Kettutyttö

Torstai, 9.4.2015 13:53

PlayStation Plus -suon kuokkiminen jatkuu suotuisissa merkeissä. Tässä kuussa meitä tilaajia hemmotellaan mm. tunnelmallisella tasoloikalla Never Alone, joka hakee innoituksensa Alaskan perukoilla asustelevan Iñupiat-heimon rikkaasta folkloristiikasta. Siinä Nuna-eskimotyttö lähtee selvittämään kotikyläänsä riepovan lumimyrskyn alkuperää. Mukaan lyöttäytyy myös niin maan vimpan päälle lutuinen napakettu, joka on siinä määrin hyvää pataa henkimaailman kanssa, että voi silkalla läsnäolollaan houkutella näitä avustamaan tytön matkaa. Seikkailun varrella avautuu myös lukuisia tosielämän videohaastatteluita, joissa nykypäivän eskimokansa kertoo kulttuuristaan ja arvoistaan.

Pelkkien mielikuvien perusteella Never Alone olisi helppo lytätä jonkin sortin tukirahoitusta saaneeksi ontuvaksi opetuspelin irvikuvaksi mutta todellisuudessa se on himskatin hieno, omaperäinen ja särmä pelielämys. Ideaalitilanteessa pelaajia olisi co-op-tyyliin kaksi, jolloin toinen ohjastaa Nunaa ja toinen kettua. Yksinkin silti pärjää, sillä hahmoa voi vaihtaa yhdellä napinpainalluksella ja pelin tempo on siinä määrin verkkainen, ettei paniikkia pahemmin pukkaa. Pelillisesti Never Alonen lähin sielunkumppani lienee Limbo, joskin Nuna voi loikkimisen ja kiipeilyn (ja säännöllisen henkensä heittämisen...) lisäksi viskoa myös bolaa, joka taustoituksen mukaan on eskimoiden ykkösheittoase ankkajahtiin. Kaikkea sitä pelatessakin oppii!

Kansantarinaan pohjautuvan seikkailun pyyhältää läpi kolmessa tunnissa mutta ne ovatkin sitten kolme nautinnollista tuntia. Grafiikkaan, äänimaailmaan ja varsinkin animointiin on pistetty kosolti paukkuja ja vaikka eteneminen ei juuri pään raapimista vaadikaan, jättää Never Alone silti erinomaisen jälkimaun. Se on jopa yllättävän laadukas kokonaisuus, joka toimii sekä pelinä että infopakettina, eikä moinen temppu todellakaan ole sieltä helpoimmasta päästä. Tyylikästä! Ja söpöä (^~^)

Suoraan tunteisiin

Keskiviikko, 8.4.2015 19:31

Eiköhän palata taas vaihteeksi positiivisempien kokemusten pariin. Ubisoftin kohtalaisen tuoreelta taidejaostolta putkahti viime kesänä pihalle Valiant Hearts: The Great War, joka toimii mitä hienoimpana ja vakuuttavimpana oppimääränä ensimmäiseen maailmansotaan. Kyseessä on kevyillä pulmilla höystetty graafinen seikkailu, jossa sodan mielettömyyteen pureudutaan vuosina 1914-1917 peräti viidestä eri vinkkelistä. On ikääntyvä ranskalainen Emile, tämän nuori saksalainen vävypoika Karl, belgialainen sairaanhoitaja Anna, amerikkalainen vapaaehtoinen Freddie ja urhea lääkintäkoirana toimiva saksalaispinseri Walt. Viisikon kohtalot kietoutuvat toisiinsa kammottavan sodan melskeissä mitä yllättävimmin tavoin ja matkalla koetaan kaikki mahdollinen puhtaasta kauhusta aina niihin pieniin, kauniisiin hetkiin, joita on pakko vaalia.

Hienosti takaumia ja useita perspektiivejä hyödyntävä Valiant Hearts on melkoisen huikea tapaus. Useisiin lukuihin jaettu tarina käy läpi sodan keskeiset taistelut ja valottaa niiden lisäksi myös arkea niin etulinjassa kuin kaukana linjojen takanakin. Miellyttävä kertojaääni alustaa kunkin jakson teeman mutta itse pelissä minimalismi jyllää. Komeasti animoidut hahmot ilmehtivät ja elehtivät pienten graafisten puhekuplien välityksellä, joista yleensä selviää hyvin, mitä milloinkin pitäisi tehdä. Joskus rynnitään henki höllässä juoksuhaudoissa, toisinaan taas autetaan haavoittuneita. Eteneminen 2D-tasoissa on sujuva yhdistelmä tallustelua, kiipeilyä, esineiden metsästämistä ja ajoittain ihan mukavan kinkkisten fysiikkapohjaisten puzzlejen ratkomista. Mukaan mahtuu myös pieni tukku hauskoja arcade- ja rytmihenkisiä osuuksia.

Valiant Heartsin ehkä hienoin piirre on, että se ei moralisoi. Se ei ole kenenkään puolella ja jättää viisaasti sekä tuomitsematta että ylistämättä yksittäisetkin tapahtumat. Se todellakin on "vain" viiden pienen ihmisen (tai siis neljä ja koira) kokemus järkyttävästä konfliktista, joka vaati kymmeniä miljoonia ihmishenkiä. Tuo vakava aitous ja melankolinen vaatimattomuus on juuri se juttu, joka kolahtaa ja kovaa. Myös opetuksellinen elementti on vahvasti läsnä; jokaista osuutta tukee aidoilla arkistokuvilla varustettu yhteenveto ja onpa kenttiin piilotettu myös yli sata tuon ajan esinettä, joita löytäessään voi lukea lisää niiden taustoista. Kerrankin tällaista keräilytavaraa tuli etsittyä ihan aidosta mielenkiinnosta.

Kestoa pelillä oli sopivat kahdeksisen tuntia. Tuossa ajassa ehditään hyvin ruotimaan läpi normaalin ihmisen koko tunneskaala ja jos hyytävän hieno loppu ei saa ihoa kananlihalle niin ei sitten mikään. Sota ei ole kaunista. Valiant Hearts on.

Juu ei näin

Tiistai, 7.4.2015 12:14

Huokaus. Milloinkahan sitä oppisi pitämään näppinsä erossa supersankaripeleistä? 2009 ilmestynyt Infamous oli etäisesti viihdyttävä ja kyllä sen pari vuotta myöhemmin ilmestyneen jatko-osankin vielä läpi pelasi mutta sitten tulikin jo ähky (varsinkin kun samoille apajille yrittänyt Prototype oli kenties kauheinta kuraa koskaan). PS4:n julkkaripeli Infamous: Second Son jäi jo suosiolla kaupan hyllylle ja näin jälkikäteen ajatellen päätös näyttää olleen oikea; plussajäsenille ilmaiseksi tarjoiltu Infamous: First Light on nimittäin melkoisen ankea tapaus.

Infamous on kuuden vuoden myötä pahasti kulahtanut ja se näkyy. Perusidea on samaa tuttua, väsynyttä huttua, eli Pekka Perustavis saa päheät supervoimat ja vaikka ne olisi hallituksen pelossa syytä pitää visusti piilossa, pistetään pienessä hiekkalaatikossa lopulta silti kaikki paschaksi. Tosin miksipä ei pistettäisi? Näissä aivokuolleissa kaupungeissa kukaan ei edes korvaansa lotkauta, vaikka Pekka tekee huimia loikkia ja viilettää neonpallona ylös vaikka pystysuoraa seinää.

Tällä kertaa Pekka on tosin Pirkko. Fetch on nuori, Mystiset Neonvoimat omaava nainen, joka pitää ne kurissa elääkseen Ihanaa ja Harmonista Elämää veljensä kanssa. Kun velipoika kidnapataan, päässä napsahtaa ja varautuneisuus lentää romukoppaan. Neonin turvin Fetch kiitää pitkin poikin masentavan pientä Seattlea, jossa niin gangstat kuin virkavaltakin saavat tuta vihaisen naisen koston. Jotta kaikkivoipaisuus ei nousisi liiaksi päähän, saa ilkimykset pois pelistä vain hidastetusti heikkoa kohtaa ilmentävään, hehkuvaan raajaan tähdäten, koska... Öööh... Cool?

Tätä ei oikeasti jaksa edes ruotia tämän kummemmin. Paperinohut minitarinan irvikuva on paketissa keräiltäviään myöden alle neljässä tunnissa ja vaikka tarjolla olisi vielä julmettu läjä high score -henkisiä, järkyttävän hektisiä virtuaaliareenataistoja, eivät ne pysty vetämään huomiota pois siitä, että First Light on kerrassaan luokattoman apaattinen tekele. Vaikka se on itsenäinen tarina, jota ei edes julkaistu täyteen hintaan, tuntuu se vain puolihutaistulta ja mielikuvituksettomalta lisäsisällöltä Infamous-universumiin. Tuolla maailmalla saattoi olla hetkensä mutta se olisi pitänyt haudata jo kauan sitten ja mielellään pari kolme metriä syvemmälle kuin yleensä. Nättiä, sielutonta tyhjänpäiväisyyttä.

Ei ihan Bond

Torstai, 2.4.2015 18:32

Pikaisen parituntisen jälkeen tulin siihen tulokseen, ettei limaiselta hirviöltä piileskely rapistuneella avaruusasemalla ainakaan tällä hetkellä nappaa. Siirryinpä sitten todella vähälle huomiolle jääneeseen PlayStation Plus -pitopöytään, jonne on kertynyt kuluneiden kuukausien aikana vaikka mitä. Varsinaisiin piilohelmiin en ole toistaiseksi törmännyt mutta on Dynamightyn sielukas CounterSpy nyt edes pikaisen katsauksen arvoinen tapaus. Tämä toimintahiippailu parodioi kieli poskessa 50- ja 60-lukujen kylmää sotaa. Pelaaja on C.O.U.N.T.E.R. -organisaation agentti, jonka tehtävänä on estää maailmanlaajuinen ydinsota tunkeutumalla tasapuolisesti niin ilkeiden imperialistien kuin katalien sosialistienkin tukikohtiin nyysimään tietoja näiden ydinohjuksista. Pelin jippona on, että hiippailu tapahtuu 2D-tasoissa, joissa aina suojan taakse kyyristyessä vaihdetaan 3D-näkymään. Partioivia vihollissotilaita neutraloidaan joko yllätysmomentin turvin lähietäisyydeltä tai napsimalla näitä etäämmältä niin vaimentamatonta kuin vaimennettuakin aseistusta hyödyntäen. Rautaa avataan ja rahoitetaan tukikohdista löytyvillä salaisilla dokumenteilla ja voipa hilloa polttaa myös luontaisetuihin, joiden avulla agentti vaikkapa pinkoo hiirenhiljaa tai kestää paremmin osumaa.

CounterSpyn luo hyvinkin miellyttävän ensivaikutelman. Sarjakuvamainen cel-shading-grafiikka on ilmeikästä, animaatio sulavaa ja agentin viipottamisesta pitkin poikin sattumanvaraisesti generoituja tukikohtia saa etäisiä mutta hyviä Metroidvania-viboja. Konsepti on pirteän omaperäinen ja aluksi peli tuntuu silkalta koiranpennulta; eihän näin lutuisesta ilmestyksestä voi olla pitämättä! Näennäisen särmä paketti ratkeilee kuitenkin ikävästi useammastakin saumasta. Kamera on pääsääntöisesti liian lähellä pelaajaa, jolloin yleistilanteen hahmottaminen kärsii ja pahikset saattavat spotata pelaajan jo ennen kuin ovat edes tämän näkökentässä. Vastusten eliminointi yksi kerrallaan varovaisesti hiippaillen on äärimmäisen nautinnollista mutta aivan liian usein törmää tilanteisiin, jossa alueella pyörii tiiviissä kasassa 3-6 solttua, joita ei oikein hoidella muuten kuin nopeasti ja äänekkäästi. Se taas taantuu yleensä turhaksi sähläämiseksi. Lisäksi kuolema tai hälytys nostavat vihollisvaltion lopulta game overiin johtavaa DEFCON-hälytystasoa, joka vieläpä säilyy riippakivenä tehtävästä toiseen. Alemmaksi sen saa joko rahalla tai kentistä mahdollisesti löytyviä upseereja antautumaan pakottamalla. Käytännössä heti paskan iskiessä tuulettimeen huomaa kuitenkin pakittavansa aina takaisin päävalikkoon aloittaakseen tehtävän uudestaan, vaikka se latausruutujen tuijottamiseen johtaakin. Rahakin on niin kortilla, että yleensä se riittää vain edellisessä tehtävässä ehtyneen ammusvaraston täydentämiseen ja ehkä yhteen tai kahteen luontaisetuun, jotka on vieläpä hommattava jokaiseen reissuun erikseen.

Sattumanvaraisesti koostettujen tasojen pitäisi tietysti pitää homma tuoreena mutta variaatiota on siinä määrin vähän, että oikeastaan kaiken ehtii näkeä ja kokea reilussa tunnissa. Läpipeluuseen ei tuhrautunut kolmea tuntia kauempaa ja vaikka selätettävänä olisi vielä kaksi haastavampaa vaikeustasoa, ei niistä nyt oikein jaksa innostua. CounterSpy on peli, joka on kyllä helppo lyödä tulille mutta joka yleensä tulee pistettyä turhautuneena kiinni jo vartin jälkeen, kun taas yksi muutaman minuutin kestänyt veto alkaa mennä persiilleen. Pelissä on liikaa räiskintää, liian vähän hiippailua, eikä alkuihastuksen hälvettyä voi välttyä tunteelta, että tahkoaa yhtä ja samaa tasoa kerta toisensa jälkeen. CounterSpy on kyllä erinomainen aihio mutta parempaankin olisi saattanut olla rahkeita.

Yksi heräteostoskin tuli tällä viikolla tehtyä. The Order: 1886 kiinnosti jo silloin, kun se ensimmäistä kertaa julkistettiin. Alkuvuoden peliapatian myötä se jäi kuitenkin ennakkotilaamatta ja varsinaista julkaisua seurasi niin laimea vastaanotto, että päätin suosiolla odotella pelin päätyvän johonkin alelaariin. Kärsivällisyys kannatti huomattavasti ennakoitua aiemmin. Jo näin vaivaisen kuukauden jälkeen paikallinen verkkokauppa silpaisi keräilyversion hinnasta pois yli puolet ja tottahan toki lompakkoni tuollaisissa tilanteissa heittäytyy puheliaaksi. Toki tuo vähän masentavalla tavalla kuvaa sitä, miten skitsossa tilassa pelikenttä nykyään makaa ja kuinka kaikki mulle heti nyt -sukupolvea koijataan mutta mitäpä tuosta; hiljaa hyvä ja halpa tulee.

Miellyttävä tasapeli

Sunnuntai, 29.3.2015 12:20

No perhana. Enpä olisi aloittaessani arvannutkaan, että Shadow Warrior on paitsi hyvä, myös pitkä. Koska pelailu ajoittuu tätä nykyä pitkälti viikonloppuihin, piti tuolle peijakkaalle varata niitä lopulta kaksin kappalein. 12 tunnin myötä Lo Wang sai viimein irtoraajat pakettiin mutta koska reissu oli poikkeuksellisen mainio, tuli uusintakierros aloitettua välittömästi lopputekstien jälkeen. Sekin tosin tuli vähän puun takaa, että Shadow Warrior on piinkovaa old schoolia myös haasteensa osalta. Jo helpoimmalla casual-tasolla henkikulta oli ajoittain höllässä ja yhdeksän lisätunnin jälkeen on vastahakoisesti myönnettävä, etten pääse tuota normaalilla edes läpi (~_~;) Ei silti harmita; on se vaan niin kova!

Vaikka toinen läpipeluu jäikin lopulta vain haaveeksi, oli se kenties vielä maittavampi kuin ensimmäinen. Osittain tämä johtuu siitä, että välianimaatiot voi jo hyvällä omallatunnolla skipata. Ei tarina nyt mikään toivoton rytöläjä ole mutta loppua kohti se muuttuu niin kurttuotsaiseksi ja kömpelön tunteilevaksi, ettei se vaan istu siihen räävittömän yliampuvaan demoninlahtaukseen ja kökköön läpänderiin, jota peli pääsääntöisesti edustaa. Toisaalta kakkoskierros toimii erinomaisesti myös siksi, että peliin on jo päässyt sisään ja Wangin luottokatanaa osaa sekä arvostaa että hyödyntää huomattavasti enemmän kuin tarkoituksella vajaatehoisiksi jätettyjä torrakoita.

Jos Shadow Warriorissa mitään vikaa on niin turha kompleksisuus yhdistettynä himpun verran liian hektiseen tahtiin. Tehokkaita erikoisliikkeitä opitaan tasaiseen tahtiin omavalintaisesti monia erilaisia kykypuita hyödyntäen. Ikävä kyllä liikkeiden aktivointi vaatii vasemman peukalotatin vippaamista kahdesti johonkin pääilmansuuntaan olkapäänapin painalluksella jatkettuna. Koska tuota peukalotattia käytetään luonnollisesti myös liikkumiseen, ei tuosta kaiken tohinan keskellä tule yleensä yhtään mitään. Pitäisi tulla, koska varsinkin kovemmilla vaikeusasteilla tulee sitten noutaja.

PS4:llä tuon kirotun tuplavippauksen asiaa ajaa myös ohjaimen kosketuspinnan sipaiseminen haluttuun suuntaan mutta vähän hidasta ja kömpelöä on sekin. Mikään ei riso enemmän kuin yrittää aktivoida vaikkapa terveyden palauttamista ja peukalo sipaisee juuri sen verran vinoon, että peli tulkitsee sen joksikin aivan toiseksi liikkeeksi. Kun persauksissa pyörii samaan aikaan jopa toistakymmentä raivohullua demonia, muuttuu taistelu välillä aivan liian kaoottiseksi eikä mahdollisuuksia näätäillä näitä tilanteita jostain suojemmasta ole. Shadow Warriorissa mennään aina liki ja annetaan palaa niin maan armottomasti. Hullun hauskaa ja palkitsevaa mutta vain tiettyyn rajaan saakka.

Kitinät silti sikseen. En edes pidä ensimmäisen persoonan räiskinnöistä ja silti pelin parissa vilahti kuin varkain nuo 21 tuntia enkä ole siinä edes hyvä. Tuo jos ei ole merkki hyvästä niin ei mikään!

Shoppailu on pysynyt tänä vuonna astetta leppoisamman pelailun tahdissa. Nyt kun Shadow Warrior on taputeltu, pitänee vilkaista, josko Alien: Isolation tarjoaisi himpun verran seesteisempää menoa. Aikaa pitäisi raivata myös Final Fantasy Type-0 HD:lle, joka tuli hankittua lähinnä musiikkinsa takia. Ne muutama biisit, jotka pelistä oli ympätty Theatrhythm Final Fantasy: Curtain Calliin olivat niin upeita (esim. Tempus Finis (♥ω♥ ) ~♪), että tahtoo kokea ne myös alkuperäisessä kontekstissaan. Pelin mukaan ympätty Final Fantasy XV:n pelattava demokin pitäisi jossain välissä tyypata... Huokaus... Eipä tarvinne tämänkään vuoden kesälomaohjelmaa sen kummemmin suunnitella. Mutta ei se mitään. Pelailu on taas kivaa.

Tuoretta demonin takapotkaa 4,90€/kg

Sunnuntai, 22.3.2015 16:19

On se nostalgia vaan jännä! Niin paljon kuin tavallisesti pierenkin ensimmäisen persoonan räiskintöjen suuntaan, ei näköjään tarvita kuin yhden vanhan klassikon uusintaversio ja olen genreen taas tyystin lääpällään. Vuonna 1997 julkaistu Shadow Warrior jäi aikanaan ansaitsemattomasti vuotta aiemmin ilmestyneen Duke Nukem 3D:n varjoon. Onneksi 16 vuotta myöhemmin pelin rääväsuinen sankari, salamurhaaja Lo Wang, sai uuden mahdollisuuden kehittäjästudio Flying Wild Hogin ja julkaisija Devolver Digitalin toimesta. Syntyi vuoden 2013 Shadow Warrior, joka on raikkainta modernisoitua retroräiskintää miesmuistiin!

Juonella ei ole oikeastaan mitään merkitystä. Niin ihmiset kuin demonitkin juoksevat kieli pitkällä ympäri Japania myyttisen ja niin maan pirkuleen voimallisen Nobitsura Kage -katanan perässä. Samalle asialle on komennettu myös Lo Wang ja voi niitä poloisia, jotka tämän tielle osuvat; siinä kun voi mennä hyvinkin pitkä tovi kaivellessa irronneita raajojaan pitkin poikin pusikoita. Pienillä välianimaatioilla pyritään toki pitämään yllä illuusiota tarinasta mutta aivan kuten Doomin avaruussolttu pisti demoneita halki poikki ja pinoon ilman sen suurempia kerronnallisia murheitta, niin tekee myös Lo Wang.

Shadow Warrior on kova. Ai juku, että se onkin kova! Se on loistokas kunnianosoitus kultaiselle 90-luvulle ja sen ajan pelikulttuurille. Siinä ei mennä otsa rypyssä putkea pitkin regeneroituvan helan ja minimapin turvin vaan hortoillaan ilman karttaa health packilta toiselle kohtuulaajoissa tasoissa, jotka kätkevät innokkaiden koluajien riemuksi jos jonkin sortin salaisuuksia ja easter eggejä. Henki on höllässä, meno ylettömän hurmeista, ja ihanan paskoja onelinereitä viljellään jatkuvalla syötöllä. Tätä olivat räiskinnät silloin ennen ja Flying Wild Hog on onnistunut nyt niin loistavasti, että pelin parissa me naavaparrat voinemme hyvinkin nuortua tuon 16 vuotta.

Ei Shadow Warrior silti pelkillä muistoilla potki, vaan se on (oli) tupaten täynnä ihan oikeasti näppäriä jippoja. Lo Wangin pääase on alusta alkaen katana ja peli tekee hyvin selväksi sen, että lähitaistelu on kaiken A ja O. Tällä itämaisella moralla liian lähelle uskaltautuvien demoneiden (ja satunnaisten ihmisten) raajat lentelevät vaivatta pitkin tonttia. Silloin tosin ottaa väistämättä itsekin lämää, joten perusvalikoimalle pidemmän kantaman tuliaseitakin (revolveri, konepistooli, haulikko, varsijousi, sun muuta tavanomaista) on käyttöä. Useimmiten peli vyöryttää niskaan aivan hirveän läjän vastuksia, joita ensin headshottaillaan paniikissa mukavan palkitsevan mutta kiikkerän auto-aimin avulla sen minkä ehtii, ennen kuin on pakko turvautua tappavaan lähibalettiin.

Terveyttä Lo Wang pitää yllä pääsääntöisesti medipackeilla mutta voipa mies kanavoida sisäistä energiaansa parantuakseen jopa 80-prosenttisesti. Se vain on kerrassaan pirullinen kaksiteräinen miekka, sillä paitsi että se vie aikansa, kaikki otettu vahinko sen aikana moninkertaistuu. Toisin sanoen keskellä kaaostakin kuoleman kielistä on mahdollista pelastua mutta sen yrittäminen on silti melkoista uhkapeliä. Nerokkainta ehkä ikinä!

Tästä lisää vielä tuonnempanakin. Vaikka takana on jo todella, todella rattoisat seitsemän tuntia, tuntuu matkaa olevan yhä kosolti jäljellä. Jo nyt voi kuitenkin todeta, että Shadow Warrior tuo vanhat hyvät ajat takaisin sellaisella intensiteetillä, että setä on täällä nyt ihan pähkinöinä!

Ulvoo onnesta

Lauantai, 21.3.2015 16:55

Jos epäkuolleiden toinen tuleminen hieman laskikin luottoa Telltalen seikkailupeliosaamiseen, ei maineen palauttamiseen paljoa tarvittu; siinä määrin muikean session The Wolf Among Us onnistui tarjoilemaan! Pelin pohjana toimii Bill Willinghamin jo vuodesta 2002 pyörinyt Fables-sarjakuva, johon en ole aiemmin tutustunutkaan. Todennäköisesti pitäisi, sillä ainakin pelin perusteella se on ihanan vinksahtanutta urbaanifantasiaa. Lukuisat klassiset satuhahmot pyrkivät taikuuteen verhoutuneina elämään normaalisti keskellä nykyajan New Yorkia. Vanhojen aikojen romantiikasta ei ole enää tietoakaan; Lumikki on nyt piinkova uranainen, Pieni merenneito tanssii nuhruisessa strippibaarissa, Kaunotar ja Hirviö rämpivät aiempaan ylelliseen elämäänsä tottuneina velkasuossa, jne.

Tämän dysfunktionaalisen yhteisön lainvalvojana toimii itse iso paha susi, pelätty mutta ei niinkään kunnioitettu Bigby Wolf, jonka pitäisi pitää temperamenttinen satukansa kurissa, nuhteessa, ja kovin mieluusti piilossa meiltä tavallisilta ihmisiltä. Homma ei ole helppo alunperinkään mutta se muuttuu vielä kosolti vaikeammaksi, kun miehen asuinkompleksin portaille toimitetaan eräänä iltana paikallisen prostituoidun irtileikattu pää...

Kutakuinkin näistä asetelmista potkaistaan käyntiin kovaksikeitetty, mustaa huumoria kukkiva ja film noiria uhkuva trilleri, joka ei päästä otteestaan oikeastaan missään vaiheessa. Pelimekaniikka on tuttua Telltale-huttua, eli pelaajan tehtäväksi jää lähinnä sujuvasti soljuvan tarinan kevyt tökkiminen kohti miellyttävimmän tuntuista loppua. Tällä kertaa interaktiivisuuden vähäisyys ei kuitenkaan harmita, koska käsikirjoitus pysyy läjässä erinomaisesti! Paitsi että Willinghamin maailma on jo lähtökohtaisesti kiehtova, yksittäisen murhamysteerin selvittämisessä on huiman paljon enemmän jännitettä kuin ruumiiden kertymisessä läjäkaupalla.

Bigby Wolf on päähahmoksi mukavan särmikäs ja peli pitää ensiluokkaista huolta siitä, että roolia voi pelata haluamallaan tavalla. Muu hahmokaarti puolestaan pysyy miellyttävän pienenä, jonka ansiosta juuri kukaan ei tunnu kertakäyttötavaralta ja jokaisella on useampiakin hetkiä parrasvaloissa läpi pelin kaikkien viiden episodin. Eritoten The Walking Deadin lukuisten "ai jaa, tuokin sitten meni ja kuoli" -hetkien jälkeen tämä on hetkittäin jopa hieman hämmentävää, kunnes muistaa, että kyseessä on ihan vain tavallinen mutta pirun hyvin suunniteltu ja kerrottu tarina.

Nättikin The Wolf Among Us on, päästen tyyliltään ehkä lähimmäksi interaktiivisen sarjakuvan tunnelmaa koskaan. Jälleen kerran Telltalen velhot onnistuvat myös varsinkin niissä monissa pienissä ilmeissä ja eleissä, jotka puhaltavat hahmoihin hetkittäin enemmän eloa kuin mihin aidot näyttelijät rooleissaan pystyvät. Tuohon kun lyödään päälle vielä kosolti upeaa ääninäyttelyä niin eipä ihme, että tässä huushollissa kehrätään onnesta vielä pitkälle iltaan saakka. Toki kaikki tuo on nyt ohi ja käteen jäi lopulta vain kertakäyttöiset seitsemän tuntia pelaamiseksi naamioitua viihdettä mutta paskat siitä, kerrassaan jausa matka oli hän!

Ajanhukkaa, osa II

Torstai, 12.3.2015 21:17

Toinen alkuvuoden kyseenalainen aikasanko oli, kuinkas muutenkaan, jo kunnioitettavat puoli vuotta tasaisen varmasti viihdyttänyt Theatrhythm Final Fantasy: Curtain Call. Toisin kuin GTA, se vaatii aktiivista panostamista mutta hinku kaikkien sen keräilykorttien haalimiseen on oli vahva. 171 tunnin kohdalla on pakko myöntää, että tämäkin oli lopulta huono idea. Tooooodella huono idea. Kuten monet muistanevatkin, näitä kortteja on tarjolla 162 kolmena eri versiona. Tähän päivään mennessä olen saanut kasaan kaikki normaalit ja kaikki raret mutta 16 premiumia uupuu vielä. Tulevat todennäköisesti uupumaan ikuisesti, koska vanha ei yksinkertaisesti enää jaksa.

Normipelailulla kortteja kertyy miltei huomaamatta mutta vasta näin loppusuoralla tajusi viimein, miten hullusta haasteesta tässä(kin) on kyse. Jokaisessa taistelukappaleessa päihitetty vihollinen tiputtaa potentiaalisesti jotain ja yhden kappaleen aikana näitä droppeja voi ansaita korkeintaan kuusi. Jotta saat haluamasi kortin, tarvitaan himotuuria. Ensin vihun ylipäätään pitää tiputtaa jotain. Jotain, joka on keräilykortti. Jotain, joka on keräilykortti, josta olet kiinnostunut. Jotain, joka on keräilykortti, josta olet kiinnostunut, joka on premium-luokkaa. Todennäköisyys tuolle tuuriketjulle, kun kerättävää on enää kourallinen? Pieni. Hyvin pieni. Häviävän pieni.

Todella tylyä on, että tiettyjä kortteja tippuukin vain tietyistä kappaleista, eikä tuo käy ilmi kuin vasta netistä lunttaamalla. Kaksin verroin tylympää on se, että noita soveliaitakin kappaleita voi grindata kymmeniä kertoja putkeen ja netota satamäärin droppeja, joiden joukossa se tavoiteltu kortti nyt vain ei ole, koska paska tuuri.

Tuossa vaiheessa paloi käpy. Tätä tuli pelattua ehkä se 60 tuntia ihan mielikseen ja siitä eteenpäin lähinnä noiden keräilykorttien viettelemänä mutta en perkele ala enää jyystämään rajattua kappalevalikoimaa kymmeniä tunteja vain napatakseni loput puuttuvat. Niin pelimedia kuin pelaajatkin tuntuvat nykyään tarttuvan kärkkäästi siihen, että jokin peli on "liian lyhyt" mutta tasapuolisuuden nimessä soisi käsiteltävän myös sitä kolikon kääntöpuolta, eli että pitkityskin voi olla pahasta. Tässä tapauksessa käytin hartaat satakunta tuntia yrittäessäni saavuttaa jotain päätymällä lopulta tajuamaan vain sen, ettei touhussa ole järjen hiventäkään. Ei sillä, etteikö Curtain Call ole yhä pirun kova peli mutta hitto vie, rajansa kaikella.

Ajanhukkaa, osa I

Keskiviikko, 11.3.2015 17:20

Jos ei tekstin naputtelu männäkuukausina oikein napannut niin pelailun kanssakin oli nihkeää. Vuodenvaihteessa Grand Theft Auto V:n omaperäinen ja avoin online-puoli kiehtoi siinä määrin, että päätin sitten ajattelemattomuuttani levuttaa hahmoni tasolle sata. Huono idea. Tooooodella huono idea, vaikka alkukolmannes urakasta sujuikin vielä suotuisten tuulten alla. Pieniä tarinatehtäviä sooloili ihan mielikseen ja tulipa aina jonkin epätavallisen sosiaalisen puuskan yhteydessä otettua kisaa muidenkin kanssa.

Kun tasoja oli plakkarissa noin 35, iski hillitön apatia. Radiokanavat oli jo 59 tunnin yksinpelin aikana kuunneltu puhki, tehtävät alkoivat olla liian vaativia yksin pelattaviksi, autokisoissa jäi yleensä keskelle perää pitävien perseilytörmäilyä, voittaminen tai muiden pelaajien tappaminen ei ole oikein koskaan maittanut ja free modessa kaupungilla pyörimisen ainoa ajanviete oli seurata, kuinka monta kertaa kanssapelaajat jaksoivat teilata hahmoni, joka ei koskaan käyttäytynyt uhkaavasti ja pyrki aina kävelemään pois konfliktitilanteista (innokkain teki sen toistakymmentä kertaa putkeen, mikä oli omalla tavallaan jo aika söpöä). Mielekäs koettava loppui siis jo sellaisen 50 tunnin jälkeen.

Koska olen jästipää ja perso (joillekin) puuduttavan pitkille haasteille, päätin silti viedä homman loppuun vaikka hampaat irvessä. Siitä seurasikin sitten sellaista idiotismia, että niskakarvat ovat pörhössä vielä tänäkin päivänä. Yksin pelatessa expaa kertyy todella kitsaasti, mutta onneksi minkä tahansa aktiviteetin kestäminen tavanomaista pidempään nostaa sen kerrointa. Käytännössä päädyin toistamaan loputtomiin yhtä ja samaa yksinkertaista tehtävää, jonka selvittää noin parissa minuutissa mutta jonka päättämistä ennen pidin aina 10-12 minuutin tauon. Hidasta ja typerää mutta toisaalta pystyin tekemään yli 80% ajastani aivan jotain muuta kuin grindaamista (paitsi jos satuin unohtamaan koko jutun ja lensin pihalle idlaamisen vuoksi). Tästäkin huolimatta taso sata tuli saavutettua vasta pelikellon näyttäessä 236 tuntia. Teoriassa pisin koskaan pelaamani peli, käytännössä ei.

Luonnollisesti tuon jälkeen pari kuukautta tiiviisti konsolissa majaillut levy palasi välittömästi takaisin koteloonsa ja minä puolestani en palaa San Andreasiin enää koskaan. Toki koko touhussa ei näin paskalla asenteella ollut alunperinkään mitään järkeä mutta tulipahan sentään todistettua itselleen, ettei online edelleenkään ole se juttu. Kauhunsekaista kunnioitusta niitä lukuisia tapaamiani pelaajia kohtaan, joiden tasot pyörivät jo jossain 500-600 kieppeillä. Itse natustelisin tuossa vaiheessa todennäköisesti jo tapettien takaista kipsilevyäkin...

Öriöriöri... Joko se on kesä?

Tiistai, 10.3.2015 16:58

Jokohan se talvihorros alkaisi olla tässä? Viimeisten kahden kuukauden aikana ei ole tapahtunut käytännössä mitään järkevää mutta onneksi kevät näyttää saapuvan tänä vuonna hämmästyttävän aikaisin. Kyseessä voi toki olla myös mulkun takatalven katala juoni mutta yritänpä silti vääntäytyä takaisin pelisorvin ääreen. Sen verran vahinkoa on tosin ehtinyt jo tapahtua, etteivät uudet julkaisut liiemmin enää kiinnosta. Yleinen hulabaloo AAA-pelien ympärillä alkaa olla lähinnä luotaantyöntävää eikä pienempiäkään oikein viitsi enää tukea ennen kuin niiden levyversioiden hinta on tippunut jonnekin parin kympin tietämille. Siksi saattekin nauttia niinkin ajankohtaisista aiheista kuten vaikkapa viikonloppuna läpi pyörähtänyt The Walking Dead: Season Two.

Kaksi vuotta takaperin ykköskausi iski allekirjoittaneeseen kuin tavarajuna tuk-tukiin mutta kenties juuri siitä syystä kakkoskauden kokemista tuli pantattua näinkin pitkään. Jos jokin peli on todella, todella hyvä, ei kai sen jatko voi millään yltää samaan? No ei. Ei yllä. Lähtökohta on toki herkullinen. Ykköskaudella lähinnä suojatin roolissa ollut Clementine on nyt varttunut 11-vuotiaaksi ja joutuu pärjäämään omin avuin epäkuolleiden täyttämässä Amerikassa. Muiden selviytyjien kimppaan lyöttäytymällä elämä on toki himpun verran helpompaa mutta vain, jos yhteistyö pelaa ja toisiin voi luottaa, ja senhän kyllä tietää, miten siinä leikissä enemmin tai myöhemmin käy...

Pelinä kakkoskausi on ehtaa Telltalen nykysuuntausta, eli varsinaista pelaamista on vain nimeksi. Clementinea liikutellaan selkeältä hotspotilta toiselle ilman tarvetta minkäänlaiselle pähkäilylle. Tiukkojen aikarajojen puitteissa tehtävät valinnat tai puheenvuorot muovaavat oletettavasti tarinaa kokijansa näköiseksi mutta siinä missä ykköskausi säilytti edes illuusion siitä, että näillä valinnoilla olisi todellista merkitystä, ei sama temppu toimi enää toistamiseen. Jotenkin kakkoskausi tuntuu huomattavasti ennalta määrätymmältä ja valintojen seuraukset lähinnä kosmeettisilta. Jännityksen ylläpitämisenkin kanssa on vähän niin sun näin. Päämäärätön haahuilu, jatkuva eripurailu ja selkään puukottaminen alkavat jo vähän tympiä ja zombilaumoja käytetään mielikuvituksettomana muka-uhkana aina, kun ei parempaakaan keksitä. Yleensä ei keksitä. Ykköskausi oli 12 tuntia täyttä timanttia mutta kakkosen pyyhältää läpi kahdeksassa tunnissa eikä siitä jää käteen oikein mitään.

Tai no, on pelissä hyvääkin. Itsevarma ja karun elämän kovettama Clementine esimerkiksi toimii kohtalaisen hyvin päähahmonakin, vaikka tytöllä tuntuukin ajoittain olevan henkistä ikää jo kaksin verroin todelliseen nähden (ja aikuisilla päinvastoin). Myös hahmojen ilmeet ja eleet ovat pääsääntöisesti erinomaisia ja auttavat pitämään yllä tunnelmaa silloinkin, kun ennalta arvattava tarinankerronta ei siihen oikein pysty. Hahmokaartistakin löytynee jokaiselle edes muutama persoonallisuus, joiden kohtalosta saattaa päätyä olemaan ihan himpun verran aidostikin kiinnostunut.

Kokonaisuutena kakkoskautta voi kuitenkin luonnehtia korkeintaan pikkukivaksi esitykseksi. Se on peli, joka edeltäjänsä huiman menestyksen vuoksi oli pakko tehdä mutta joka onnistuu todistamaan lähinnä sen, että intohimon puuttuessa hyväkään resepti ei enää toimi.

Voisi ehkä kuvitella, että pitkän hiljaisuuden aikana pelihyllyyn olisi kertynyt kosolti tavaraa mutta ei. Kuluvan vuoden shoppailua edustavat toistaiseksi ainoastaan tuo The Walking Dead: Season Two ja The Wolf Among Us. Viime vuoden viimeiseksi hankinnaksi taasen jäi Grand Theft Auto V. Kämppään päätyi tosin myös PlayStation 4 20th Anniversary Edition. Tätä 12 300 kappaleen juhlamallia saatiin Suomen kuluttajamyyntiin about 30 ja niiden ostomahdollisuus arvottiin. Kiinnostuneita taisi olla joku 1 300 ja kerrankin kävi munkki (sikäli mikäli yllättävää viiden huntin menoerää voi koskaan kutsua munkiksi.) Vieläkin vähän tekisi mieli repiä muovit päältä ja katsoa, mikä numeroitu yksilö on kyseessä mutta ei vain henno. Välittömästi julkaisun jälkeenhän monet pistivät noita kiertoon jopa nelinkertaisella hinnalla mutta sanat eivät riitä kuvaamaan, miten paljon halveksin tuon kaltaista pikavoittonäätäilyä. Omani jäänee siis varakonsoliksi, jos nykyinen päättää jonain kauniina päivänä levitä tai jotain.

Sivut