Nehän on ajatelleet kaikkea!

Keskiviikko, 7.1.2015 22:50

Pelielämä pyörii tällä hetkellä aiemmin mainittujen nimekkeiden ympärillä siinä määrin tiiviisti, ettei täältä kannata toviin (jos koskaan) tuoreita pelivinkkejä kaivella. Grand Theft Auto V pitää edelleen pintansa. Totesinkin jo, että meidät antisosiaaliset yksilöt huomioiva online oli positiivinen yllätys mutta olen kaksin verroin otettu siitä, missä määrin! Onlinen heittämällä ärsyttävin puoli on se, että paluu mistä tahansa tehtävästä takaisin avoimelle maailmankartalle vie usein päälle toista minuuttia. Hetken olin yllättynyt siitä, että siellä saa olla aika rauhassa mutta lopulta tavanomaisen raadollinen ihmiskunta kuitenkin voitti. Selvittelin kaikessa rauhassa virtuaalikännyni ääressä mitä kivaa olisi tarjolla, kun kanssapelaaja pyörähti rinnalle. Odotteli siinä tovin, ikävystyi kai passiivisuuteeni, pyöräytti pari donitsia autoni ympäri, ampui sitten sekä minut että kiesini paskaksi ja puoli minuuttia myöhemmin lensin linjoilta kokonaan mäkeen. Söpöä.

Uutta konnua ottaessani tajusin, että voin halutessani startata myös soolosession, jossa online on online ilman ketään muuta. Voin siis täydessä rauhassa tutustua pelin tuohon puoleen ilman varsinaista onlinea ja sen väistämättömiä lieveilmiöitä. Siis... Tuohan on loistavinta ikinä! Bonuksena tehtävistä kartalle palaaminen vie vain kymmenkunta sekuntia, joten tällä tavalla peli jatkuu mielekkäänä pitkään myös sen jälkeen, kun se virallinen yksinpelikampanja on koluttu kokonaisvaltaisesti läpi. Toki tehtävävalikoima on rajoitettu, expaa kertyy yksin vähemmän kuin kimpassa ja osa tehtävistä on yksinäisenä sutena silkkaa kidutusta mutta vie tuo silti perinteistä publagriiffailua kuin märkää rättiä!

(Viime) vuoden peli

Maanantai, 5.1.2015 18:06

Vielä kesällä näytti siltä, että kunnian vuoden 2014 pelistä pokkaisi Demon Gaze ja pirun lähellä se olikin! Sitten iski syyskuu ja jo monesti mehusteltu rytmipelitaivas Theathythm Final Fantasy: Curtain Call. Sen julkaisusta on vasta vajaa neljä kuukautta mutta pelikello näyttää jo 136 tuntia ja vieläkin tuon parissa tulee otettua matsia harva se päivä (゚o゚〃) Fokus on luonnollisesti edelleen kiusallisen harvinaiseksi käyneiden CollectaCardien metsästyksessä mutta 162 kortin kokoelmasta normaalit ovat jo kasassa, rareista uupuu enää 11 ja premiumeistakin vain 38. Hyvänäkin päivänä saalis jää yleensä yhteen, korkeintaan kahteen korttiin mutta uskoa niiden kaikkien haalimiseen riittää vielä.

Tästä huolestuttavasta pakkomielteestä on kiittäminen vain ja ainoastaan rautaista pelattavuutta sekä 221 kappaleen soundtrackia. Vaikka noita on tullut tiluteltua jo lähemmäs 2500 kertaa, kattaus on yksinkertaisesti niin loisteliaan laaja, ettei kyllästymistä pääse tapahtumaan. Nykytavoilleen uskollisesti Square Enix yrittää toki imeä pelaajilta rahaa myös ladattavilla lisäbiiseillä, joiden kappalehinta on tyystin naurettava €0.99 ja näin ollen täysin mahdoton jopa ajatustasolla. Onneksi peruspeli on kerrankin niin julmetun kattava, ettei tuollaisesta iljettävästä kuppauksesta viitsi edes vetää palkokasvia sieraimeen.

Linjoilla menee miten menee. Voittoja on 80 ja häviöitä 337 mutta ei tunnu missään. Vaikka on kuinka paska tahansa, biisit soitetaan aina loppuun ja vasta siellä katsotaan, kumpi selvisi urakasta paremmin. Ymmärtääkseni vastapuolen nuottiviivaston vaivaksi soiton aikana lentävät kiusatkin (joista osa on mitätön riesa ja osa taas yhtä helvettiä) ovat aina arpapeliä, joten niidenkin merkitys jää verrattain vähäiseksi. Olisi toki kivaa, jos me parantumattomat rähmätassut voisimme halutessamme kytkeä nuo kokonaan pois päältä ja pelata biisejä vaniljaversioinaan mutta kaipa Square Enix oletti, että linjoille suunnataan yleensä vasta sitten, kun jokainen kipale on iskostunut selkärankaan täydellisesti. Siltä se ainakin joissain kohtaamisissa tuntuu, kun todellinen pro pääsee antamaan raippaa ( ̄ω ̄;)

Niin paljon kuin Hatsune Miku onkin lähellä otakusydäntä, ei auta kuin myöntää Indies Zeron olevan tällä hetkellä japanilaisten rytmipelidevaajien valtias. Vaikuttaa siihen toki sekin, että kyseessä on Final Fantasy -sarjan parhaimpien säveltäjien hienoimpia tuotoksia yli parin vuosikymmenen ajanjaksolta mutta entäs sitten? Tämä on se peli, jonka ottaisin mukaan autiolle saarelle (jossa olisi latauspistoke 3DS:lle).

Yksin linjoilla

Torstai, 1.1.2015 16:38

Vaikka tuoreen vuoden puolella jo visusti ollaankin, kuluu vielä tovi menneitä muistellen. Tuhnuisen loppuvuoden viimeiseksi peliostokseksi jäi Grand Theft Auto V:n PS4-versio, jota tulikin sitten hakattua joulukuussa enemmän kuin tarpeeksi. Tällä kertaa vaivauduin jopa koluamaan yksinpelin sataprosenttisesti, mihin sai kulumaan kyseenalaiset 58 tuntia. Sai kuitenkin olla ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun kidutan itseäni Rockstarin "kerää XX sinne tänne ripoteltua juttua" -haasteilla. Paitsi että niiden löytäminen omin voimin on kutakuinkin mahdotonta (sijainnit voi luntata Social Clubin puolelta, mikä tekee puuduttavasta touhusta kaksin verroin kömpelömpää ja tyhjänpäiväisempää), ovat niistä saatavat palkinnot tyylipuhdasta trollausta. Kymmenen dollaria. Traktori. Höpsöillä tööteillä varustettu kämyinen hiekkakirppu. Jotain muuta mitä en edes muista... Tavallaan tekisi mieli nostaa tekijöille hattua siitä, miten he osoittavat tällaisten haasteiden luontaisen typeryyden mutta toisaalta miksi niitä sitten pitää ympätä peliin alunperinkään?

PS4-version uudistuksista kiitosta ansaitsee varsinkin ohjaimen kaiuttimen hyödyntäminen. Kaikki saapuvat puhelut kuuluvat sitä kautta, mikä on ihan oikeasti pikkukivan idean pikkukiva toteutus. Suurempaa huomiota herättänyt ensimmäisen persoonan moodi taasen ei ole yhtään paskempi idea, vaikka sitä tulikin hyödynnettyä lähinnä satunnaisesti autoillessa. Tuolle perspektiiville GTA:n ajomalli on hivenen liian nykivä mutta tuulilasin takaa auringonlaskut länsirannikon rantaväylillä näyttävät aika pirun hyviltä! Noin muuten peli ei kuitenkaan uudella sukupolvella säväyttänyt visuaalisesti aivan niin paljon, kuin olin odottanut. Ehkä syynä on vain se, että se oli jo PS3:lla kyseisen alustan komeimpia esityksiä ja kun kaikki oli jo tuttua, ei alkuperäistä whoa-efektiä päässyt enää syntymään.

Yksinpelin jälkeen olen ottanut tuntumaa myös aiemmin tyystin paitsioon jääneeseen online-puoleen ja sehän on ollutkin melkoisen positiivinen yllätys! Perinteisten moninpelimoodien ohella yksinpelistä tutuiksi tulleet hahmot jakelevat kännykän välityksellä Los Santosin uudelle asukille tehtäviä (autojen ulosmittausta, huumediilien väijytyksiä, jne.) jotka voi suorittaa joko co-opina tai yksin. Oikeastaan kaikkiin muihin kuin tiimipohjaisiin aktiviteetteihin voi hypätä mukaan ilman toisia pelaajia, mikä näin antisosiaalisesta näkökulmasta on ehkä parasta ikinä! Toki tavoitteen saavuttaminen saattaa tällöin olla vaikeampaa mutta voittaa se silti heittämällä sen perseilykaaoksen, jota satunnaiskohtaamiset linjoilla yleensä edustavat. Kerrankin online-moodi, jossa altistumistaan muille voi säätää ihan itse. Pidän!

Siellä lepää!

Keskiviikko, 31.12.2014 10:48

Huh, olipahan takkuinen pelivuosi! Nyt on kuitenkin perinteisen hyvä hetki haudata vanhat kaunat ja aloittaa 2015 putipuhtaalta pöydältä. Koska uuden vuoden lupaukset eivät koskaan pidä, jätetään nekin tällä kertaa väliin ja keskitytään mutustelemaan viimeiset 12 kuukautta aina niin vinkeäksi statistiikaksi:

  2013 2014  
Pelejä pelailtu 85 72
Pelejä läpäisty 50 41
     EU 10% 17%
     JP 32% 59%
     US 58% 24%
(Hylly)pelejä hommattu 89 92
     Nintendo 3DS 12 8
     Nintendo DS 4 3
     Nintendo Wii 1 0
     Nintendo Wii U 5 3
     PlayStation 1 5 1
     PlayStation 2 3 40
     PlayStation 3 37 13
     PlayStation 4 0 5
     PlayStation Portable 7 8
     PlayStation Vita 8 9
     Xbox 360 7 2
Lompakon uskollisuusaste      
     Microsoft 8% 2%
     Nintendo 25% 15%
     Sony 67% 83%
Tunteja pelaillen vietetty 1096 1104
Blogimerkintöjä tehtailtu 113 68
Pystejä 798 707
     Pronssi 593 551
     Hopea 147 107
     Kulta 49 43
     Platina 9 6
Gamerscorea 2565 0
Kymmenen muikeaa pelikokemusta kuluneelta vuodelta, puolueettomasti aakkosjärjestyksessä
     Afrika PlayStation 3, 2009
     Danganronpa: Trigger Happy Havoc PlayStation Vita, 2014
     Demon Gaze PlayStation Vita, 2014
     Hatsune Miku: Project Diva F 2nd PlayStation 3, 2014
     Hatsune Miku: Project Mirai 2 Nintendo 3DS, 2013
     Kirby: Triple Deluxe Nintendo 3DS, 2014
     Sorcery Saga: Curse of the Great Curry God PlayStation Vita, 2013
     Super Mario 3D World Nintendo Wii U, 2013
     Sweet Fuse: At Your Side PlayStation Portable, 2013
     Theatrhythm Final Fantasy: Curtain Call Nintendo 3DS, 2014

Viime vuoteen verrattuna persliukua tultiin aika monella rintamalla. Eniten yllätti, että pelaamiseen tuhlattu aika oli tästä huolimatta käytännössä sama kuin ennenkin. Ei koira näköjään karvoistaan eroon pääse. Shoppailun osalta tilastot valehtelevat, sillä toukokuussa hommattu 40 PS2-pelin paketti vääristää niitä aika tavalla. Todellisuudessa pelivaraston kerryttäminen siis miltei puolittui. Isosta kolmesta lompakko jutteli näemmä mieluiten Sonyn kanssa mutta paitsi että tuo em. läjä vaikuttaa siihenkin, on lafka edustettuna peräti kuuden eri konsolin voimin. On silti pakko todeta, että Microsoft otti pahasti osumaa. Kämpästä ei edelleenkään löydy Xbox Onea ja niin siinä taisi päästä käymään, ettei Xbox 360 hyrähtänyt päälle koko vuonna. Se nyt ainakin ansaitsee tulevana vuona parempaa. Kymmenen säväyttävimmän pelin joukkoon taasen ei mahtunut kuin viisi tämän vuotista julkaisua. Ehkä sekin kuvaa omalla tavallaan, kuinka laimea ajanjakso olikaan kyseessä. Pohjalta on kuitenkin hyvä ponnistaa ylöspäin. Ihme on, jos ei 2015 ole astetta kovempi tapaus. Siispä hyvää sellaista kaikille!

Pyhä piilopentele!

Tiistai, 30.12.2014 16:11

Tänään meinasi olla hyvä päivä. Vaikka Mario Kart 8 ja sen tuskainen 150cc monotti armotta kasseille, sain vihdoin viimein täydet tähdet sen jokaisesta cupista. Eihän siihen mennytkään kuin 22 tuntia. Juuri kun kuvittelin, että homma alkaisi olla siinä, totta hiivatissa sieltä avautui vielä piilossa lymynnyt neljäs sarja, jossa kaikki radat pitäisi handlata samalla sadistisella vaikeustasolla niiden peilikuvina. Alkuperäiset radat oppi kyllä, kun niitä piti tahkota hampaat irvessä kymmeniä kertoja mutta nyt selkäytimeen pitäisi saada iskostettua nuo uudet variaatiot. Voi paska.

Ironista kyllä, kart-elämä on himpun verran helpompaa, jos ei osaa. Mokailemalla tahallaan tai tahattomasti sen verran, että pysyy viimeiselle kierrokselle saakka pois johdosta, antaa peli paljon enemmän mahdollisuuksia tehdä viime hetken comeback. Liian suuren kaulan saamisesta puolestaan rangaistaan armotta, koska eihän se nyt käy päinsä, että pelaaja pieksisi Nintendon rakkaat AI-kuskit taidolla ja rehdillä pelillä. On kai se teoriassa kivaa, että kisat ovat jänniä mutta aina välillä tulee sellainen olo, että koneella on hauskempaa kuin pelaajalla.

Pientä helpotusta yleiseen ketutukseen antaisi edes se, että cupien ratajärjestys olisi satunnainen. Nyt neljän perättäisen voiton metsästäminen tarkoittaa sitä, että joka cupin pari ensimmäistä rataa tulevat puuduttavan toiston myötä uniin saakka. Vielä reilumpaa olisi tietysti sallia yksittäisten kisojen uusiminen mutta se taitaisi olla jo liiankin suuri helpotus.

Tai sitten voisi ihan vain pelailla ja olla stressaamatta höpsöistä haasteista mutta ei, se ei ole todellinen vaihtoehto. Mario Kart 8 on heittänyt taisteluhansikkaansa ja minähän pirulauta pieksen sen ja poltan sen jälkeen roviolla. Raivostuttavinta hubaa pitkään aikaan. Ota tästä nyt sitten selvää.

Jatka? >Kyllä Ei

Maanantai, 29.12.2014 11:18

Mikäs täällä? Mitä minä näen? Nyt, nyt te olette vallan erehtyneet.  Ai...jaaai poojaat, poojaat. Ei peliblogia näin pidetä. Eheei. Eheei. Ei tämmösestä blogaamisesta tule niin mitään. Palataanpas normaaliin päiväjärjestykseen, että heilahtaa. Siellä on pelejä pelaamatta. Vastentahtoisuus pelialan nykyisyyttä kohtaan on yhä voimissaan mutta onneksi hyllyyn on kertynyt kosolti myös astetta laadukkaampaa viihdettä. Tästä on kiittäminen eritoten Nintendoa. Pelivuoroon päätyi toukokuussa julkaistu Mario Kart 8 ja onhan se vaan melkoinen elämys!

Klassiselle kart-kisailulle on varattu komeat puitteet. Peruspelistä löytyy 32 rataa, 30 hahmoa, 26 ajopeliä, 19 rengassarjaa ja 12 riippuliidintä, ja ladattavana lisäsisältönä kaikkea tuota on tarjolla vähän vielä enemmän. Omaan pelityyliin parhaiten soveltuvan yhdistelmän löydettyään voikin sitten alkaa tahkota läpi kahdeksan cupia, jotka koostuvat neljästä kolmen kierroksen radasta. Huippuunsa hiottu pelattavuus pohjautuu käytännössä vain kolmeen maagiseen nappiin. Keskeisin niistä on tietysti kaasu, joka pidetään pohjassa käytännössä aina. Toisella käytetään radalta noukittavia, sattumanvaraisia esineitä, joilla joko helpotetaan omaa elämää tai tehdään kiusaa kanssakisailijoille. Kolmannella driftataan ja loikitaan. Helppoa ja yksinkertaista.

Kontrollit omaksuu kyllä nopeasti mutta pelin syvyys avautuu vasta oppimalla noiden kolmen napin täyden potentiaalin. Esimerkiksi lähdössä kaasun tirvaiseminen pohjaan juuri oikealla hetkellä antaa heti kättelyssä pienen boostin. Jos ajoitus on pielessä, hyydytään hetkeksi niille sijoilleen. Esineiden tapauksessa aloittelijakin tajuaa, milloin niitä kannattaa käyttää mutta ei välttämättä hiffaa sitä, että nappia pohjassa pitämällä niitä voi roikottaa ajokkinsa perässä ottamaan vastaan sen rankaisun, joka muutoin pamahtaisi suoraan peräloosteriin. Driftaaminen (tai driftaamatta jättäminen) taasen on taitolaji jo itsessään mutta eipä sekään ole välttämättä selviö, että hyppyihin tultaessa pieni ylimääräinen loikka antaa sekin vähän lisävauhtia. Näiden pienten nyanssien myötä näennäisesti yksinkertainen peli muuttuukin yllättävän taktiseksi temmeltämiseksi.

Jos pelissä mitään vikaa on niin stratosfääriin kohoava halpamaisuus. Helpoin 50cc-teholuokka menee vielä heittämällä. Voitot kaikilla radoilla napsahtivat plakkariin noin kolmessa tunnissa ja kahdeksan tunnin ähräämisen jälkeen samaa pystyi sanomaan myös 100cc-luokasta. Vaikein 150cc-luokka on kuitenkin tyylipuhdasta sadismia. Kuminauhatekoäly on tyystin armoton, huijaa jokaisessa mahdollisessa käänteessä ja suorastaan rakastaa viime hetken katastrofeja, joilla johdosta tipahtaa pari mutkaa ennen maaliviivaa jonnekin puolen välin kieppeille ilman pienintäkään mahdollisuutta taistella tietään takaisin.

Cupeissa ei tietenkään voi edes yrittää uudestaan viimeisintä rataa, joten jos vain voitot kiinnostavat, mokaaminen neljännessä kisassa tarkoittaa koko homman aloittamista alusta uudestaan. Peliä on takana nyt jo yli 18 tuntia ja 150cc-tason cupeista hanskattuna vasta puolet. On raivostuttavaa, että taidolla ei lopulta tee juuri muuta kuin pysyy kisassa mukana. Voitto onkin sitten kiinni lähinnä siitä, miten pirullisella päällä peli milloinkin sattuu olemaan ja yleensä se on äkäinen kuin persauksiin ammuttu harmaakarhu. Katsellaan nyt miten kauan kasetti kestää moista epäreilua rääkkäystä mutta toistaiseksi tähän pirulaiseen on kieltämättä syttynyt aika kiihkeä viha-rakkaussuhde.

Avioliittohuolia

Maanantai, 15.12.2014 21:40

No jopas. Se on jo joulukuu. Kuinka aika kulkeekaan. Blogi alkaa olla henkitoreissaan mutta oikeastaan ihan sama, koska peliteollisuus tuntuu kärsivän vähän samoista oireista. Näinä männäviikkoina olen tullut siihen ikävään lopputulokseen, että minulla ja harrastuksellani on ongelma. Ongelma, joka on kytenyt jo piiiiiitkään mutta joka ei poistu vaikenemalla. En pidä siitä, mihin ennen niin rakas harrastus on matkalla. En pidä siitä, että AAA on tänä päivänä pukumiesten kylmää megabudjettirahastusta, jossa markkinat myyvät meille narkkareille useamman kympin unelman, joka on joko samaa vanhaa, julkaisusta lähtien rikki, päivittyy gigoilla tai kymmenillä harva se viikko, ja/tai huoraa itseään ladattavana lisäsisältönä niin kauan kuin nistit vain nurkilla pyörivät. En pidä siitä, että tuo bisnesmalli toimii kuin tauti. En pidä siitä, että ne, joille ne megabudjetit ovat lähinnä märkä unelma pystyvät tuottamaan vain keskinkertaista ja innotonta viihdettä. En pidä siitä, että indie on jo niin tupaten täynnä Notch-tason onnenpotkuja jahtaavia yrittäjiä, että sen suon kuokkiminen on kohta sama kuin yrittäisi bongata mobiilimarkkinoilta jotain järkevää. En pidä siitä, että vuoden keskeisin keskustelunaihe pelaamisen ympärillä pyörii sen ympärillä, että pelaajat ovat naisvihaajia, että pelaajat eivät ole naisvihaajia, että journalismi on korruptoitunutta, että se ei ole, tai että jopa tuollaisiin aivopieruihin on otettava kultaisen keskitien kanta (tarkoitettu todennäköisesti niille ehkä kahdeksalle vajakille, joilla on talikot tanassa mutta eivät oikein hahmota kumpaan vihaiseen leiriin niiden kanssa pitäisi suunnata).

En pidä monista asioista. Peleistä olen pitänyt.

Ala on kuitenkin tällä hetkellä hyvin, hyvin sairas. Aivan liian täynnä sekä kyseenalaista vihaa että hypeä. Haluaisin kirjoittaa hyvistä jutuista mutta usko alkaa loppua. Kenties tässä on kyse vain muuttuvasta maailmasta mutta jos tämä todellakin on olevinaan pelivuoden 2014 parasta sesonkiaikaa niin ei voi mitään. Ei iske. Nykyisellään ei tunnu enää minun harrastukseltani (・_-。 )

Saksanmaalta kajahtaa, osa II

Lauantai, 15.11.2014 14:50

Kylläpä sitä missaakin kaikenlaista olennaista, kun on kökkinyt vuosikausia lähinnä konsolien ääressä. Viime vuonna opin, että saksalainen Daedalic Entertainment on pitänyt graafisten seikkailupelien lippua korkealla ja mitä enemmän lafkan portfoliota tonkii, sitä jausempaa settiä sieltä tuntuu löytyvän! Tällä kertaa pelailuun päätyi vuonna 2010 julkaistu ekotrilleri A New Beginning. Siinä ilmastonmuutos on viimein totisinta totta ikävimmällä mahdollisella tavalla. 2500-luvulla kaupungit ovat raunioina ja ihmiskunnasta jäljellä enää kourallinen, joka sekin odottaa loppuaan lähestyvän auringonpurkauksen muodossa. Onneksi aikamatkailu on sentään jo keksitty, joten kenties lohduton tulevaisuus voidaan vielä välttää menneisyyttä sopivasti peukaloiden.

Pelin päähenkilöinä toimivat Fay, nuori tulevaisuuden radistityttö, ja Bent Svensson, uusiutuvia energianlähteitä innolla tutkinut mutta lopulta burnoutin myötä eläkkeelle pakotettu norjalaisprofessori. Kaksikon tiet kohtaavat Bentin ajassa 1980-luvulla ja kunhan molemminpuolinen luottamus on monen mutkan kautta saavutettu, päästään pähkäilemään mikä johti koko kohtalokkaaseen ketjureaktioon ja kuinka se voitaisiin estää. Seikkailu vie pelaajan Norjan vuonoilta lopulta aina Brasilian sademetsiin saakka ja on niin tupaten täynnä näppäriä puzzleja, että lajityypin ystävät kehräävät vielä tunteja lopputekstien jälkeenkin.

Pelimekaniikka on tuttu ja toimiva. Näteissä maisemissa liikutaan esineitä noukkien, yhdistellen ja muiden kanssa jutustellen aivan kuten kaikissa muissakin tämän genren edustajissa. Varsinaisten etenemistä blokkaavien ongelmien lisäksi peliin on tuupattu myös kourallinen minipelejä, jotka vaativat hoksottimia tavanomaista enemmän. Ne voi halutessaan skipata mutta ihan mielellään niitäkin päätyy pohtimaan, sillä pelin vaikeustaso on varsin inhimillinen. Silloin tällöin jonkin pienen hotspotin missaaminen estää tehokkaasti kaiken etenemisen ja ajoittain esineitä tulee yhdisteltyä ilman hajuakaan siitä, mitä pitäisi tehdä. Kokonaisuutena A New Beginning on silti viihdyttävää aivojumppaa parhaimmillaan. Yllättävän pitkäkin se on. Yhtään mitään lunttaamatta läpipeluu vei lopulta 11 tuntia, josta satunnaiseen päämäärättömään haahuiluun ei koskaan mennyt niin kauaa, että se olisi alkanut ärsyttämään.

Sekä pelin hahmot että tarina ovat ensiluokkaista tavaraa. Hivenen naiivi mutta sydämellinen Fay ja kyyninen vanha patu Bent ovat mukavan omaperäisiä sankareita, jotka takaumia kivasti hyödyntävä kerronta tuo matkan edetessä yhteen. Aina ajankohtainen ilmastonmuutos on mielenkiintoinen ja väkevä aihe, jota ei onneksi pilata liiallisella saarnaamisella tai siirappisuudella. Sekä Fay että Bent ovat pieniä ihmisiä, joilla on hyvinkin rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa maapallon tulevaisuuteen, eivätkä he yritäkään esittää enempää kuin ovat. Vaikka uusiutumattomien energialähteiden nimeen vannovat pahikset onkin noukittu kyytiin lähikorttelin kliseekaupasta, ääninäyttely jättää paljonkin toivomisen varaa ja musiikkiakin on vain nimeksi, etenevät itse tapahtumat ihan mukavalla sykkeellä ja monipuolisissa ympäristöissä. Draamaa ja kevyttä huumoria annostellaan jatkuvasti sopivassa suhteessa.

Pienen budjetin seikkailuksi A New Beginning on oikeastaan pirun hyvä. Ei siitä resurssien vähyyden vuoksi ihan klassikoksi ole mutta kunnianhimoa ja varsinkin rakkautta genreään kohtaan se henkii sitten sitäkin enemmän. Itseään tässä pitää potkia. Eivät graafiset seikkailut Sierran ja LucasArtsin kupsahtamisen myötä mihinkään kuolleet; en vain koskaan tullut etsineeksi vaihtoehtoja. A New Beginning on sellainen jos mikä!

Elokuva jota ei ollut

Lauantai, 8.11.2014 11:30

Tiedä sitten mistä se on kiinni mutta jotenkin uuden konsolisukupolven (AAA-)pelit eivät vieläkään oikein iske. Eipä siis niistä sen enempää. Onneksi meillä äreillä hipsterivanhuksilla on aina GOG.com, joka hiljattain sai soviteltua vanhojen LucasArts-pelien lisenssisotkuja Disneyn kanssa. Lopputuloksena kyseiselle kauppapaikan virtuaalihyllyille saatiin viimeinkin ainakin pari loistavaa graafista seikkailupeliklassikkoa 90-luvun alusta. Mm. puhutulla audiolla ehostettu Indiana Jones and the Fate of Atlantis livahti ostoskoriin noin alamäkeä laskettelevan, vaseliinilla valellun saukon nopeudella ja onpahan se vaan vielä tänäkin päivänä yksi lajityyppinsä kirkkaimmista helmistä!

Kuten pelin nimestäkin voi päätellä, kaikkien suosikkiarkeologi Henry Indiana Jones Jr. selvittää tällä kertaa Atlantiksen kadonneen valtakunnan arvoituksen. Kauniimman sukupuolen sidekick-osastoa edustaa miehen tuittupäinen ex-avustaja, meedio Sophia Hapgood, ja eihän se mikään Indy-seikkailu olisi, jos vallanhimoiset natsit eivät olisi heittämässä kapuloita kaksikon rattaisiin. Aikalaisille kolleegoilleen epätyypillisesti Fate of Atlantis tarjoaa pelaajalle jopa kolme vaihtoehtoista tapaa pelata peli läpi. Kohtuullisen lyhyen intro-osuuden jälkeen voi valita, haluaako nauttia matkastaan puzzlepainotteisesti, Hapgoodin kanssa yhteistyötä tehden, vai antaako arvoa enemmän suoraviivaiselle toiminnalle. Jokainen reitti pitää sisällään uniikkeja osuuksia, joten innokkaimmille peli tarjoaa viihdettä kolme kertaa tavanomaista enemmän.

Fate of Atlantis on yksinkertaisesti se elokuva, joka Kristallikallon valtakunnan olisi pitänyt olla. Se hehkuu käsikirjoitustaan, tapahtumiaan, juonenkäänteitään, lokaatioitaan, kerrassaan erinomaista ambient-soundtrackiaan ja hahmojen välisiä kemioitaan myöden kaikkea sitä, mikä tekee Indystä Indyn. Pelillisesti se taasen on ehta LucasArts-tuotos. Kauniisti käsin piirrettyjen ympäristöjen kanssa ollaan vuorovaikutuksessa ruudun alareunassa majailevaa yhdeksää komentoa hyödyntäen ja pulmat selätetään joko puhumalla tai mukaan noukittuja esineitä luovasti käyttäen ja yhdistellen.

Edellisestä pelikerrasta taitaa olla jo se parikymmentä vuotta, joten juuri mitään tuosta ei enää muistanut mutta ainakin yhteistyömoodissa ongelmien vaikeustaso tuntui yhä varsin inhimilliseltä. Vaikka päätä pitikin ajoittain rapsutella innokkaasti, on kulloinenkin pelialue yleensä sen verran rajattu, ettei homma juuri koskaan taannu silkaksi päämäärättömäksi haahuiluksi. Myös oivaltamisen ilo on vahvasti läsnä. Peli ei pitele kädestä ja vaatii pelaajaltaan sekä loogista ajattelua että tarkkaavaisuutta mutta se tekee ratkaisujen äkkäämisestä vain kaksin verroin palkitsevampaa.

Loppupuolellaan Fate of Atlantista pitkitetään vähän pakotetun oloisesti sekavilla sokkeloilla ja ääninäyttelyn taso on läpi pelin kohtalaisen ponnetonta. Kokonaisuutena tuo on silti kerrassaan valloittava seikkailu, jonka parissa sellaiset kuutisen tuntia vierähtivät yhdessä hujauksessa. Vaikka miten olisi nostalgiatippa linssissä niin ei voi mitään: oli se 90-luku vaan hienoa aikaa!

Jos viime aikoina ei ole tullut liiemmin kirjoiteltua niin sama pätee shoppailuunkiin. Hylly on täyttynyt viime päivinä ainoastaan kolmikolla Driveclub, Nintendo Land ja Bayonetta 2 (jonka spessuversioon on ympätty myös ykkönen). Näistäkin ensimmäisestä sanailu olisi voittopuolisesti tympeää nillittämistä, toinen tarttui kyytiin lähinnä kun halvalla sai ja kolmatta kuolataan todennäköisesti vasta sitten, kun nopeatempoinen toiminta jonain päivänä tuntuisi maittavan. Nyt siirryn kuitenkin takaisin horrostelemaan siihen asti, että jokin peli päätyy herättelemään noita positiivisempia tuntemuksia; ei jaksa vanha enää valittaa.

Sedällä on uusi huume

Lauantai, 25.10.2014 14:59

Jos ei ole mitään mukavaa sanottavaa, on parempi olla hiljaa. Tai näin sitä tietysti haluaisi selitellä mutta iltojen pimetessä tekstin tuottaminen tuntuu olevan alati pahempaa tervanjuontia. Toisaalta pelaaminenkin on ollut melkoista räpistelyä. Kovinkaan moni julkaisu ei ole urheista yrityksistä huolimatta kaapannut pauloihinsa. PS4:lle hiljakkoin julkaistu, PlayStation Plus -jäsenille ilmainen Dust: An Elysian Tail tosin oli platinapystiään myöden aivan yhtä hurmaava kuin silloin ennenkin mutta siihenpä se sitten jääkin.

Kunnes Spelunky.

Sekin oli tuupattu tämän kuukauden Plus-jäsenien ilmaistarjontaan ja onpahan vain yksi nerokkaimmista retrohenkisistä 2D-tasoloikista ikinä! Kovasti Indy-henkisen sankarin pitää koluta tiensä läpi neljän aarteita ja lukemattomia vaaroja pursuavan luolaston, joista jokainen jakaantuu neljään tasoon. Koska yhden tason voi teoriassa pyyhältää läpi alta puoleen minuuttiin, eihän tuon läpäisemiseen luulisi kuluvan kymmentä minuuttia kauempaa. Minulta se vei 25 tuntia ja 934 yritystä. Toisin sanoen Spelunky on aivan helvetin vaikea peli!

Spelunkyn koukkuna ovat satunnaisesti luodut tasot, joten yksikään pelikerta ei ole samanlainen. Jokainen matka aloitetaan ruoskan, neljän terveyspisteen, neljän pommin ja neljän köyden kera. Luolastoista kerätään kultaa ja jalokiviä, joilla voi ostaa sekalaista varustusta mahdollisuuksiensa parantamiseksi, olettaen että sattuu törmäämään reissun varrella niitä myyviin kauppiaisiin. Esimerkiksi viitan avulla tappava pudotus muuttuu leppoisaksi leijailuksi ja piikkisaappailla päälle loikkaamalla lähtee nirri vähän kovemmaltakin vastukselta. Todella hyvällä tuurilla käpäliin tarttuu tuhovoimainen haulikko tai jopa lentoreppu. Jos kentästä löytyy avuton daami, jonka saa kannettua poistumiskäytävälle, palkitaan sankari yhden terveyspisteen palauttavalla suukolla.

Tyypillinen Spelunky-pelikerta kestää sellaiset viisi minuuttia (keskittynyt sellainen; parhaimmillaan olen delannut alle kahdessa sekunnissa). Vaikka pelaaja olisi miten tarkkana, pienikin arviointivirhe (tai silkka ahneus) kostautuu herkästi ja pahimmillaan vielä katastrofaalisena ketjureaktiona; esimerkiksi ruoskansivallus menee ohi päälle hönkivästä lepakosta, jonka puraisu lennättää pelaajan takana olevaan kuiluun. Sen varrella kylkeen lennähtää ansanuoli, joka sysää poloisen seikkailijan piikkikuoppaan. Kiitos kun pelasit, yritäpä paremmalla onnella alusta uudestaan. Juuri koskaan kyse ei kuitenkaan ole siitä, että peli olisi mitenkään epäreilu; ainoastaan ilkeä, pirullinen ja turkaisen haastava.

Jotta touhu ei menisi silkaksi sadismiksi, avulias kaivosmies on kyllä valmis louhimaan kunkin maailman ensimmäiseen tasoon johtavan oikopolun, jos sen tasot selvittää ensin kolmesti ja omaa jokaisen kierroksen lopussa tuolle ahneelle kapitalistille kelpaavan lahjuksen. Sen yhden ainoan läpipeluuni onnistuin lopulta suorittamaan vain näitä oikopolkuja hyödyntäen mutta kyllähän Spelunky kovasti antaa ymmärtää, että tosipelaajat selvittävät kaikki 16 tasoa putkeen. Sitäpä tässä sitten on viime päivinä tullut yritettyäkin. Aikaa on kulunut nyt 43 tuntia ja kuolo korjannut yli 1200 kertaa mutta jonain kauniina päivänä se yksi jumalainen veto vielä onnistuu. Sitä odotellessa karjunkin sitten rappukäytävään saakka kaikuvaa perkelettä joka ikisen kerran, kun typerä moka tai silkka huono tuuri pysäyttää muuten sujuvasti alkaneen matkan.

Tosin jos Spelunky monottaa surutta kasseille niin samaa tekee Theatrhythm Final Fantasy: Curtain Call. Siinä olen poikkeuksellisesti viehtynyt moninpeliin, jossa kaksi pelaajaa valitsevat ensin kumpikin mieluisan taistelukappaleen. Näistä peli arpoo toisen, joka sitten soitetaan läpi parempien pisteiden toivossa. Jujuna kuitenkin on, että mitä paremmin nuotit nasahtavat kohdalleen, sitä nopeammin vastustajan niskaan lentää hetkittäinen, satunnainen kiusa, kuten häilyvä nuottiviivasto, vasta viime hetkillä paljastuvat nuotit tai vaikka kirous, joka tulkitsee kaikki ei-kriittiset nuotit missatuiksi.

Vaikka olen 60 tunnin myötä kouliintunut jo jonkin tasoiseksi pelaajaksi normaalilla vaikeustasolla, menee touhu noiden erikoisliikkeiden myötä melkoiseksi räpiköinniksi, varsinkin kun vastaan tulee jopa satoja tunteja pelanneita japanilaisia. 229 matsista voittoja on vain 36 mutta eipä tuo kilpailuvietin puuttumisen vuoksi isommin häiritse. Jokaisen biisin päätteeksi peli nimittäin arpoo kolme keräilykorttia, joista voittaja saa kaksi ja häviäjä yhden. Niinpä huonollakin pelaajalla on aina mahdollisuus kerryttää omaa korttivalikoimaansa. Lisäksi jokaisen ottelun jälkeen vaihdettaviin pelaajakortteihin on liitetty seikkailu, joten moninpelistä nettoaa mukavasti myös lisää yksinpelattavaa. Erinomaisia ideoita molemmat!

Final Fantasy -biisien nakuttelu on yhä hauskaa ihan sellaisenaankin (varsinkin vastapainona Spelunkylle) mutta kyllähän tuota pääsääntöisesti tahkoaa nimenomaan noiden keräilykorttien vuoksi. Hinku kerätä ne kaikki (ihan vain koska) on kova ja 162 kortista normaaleja on plakkarissa nyt 155, harvinaisia 110 ja premiumeja 68. Pitkä tulee siis olemaan matka tämänkin pelin parissa mutta saapahan rahoilleen kerrankin kunnolla vastinetta!

Sivut