustuin uusiin kesäasukkaisiin, laajensin kämpän keittiötä ja kiitin niistä muutamasta sadepäivästä, jolloin aamua ei tarvinnut aloittaa viljelyksiä kastelemalla. Myös peltoa ikävästi runteleva kesämyrsky tuli koettua ja lopulta vuotuinen kurpitsajuhla on nyt johdattanut syksyyn.

Virtuaalivuosi on siis puolessa välissä samalla kun todellista aikaa on kulunut 22 tuntia. Edelleen viehättää, miten peli ei tyrki yhtään mihinkään suuntaan. Se antaa vain hienovaraisia vihjeitä ja ehdotuksia siitä, mitä voisi tehdä. Viiden sijaan neljälläkin vuodenaikaviikolla tosin pärjättäisiin. Valassaaren luolastot ainakin on rajattu niin, etteivät portit aukene pidemmälle kuin vasta ajan kuluessa. Sitä odotellessa viljelmien kastelu, sadonkorjuu ja asukkaiden kanssa jutustelu käy välillä hieman pitkäveteiseksi.

Rahakin pelissä tuntuu olevan kokolailla tiukassa. Varsinkin kunkin kauden ensimmäistä satoa odotellessa sitä ei tunnu irtoavan oikein mistään samalla kun reseptikirjojen ja talolaajennusten hinnat ovat pilvissä. Edes kokkauksen raaka-aineet eivät ole sieltä halvimmasta päästä vaikka itsehän niistä suurimman osan voikin kasvattaa. Kaikki tietysti muuttuu heti, kun sato kypsyy mutta pelin ekonomia on ehkä hieman liikaakin maatalouspainotteinen.

Lievästä toistosta ja grindaamisesta huolimatta "no yksi päivä vielä" -mentaliteetti on vahvasti läsnä ja kyllä tuo varmasti ainakin ensimmäisen pelivuotensa pysyy koukuttavana. Kenties vielä senkin jälkeen, kunhan sen perhanan onkivavan nyt saisi jostain kyytiin – kalalle tekisi jo mieli :D

Wii! Ei kun siis whee! Nintendon kotikonsolilla jatketaan, vuorossa Rune Factory Frontier. Jos ensimmäiset yhdeksän tuntia mitään opettivat niin ainakin sen, että kyseessä voi olla melkoinen aikavaras – siinä määrin hauskaksi ja koukuttavaksi on fantasiahenkinen maalaiselämä tehty. Muistinsa menettänyt nuori poika, Raguna, saapuu Trampolin pieneen kylään. Siellä hän saa muitta mutkitta asuttavakseen ränsistyneen vanhan maatilan. Naapurin tyttö heittää tälle vielä paskan kastelukannun ja kuokan, notta otsa hikeen vaan ja paikka kukoistamaan.

Ei siis muu auta kuin raivata peltoa vähän istutuskelpoisempaan kuntoon, noukkia naapuriviljelijältä siemeniä ja katsottava, miten äijän käy. Peli jakaantuu neljään, viiden kuusipäiväisen viikon vuodenaikaan. Päivät voi kuluttaa haluamallaan tavalla mutta tyypillisesti aamu aloitetaan kastelemalla istutukset ja keräämällä kasvanut sato. Sen voi joko laittaa myyntiin tai käyttää kokkauksen raaka-aineina, kunhan kylässä kiertelevältä kaupustelijalta on ensin ostettu kämppään asialliset työtilat.

Aamupäivän uurastuksen jälkeen onkin sitten hyvä hetki tutustua kylään ja sen asukkaisiin, sekä ennen kaikkea kylän yläpuolella leijuvaan valtavaan, valaan muotoiseen saareen. Siellä kuokka vaihtuu kyläsepältä ostettuun miekkaan ja luolastoissa lymyävät hirvöt saavat kyytiä reaaliaikaisessa arcade-taistelussa. Luolista löytyy myös maanhoitovälineistön ehostamiseen tarvittavia mineraaleja, joita kotiin hankittavassa pajassa voi sitten työstää.

Illalla voi sitten piipahtaa vaikka paikallisessa tavernassa mutta kotisänkyyn on syytä hyvissä ajoin palata. Jos Raguna huhkii voimansa loppuun tai kuikuilee ylhäällä liian pitkään, on kohtalona lyyhistyminen ja seuraavan päivän aloittaminen huomattavasti aiempaa myöhemmin. Huonolla tuurilla saa vielä flunssan, jolloin elin- ja toimintapisteet puolitetaan.

Kylässä asuu – tai sinne ainakin pelin edetessä muuttaa – myös useita tyttöjä, joita Raguna voi jututtaa. Romanssinpoikastakin voi ilmeisesti viritellä keskusteluilla ja lahjoittamalla heille sopivia esineitä, joista pelin manuaali antaa lähinnä ympäripyöreitä vinkkejä.

Pirteällä animeintrolla...

...liikkeelle pyrähtävä Rune Factory Frontier on – ainakin näin pintaraapaisulla – maukasta mikromanagerointia. Erilaisia taitoja kuvaavia kokemuspalkkeja Ragunalla on lähemmäs kymmenkunta ja pelaajalla on täysi vapaus kehittää hahmoa tehden sitä, mikä nyt milloinkin sattuu huvittamaan. Pääpaino on toki maanviljelyksessä mutta pelin fantasiaelementit toimivat ihan hyvin nekin.

Ehkä se kiehtovin puoli pelissä on sen monipuolisuus. Ensimmäinen kevätkausi alkaa hiljalleen olla päätöksessään. Olen saanut raivattua peltoa vähän siistimpään kuntoon mutta välineitä pitäisi vielä kehittää, jotta pahimmista juurakoista ja lohkareista pääsisi eroon. Nopean ja tuottoisan turnipsinviljelyn ohella satoa on kertynyt myös kurkuista ja mansikoista. Viimeksimainittuja on vielä kokkaustaitojen kerryttämiseksi haudutettu hilloksi.

Kesäkaudelle vaihtuvatkin sitten lajikkeet ja kun tilalta löytyy nyt monsterifarmaukseen soveltuva lato, pitänee kasvatuslistalle ottaa myös niille kelpaava rehu ja lähdettävä sitten Valassaaren uumeniin katsomaan, josko muutaman niistä saisi Ragunan kanssa ystävystymään. Ilmeisesti kalastustakin tulee olemaan tarjolla mutta vapaa en osaa vielä rakentaa. Kenties Trampolin kirjastosta löytyisi moisen tekemisen opastava reseptikirja...

Joka-aamuisen postin mukana on tullut muutamia kanssa-asukeiden pyyntöjä, joita olen hyvässä naapurihengessä täyttänyt ja paikallisessa luostarissa lääkärinä toimivalta nunnaltakin on jo tullut toruja, kun yhtenä päivänä innostui touhuamaan vähän liiankin innokkaasti. No, onneksi kylään on sentään saatu jo kuumat lähteet, joissa päivän rasituksia voi loikoilla pois.

Mysteerejä on joka puolella. Trampolin keskusaukiolla kuuluu hyräilyä mutta kukaan ei ole paikalla. Joka puolella leijuu kuuleman mukaan runey-nimisiä henkiä, jotka ilmeisesti liittyvät jotenkin magiaan mutta se puoli on vielä täysin hämärän peitossa. Myös jonkinlaiset rauniot kylästä paljastuivat ja niitä tutkimaan seuraavaksi. Lyhyesti sanottuna tekemistä siis piisaa!

Viimeiset pari päivää on Wii käynyt kuumana, kun vuoronsa sai Kirby's Epic Yarn. Tuolle hellyttävälle vaaleanpunaiselle pallolle tämänkertainen seikkailu olikin varsin omaperäinen. Unimaailmaan saapuva paha velho Yin-Yarn imaisee sankarimme maagiseen sukkaan, jossa sijaitsee tilkuista ja langasta koostuva Paikkamaailma. Kirbyn hämmästykseksi hän itsekin on muuttunut vain muutamaksi pätkäksi villalankaa. Ei, mitään en ole ottanut :)

Kirbyn uusi, notkea olomuoto mahdollistaa tukun upouusia taitoja. Lankaruoskaa heilutellen pistetään Yin-Yarnin kohortteja pataan ja osaapa Kirby muuntua paikoin mitä mielikuvituksellisimmiksi hahmoiksi; offroad-auto, delfiini, avaruusalus, tankki ja monta muuta. Nämä muodonmuutokset tulevatkin tarpeeseen, kun Paikkamaailman toisistaan irtiratkotut maailmat harsitaan taas kokoon laajoja tasoja läpäisten ja pomovastuksia tylyyttäen.

Kirby's Epic Yarn osoittaa jälleen kerran, miten hyvin Nintendo ja varsinkin HAL Laboratory perinteisen lajityyppinsä hallitsee. Peli on pelkistettyä 2D-tasohyppelyä hienoimmillaan. Vaikka Wiimotella ruutua kohti silloin tällöin pitää sohiakin, pelataan valtaosa pelistä kapula käpälissä poikittain. Käytössä on vain ristiohjain ja kaksi nappia, joista toisella loikitaan ja toisella hyökätään. Yksinkertaista mutta viimeisen päälle hiottua ja toimivaa.

Varsinaiset tasot ovat upean innovatiivisia. Kun kaikki koostuu kankaasta, voi Kirby välillä rutistaa tasoa mahdottomalta näyttäneen loikan suorittamiseksi tai paljastaa salaisia aarrevarastoja maisemassa näkyvän vetoketjun avaamalla. Oviaukkojen kautta voi jopa hetkeksi piipahtaa pelin taustassa salakäytäviä kuikuilemassa. Välillä peli muuttuu tasoloikinnasta arcade-hurjasteluksi ja jopa räiskinnäksi niin vaakaan kuin pystyynkin.

Kentiltä kertyy matkaan sankokaupalla jalokiviä, joilla arvioidaan miten hyvin taso meni läpi. Niillä myös ostellaan Paikkamaailman aukiolla sijaitsevaan Kirbyn kämppään uutta kalustusta ja tapettia. Saapa Kirby vastuulleen jopa koko asuntokompleksin sisustamisen uusien, sivuhaasteita tarjoavien asukkaiden houkuttelemiseksi paikalle.

Puuhasteltavaa Kirby's Epic Yarn tarjosi viidentoista tunnin verran. Paljon nopeamminkin sen voi läpäistä mutta kaikkien kenttien suorittaminen kultamitalin arvoisesti ja kaiken niihin piilotetun extrasälän löytäminen koukuttaa todella helposti. Niin graafisesti kuin musiikillisestikin peli söpöilee kaikki mittarit kaakossa mutta kyse on enempi viattomuudesta kuin lapsellisuudesta. Näin vanhempana pelaajana arvostin erityisesti sulavaa animaatiota, huippuluokan pelattavuutta ja kosolti uusia ideoita.

Miinuspuolelle laskettakoon Kirbyn hitaahko liikkuminen ja kenties liiallinen helppous. Mahtuu peliin tosin muutama ihan sadistiseksikin luokiteltava haaste. Muuta ei sitten whinepuolella mieleen tulekaan – todella eheä ja nautinnollinen kokemus, jota lajityypin ystävien ei kannata missata!

Pari tuskaista tuntia lisää ja Dead Rising 2 kellottui parhaaseen mahdolliseen loppuunsa. Aikaa kului 21 tuntia ja pokaaleista matkaan tarttui säälittävä viidennes. Loppupuoli oli taas vaihteeksi käsittämätöntä schaibaa. Pelin pomovastukset ovat tyylipuhtaasti sen armottominta ja rikkinäisintä osuutta. Lähitaistelu sellaisten janttereiden kanssa, jotka oman hyökkäysanimaationsa aikana ovat vahingoittumattomia siinä missä sama ei tosiaankaan päde toiseen suuntaan on ihan yksinkertaisesti ja kaunistelematta todella syvältä.

Toiseksi viimeinen pomo luojan kiitos talttui pelkurimaisella sniputtelulla suojan takaa (ja siinäkin oli tekemistä!) kun taas vihoviimeinen taisi kellistyä lähinnä tuurilla. Samapa tuo, läpipeluu viimein plakkarissa. Takaisin epäkuolleita teurastamaan kenties tulee vielä palattua mutta loppusuora jätti siinä määrin paskan maun suuhun, että kiirettä tuskin tulee pidettyä.

Tarinallisesti Dead Rising 2 oli lupaavasta alustaan huolimatta kovin perinteinen ja erityisesti loppua kohden jopa nolostuttavan ennalta-arvattava. Täydet pisteet peli nappaa kuitenkin hienoista välianimaatioista, joissa päähahmojen pienet ilmeet ja eleet usein välittyivät komeasti ruudun toiselle puolen!

Tänään kolisi sähköpostiluukku, kun kutsu kävi kauan odotetun PSN-pelin Journeyn betaan. Kyseessä siis loistavan tunnelmallisesta Flowerista tunnetun thatgamecompanyn seuraava tuotos. Järin pitkään tuota ei tullut koestettua mutta kyllä studiolla on yhä pullat enemmän kuin paremmin uunissa! Journey on yksi niitä harvoja Team Icon jalanjäljissä kulkevia kehittäjiä, joille minimalismi on rikkaus.

Journeyn päähahmona toimii nimetön, punakaapuinen nomadi yksin keskellä valtaisaa aavikkoa. Hän kulkee valtaisalla aavikolla dyyniltä dyynille ilman yhtään sen kummempaa ohjeistusta tai taustoitusta – kaikki toimii visuaalisten vihjeiden ja hetkellisten ahaa-elämysten kautta. Kuten ennenkin, pelaaja etenee lähinnä vaistolla ja ympäristö reagoi avaten tietä syvemmälle matkan uumeniin. Taustaa sävyttää hillitty orkesterimusiikki, joka tukee löytämisen ja kokemisen riemua upeasti.

Mitään ei sanota ja mitään ei puhuta mutta taianomainen seikkailun tuntu on todella, todella vahvasti läsnä. Linjoilla myös muihin pelaajiin tulee silloin tällöin törmättyä mutta kun kenenkään identiteettiä ei millään tavoin anneta ilmi tai kommunikaatiomahdollisuutta tarjota, ovat he vain puhtaasti samaa maailmaa kummastelevia kanssamatkaajia.

Protoilu jäi vaivaiseen tuntiin lähinnä neljästä syystä. Kameraa liikutellaan taas kerran SixAxis-ohjaimen liiketunnistuksella oikean peukalotatin sijaan ja niin kivaa ja sexyä kuin liiketunnistus onkin, ei se pädin heiluttelu yksinkertaisesti vain tunnu luonnolliselta. Muihin pelaajiinkin suhtaudun varauksella. Perseilyä ei esiinny mutta kun useampi pelaaja pyörii samalla alueella, on ongelmien ratkaisu vähän arpapeliä. Joku ehtii tehdä jotain, minkä itsekin olisi halunnut hoksata.

Toiseksi tärkein keskeytyssyy on kuitenkin betoille ominainen jäätyily. Yhden ainoan tunnin aikana peli jäätyi koko konsolin uudelleenkäynnistämistä vaativaan tilaan neljästi ja jokainen uusintayritys alkoi alusta. Tuosta tosin päästäänkin siihen tärkeimpään syyhyn, joka on luonnollisesti välttyä liialta spoilaukselta kunnes peli on julkaisuvalmis ja vakaa. Ja kun se on, ostoon menee niin maan taatusti sillä samalla sekunnilla – kiehtovan erilaista, omilla ehdoillaan toimivaa tavaraa on luvassa!

Sillä välin Fortune Cityssä. Dead Rising 2 on ehtinyt 19 tunnin ikään. Aivan noin pitkästä pelistä ei kuitenkaan ole kyse, vaan olen startannut tarinamoodin pariin kertaan alusta. Siinä määrin kinkkisiä pomotaistoja löytyy, että perus-Chuckilla pelatessa pääsee itku :) Myös pelin lukuisat sivutehtävät (joko muiden eloonjääneiden pelastamista tai häiriintyneiden psykopaattien teilaamista) vilistävät ohi sellaisella tahdilla, että on helpompi tutustua niihin eri sessioissa.

Peli on säilynyt ihan perusmukavana mättönä mutta stressi ärsyttää. Kun joka puolella tapahtuu jatkuvasti jotain, ei ostoskeskuksen tarjonnasta pääse nauttimaan rauhassa. Tai pääsee, jos antaisi piut paut kaikille tehtäville mutta tarinaakin olisi kiva seurata. Epäkuolleidenkin kanssa nahistelu hieman ontuu, koska esineiden kesto on rajallinen ja sitä lahdattavaa poppoota on niin käsittämättömän paljon. Ohitse voi tietysti juosta mutta aina sieltä joku yltää nappaamaan hellään syleilyyn, josta sitten ohjaimen vasenta tattia ravistellen pinnistellään irti.

Ärräpäitä muutaman mahdottomalta tuntuvan psykopaatin lisäksi aiheuttavat pelastettavat. Heidän kanssaan pitää aina vaihtaa muutama sananen mutta jatkuvan zombivyöryn armoilla se on välillä hieman haasteellista. Jos taas yrittää tehdä ympärille hieman tilaa, tulee yleensä huitaistua samalla myös sitä pelastettavaa. Kun ne viimein sitten saa seuraamaan Chuckia kohti turvahuonetta, tipahtavat ne kovin helposti alueiden välisillä lataustauoilla matkasta.

Kaikesta kaaoksesta ja pikkuvioista huolimatta Dead Rising 2 on jatkunut kohtalaisen viihdyttävänä. Hieman vähemmän zombeja ja aikarajoista eroon niin se olisi loistava. Tällaisenaankin se menettelee mutta ihan tyylipuhtaasta hiekkalaatikosta ei voi puhua. Noh, ainakin pähkähullua mielikuvitusta piisaa ja sadoilla improvisoiduilla aseilla zombien kimppuun käyminen jaksaa yhä hymyilyttää. Loppusuorakin siintää jo taivaanrannassa, joten eteenpäin vaan!

Otsikon julkaisijan peleillä on se kumma puoli, etteivät ne tunnu kovinkaan usein päätyvän alennusmyynteihin. Myös käytettyinä ne pitävät sinnikkäästi arvostaan kiinni. Ei auttanut kuin purra hammasta ja mennä Amazon-ostoksille. Wii-puoli täydentyi pirteällä kolmikolla. Kirby's Epic Yarn on söpönä ja omaperäisenä tasohyppelynä kiinnostanut jo pitkään. Niin myös Super Mario Galaxy 2, vaikka alkuvuodesta vähän toista mieltä olinkin. Kovasti mielenkiintoa herättää myös Rune Factory Frontier, jossa heinähattuna huhkimisen ja nättien tyttöjen vokottelun lisäksi päästään JRPG-hengessä luolastoja koluamaan ja hirviöitä listimään.

Myös todella pahasti paitsioon jääneen 3DS:n pelitarjonta alkaa hiljalleen kiinnostamaan. Tosin onhan The Legend of Zelda: Ocarina of Time 3D pelkkä hillitöntä suitsutusta saaneen N64-pelin uusintaversio mutta eipä sitä silloin tullut pelattua. Zeldoissa on kyllä ollut omalla kohdalla sikäli huono tuuri, että alkuun olen päässyt monessakin mutta yhtäkään ei lopulta ole jaksanut pelata läpi. Jospa se tällä kertaa onnistuisi?

Tämä sunnuntai on ollut Final Fantasy: The 4 Heroes of Lightia koko päivän mutta kovasti ottaa lupaava peli syöksylaskua loppua kohden. 26 tunnin jälkeen koko touhu olisi voinut olla jo ihan kivasti paketissa mutta kovasti tuo tuntuu pelimekaniikkansa kestävyyteen luottoa laittavan. Vihoviimeistä pahista olen jo metsästämässä mutta yllättävä seinä on osoittautunut kosolti korkeaksi kiivettäväksi.

Tarinan parissa – vaikka se ei tässä ole kuin pakollista pakkopullaa – on jaksanut tarpoa eteenpäin. Hienoja pomovastuksia on piisannut ja tavanomaista JRPG-hauskaa ollut mutta nyt alkaa sietokynnys olla koetuksella. Tuohon viimeiseen pahikseen johtava polku on käsittämätöntä HV-suunnittelua, jossa edes grindaus ei liiemmin auta. Jokainen hahmo on nyt 99-tason tappiinsa saakka levutettu ja silti tulee ihan huolella turpiin. Itse asiassa hahmotasoilla ei näytä tekevän tuon taivaallista, koska vahinkoa jaetaan prosenttipohjaisesti. Jos oikeat varusteet oikein ehostettuna eivät ole mukana, kuolo korjaa ennemmin tai myöhemmin.

Se, mikä mitäkin vihua vastaan milloinkin toimii taas voi kestää moninkertaisesti tähän saakka kuluneen ajan, joten toistaiseksi tämä peli siirtyy hyllypölyä keräämään. Lupaava kuin mikä mutta en piru vie ala ylettömän grindaamisen jälkeen enää varusteshakkia pelaamaan. JRPG kuin JRPG, tarina on aina se keskeisin juttu ja kun tässä se edes alkujaan ollut kummoinen ja palkintona olisi pelkkä "kaikki hyvin, ai kun kiva, kiitos kun pelasit!" niin samapa tuo vaikka jää todistamattakin.

Ikäviä nämä loppusuoran kompastumiset – tässä toimi niin moni muu asia, että kovasti olisi halunnut kokonaisuutta hehkuttaa. Jumalauta, wanha Squaresoft! Tämä tekniikka ja tarina tasoa FF7-9 niin JRPG-pelaajakansa laulaisi hoosiannaa mutta toinen ilman toista ei vaan toimi :(

Tulikuuma perjantai alkoi siirtymällä reteän zombie-viihteen pariin. Työn alle lähti Dead Rising 2, jossa entisellä motocross-tähdellä, Chuck Greenellä, ei mene kovinkaan lujaa. Hänen 7-vuotias Katey-tyttärensä on infektoitu, Nevadan suuressa kasino- ja ostoskeskuskeskittymässä pääsee zombie-helvetti valloilleen ja Chuck lavastetaan tuohon syylliseksi. Armeija saapuu 72 tunnin kuluessa eloonjääneitä pelastamaan, missä ajassa Chuckin on löydettävä riittävästi vastalääkettä jälkikasvulleen, puhdistettava oma maineensa ja pysyttävä hengissä muutamaa kymmentätuhatta epäkuollutta vastaan.

Ensimmäiset neljä tuntia ainakin pyrähtivät kuin siivillä. Zombien lahtaus aivan millä tahansa käteen sattuvalla vikisevästä leluvasarasta ruohonleikkuriin on aivan yhtä hauskaa kuin ensimmäisessäkin pelissä. Ikävä kyllä kello raksuttaa jatkuvasti, joten lähestulkoon aina on kiire jonnekin ja vain pääjuonen kyydissä mitenkuten pysyy. Taas kerran hahmon saavuttamat tasot ja rahat tosin säilyvät pelikerrasta toiseen, joten menköön tämä ensimmäinen läpipeluu ihan turistina sen kummemmin mistään ylimääräisestä stressaamatta.

Hupaisana uudistuksena peli tarjoaa mahdollisuuden yhdistellä esineitä uusiksi, omaperäisiksi aseiksi. Pesäpallomaila ja kasa nauloja muuntuvat luonnollisesti teräväpiikkiseksi mailaksi mutta kun spraypurkista ja muovitötsästä syntyy zombien päitä ääniaalloilla poksautteleva kovaääninen, ei pelin mustalle huumorille voi kuin nauraa. Toki myös ostoskeskuksen lukuisat vaatekaupat ovat taas vapaasti hyödynnettävissä ja Chuckin kulloinenkin asu seuraa miestä hienosti myös välianimaatioihin.

Chuckin seikkailut keskeytti kuitenkin postimies, joka roudasi kämppään kauan kaivattua ja pahasti tarvittua hyllytilaa. Moisten ruuvailu ja naulailu miltei kolmenkymmenen asteen helteessä oli todella, todella syvältä. Lopputulos oli silti ihan miellyttävä, ainakin aiempiin sekalaisiin pinoihin verrattuna. Aivan kaikki ei edelleenkään mahtunut esille mutta huonekalujen ostelu on niin tympeää ja kallista lystiä, että näillä venytetään taas niin pitkälle kuin suinkin mahdollista. Toivottavasti ei tarvitse muuttaa lähiaikoina...

Tänään lopettelin yhdentoista tunnin puristuksen jälkeen jo kahdeksanvuotiaan pelivanhuksen ehostetun version. Kyseessä tietenkin varsin mainio Beyond Good & Evil HD. Tuon sarjakuvamaisen kolmannen persoonan scifi-toimintaseikkailun sankarittarena toimii nuorta freelance-journalisti Jade. Yhdessä ottovanhempansa, lempeän karjun Pey'jin kanssa hän elää rauhallisella, Hillys-nimisellä kaivosplaneetalla orpokotia ylläpitäen.

Arkirauha kuitenkin järkkyy, kun DomZeina tunnetut ulkoavaruuden öttiäiset hyökkäävät. Niiltä siviilejä suojelee militanttiryhmittymä Alpha Sections, jota planeetan asukkaat kovasti arvostavat. Paikallisen maanalaisen vastarintaliikkeen mielestä sillä ei kuitenkaan ole puhtaita jauhoja pussissa. Liikkeeseen puolisattumalta värväytyvän Jaden onkin selvitettävä, mikä koko hommassa oikein haisee ja miten sotatila saadaan päättymään lopullisesti.

Beyond Good & Evilin pelaaminen on riemukkaan monipuolinen kokoelma tasohyppelyä, lähitaistelua, hiiviskelyä, pulmanratkontaa, arcade-kisailua, minipelejä, valokuvausta ja piilotettujen juttujen löytämistä. Sisältöä piisaa mutta genrelle epätyypillinen, laajahko hiekkalaatikkomaailma niputtaa kaiken nätisti yhteen. Pidemmät matkat taitetaan ketterällä ilmatyynyaluksella kun taas varsinaisissa tehtävissä Jade ja silloin tällöin hänen seurassaan kulkeva tekoälyapuri juoksentelevat ja kiipeilevät pitkin laajoja ja rönsyileviä luolastoja.

Toimintapuolella Jade pärjää pienemmille vihuille taistelukeppinsä kera suoraviivaisesti kasvotusten mutta kovempia möllejä vastaan pärjää paremmin oveluudella ja yllätysmomentin turvin. Jaden mukana kulkevalla kameralla napsitaan kuvia sekä salaliittoa valottavasta todistusaineistosta että Hillysin monipuolisesta faunasta. Siitä paikallinen professori maksaa mielellään erinäisten terveysesineiden rahoittamiseen tarvittavia krediittejä.

Beyond Good & Evil on kaikkien näiden vuosienkin jälkeen hieno, värikäs ja sisältörikas kokonaisuus. Hattua täytyy nostaa erityisesti loistaville henkilöhahmoille, jotka ovat enemmänkin tavallisia pieniä ihmisiä keskellä suuria tapahtumia kuin riehakkaita sankareita. Myös pelin tunnelmallinen soundtrack tuo pelimaailman upeasti eloon. Jos mistään valitaa pitää niin pelikameralla on paha taipumus jumiutua nurkkiin. Vielä enemmän nyppii se, ettei sen pysty- ja vaaka-akselien suuntaa voi erikseen säätää. Itsellä ainakin kävi se perinteinen tuuri, jossa jompikumpi on jatkuvasti "väärin" ja kymmenien pelattujen pelien jälkeen mieltymyksistään on mahdoton ravistautua irti.

Muutoin peli onkin sitten muikea seikkailu, joka todella kannatti kaivaa takaisin ylös kuopastaan! Jatko-osastakin on etäisiä huhuja liikenteessä ja täällä ainakin toivotaan, että se joskus näkee päivänvalon!

Parin kuukauden takainen PSN-tietomurto on täällä länsimaissa jo historiaa mutta Japanin PSN-kauppapaikan uudelleenavautumista piti odottaa tähän päivään saakka. Ostoksille siis viimein pääsin mutta eipä sitä Sonyn nykyisestä aluekoodaamattomuudesta huolimatta ole kovin helpoksi digitaalisilla markkinoilla tehty. Ensin täytyi luoda japanilainen käyttäjätili, johon sitten latasin valuuttaa sikäläisiltä markkinoilta hankitulla prepaid-koodilla. Tämän jälkeen täytyi vielä paikallistaa ja ostaa haluamansa käytännössä ilman lukutaitoa (^_^;)

Vaan mikäpä vannoutunutta otakua pysäyttäisi ja suolainen ¥3,000 investointi toi Hatsune Mikun käsikonsolista olohuoneen "isolle" ruudulle. Puhe on luonnollisesti taas wanhoista jutuista, eli kyseessä on PS3:lle viime kesänä julkaistu Hatsune Miku: Project Diva Dreamy Theater.

Kyseinen softa on häkellyttävä yhdistelmä porttausta ja ladattavaa lisäsisältöä. Itsessään sillä ei tee yhtään mitään mutta kun alkuperäisen levyn sisältävä PSP on kytketty USB-piuhalla PS3:een, voi tuota muikeaa rytmipeliä mättää DualShockilla TV-ruudulta kovasti komeilla HD-grafiikoilla terästettynä. Tuli siis käytännössä ostettua tuttu peli toiseen kertaan kovalla hinnalla mutta kuten Segakin varmasti arvasi, on kokemus Miku-faneille joka jenin arvoinen.

Latauksia oli kaksi. Varsinainen pihvi on miltei parin gigatavun paketti PS3:lle, kun taas PSP selviää kahdeksan megatavun asiakasohjelmalla. Sillä lähinnä validoidaan alkuperäisen pelilevyn olemassaolo ja kopioidaan PSP-edistyminen PS3:lle. Kappaleiden parhaimmat pisteet eivät siirry mutta avatut biisit ja Mikun vaihtoehtoiset asut kylläkin.

Käyttäjäystävällisyydellä Dreamy Theater ei brassaile. Jokaisella käynnistyskerralla PSP:n pitää olla USB:n päässä ainakin sen aikaa, että ohjelma varmistaa laillisuuden. Tuon jälkeen sen sentään voi sammuttaa ja nauttia pelistä sellaisena, kuin se jo alunperin PS3:lle julkaistuna olisi voinut olla. Terävää grafiikkaa ja se kourallinen kappaleita, joiden taustalle PSP tarjoili vain still-kuvia on sentään päivitetty asianmukaisilla tanssikoreografioilla. Myös pienimuotoinen trophy-tuki löytyy, joskin rytmipeleille tyypillisesti pystit ovat vähintäänkin haastavia.

Kannattiko tuo nyt sitten? Riippuu ja roikkuu vähän joka suunnasta. Toki se on ihan se sama PSP-peli mutta HD-Miku on aina HD-Miku. Kun tuota on jo se 15 tuntia tullut isommin kyllästymättä mätettyä niin mielelläänhän urakkaa PS3:n ehdoilla ja varsinkin parempaa vastetta tarjoavalla pädillä jatkaa.

Eipä tuo järin mieluinen genre ole minulle muutenkaan mutta ainahan kaikkea pitää avoimin mielin kokeilla. Homefront tosin tappoi kertaheitolla kaiken sen vähäisen mielenkiinnon, jota varsin mainio Medal of Honor taannoin sai lajityyppiin heräteltyä. Pohjois-Korean miehitysvaltaa vastaan käydään kaupunkisissisotaa Amerikan mantereella ja siinä oikeastaan kaikki, mitä pelistä kävi selville.

Parin ensimmäisen tunnin aikana vastaan vyöryi niin järkyttävä läjä köyhää grafiikkaa, hektistä kohellusta ja tekotunteellista isänmaallisen hengen nostattamista, ettei tosikaan. Muuten olisi ehkä hampaita kiristellen jaksanut mutta loppumattomat viholliset ja vanha kunnon iloinen kranaattispämmi olivat viimeiset kaksi naulaa pelin arkkuun. Edes helpoimpaan vaikeustasoon (neljästä!) turvautuminen ei auttanut. Turpaan tulee ja silmät kiinni suu veressä checkpointista seuraavaan rynniminen kiinnostaa kuin kilo perunoita.

Varmasti ihan kelvollista hupia kaiken maailman hardcore-ADHD-räiskijöille mutta omaan pelimakuun toistaiseksi vuoden pahin virheinvestointi :(

Kovin jäävät muut autopelit varjoon kun Gran Turismo 5 jatkuu viihdyttävänä. Taas yksi, reilun parin tunnin kestävyysajo on takana. Myös lisenssihaasteet on nyt edes räpistellen menty läpi. Pelilompakon tyhjentämisen myötä jäljellä oleviin superautokisoihin alkoi löytymään kilpailukykyistä kalustoa. Tosin Nürburgringin pitkä versio kolmeen kertaan vesísateessa taisi jättää ikuiset arvet. Ikävä rata, ikävä keli, ylitehokas auto ja sunnuntaikuski on varsin kinkkinen yhdistelmä ^^; No, voitto sekunnin turvin ja lopputekstit pyörähtivät toiseen otteeseen – tällä kertaa pitkänä versiona. Saapa nähdä, mitä kaikkien kisojen läpäisemisestä (toivottavasti kestävyysajot poisluettuna) seuraa.

Edellisen kerran tilastot päivittyivät nyt lukemiin 62 pelituntia, A-spec 32, B-spec 8, 227 autoa ja 5,896 kilometriä. Minulle voipi olla sitten ensimmäisen Test Drive Unlimitedin jälkeen ensimmäinen autopeli, jonka parissa tullaan viettämään kolminumeroisia tuntilukemia ja ensimmäinen kerta, kun näin tekisin ilman uramoodin aloittamista alusta. Pirun kova peli, joka vain paranee vanhetessaan, kunhan siitä vain on valmis kohtuullisissa erissä hiljakseen nauttimaan.

Matka Final Fantasy: The 4 Heroes of Lightin parissa jatkuu. 16 tuntia pelattu ja sankaripoppoo jatkaa viimein matkaansa yhdessä. On ollut mukavaa huomata, että peli muuttuu edetessään avoimemmaksi. Siellä täällä pitäisi eri kuningaskuntien ongelmia selvittää mutta mihinkään ei enää erityisesti tönitä. Lentävällä lohikäärmeellä vain reissataan kohteesta toiseen etsimässä mielenkiintoista puuhasteltavaa.

Vaikeustaso kylläkin pysyy varsin haastavana. Kovinkaan moni pomoluokan vastus (ja niitä on paljon!) ei ole tipahtanut ensiyrittämällä ja nytkin erään kanssa on mittelöity huonolla menestyksellä jo puolenkymmentä kertaa. No, eiköhän tuo grindaamalla ja parempia varusteita hankkimalla pure ennemmin tai myöhemmin nurmea. Onneksi näihin mölleihin johtavat luolastot ovat varsin pieniä, koska samoja käytäviä saa varautua ravaamaan useampaankin otteeseen.

Tarinankerronta voisi olla parempaakin. Sivuhahmot varsinkin jäävät kovin ontoiksi. Ne hyppivät silloin tällöin reissuseuraksi vain kadotakseen muualle hetkeä myöhemmin. Päänelikon kemiatkin alkavat jo ontua. Hemmoteltu ja tuittupäinen prinsessa Aire oli varsinkin alussa lupaavanoloinen ja hauska hahmo mutta nyt kun jengi on yhdessä läjässä, ei keskusteluja juurikaan enää käydä. Sääli sinänsä, koska The 4 Heroes of Light on kaikilta muilta osin yllättävänkin kovatasoinen JRPG.

Takaisin pienestä reissusta, jossa peliviihteestä vastasi DS ja Final Fantasy: The 4 Heroes of Light. Pienessä Hornen kylässä sattuu ja tapahtuu. Pelin sankari, Brandt, täyttää 14 ja marssii kuninkaan puheille täysi-ikäisyytensä vahvistamaan. Samaan aikaan paha noita, kotoisesti suupieliä nostattava Louhi, on kuitenkin nyysinyt kylän prinsessan, Airen. Siispä Brandtille miekka selkään ja selvittämään, mistä linnasta se tyttö tällä kertaa löytyykään.

Seikkailun alkumetreillä miekkosen mukaan lyöttäytyvät niin yksinäinen susi -syndroomasta kärsivä Jusqua kuin kaikesta mahdollisesta kovasti stressaava naispuolinen ritari, Yunita. Tällä kertaa Aire pelastuu heittämällä ja noita puree nurmea mutta se on vasta alkua. Louhin kirous muuttaa koko Forten asujaimiston kivipatsaiksi ja sankarillista nelikkoa ilmestyy ohjastamaan puhuva kristalli, joka heivaa nuorten harteille sen tavanomaisen tehtävän pelastaa maailma sitä uhkaavilta pimeyden voimilta.

Mikäpäs siinä mutta kosolti paremminkin olisi kristalli voinut sankarinsa valita. Porukka hajoaa välittömästi omien intressiensä perässä vähän jokaiseen suuntaan ja pahan taltuttaminen aloitetaan ohjastamalla heistä yhtä tai kahta satunnaisen sivuhahmon avustamana milloin minnekin. Tarinallisesti lähtökohta on itse asiassa varsin mielenkiintoinen, koska miellyttävien cliffhangereiden myötä siirrytään säännöllisesti seuraamaan mitä muille kulloinkin kuuluu.

Pelillisesti 4 Heroes of Light on vanhan koulukunnan JRPG-mannaa parhaimmillaan. On vuoropohjaisia taisteluja ja laaja maailmankartta, eikä sillä etenemistä ohjata kädestä pitäen. Kyläläisten kanssa jutustellen saa lähinnä pientä vihiä siitä, mihin seuraavaksi ja elementaalisiin voimiin pohjautuva taistelu huolehtii siitä, että kulloisinkiin varusteisiin ja aseisiin pitää ihan aidosti keskittyä.

Pelin jujuna toimivat tuon ylimaallisen kristallin pelin edetessä lahjoittamat hatut, joilla hahmon kuin hahmon voi laittaa toimimaan haluamassaan roolissa, oli se sitten tavan yleisjantunen tai musta maagi. Perinteisten roolipeliammattien lisäksi tarjontaa löytyy lääkintäeksperteistä kauppamiehiin ja valikoima tuolla rintamalla on kunnioitettavat 28 ammattia. Jokaisella on omat erityistaitonsa, joten pelaajan vastuulle jää selvittää mikä yhdistelmä missäkin tilanteessa toimii.

Uravalinnan ohella suurta päänvaivaa aiheuttaa pelin valuuttamekanismi. Satunnaiskohtaamisista ei ole palkkana rahaa vaan – jos hyvä tuuri käy – yksi tai muutama hassu jalokivi. Näitä käytetään paitsi kunkin hahmon hattuvalikoiman ja varusteiden kehittämiseen, myös myytyinä kaiken mahdollisen muun rahoittamiseen. Kuoleman korjatessa edessä ei ole game over vaan paluu edelliseen kaupunkiin siihen asti kerättyä kivikokoelmaa rokottaen. Toisin sanoen eteneminen on periaatteessa huoletonta mutta sitä varjostaa ainainen huoli siitä, minkälaista arvovaluuttaa mukana kulkee ja minkä osan siitä on milloinkin valmis riskeeraamaan.

Takana nyt 11 tuntia ja mielelläänhän tuota tahkoaa. Satukirjamaiset taustat ovat varsin hienoja, joskin hahmojen osalta meno on ihan sitä samaa kuin muissakin Matrixin kehittämissä DS-peleissä; söpöä mutta nyt jo kiusallisen tuttua. Taustalla voi toki olla ihan pätevä pelimoottori mutta jos DS:n FF4 muistutti FF3:a niin tämä on ihan sitä samaa jatkumoa. Eli pelattu on jo, kunhan vain eri universumissa.

Silti eteenpäin, mars! Maistuu kyllä!