Ensivaikutelmat voivat pettää. Viidentoista tunnin jälkeen, noin kaksi kolmannesta pelattuna L.A. Noire alkaa jo toimia. Yksittäiset tapaukset laajenevat mukavan sisältörikkaiksi kokemuksiksi ja aina hetkittäin onnistutaan puskemaan ulos ihan aitoa film noir -tunnelmaa. Monipuolisuutta tai haastetta saisi tosin olla kosolti enemmän. Toimintakohtaukset ovat todella helppoja ja rikospaikkoja kammatessa musiikin ja grafiikan avustuksella annettavat vihjeet on parempi kääntää kokonaan pois päältä. Niiden kera kun pelistä katoaa se viimeinenkin haastavuus.

Sivutehtävät ovat yhä lyhyitä ja typeriä mutta onneksi kaupungin nähtävyyksien bongaaminen ja erilaisten ajopelien metsästäminen sentään antaa tarinan taustalle mukavaa pikkunäprättävää. Myös tapausten välillä Phelpsin armeijauraa taustoittavat karut välianimaatiot ovat viihdyttävää seurattavaa ja antavat hahmolle kivasti lisää syvyyttä. Moraalia ei kuitenkaan näytetä missään vaiheessa koeteltavan, joten eteneminen on siloposkisankariutta puhtaimmillaan.

Vaikka L.A. Noire eilistä paremmalta jo tuntuukin, ei edelleenkään ole kyse niin hyvästä pelistä kuin mitä arvostelut ovat antaneet ymmärtää. Sen tapaukset voivat olla isoja ja mutkikkaita mutta ne on silti koostettu vain kourallisesta pelielementtejä, jotka alkavat nopeasti toistamaan itseään. Kun sen kymmenennen kerran säntää pakenevan epäillyn perään, ampuu pari kolme pahista, tai spottaa rikospaikoilta naurettavan suoraviivaista todistusaineistoa, ei enää jaksa innostua. Läpi tuo toki viedään ja hauskaakin on mutta eteenpäin mennään nyt ehkä sellaisessa pienessä "no joo, ihan kivaa" -perusturtumuksessa.