SalarymanDaishi

Kuluva sunnuntai on sekin jatkunut tiiviisti velho-opintojen parissa uurastaen. Ni no Kuni: Wrath of the White Witchin pelikello näyttää tällä hetkellä ainakin roolipeleille maltillista 24 tuntia samalla, kun uutta ja ihastuttavaa kävelee edelleen vastaan tasaisella sykkeellä. Oliverin ja Estherin seuraan on lyöttäytynyt hieman epäilyttävä, keski-ikäinen renttuvaras Swaine ja maailma on avartunut entisestään, kun sitä on päässyt koluamaan pienen merenrantakylän itsetietoisen kapteenin uljaalla Merilehmäksi nimetyllä laivalla. Olen myös tutustunut keijujen äärimmäisen hämmentävään kulttuuriin ja biologiaan, minkä lisäksi itse Shadarkin on piipahtanut pariin otteeseen tekemässä selväksi, että Oliverin maailmanpelastustouhuista ollaan valitettavasti erittäin hyvin kartalla. Ensimmäiset havainnot iki-ihanista ilma-aluksistakin on jo tehty vaikka taivaalle ei ihan vielä olla päästykään. Kiirettä siis piisaa.

Pelin rytmitys on osoittautunut sekin ensiluokkaiseksi. Parin tunnin tarinarykäysten välissä aiemmin vierailluista kohteista löytyy aina jotain uutta sivupuuhasteltavaa, jonka parissa kattavan apuripoppoon levuttaminen ja varusteleminen sujuu leppoisasti. Kaupunkilaisia voi auttaa metsästämällä etsintäkuulutettuja hirviöitä, paikallistamalla varastettuja tai kadonneita esineitä, ratkomalla ongelmia taikuuden avulla tai jopa harrastamalla hyvevaihtokauppaa. Oliverin hallussa olevaan riipukseen voi kerätä mm. innokkuuden, itsekurin ja rohkeuden kaltaisia luonteenpiirteitä niiltä, joilla moisia on liiaksikin ja lahjoittaa sitten niille, joilta niitä puuttuu. Yksinkertaista mutta toimivaa ja hyödyllistä, varsinkin kun sankaripoppoon resurssipula on valtaisa.

Jos mikään Ni no Kunissa ylettömän kaoottisen taistelusysteemin lisäksi mättää niin talous. Raha on jatkuvasti kortilla ja taisteluissa varsinkin AI:n ohjaksissa Esther ja Swaine kuluttavat magiapisteitään kuin karkkia. Juomat niiden palauttamiseksi maksavat maltaita ja apureiden varusteet kahta kauheammin. Yhdeksän aktiivisen avustajan taisteluvarustuksen saa vielä miten kuten pidettyä ajan tasalla mutta kaikki muut kentältä rekrytyt päätyvät samoin tein niistä huolehtivaan kenneliin. Taisteluista ja sivutehtävistä palkitaan toki rahallisestikin mutta aina sen verran kitsaasti, ettei velhoilulla vahingossakaan ainakaan rikastumaan pääse.

Haastetaso on pysynyt tavallaan maltillisena, joskin milteipä kaikki ne esineet, joita genressä tyypillisen vainoharhaisesti jopa lopputeksteihin saakka säästellään, ovat päätyneet käyttöön isoissa, komeissa ja ajoittain armottomissa pomotaistoissa. Nyt on oppinut jo ehkä astetta paremmin hyödyntämään ainakin Oliverin taustajoukkojen henkilökohtaisia vahvuuksia mutta etenemisen suurin tae on edelleenkin häpeilemätön ylilevuttaminen. Vaikeustason voisi milloin vain heittää kahdesta vaihtoehdosta sille helpommalle mutta sen verran itsekunnioitusta on vielä jäljellä, ettei moisiin oljenkorsiin haluaisi turvautua.

Niin tai näin, haastavan hauskaa piisaa yhä. Miltei jo nolostuttaa, että niin usein tulee whinettyä pelaamisen köyhtymisestä samalla kun näitä helmiä kuitenkin vielä julkaistaan. Ei Ni no Kuni nyt ihan vaikkapa Xenoblade Chronicles tai Dragon's Quest VIII: Journey of the Cursed King ole mutta siinä määrin paljon se varsinkin jälkimmäistä muistuttaa, että hattu nousee kunnioittavasti edelleen.

Kun vapaa-aika on kortilla, on kynnys massiivisten pelien aloittamiselle kerta kerralta korkeampi. Sen ylittäminen on silti ainoa tapa JRPG-herkutteluun, joten muut projektit jääköön nyt hetkeksi tauolle, kun Ni no Kuni: Wrath of the White Witch saa viimein luvan laittaa parastaan tässäkin huushollissa. Sen alku on varsin synkkä, sillä Motorvillessä asuvan 13-vuotiaan Oliverin äiti kuolee traagisessa onnettomuudessa. Eräänä iltana surun murtaman pojan kyyneleet herättävät kuitenkin eloon tämän lempilelun, eriskummallisen ja lyhtynenäisen, keijujen herra isoherraksi esittäytyvän Drippyn. Hän kutsuu Oliverin omaan fantasiamaailmaansa, jossa poju kenties saattaisi pystyä auttamaan edesmennyttä äitiään ryhtymällä velhoksi, joka vapauttaa Drippyn maailman pahansuovan mustan djinnin, Shadarin, ikeestä.

Erinomaisista ropelluksistaan tutun Level-5:n ja animestudioiden kiistattoman kuninkaan, Studio Ghiblin yhteistyönä syntynyt Ni no Kuni ihastuttaa jo alkumetreillään. Tätä lähemmäksi pelit eivät ole vielä piirroselokuvaa päässeet. Maisemat ovat kerrassaan huikeita, animointi erinomaista ja Tokion filharmoninen orkesteri rakentaa kuhunkin tilanteeseen parhaiten sopivaa tunnelmaa rautaisella ammattitaidolla. Teknisiltä puitteiltaan Ni no Kuni saa siis jo kättelyssä täydet pisteet vaan kuinka onkaan tarinallisten ja pelillisten elementtien laita?

Juoni on toki tavanomaisen tuttu ja turvallinen mutta ensiluokkainen tarinankerronta pitää otteessaan. Pienen pojan suuressa seikkailussa on käsinkosketeltavaa ja sydämeen saakka hiipivää lämpöä, josta varsinkin pelipuolella harvemmin pääsee nauttimaan. Puhelias ja kannustava Drippy perehdyttää Oliverin hellän varmaotteisesti velhouden moninaisiin saloihin samalla kun henkeäsalpaavat näkymät vaihtuvat tasaiseen tahtiin matkan edetessä kaupungista ja luolastosta toiseen. Kaksin reissua ei silti tarvitse taittaa. 13 tunnin urakoinnin myötä Al Mamoonin aavikkokeidaskaupungista mukaan on jo heittäytynyt suuren tietäjän tytär, Esther.

Ni no Kunin taistelusysteemi onkin sitten kosolti monimutkaisempi tapaus. Sankarit voivat halutessaan taistella itsekin mutta viisas velho ulkoistaa homman Pokémon-henkisille apureille. Oliver saa käsiinsä yhden sellaisen varsin varhaisessa vaiheessa ja voi siten keskittyä komentamaan sen toimia taistelukentällä siirtyen itse kehiin lähinnä silloin, kun siltä loppuu puhti tai on tarve joko taikoa tai kaivella esinelaukusta sekalaista parannusvälineistöä. Maksimissaan kolme kulloinkin käytettävissä olevaa otusta jakavat terveys- ja magiamittarit omistajansa kanssa, joten koko touhun juju on hyödyntää itse kunkin vahvuuksia ja paikata puutteita aina kulloisenkin tilanteen mukaan.

Jos tuo kuulostaa vähän sekavalta niin sitä se on myös käytännössä. Kun Tales-pelien kaltaisissa, vauhdikkaan reaaliaikaisissa taisteluissa pitäisi mikromanageroida tässä vaiheessa käytännössä jo kahdeksan hengen poppoota, menee touhu vähintäänkin häröpalloksi. Onneksi grindaaminen paitsi kannattaa, on se myös hauskaa. Apureiden (tai siis vastaantulevien vihollisten) rekryäminen taistelukentällä omaa vahvaa Gotta Catch 'em All -viehätystä ja sivutehtäviä vyörytetään niskaan sellaisella intensiteetillä, että pääjuonen seuraaminen jää väkisinkin sivuosaan.

Toistaiseksi Ni no Kuni on harvinaisen yksinkertaisesti pelattava Ghibli-leffa, mistä suosittelua on jo paha pistää paremmaksi. Saa nähdä, josko tenho jossain vaiheessa nuukahtaa tai taisteluissa vaadittava salamannopea reagointikyky ja yli-inhimilliset taktikointikyvyt purevat fataalilla tavalla nilkkaan mutta ainakin nyt seikkailu jatkuu vielä suotuisten tuulten alla suu korvia myöden virneessä.

Ääh. Varsinkin satunnaiseen iltapelailuun mitä mainioimmin soveltuva The Idolm@ster Shiny Festa: Honey Sound tulkittakoon nyt reilun kymmenen tunnin soittelun myötä läpipelatuksi. Pisteiden grindaus korkeimmalle SS-tasolle ei ole edennyt vielä puoliväliinkään mutta Star of Festa -moodia riittävällä tarmolla toistettuani sain viimein haalittua kasaan kaikki normaalilla vaikeustasolla tarjolla olevat 20 keräilykorttia. Lisäpisteitä ja -kortteja voisi noukkia kyytiin haastamalla pro- ja master-vaikeustasot mutta vaikka näistä ensiksimainittu vielä mitenkuten sujuukin, alkavat pahimmat nappisarjat olla jo niin kaoottista sekametelisoppaa, että rytmin kertaalleen kadottamalla takaisin kelkkaan loikkaaminen on milteipä mahdotonta. Tuossa vaiheessa pelaaminen ei yksinkertaisesti ole enää edes hauskaa.

Harjoitus ja sinnikkyys saattaisivat tietysti tehdä mestarin mutta niin vaaleanpunaisen pirteä ja energinen kuin pelin soundtrack onkin, on 20 kappaletta pidemmän päälle aivan liian vähän. Kun tuosta läjästä siivoaa pois sellaiset vähän mitäänsanomattomat vedot ja tiluttelee jäljelle jäävää puolikasta sen kymmenenkin tunnin verran niin tyttöpoppitoisto alkaa piinaamaan jo ihan urakalla. Yhdeksi peliksi puristettuna Honey Sound, Funky Note ja Groovy Tune olisi voinut olla pirun kova paketti mutta nyt ei auta kuin ottaa aikalisä ja katsoa joskus myöhemmin, kuinka paljon intoa noihin kahteen sisarpeliin vielä löytyy. Kokonaisuutena Shiny Festa -sarja tuntuu silti vallan mainiolta, ainakin siihen pisteeseen, johon omat taidot jaksavat kantaa.

Tämänpäiväisen merkinnän otsikko puolestaan viittaa Capcomin aamulla toimittamiin hyviin ja huonoihin uutisiin koskien maineikasta puolustusasianajaja Phoenix Wrightiä. Se tiedettiin jo aiemmin, että Ace Attorney 5 – tästä eteenpäin Phoenix Wright: Ace Attorney - Dual Destinies – tulee näkemään päivänvalon myös länsimaissa. Aikataulu on nyt täsmentynyt ensi syksyyn ja ulos puskettiin myös tuo ylläoleva traileri, jonka perusteella luvassa on jälleen kerran huikeaa oikeussalidraamaa höystettynä yllättävillä juonenkäänteillä ja erinomaisella huumorilla. Sarjan aiemmista osista on jo sen verran aikaa, etten ole niiden ylivertaista loistavuutta päässyt täällä hehkuttamaan mutta kyseessä on silti heittämällä kaikkien aikojen omakohtaisesti rakkain ja mahtavin pelisarja alkuperäisellä Nintendo DS:llä.

 Uutisen huonompi anti onkin sitten se, että peli julkaistaan vain 3DS:n eShop-latausversiona. En nyt oikein tiedä, pitäisikö tästä päätöksestä suuttua julkaisijalle vai kuluttajille mutta kummin päin tahansa, on se nyt yksi saamarin pyhäinhäväistys, ettei fyysiselle julkaisulle nähdä näinkin kovatasoisen kulttisarjan kohdalla enää taloudellisia perusteita. Ostoonhan tuo menee pitkin hampain heti ensimmäisenä päivänä mutta — anteeksi vain – arvostus sekä julkaisijaa että kanssapelaajia kohtaan tippui taas parilla pykälällä. Jatketaan vain huoletta samalla linjalla niin pelaaminen on askel askeleelta vain lähempänä pelkkää isojen budjettien DLC-kupattua halocodiasscreedbäfäborea. Kerrassaan ruusuinen tulevaisuus, prkl.

Pfft... Naputtelutauolla on lusmuttu nyt sen verran pitkään, että lienee jo korkea aika palailla takaisin viihdehöpinän pariin. Ymmärrettävistä syistä pelailu on parin viime viikon aikana jäänyt luvattoman vähälle mutta ainahan sitä jotain pitää yrittää puuhastella. PS3:n levypesän päätyi omimaan Far Cry 3, joka tarjosi peräti 34 tunnin edestä vallan muikeaa hiekkalaatikkohubaa Rookin eksoottisella paratiisisaarella. Sinne matkaa Jason Brody yhdessä veljiensä ja kavereidensa kanssa pienimuotoista seikkailulomailua harrastamaan. Ikävä kyllä saari on pesäpaikka ase-, huume- ja orjakauppaa käyville moderneille merirosvoille, joiden haltuun kovaonninen turistipoppoo pian päätyy.

Jason onnistuu pakenemaan, mitä nyt ilkimysten seinähullu pomo Vaas pistää samassa yhteydessä velipojan kylmäksi. Kostoa ja eloonjääneiden kavereiden vapauttamista halajaa Jasonin mieli mutta yksin on paha nousta sortovaltaa vastaan. Onneksi saarella niinikään majaileva Rakyat-heimo on jo varsin tympääntynyt piraatteihin ja kaipaa vain urheaa soturia johtamaan kansaa. Siispä rynkystä liikkuvat taakse, kranaatit vyölle, tribaalitatuointeja käsivarteen ja muuntautumisleikki pahaisesta jenkkituristista viidakon sissisotilaaksi alkakoon.

Far Cry 3 on varsin sovinnainen mutta esimerkillisen viihdyttävä ja monipuolinen ensimmäisen persoonan räiskintä. Julmetun kokoiselta Rook-saarelta löytyy keräiltävää ja sekalaista oheispuuhasteltavaa niin yltäkylläisesti, että juonitehtävien suorittaminen jää väkisinkin sivuosaan. Vaasin porukan tukikohtien valtaamisen ohessa Jason keskittyy harventamaan myös saaren villieläimistöä, joiden nahoista poju voi pyöräyttää näppärästi itselleen alati isompia lompsia, asekoteloita, panosvöitä ja kantokasseja. Poimituista kasveista voi puolestaan uuttaa erinäisiä lääkeruiskuja, joilla paranee niin menetetty terveys kuin – ainakin hetkellisesti – vaikkapa hapenottokyky tai tarkkaavaisuus. Kiikkeriin radiotorneihin kipuamalla avautuu hiljalleen saaren kartta ja vallattut tukikohdat toimivat näppärinä pikamatkustuspisteinä.

Pelin valttikorttina toimii luonnollisesti vapaus. Vaikka tehtävät koostuvatkin lähinnä vain epäsosiaalisen aineksen lahtaamisesta kattavalla asearsenaalilla, voi lähestymiskulman tuohon touhuun valita yleensä varsin vapaasti. Ramboilullakin toki pärjää mutta on huomattavasti palkitsevampaa noukkia vastuksia läheltä moran tai kaukaa snipun avulla yksi kerrallaan paljastumista parhaansa mukaan vältellen. Myös satunnainen mahdollisuus vapauttaa villieläimiä häkeistään ylimääräistä sekasortoa aiheuttamaan hymyilytti kovin.

Hulluuden tematiikan ympärillä pyörivä juoni on loppujen lopuksi perusturvallista, yllätyksetöntä ja tyystin tyhjänpäiväistä huttua ja pelin soundtrackista jäi mieleen lähinnä hämmentävä läjä yhtäkkiä pauhaavaa dubstepiä. Keräiltävää, ammuskeltavaa ja suoritettavaakin piisaa siinä määrin reippaasti, että kaikki käy lopulta liian tympeäksi ja toisteiseksi. Kaikesta tästä huolimatta tuon sinänsä hyvinkin kunnioitettavan, reilun 30 tunnin ajan Far Cry 3 viihdyttää mainiosti. Jos ei se juuri mitään muuta olekaan niin hetkellisen avoimena ja tunnelmallisena hiekkalaatikkona se toimii kerrassaan erinomaisesti!

Tuo elämys lukeutuu oheiseen, henkilökohtaisesti kovinkin mielenkiintoiseen läjään, joka männäviikkojen hiljaiselon aikana on kokoelmaa kerryttänyt. Vuodenvaihteen suunnitelma läpipelailla ostelua enemmän pääsi tietysti ottamaan nyt pientä, ennakoimatonta osumaa mutta jos Herra Elämä ei nyt hetkeen vaivautuisi kaatamaan enempää paskaa niskaan ja kesäloma-aika koittaa niin yritetään ottaa vahinkoa takaisin.

No niinpä tietenkin, näinhän se menee. Taas kun edes hetken aikaa tuntui siltä, että elämähän on milteipä pullaa, se monottaa kosmisen balanssin nimissä kunnolla kasseille. Reilun kolmen vuoden sisään jo kolmannesta Paskasta Hommasta™ pitäisi taas kerran yrittää kömpiä ylös ja takaisin arkeen. Näin tulee tälläkin kertaa tapahtumaan ennemmin tai myöhemmin, ei siinä mitään mutta näiden puskasta kimppuun loikanneiden vastoinkäymisten määrä alkaa rehellisesti sanoen milteipä jo naurattamaan, ainakin sellaisella myrkyllisen kyynisellä tavalla. Tämä viihdepäiväkirja ei silti näissä asioissa tämän enempää vello vaan palaa lehtikasan alle horrostamaan kömpien takaisin normaalin epäsäännöllisen pelimehustelun pariin jahka sen aika taas kunnolla koittaa.

Urgh... Voi kun pienellä poloisella ihmisellä vain olisi enemmän aikaa. Arki rullaa taas entiseen malliin ja peliaika on enemmän kuin kortilla. Tuliaispino on joka tapauksessa saatu viimein korkattua ja samalla PSP kaivettua esiin naftaliinista. Japanikummajaisten kimaran aloittaa The Idolm@ster Shiny Festa: Honey Sound, jossa tuottaja-saniksi tituleerattu pelaaja johdattaa teini-idoliarmeijansa jonkin sortin lomasaarelle lusmuilemaan ja kilpalauleskelemaan. Rahalle jo milteipä huolestuttavan perso Namco tosin pilkkoi Shiny Festan kylmän viileästi peräti kolmeksi erilliseksi peliksi, joten tässä nimenomaisessa osassa tähtitusinasta parrasvaloihin nostetaan ainoastaan nelikko Haruka Amami, Chihaya Kisaragi, Azusa Miura ja Ritsuko Akizuki.

Koko show aloitetaan vakuuttavalla ja täysimittaisella, 25 minuutin animejaksolla, joka petaa edellämainitun juonen riittävän siedettävästi jopa meille kielivammaisille. Hämyisen mutta intuitiivisesti luovittavan tutoriaalijakson jälkeen päästäänkin sitten tositoimiin. Pelin 20 kappaleen valikoima on miellyttävä sekoitus pääasiassa energistä tyttöpoppia parilla vähän rauhallisemmalla balladilla höystettynä. Pelimekaniikka puolestaan on petollisen helppo. Ruudun molemmista reunoista valuu nuotteja kohti keskiruudun osuma-aluetta, jossa ne niitataan rytmikkäästi sisään millä tahansa konsolin kummankin puolen napeista. Jotkin nuotit vaativat yhteispainallusta tai napin pitämistä pohjassa mutta käytännössä menestykseen vaaditaan vain vasemman erottamista oikeasta.

Aluksi systeemi tuntuu ylettömän yksinkertaiselta. Helpoimmalla, debyyttitason vaikeusasteella nuotit saapuvat ruudun keskelle viivasuorassa linjassa ja vimpan päälle täydellisiä suorituksia ropisee kassiin yleensä jo ensiyrittämällä. Osumaikkuna on reilu ja nuottien sijoittelu suorastaan esimerkillistä. Näennäinen helppous karisee silti nopeasti eikä haasteen kasvattamiseen tarvita muuta kuin edellisten, sinänsä yksinkertaisten variaatioiden ketjuttamista hengästyttäviin mittasuhteisiin ja siitä vähän vielä yli, pirullisesti kiemurtelevilla nuottipoluilla terästettyinä.

Visuaalisesti Honey Sound on lievästi huijaamalla erinomainen. Näyttää ainakin siltä, että kappaleiden musiikkivideot olisi työstetty alunperin astetta kovemmalla raudalla ja siirretty vain videomuodossa PSP:lle. Rytmipelailun tiimellyksessä söpöjä tyttöjä ja näiden hillittömän laajaa asuvalikoimaa ei tietenkään ehdi kunnolla edes arvostamaan mutta jo sivusilmäystenkin perusteella kokonaisilme vakuuttaa. Musiikin tenho majailee toki vielä astetta pahemmin vain kuulijan korvassa mutta meille kepeän jpopin ystäville sisällytettyjen rallien luulisi uppoavan vallan mainiosti.

Lopputekstit Honey Sound pyöräytti esiin jo kolmen tunnin pelailun jälkeen mutta eipä tätä vielä kehtaa läpipelatuksi luokitella. Soittelusta netottavilla pisteillä urhean tuottaja-sanin taitotaso kiipeää hitaasti mutta varmasti kohti parasta SS-tasoa, rahaakin suorituksista näyttäisi kertyvän joitain tyystin käsittämättömiä ostoksia varten ja yksittäisten kappaleiden lisäksi pelissä avautuu hyvinkin aikaisessa vaiheessa myös Star of Festa -moodi, jossa kolmen kappaleen sarjoissa pyritään haastamaan peräti 50 kilpailevaa idolia ja haalimaan kasaan näiden keräilykortit. Katsellaan mihin into ja taito riittävät mutta ainakin näin lyhyen tuttavuuden myötä Shiny Festa tuntuu olevan paras rytmipeli, joka ei ole Project Diva ja se on jo hatunnoston arvoinen suoritus se!

Vaihteeksi iloisten tapahtumien päivä. Vielä viime kuun lopulla ikävästi tökkinyt prosessi saada rahansa takaisin Microsoftin alkuvuoden moneyback-kampanjasta selvisi lopulta ja tilille oli vihdoinkin palautunut kauan kaivattu viisikymppinen. Aikaa se vei luvatun kymmenen viikon sijaan neljätoista enkä vielä tänäkään päivänä ymmärrä, miten lafka onnistui kadottamaan yhdelle A4-kampanjalomakkeelle täytetyistä tiedoista puolet. Joka tapauksessa onnellinen päätös pienelle asialle. Ihan kohtuullisesta asiakaspalvelusta huolimatta silti vihoviimeinen kerta, kun sekaannun tämäntyyppisiin tarjouksiin; pikavippaaminen suuryrityksille on aivan liian monimutkaista ja virhealtista touhua.

Eilinen Nintendo 3DS Direct -lähetys puolestaan piti sisällään pari hyvinkin messevää ja tervetullutta yllätystä. Puolisen vuotta sitten Japanissa julkaistu ja erinomaisia arvosanoja haalinut Square Enixin Bravely Default: Flying Fairy saapuu kuin saapuukin tämän vuoden aikana myös meitä europelaajia riemastuttamaan. Kuten trailerista käy ilmi, kyseessä on "vain" perinteinen JRPG mutta toisaalta perinteisyys on tuossa juuri se juttu! Maailmankartta, ilma-aluksia, mahtipontista orkesterimusiikkia, imelää draamaa, vuoropohjaisia taisteluja, massiivisia erikoishyökkäyksiä... Nam!

Tuon lisäksi miltei 19 vuoden odottelun jälkeen SNES-klassikko EarthBound suvaitsee viimein saapua Eurooppaan sekin! Tämä täysin ansaitun kulttimaineen saavuttanut Shigesato Itoin hellyttävä ja omalaatuinen JRPG päätyy ainakin Wii U:n virtuaalikonsolille ja kädet ovatkin nyt hartaasti ristissä sen puolesta, että se tekisi saman tempun myös Wiillä. Jos näin ei käy, samapa tuo. Onpahan taas yksi lisähoukutin tuon Nintendon enemmän kuin vähän kompuroivan uutukaisen hankkimiseen.

Laukut on purettu, reissutarinat joristu ja elo on palannut taas arkiseksi ahertamiseksi. Ennen tuontipinoon kaivautumista oli kuitenkin pakko selvittää, millaiseen paluuseen edellisessä konsolisukupolvessa peräti kolmen pelin voimin loistanut herrasmiesvaras Sly Cooper kaveruksineen kahdeksan vuoden tauon jälkeen pystyy. Peli on tietenkin Sly Cooper: Thieves in Time ja alustan lisäksi on tällä kertaa vaihtunut myös tekijätiimi. Kehitysvastuu siirtyi maineikkaalta Sucker Punch Productionsilta hieman vähemmän tunnetulle Sanzaru Gamesille. Tyystin aloittelijoille monien lämmöllä muistelemaa pelisarjaa ei toki luovutettu, sillä Sanzaru pääsi esittelemään osaamistaan jo remasteroidessaan sen edelliset osat HD-aikaan The Sly Collectionin muodossa.

Thieves in Timessa aikaisempien seikkailujen pahasti ryvettämä jengi on asettautunut aloilleen. Jo selvästi ikääntynyt Sly viettää lainkuuliaista parisuhde-elämää etsivä Carmelita Foxin kainalossa, vaikka vanha veri vielä kolttosten tielle vähän houkuttelisikin. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Bentley, entisen porukan aivot, havaitsee eräänä päivänä Cooperin suvun varkausraamatun, Thievius Raccoonuksen, sivujen sisällön katoavan taivaan tuuliin. Jollain lurjuksella on siis aikomuksena pyyhkiä Cooperin suku olemattomiin muuttamalla historiaa. Eipä auta kuin muuntaa poppoon ajo- ja nyrkkimiehen, Murrayn, uskollinen paku hätävara-aikakoneeksi ja lähteä villille aikamatkalle selvittämään, millaisiin ongelmiin Slyn esi-isät ovat joutuneet ja kuka piilee koko katalan juonen takana.

Reilun seitsemän tunnin myötä Slyn ja tämän kamujen toimintaseikkailu on edennyt nyt noin puolivälin tietämille feodaaliajan Japanista villin lännen kautta esihistorialliseen Australiaan ja myönnettävä on, että hyvin on Sanzaru läksynsä lukenut. Thieves in Time on kuin hiilikopio sarjan aiemmista osista. Cooperin suvun jäseniä pelastetaan ja näiden kunniaa palautetaan Bentleyn mutkikkaiden ja monipuolisten suunnitelmien avulla, joihin sisältyy aina kosolti hiippailua, taskuvarkailua, tiedustelua, loikkimista, ammuskelua, räyhäämistä ja noin pienen kylällisen verran mitä moninaisinta muuta pienikokoista suoritettavaa. Varsinaista uutta Thieves in Timessa ovat oikeastaan vain Slyn vaihtoehtoiset asut ja niinikään silloin tällöin ohjastettaviksi päätyvät esi-isät. Näilläkään uudistuksilla ei saada aikaan muuta kuin pesukarhutoiminnan maltillinen monipuolistuminen muutamalla uudella liikkeellä ja erikoiskyvyllä.

Toistaiseksi Thieves in Timen suurimpia ongelmia tuntuvat olevan sen liiallinen lähdeuskollisuus ja sirpaleisuus. Kaikki tähän mennessä vastaan kävellyt tuli oikeastaan koettua jo se kahdeksan vuotta sitten ja mitä enemmän vaihtelua juonitehtävät tarjoavat, sen enemmän peli tuntuu taantuvan pelkäksi haljuksi kokoelmaksi ylettömän yksinkertaisia ja haasteettomia minipelejä. Toki kyseessä on edelleen tyylipuhdas ja ainakin kohtuullisen laadukas sarjakuvamainen tasoloikka mutta jo Sly 3 alkoi taannoin osoittaa väsähtämisen merkkejä, eikä Thieves in Time yksinkertaisesti näytä onnistuvan kääntämään sarjaa takaisin siihen samaan uljaaseen liitoon, jota se vielä vuoden 2004 kakkososassaan edusti. Nostalgiakerroinkin huomioiden hauska vaan ei riemukas, mikä tänä päivänä valitettavasti tarkoittaa huolestuttavan hidasta luisua kohti turkaisen keskinkertaisuuden suota.

Kotimatkassa ei ollut mitään yllättävää. Aivan liian pitkä ja useammankin lihaksen mielestä äärimmäisen epämiellyttävä koettelemus mutta minkäs teet. Osaka jätti lopulta ihan miellyttävän jälkimaun, vaikka se aiempia reissuja erikoisempi elämys olikin. Jos Tokio on coolisti sivistynyt ja arvokas, on Osaka vähän kuin sen kuriton pikkuveli. Kaikki on yhä japanilaista mutta astetta huolettomammalla tavalla. Tokio on huippusiisti, järjestäytynyt ja pitää milteipä drakoniaanisella tavalla huolta siitä, että näin on. Roskia ei heitellä minne sattuu ja tupakkaveikot pidetään sakon uhalla erikseen määritellyillä paikoilla. Osakassa taas rööki syttyy ihan missä tahansa ja tumpitkin lentelevät sen mukaisesti. Kaduilla ja portaissa liikutaan miten milloinkin sattuu huvittamaan ja vaikka suojateitä valvova virkailija miten koettaa näyttää mistä mennään ja milloin, kukaan ei näytä tälle korvaansa lotkauttavan. Edes pyöräilijöitä ei tunnu kiinnostavan, mistä he eivät saisi tai mistä heidän pitäisi mennä.

Tuollaiset pienet asiat tekevät Osakasta erilaisen, ehkä promillen verran länsimaisemman paikan. Se on ihan mistä tykkää mutta itse ainakin nautin Tokion ehdottomuudesta enemmän kuin Osakan selvästi rennommasta ja vapaammasta asenteesta. Hienoja kaupunkeja silti molemmat ja kyllä tällä japaninälkä taas kerran lähti. Fyysisesti ja taloudellisesti tuonne reissaaminen käy kuitenkin sen verran raskaaksi, että ensi vuoden kevät taidetaan toivottaa tervetulleeksi ihan täältä Suomesta käsin. Joka tapauksessa kiitos, Japani, olet upea maa!

Viimeisen täyden päivän ohjelma noudattikin sitten Japanin reissuille tuttua kaavaa, eli vielä kerran takaisin otakukulttuurin lähteille hyödyntämään sekin vähä, mitä matkabudjetista oli enää jäljellä. Tuolla päin peliostoksilla liikkuvan parhaat paikat tuntuisivat löytyvän pääkadun varrelta, Dotonborista katsoen kadun oikealla puolella. Kutakuinkin Den Den Townin alussa sijaitsevat Hyper Media Shop Geo ja varsinkin Media Recycle Shop ovat käytettyjen pelien aarreaittoja, eikä kadun loppupuolelta löytyvä Super Potato sekään yhtään paskempi paikka ollut. Noiden kahden ensiksimainitun vastapäätä sijaitseva Volks puolestaan on figukeräilijän ja anime-oheiskrääsästä kiinnostuneen paratiisi.

Sen kummempaa raportoitavaa päivään ei sitten mahtunutkaan. Kosolti shoppailua, retrohenkistä pelailua, katujen mittailua ja illan päätteeksi ahmimaan vielä yksi herkullinen merihenkinen okonomiyaki jo saapumispäivänä tutuksi tulleessa Chibossa. Reissu alkoi olla tätä myöden kauniisti paketissa ja ahkeran ähräämisen myötä samaa pystyi lopulta sanomaan myös rinkasta ja olkalaukusta, vaikka ne ratkeamispisteessä olivatkin.

Pakkauksellista päänvaivaa aiheuttivat vielä höpsö Project Diva F -varustesetti ohjainpidikkeineen konsolitarroineen kaikkineen. Varmuuden vuoksi kyytiin tarttui myös Ryu ga Gotoku 5 ihan vain siltä varalta, että Sega ei sittenkään näkisi aiheelliseksi sitä lokalisoida. Okami HD puolestaan julkaistiin Japanissa myös levyversiona ja koska huhujen mukaan siitä ehkä löytyy myös englanninkielinen tekstitys, oli riski otettava. PSP:lle uunituore vocaloid-peli Megpoid the Music#, vaikka se järkyttävän huonoja arvosanoja on saanutkin. 3DS:lle puolestaan Taiko no Tatsujin: Chibi Dragon to Fushigi na Orb sekä Labyrinth no Kanata, jonka perään jo puolitoista vuotta takaperin kuolasin mutta jota Konami ei näköjään halua länsimaalaisten iloksi tuoda. Kielimuuri voi nousta näissä ylitsepääsemättömäksi esteeksi mutta katsotaan, josko noista siitäkin huolimatta saisi jotain iloa revittyä irti.