Tuoretta demonin takapotkaa 4,90€/kg

Sunnuntai, 22.3.2015 16:19

On se nostalgia vaan jännä! Niin paljon kuin tavallisesti pierenkin ensimmäisen persoonan räiskintöjen suuntaan, ei näköjään tarvita kuin yhden vanhan klassikon uusintaversio ja olen genreen taas tyystin lääpällään. Vuonna 1997 julkaistu Shadow Warrior jäi aikanaan ansaitsemattomasti vuotta aiemmin ilmestyneen Duke Nukem 3D:n varjoon. Onneksi 16 vuotta myöhemmin pelin rääväsuinen sankari, salamurhaaja Lo Wang, sai uuden mahdollisuuden kehittäjästudio Flying Wild Hogin ja julkaisija Devolver Digitalin toimesta. Syntyi vuoden 2013 Shadow Warrior, joka on raikkainta modernisoitua retroräiskintää miesmuistiin!

Juonella ei ole oikeastaan mitään merkitystä. Niin ihmiset kuin demonitkin juoksevat kieli pitkällä ympäri Japania myyttisen ja niin maan pirkuleen voimallisen Nobitsura Kage -katanan perässä. Samalle asialle on komennettu myös Lo Wang ja voi niitä poloisia, jotka tämän tielle osuvat; siinä kun voi mennä hyvinkin pitkä tovi kaivellessa irronneita raajojaan pitkin poikin pusikoita. Pienillä välianimaatioilla pyritään toki pitämään yllä illuusiota tarinasta mutta aivan kuten Doomin avaruussolttu pisti demoneita halki poikki ja pinoon ilman sen suurempia kerronnallisia murheitta, niin tekee myös Lo Wang.

Shadow Warrior on kova. Ai juku, että se onkin kova! Se on loistokas kunnianosoitus kultaiselle 90-luvulle ja sen ajan pelikulttuurille. Siinä ei mennä otsa rypyssä putkea pitkin regeneroituvan helan ja minimapin turvin vaan hortoillaan ilman karttaa health packilta toiselle kohtuulaajoissa tasoissa, jotka kätkevät innokkaiden koluajien riemuksi jos jonkin sortin salaisuuksia ja easter eggejä. Henki on höllässä, meno ylettömän hurmeista, ja ihanan paskoja onelinereitä viljellään jatkuvalla syötöllä. Tätä olivat räiskinnät silloin ennen ja Flying Wild Hog on onnistunut nyt niin loistavasti, että pelin parissa me naavaparrat voinemme hyvinkin nuortua tuon 16 vuotta.

Ei Shadow Warrior silti pelkillä muistoilla potki, vaan se on (oli) tupaten täynnä ihan oikeasti näppäriä jippoja. Lo Wangin pääase on alusta alkaen katana ja peli tekee hyvin selväksi sen, että lähitaistelu on kaiken A ja O. Tällä itämaisella moralla liian lähelle uskaltautuvien demoneiden (ja satunnaisten ihmisten) raajat lentelevät vaivatta pitkin tonttia. Silloin tosin ottaa väistämättä itsekin lämää, joten perusvalikoimalle pidemmän kantaman tuliaseitakin (revolveri, konepistooli, haulikko, varsijousi, sun muuta tavanomaista) on käyttöä. Useimmiten peli vyöryttää niskaan aivan hirveän läjän vastuksia, joita ensin headshottaillaan paniikissa mukavan palkitsevan mutta kiikkerän auto-aimin avulla sen minkä ehtii, ennen kuin on pakko turvautua tappavaan lähibalettiin.

Terveyttä Lo Wang pitää yllä pääsääntöisesti medipackeilla mutta voipa mies kanavoida sisäistä energiaansa parantuakseen jopa 80-prosenttisesti. Se vain on kerrassaan pirullinen kaksiteräinen miekka, sillä paitsi että se vie aikansa, kaikki otettu vahinko sen aikana moninkertaistuu. Toisin sanoen keskellä kaaostakin kuoleman kielistä on mahdollista pelastua mutta sen yrittäminen on silti melkoista uhkapeliä. Nerokkainta ehkä ikinä!

Tästä lisää vielä tuonnempanakin. Vaikka takana on jo todella, todella rattoisat seitsemän tuntia, tuntuu matkaa olevan yhä kosolti jäljellä. Jo nyt voi kuitenkin todeta, että Shadow Warrior tuo vanhat hyvät ajat takaisin sellaisella intensiteetillä, että setä on täällä nyt ihan pähkinöinä!

Ulvoo onnesta

Lauantai, 21.3.2015 16:55

Jos epäkuolleiden toinen tuleminen hieman laskikin luottoa Telltalen seikkailupeliosaamiseen, ei maineen palauttamiseen paljoa tarvittu; siinä määrin muikean session The Wolf Among Us onnistui tarjoilemaan! Pelin pohjana toimii Bill Willinghamin jo vuodesta 2002 pyörinyt Fables-sarjakuva, johon en ole aiemmin tutustunutkaan. Todennäköisesti pitäisi, sillä ainakin pelin perusteella se on ihanan vinksahtanutta urbaanifantasiaa. Lukuisat klassiset satuhahmot pyrkivät taikuuteen verhoutuneina elämään normaalisti keskellä nykyajan New Yorkia. Vanhojen aikojen romantiikasta ei ole enää tietoakaan; Lumikki on nyt piinkova uranainen, Pieni merenneito tanssii nuhruisessa strippibaarissa, Kaunotar ja Hirviö rämpivät aiempaan ylelliseen elämäänsä tottuneina velkasuossa, jne.

Tämän dysfunktionaalisen yhteisön lainvalvojana toimii itse iso paha susi, pelätty mutta ei niinkään kunnioitettu Bigby Wolf, jonka pitäisi pitää temperamenttinen satukansa kurissa, nuhteessa, ja kovin mieluusti piilossa meiltä tavallisilta ihmisiltä. Homma ei ole helppo alunperinkään mutta se muuttuu vielä kosolti vaikeammaksi, kun miehen asuinkompleksin portaille toimitetaan eräänä iltana paikallisen prostituoidun irtileikattu pää...

Kutakuinkin näistä asetelmista potkaistaan käyntiin kovaksikeitetty, mustaa huumoria kukkiva ja film noiria uhkuva trilleri, joka ei päästä otteestaan oikeastaan missään vaiheessa. Pelimekaniikka on tuttua Telltale-huttua, eli pelaajan tehtäväksi jää lähinnä sujuvasti soljuvan tarinan kevyt tökkiminen kohti miellyttävimmän tuntuista loppua. Tällä kertaa interaktiivisuuden vähäisyys ei kuitenkaan harmita, koska käsikirjoitus pysyy läjässä erinomaisesti! Paitsi että Willinghamin maailma on jo lähtökohtaisesti kiehtova, yksittäisen murhamysteerin selvittämisessä on huiman paljon enemmän jännitettä kuin ruumiiden kertymisessä läjäkaupalla.

Bigby Wolf on päähahmoksi mukavan särmikäs ja peli pitää ensiluokkaista huolta siitä, että roolia voi pelata haluamallaan tavalla. Muu hahmokaarti puolestaan pysyy miellyttävän pienenä, jonka ansiosta juuri kukaan ei tunnu kertakäyttötavaralta ja jokaisella on useampiakin hetkiä parrasvaloissa läpi pelin kaikkien viiden episodin. Eritoten The Walking Deadin lukuisten "ai jaa, tuokin sitten meni ja kuoli" -hetkien jälkeen tämä on hetkittäin jopa hieman hämmentävää, kunnes muistaa, että kyseessä on ihan vain tavallinen mutta pirun hyvin suunniteltu ja kerrottu tarina.

Nättikin The Wolf Among Us on, päästen tyyliltään ehkä lähimmäksi interaktiivisen sarjakuvan tunnelmaa koskaan. Jälleen kerran Telltalen velhot onnistuvat myös varsinkin niissä monissa pienissä ilmeissä ja eleissä, jotka puhaltavat hahmoihin hetkittäin enemmän eloa kuin mihin aidot näyttelijät rooleissaan pystyvät. Tuohon kun lyödään päälle vielä kosolti upeaa ääninäyttelyä niin eipä ihme, että tässä huushollissa kehrätään onnesta vielä pitkälle iltaan saakka. Toki kaikki tuo on nyt ohi ja käteen jäi lopulta vain kertakäyttöiset seitsemän tuntia pelaamiseksi naamioitua viihdettä mutta paskat siitä, kerrassaan jausa matka oli hän!

Ajanhukkaa, osa II

Torstai, 12.3.2015 21:17

Toinen alkuvuoden kyseenalainen aikasanko oli, kuinkas muutenkaan, jo kunnioitettavat puoli vuotta tasaisen varmasti viihdyttänyt Theatrhythm Final Fantasy: Curtain Call. Toisin kuin GTA, se vaatii aktiivista panostamista mutta hinku kaikkien sen keräilykorttien haalimiseen on oli vahva. 171 tunnin kohdalla on pakko myöntää, että tämäkin oli lopulta huono idea. Tooooodella huono idea. Kuten monet muistanevatkin, näitä kortteja on tarjolla 162 kolmena eri versiona. Tähän päivään mennessä olen saanut kasaan kaikki normaalit ja kaikki raret mutta 16 premiumia uupuu vielä. Tulevat todennäköisesti uupumaan ikuisesti, koska vanha ei yksinkertaisesti enää jaksa.

Normipelailulla kortteja kertyy miltei huomaamatta mutta vasta näin loppusuoralla tajusi viimein, miten hullusta haasteesta tässä(kin) on kyse. Jokaisessa taistelukappaleessa päihitetty vihollinen tiputtaa potentiaalisesti jotain ja yhden kappaleen aikana näitä droppeja voi ansaita korkeintaan kuusi. Jotta saat haluamasi kortin, tarvitaan himotuuria. Ensin vihun ylipäätään pitää tiputtaa jotain. Jotain, joka on keräilykortti. Jotain, joka on keräilykortti, josta olet kiinnostunut. Jotain, joka on keräilykortti, josta olet kiinnostunut, joka on premium-luokkaa. Todennäköisyys tuolle tuuriketjulle, kun kerättävää on enää kourallinen? Pieni. Hyvin pieni. Häviävän pieni.

Todella tylyä on, että tiettyjä kortteja tippuukin vain tietyistä kappaleista, eikä tuo käy ilmi kuin vasta netistä lunttaamalla. Kaksin verroin tylympää on se, että noita soveliaitakin kappaleita voi grindata kymmeniä kertoja putkeen ja netota satamäärin droppeja, joiden joukossa se tavoiteltu kortti nyt vain ei ole, koska paska tuuri.

Tuossa vaiheessa paloi käpy. Tätä tuli pelattua ehkä se 60 tuntia ihan mielikseen ja siitä eteenpäin lähinnä noiden keräilykorttien viettelemänä mutta en perkele ala enää jyystämään rajattua kappalevalikoimaa kymmeniä tunteja vain napatakseni loput puuttuvat. Niin pelimedia kuin pelaajatkin tuntuvat nykyään tarttuvan kärkkäästi siihen, että jokin peli on "liian lyhyt" mutta tasapuolisuuden nimessä soisi käsiteltävän myös sitä kolikon kääntöpuolta, eli että pitkityskin voi olla pahasta. Tässä tapauksessa käytin hartaat satakunta tuntia yrittäessäni saavuttaa jotain päätymällä lopulta tajuamaan vain sen, ettei touhussa ole järjen hiventäkään. Ei sillä, etteikö Curtain Call ole yhä pirun kova peli mutta hitto vie, rajansa kaikella.

Ajanhukkaa, osa I

Keskiviikko, 11.3.2015 17:20

Jos ei tekstin naputtelu männäkuukausina oikein napannut niin pelailun kanssakin oli nihkeää. Vuodenvaihteessa Grand Theft Auto V:n omaperäinen ja avoin online-puoli kiehtoi siinä määrin, että päätin sitten ajattelemattomuuttani levuttaa hahmoni tasolle sata. Huono idea. Tooooodella huono idea, vaikka alkukolmannes urakasta sujuikin vielä suotuisten tuulten alla. Pieniä tarinatehtäviä sooloili ihan mielikseen ja tulipa aina jonkin epätavallisen sosiaalisen puuskan yhteydessä otettua kisaa muidenkin kanssa.

Kun tasoja oli plakkarissa noin 35, iski hillitön apatia. Radiokanavat oli jo 59 tunnin yksinpelin aikana kuunneltu puhki, tehtävät alkoivat olla liian vaativia yksin pelattaviksi, autokisoissa jäi yleensä keskelle perää pitävien perseilytörmäilyä, voittaminen tai muiden pelaajien tappaminen ei ole oikein koskaan maittanut ja free modessa kaupungilla pyörimisen ainoa ajanviete oli seurata, kuinka monta kertaa kanssapelaajat jaksoivat teilata hahmoni, joka ei koskaan käyttäytynyt uhkaavasti ja pyrki aina kävelemään pois konfliktitilanteista (innokkain teki sen toistakymmentä kertaa putkeen, mikä oli omalla tavallaan jo aika söpöä). Mielekäs koettava loppui siis jo sellaisen 50 tunnin jälkeen.

Koska olen jästipää ja perso (joillekin) puuduttavan pitkille haasteille, päätin silti viedä homman loppuun vaikka hampaat irvessä. Siitä seurasikin sitten sellaista idiotismia, että niskakarvat ovat pörhössä vielä tänäkin päivänä. Yksin pelatessa expaa kertyy todella kitsaasti, mutta onneksi minkä tahansa aktiviteetin kestäminen tavanomaista pidempään nostaa sen kerrointa. Käytännössä päädyin toistamaan loputtomiin yhtä ja samaa yksinkertaista tehtävää, jonka selvittää noin parissa minuutissa mutta jonka päättämistä ennen pidin aina 10-12 minuutin tauon. Hidasta ja typerää mutta toisaalta pystyin tekemään yli 80% ajastani aivan jotain muuta kuin grindaamista (paitsi jos satuin unohtamaan koko jutun ja lensin pihalle idlaamisen vuoksi). Tästäkin huolimatta taso sata tuli saavutettua vasta pelikellon näyttäessä 236 tuntia. Teoriassa pisin koskaan pelaamani peli, käytännössä ei.

Luonnollisesti tuon jälkeen pari kuukautta tiiviisti konsolissa majaillut levy palasi välittömästi takaisin koteloonsa ja minä puolestani en palaa San Andreasiin enää koskaan. Toki koko touhussa ei näin paskalla asenteella ollut alunperinkään mitään järkeä mutta tulipahan sentään todistettua itselleen, ettei online edelleenkään ole se juttu. Kauhunsekaista kunnioitusta niitä lukuisia tapaamiani pelaajia kohtaan, joiden tasot pyörivät jo jossain 500-600 kieppeillä. Itse natustelisin tuossa vaiheessa todennäköisesti jo tapettien takaista kipsilevyäkin...

Öriöriöri... Joko se on kesä?

Tiistai, 10.3.2015 16:58

Jokohan se talvihorros alkaisi olla tässä? Viimeisten kahden kuukauden aikana ei ole tapahtunut käytännössä mitään järkevää mutta onneksi kevät näyttää saapuvan tänä vuonna hämmästyttävän aikaisin. Kyseessä voi toki olla myös mulkun takatalven katala juoni mutta yritänpä silti vääntäytyä takaisin pelisorvin ääreen. Sen verran vahinkoa on tosin ehtinyt jo tapahtua, etteivät uudet julkaisut liiemmin enää kiinnosta. Yleinen hulabaloo AAA-pelien ympärillä alkaa olla lähinnä luotaantyöntävää eikä pienempiäkään oikein viitsi enää tukea ennen kuin niiden levyversioiden hinta on tippunut jonnekin parin kympin tietämille. Siksi saattekin nauttia niinkin ajankohtaisista aiheista kuten vaikkapa viikonloppuna läpi pyörähtänyt The Walking Dead: Season Two.

Kaksi vuotta takaperin ykköskausi iski allekirjoittaneeseen kuin tavarajuna tuk-tukiin mutta kenties juuri siitä syystä kakkoskauden kokemista tuli pantattua näinkin pitkään. Jos jokin peli on todella, todella hyvä, ei kai sen jatko voi millään yltää samaan? No ei. Ei yllä. Lähtökohta on toki herkullinen. Ykköskaudella lähinnä suojatin roolissa ollut Clementine on nyt varttunut 11-vuotiaaksi ja joutuu pärjäämään omin avuin epäkuolleiden täyttämässä Amerikassa. Muiden selviytyjien kimppaan lyöttäytymällä elämä on toki himpun verran helpompaa mutta vain, jos yhteistyö pelaa ja toisiin voi luottaa, ja senhän kyllä tietää, miten siinä leikissä enemmin tai myöhemmin käy...

Pelinä kakkoskausi on ehtaa Telltalen nykysuuntausta, eli varsinaista pelaamista on vain nimeksi. Clementinea liikutellaan selkeältä hotspotilta toiselle ilman tarvetta minkäänlaiselle pähkäilylle. Tiukkojen aikarajojen puitteissa tehtävät valinnat tai puheenvuorot muovaavat oletettavasti tarinaa kokijansa näköiseksi mutta siinä missä ykköskausi säilytti edes illuusion siitä, että näillä valinnoilla olisi todellista merkitystä, ei sama temppu toimi enää toistamiseen. Jotenkin kakkoskausi tuntuu huomattavasti ennalta määrätymmältä ja valintojen seuraukset lähinnä kosmeettisilta. Jännityksen ylläpitämisenkin kanssa on vähän niin sun näin. Päämäärätön haahuilu, jatkuva eripurailu ja selkään puukottaminen alkavat jo vähän tympiä ja zombilaumoja käytetään mielikuvituksettomana muka-uhkana aina, kun ei parempaakaan keksitä. Yleensä ei keksitä. Ykköskausi oli 12 tuntia täyttä timanttia mutta kakkosen pyyhältää läpi kahdeksassa tunnissa eikä siitä jää käteen oikein mitään.

Tai no, on pelissä hyvääkin. Itsevarma ja karun elämän kovettama Clementine esimerkiksi toimii kohtalaisen hyvin päähahmonakin, vaikka tytöllä tuntuukin ajoittain olevan henkistä ikää jo kaksin verroin todelliseen nähden (ja aikuisilla päinvastoin). Myös hahmojen ilmeet ja eleet ovat pääsääntöisesti erinomaisia ja auttavat pitämään yllä tunnelmaa silloinkin, kun ennalta arvattava tarinankerronta ei siihen oikein pysty. Hahmokaartistakin löytynee jokaiselle edes muutama persoonallisuus, joiden kohtalosta saattaa päätyä olemaan ihan himpun verran aidostikin kiinnostunut.

Kokonaisuutena kakkoskautta voi kuitenkin luonnehtia korkeintaan pikkukivaksi esitykseksi. Se on peli, joka edeltäjänsä huiman menestyksen vuoksi oli pakko tehdä mutta joka onnistuu todistamaan lähinnä sen, että intohimon puuttuessa hyväkään resepti ei enää toimi.

Voisi ehkä kuvitella, että pitkän hiljaisuuden aikana pelihyllyyn olisi kertynyt kosolti tavaraa mutta ei. Kuluvan vuoden shoppailua edustavat toistaiseksi ainoastaan tuo The Walking Dead: Season Two ja The Wolf Among Us. Viime vuoden viimeiseksi hankinnaksi taasen jäi Grand Theft Auto V. Kämppään päätyi tosin myös PlayStation 4 20th Anniversary Edition. Tätä 12 300 kappaleen juhlamallia saatiin Suomen kuluttajamyyntiin about 30 ja niiden ostomahdollisuus arvottiin. Kiinnostuneita taisi olla joku 1 300 ja kerrankin kävi munkki (sikäli mikäli yllättävää viiden huntin menoerää voi koskaan kutsua munkiksi.) Vieläkin vähän tekisi mieli repiä muovit päältä ja katsoa, mikä numeroitu yksilö on kyseessä mutta ei vain henno. Välittömästi julkaisun jälkeenhän monet pistivät noita kiertoon jopa nelinkertaisella hinnalla mutta sanat eivät riitä kuvaamaan, miten paljon halveksin tuon kaltaista pikavoittonäätäilyä. Omani jäänee siis varakonsoliksi, jos nykyinen päättää jonain kauniina päivänä levitä tai jotain.

Nehän on ajatelleet kaikkea!

Keskiviikko, 7.1.2015 22:50

Pelielämä pyörii tällä hetkellä aiemmin mainittujen nimekkeiden ympärillä siinä määrin tiiviisti, ettei täältä kannata toviin (jos koskaan) tuoreita pelivinkkejä kaivella. Grand Theft Auto V pitää edelleen pintansa. Totesinkin jo, että meidät antisosiaaliset yksilöt huomioiva online oli positiivinen yllätys mutta olen kaksin verroin otettu siitä, missä määrin! Onlinen heittämällä ärsyttävin puoli on se, että paluu mistä tahansa tehtävästä takaisin avoimelle maailmankartalle vie usein päälle toista minuuttia. Hetken olin yllättynyt siitä, että siellä saa olla aika rauhassa mutta lopulta tavanomaisen raadollinen ihmiskunta kuitenkin voitti. Selvittelin kaikessa rauhassa virtuaalikännyni ääressä mitä kivaa olisi tarjolla, kun kanssapelaaja pyörähti rinnalle. Odotteli siinä tovin, ikävystyi kai passiivisuuteeni, pyöräytti pari donitsia autoni ympäri, ampui sitten sekä minut että kiesini paskaksi ja puoli minuuttia myöhemmin lensin linjoilta kokonaan mäkeen. Söpöä.

Uutta konnua ottaessani tajusin, että voin halutessani startata myös soolosession, jossa online on online ilman ketään muuta. Voin siis täydessä rauhassa tutustua pelin tuohon puoleen ilman varsinaista onlinea ja sen väistämättömiä lieveilmiöitä. Siis... Tuohan on loistavinta ikinä! Bonuksena tehtävistä kartalle palaaminen vie vain kymmenkunta sekuntia, joten tällä tavalla peli jatkuu mielekkäänä pitkään myös sen jälkeen, kun se virallinen yksinpelikampanja on koluttu kokonaisvaltaisesti läpi. Toki tehtävävalikoima on rajoitettu, expaa kertyy yksin vähemmän kuin kimpassa ja osa tehtävistä on yksinäisenä sutena silkkaa kidutusta mutta vie tuo silti perinteistä publagriiffailua kuin märkää rättiä!

(Viime) vuoden peli

Maanantai, 5.1.2015 18:06

Vielä kesällä näytti siltä, että kunnian vuoden 2014 pelistä pokkaisi Demon Gaze ja pirun lähellä se olikin! Sitten iski syyskuu ja jo monesti mehusteltu rytmipelitaivas Theathythm Final Fantasy: Curtain Call. Sen julkaisusta on vasta vajaa neljä kuukautta mutta pelikello näyttää jo 136 tuntia ja vieläkin tuon parissa tulee otettua matsia harva se päivä (゚o゚〃) Fokus on luonnollisesti edelleen kiusallisen harvinaiseksi käyneiden CollectaCardien metsästyksessä mutta 162 kortin kokoelmasta normaalit ovat jo kasassa, rareista uupuu enää 11 ja premiumeistakin vain 38. Hyvänäkin päivänä saalis jää yleensä yhteen, korkeintaan kahteen korttiin mutta uskoa niiden kaikkien haalimiseen riittää vielä.

Tästä huolestuttavasta pakkomielteestä on kiittäminen vain ja ainoastaan rautaista pelattavuutta sekä 221 kappaleen soundtrackia. Vaikka noita on tullut tiluteltua jo lähemmäs 2500 kertaa, kattaus on yksinkertaisesti niin loisteliaan laaja, ettei kyllästymistä pääse tapahtumaan. Nykytavoilleen uskollisesti Square Enix yrittää toki imeä pelaajilta rahaa myös ladattavilla lisäbiiseillä, joiden kappalehinta on tyystin naurettava €0.99 ja näin ollen täysin mahdoton jopa ajatustasolla. Onneksi peruspeli on kerrankin niin julmetun kattava, ettei tuollaisesta iljettävästä kuppauksesta viitsi edes vetää palkokasvia sieraimeen.

Linjoilla menee miten menee. Voittoja on 80 ja häviöitä 337 mutta ei tunnu missään. Vaikka on kuinka paska tahansa, biisit soitetaan aina loppuun ja vasta siellä katsotaan, kumpi selvisi urakasta paremmin. Ymmärtääkseni vastapuolen nuottiviivaston vaivaksi soiton aikana lentävät kiusatkin (joista osa on mitätön riesa ja osa taas yhtä helvettiä) ovat aina arpapeliä, joten niidenkin merkitys jää verrattain vähäiseksi. Olisi toki kivaa, jos me parantumattomat rähmätassut voisimme halutessamme kytkeä nuo kokonaan pois päältä ja pelata biisejä vaniljaversioinaan mutta kaipa Square Enix oletti, että linjoille suunnataan yleensä vasta sitten, kun jokainen kipale on iskostunut selkärankaan täydellisesti. Siltä se ainakin joissain kohtaamisissa tuntuu, kun todellinen pro pääsee antamaan raippaa ( ̄ω ̄;)

Niin paljon kuin Hatsune Miku onkin lähellä otakusydäntä, ei auta kuin myöntää Indies Zeron olevan tällä hetkellä japanilaisten rytmipelidevaajien valtias. Vaikuttaa siihen toki sekin, että kyseessä on Final Fantasy -sarjan parhaimpien säveltäjien hienoimpia tuotoksia yli parin vuosikymmenen ajanjaksolta mutta entäs sitten? Tämä on se peli, jonka ottaisin mukaan autiolle saarelle (jossa olisi latauspistoke 3DS:lle).

Yksin linjoilla

Torstai, 1.1.2015 16:38

Vaikka tuoreen vuoden puolella jo visusti ollaankin, kuluu vielä tovi menneitä muistellen. Tuhnuisen loppuvuoden viimeiseksi peliostokseksi jäi Grand Theft Auto V:n PS4-versio, jota tulikin sitten hakattua joulukuussa enemmän kuin tarpeeksi. Tällä kertaa vaivauduin jopa koluamaan yksinpelin sataprosenttisesti, mihin sai kulumaan kyseenalaiset 58 tuntia. Sai kuitenkin olla ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun kidutan itseäni Rockstarin "kerää XX sinne tänne ripoteltua juttua" -haasteilla. Paitsi että niiden löytäminen omin voimin on kutakuinkin mahdotonta (sijainnit voi luntata Social Clubin puolelta, mikä tekee puuduttavasta touhusta kaksin verroin kömpelömpää ja tyhjänpäiväisempää), ovat niistä saatavat palkinnot tyylipuhdasta trollausta. Kymmenen dollaria. Traktori. Höpsöillä tööteillä varustettu kämyinen hiekkakirppu. Jotain muuta mitä en edes muista... Tavallaan tekisi mieli nostaa tekijöille hattua siitä, miten he osoittavat tällaisten haasteiden luontaisen typeryyden mutta toisaalta miksi niitä sitten pitää ympätä peliin alunperinkään?

PS4-version uudistuksista kiitosta ansaitsee varsinkin ohjaimen kaiuttimen hyödyntäminen. Kaikki saapuvat puhelut kuuluvat sitä kautta, mikä on ihan oikeasti pikkukivan idean pikkukiva toteutus. Suurempaa huomiota herättänyt ensimmäisen persoonan moodi taasen ei ole yhtään paskempi idea, vaikka sitä tulikin hyödynnettyä lähinnä satunnaisesti autoillessa. Tuolle perspektiiville GTA:n ajomalli on hivenen liian nykivä mutta tuulilasin takaa auringonlaskut länsirannikon rantaväylillä näyttävät aika pirun hyviltä! Noin muuten peli ei kuitenkaan uudella sukupolvella säväyttänyt visuaalisesti aivan niin paljon, kuin olin odottanut. Ehkä syynä on vain se, että se oli jo PS3:lla kyseisen alustan komeimpia esityksiä ja kun kaikki oli jo tuttua, ei alkuperäistä whoa-efektiä päässyt enää syntymään.

Yksinpelin jälkeen olen ottanut tuntumaa myös aiemmin tyystin paitsioon jääneeseen online-puoleen ja sehän on ollutkin melkoisen positiivinen yllätys! Perinteisten moninpelimoodien ohella yksinpelistä tutuiksi tulleet hahmot jakelevat kännykän välityksellä Los Santosin uudelle asukille tehtäviä (autojen ulosmittausta, huumediilien väijytyksiä, jne.) jotka voi suorittaa joko co-opina tai yksin. Oikeastaan kaikkiin muihin kuin tiimipohjaisiin aktiviteetteihin voi hypätä mukaan ilman toisia pelaajia, mikä näin antisosiaalisesta näkökulmasta on ehkä parasta ikinä! Toki tavoitteen saavuttaminen saattaa tällöin olla vaikeampaa mutta voittaa se silti heittämällä sen perseilykaaoksen, jota satunnaiskohtaamiset linjoilla yleensä edustavat. Kerrankin online-moodi, jossa altistumistaan muille voi säätää ihan itse. Pidän!

Siellä lepää!

Keskiviikko, 31.12.2014 10:48

Huh, olipahan takkuinen pelivuosi! Nyt on kuitenkin perinteisen hyvä hetki haudata vanhat kaunat ja aloittaa 2015 putipuhtaalta pöydältä. Koska uuden vuoden lupaukset eivät koskaan pidä, jätetään nekin tällä kertaa väliin ja keskitytään mutustelemaan viimeiset 12 kuukautta aina niin vinkeäksi statistiikaksi:

  2013 2014  
Pelejä pelailtu 85 72
Pelejä läpäisty 50 41
     EU 10% 17%
     JP 32% 59%
     US 58% 24%
(Hylly)pelejä hommattu 89 92
     Nintendo 3DS 12 8
     Nintendo DS 4 3
     Nintendo Wii 1 0
     Nintendo Wii U 5 3
     PlayStation 1 5 1
     PlayStation 2 3 40
     PlayStation 3 37 13
     PlayStation 4 0 5
     PlayStation Portable 7 8
     PlayStation Vita 8 9
     Xbox 360 7 2
Lompakon uskollisuusaste      
     Microsoft 8% 2%
     Nintendo 25% 15%
     Sony 67% 83%
Tunteja pelaillen vietetty 1096 1104
Blogimerkintöjä tehtailtu 113 68
Pystejä 798 707
     Pronssi 593 551
     Hopea 147 107
     Kulta 49 43
     Platina 9 6
Gamerscorea 2565 0
Kymmenen muikeaa pelikokemusta kuluneelta vuodelta, puolueettomasti aakkosjärjestyksessä
     Afrika PlayStation 3, 2009
     Danganronpa: Trigger Happy Havoc PlayStation Vita, 2014
     Demon Gaze PlayStation Vita, 2014
     Hatsune Miku: Project Diva F 2nd PlayStation 3, 2014
     Hatsune Miku: Project Mirai 2 Nintendo 3DS, 2013
     Kirby: Triple Deluxe Nintendo 3DS, 2014
     Sorcery Saga: Curse of the Great Curry God PlayStation Vita, 2013
     Super Mario 3D World Nintendo Wii U, 2013
     Sweet Fuse: At Your Side PlayStation Portable, 2013
     Theatrhythm Final Fantasy: Curtain Call Nintendo 3DS, 2014

Viime vuoteen verrattuna persliukua tultiin aika monella rintamalla. Eniten yllätti, että pelaamiseen tuhlattu aika oli tästä huolimatta käytännössä sama kuin ennenkin. Ei koira näköjään karvoistaan eroon pääse. Shoppailun osalta tilastot valehtelevat, sillä toukokuussa hommattu 40 PS2-pelin paketti vääristää niitä aika tavalla. Todellisuudessa pelivaraston kerryttäminen siis miltei puolittui. Isosta kolmesta lompakko jutteli näemmä mieluiten Sonyn kanssa mutta paitsi että tuo em. läjä vaikuttaa siihenkin, on lafka edustettuna peräti kuuden eri konsolin voimin. On silti pakko todeta, että Microsoft otti pahasti osumaa. Kämpästä ei edelleenkään löydy Xbox Onea ja niin siinä taisi päästä käymään, ettei Xbox 360 hyrähtänyt päälle koko vuonna. Se nyt ainakin ansaitsee tulevana vuona parempaa. Kymmenen säväyttävimmän pelin joukkoon taasen ei mahtunut kuin viisi tämän vuotista julkaisua. Ehkä sekin kuvaa omalla tavallaan, kuinka laimea ajanjakso olikaan kyseessä. Pohjalta on kuitenkin hyvä ponnistaa ylöspäin. Ihme on, jos ei 2015 ole astetta kovempi tapaus. Siispä hyvää sellaista kaikille!

Pyhä piilopentele!

Tiistai, 30.12.2014 16:11

Tänään meinasi olla hyvä päivä. Vaikka Mario Kart 8 ja sen tuskainen 150cc monotti armotta kasseille, sain vihdoin viimein täydet tähdet sen jokaisesta cupista. Eihän siihen mennytkään kuin 22 tuntia. Juuri kun kuvittelin, että homma alkaisi olla siinä, totta hiivatissa sieltä avautui vielä piilossa lymynnyt neljäs sarja, jossa kaikki radat pitäisi handlata samalla sadistisella vaikeustasolla niiden peilikuvina. Alkuperäiset radat oppi kyllä, kun niitä piti tahkota hampaat irvessä kymmeniä kertoja mutta nyt selkäytimeen pitäisi saada iskostettua nuo uudet variaatiot. Voi paska.

Ironista kyllä, kart-elämä on himpun verran helpompaa, jos ei osaa. Mokailemalla tahallaan tai tahattomasti sen verran, että pysyy viimeiselle kierrokselle saakka pois johdosta, antaa peli paljon enemmän mahdollisuuksia tehdä viime hetken comeback. Liian suuren kaulan saamisesta puolestaan rangaistaan armotta, koska eihän se nyt käy päinsä, että pelaaja pieksisi Nintendon rakkaat AI-kuskit taidolla ja rehdillä pelillä. On kai se teoriassa kivaa, että kisat ovat jänniä mutta aina välillä tulee sellainen olo, että koneella on hauskempaa kuin pelaajalla.

Pientä helpotusta yleiseen ketutukseen antaisi edes se, että cupien ratajärjestys olisi satunnainen. Nyt neljän perättäisen voiton metsästäminen tarkoittaa sitä, että joka cupin pari ensimmäistä rataa tulevat puuduttavan toiston myötä uniin saakka. Vielä reilumpaa olisi tietysti sallia yksittäisten kisojen uusiminen mutta se taitaisi olla jo liiankin suuri helpotus.

Tai sitten voisi ihan vain pelailla ja olla stressaamatta höpsöistä haasteista mutta ei, se ei ole todellinen vaihtoehto. Mario Kart 8 on heittänyt taisteluhansikkaansa ja minähän pirulauta pieksen sen ja poltan sen jälkeen roviolla. Raivostuttavinta hubaa pitkään aikaan. Ota tästä nyt sitten selvää.

Sivut