Muutaman viikon tauon jälkeen Jak II: Renegade on paitsi jatkunut, myös pyörähtänyt läpi. Peli jäi maaliskuun loppupuolella vähän ristiriitaisiin tunnelmiin mutta kyllä sille tarinan edetessä alkoi lämmetä. Järkyttävän ahtaassa ja sokkeloisessa kaupungissa liikkuminen ei lopulta ollutkaan puhdasta painajaista, kun tajusi minikartan reunamilla näkyvien tehtävien siirtyvän jokaisessa risteyksessä siihen suuntaan, johon tuli mennä.

Itse tehtävätkin olivat mukavan monipuolisia. Tavan loikkimisen ja ammuskelun oheen mahtui leijupyöräkisailua, kaidegrindausta, nappijumppaa, isoja pomotaistoja, villejä pakomatkoja ja jopa pienimuotoista mechakivaa. Aikamatkailun ja Precursor-mystiikan ympärillä pyörivä pääjuoni onnistui sitomaan jatko-osan edeltäjäänsä jopa ihailtavan näppärästi. Tarina toki on vain hupsua kevytfantasiaa mutta huomioiden miten radikaalin suunnanmuutoksen Jak II teki, ei tuo mikään paskempi temppu ole.

Vaan jo oli turhauttavaa! Läpihuutotehtävät olivat harvassa ja peli oli lähellä jäädä toistamiseen läpäisemättä varmaankin puolen tusinaa kertaa uskon loppuessa ja armottoman ketutuksen vallatessa mielen. Usein tuntui siltä, että kehittäjät olisivat pelailleet täydellisen optimisuorituksen ja ripotelleet sen päälle vain hyppysellisen virhemarginaalia. Sinänsä OK haaste, jos pelattavuus vain olisi hiottu veitsenteräväksi. Vaan kun ei ole.

En jaksa edes muistaa montako kertaa jouduin uusimaan samoja pitkäveteisiä pätkiä vain päästäkseni taas kokeilemaan onneani jossain erityisen kinkkisessä kohdassa. Paitsi että pelin checkpointit on aseteltu aivan miten sattuu, samaa voi sanoa Jakin ohjaamisesta. Liikkeet eivät rekisteröidy silloin kun pitäisi ja kirsikkana kakun päällä oli osuus, joka pitkään tuntui tyystin mahdottomalta. Vasta nettilunttaus paljasti, että etenemiseen vaaditaan liike, jonka olemassaolosta peli ei koskaan edes vihjannut ja josta tämän uusintaversion säälittävä manuaali (kahdeksan sivua kaikille kolmelle osalle) ei niinikään mainitse halaistua sanaa. Triplahyppy on sitten X, X ja O. Tarvitaan tasan yhdessä paikassa :(

Koko pelin läpi kantoi sellainen epämääräinen tympääntynyt v**utus, jossa hauskuus kumpusi lähinnä vaikeuksien voittamisesta. Toisaalta mitä pidempään tuota jatkui, sen enemmän se herätteli nyt jo kalkkeutuneen pelaajan sisimmästä sitä nuoruuden HC-huumaa. Suoranaista kivaa ei ollut oikeastaan missään vaiheessa mutta läpi oli silti pakko puskea, vaikka sitten ihan vain todistaakseen itselleen ettei se nuorempi pelaajaminä ole mihinkään kuollut vaikka se vähän typerä olikin. Aikaa kului päälle 18 tuntia ja viimeistä vastusta tuli hinkattua varmaan 20+ kertaa mutta tämä on nyt tässä. Platinapysti jäi vain paria pokaalia vajaaksi mutta ne Jak II saa pitää. HC-mentaliteetilla kerran suoritettu, toiste ei enää koskaan ^^;

Tuollaista settiä vielä huhtikuun loppua juhlistamaan. Wii-ehtoon kolmas kova JRPG, Pandora's Tower, oli riittävän kiinnostava täysihintaiseksi tuettavaksi mutta kaikkien muiden kohtaloksi jäi alelaari. Omatunto hieman kolkuttaa, kun niin Okami kuin Okamiden jäivät aikoinaan väliin mutta susi saa viimein tilaisuutensa tässäkin kämpässä. Epic Mickey viidellä eurolla  oli diili jos mikä ja kun se 360 tulee kuitenkin hommattua joskus uudestaan, onpahan sille nyt myös Gears of War 3 odottamassa. Batman: Arkham City lienee edeltäjänsä tavoin awsum, joskin olisi pitänyt odottaa vielä hetki kaikki DLC:t niputtavaa GOTY-versiota :( Noh, onneksi kärsivällisyys riitti sentään siihen, että Fallout: New Vegas kaikkine lisäreineen ja todennäköisine suorituskykyongelmineen tulee koettua halvalla.