Varman päälle pelaamista

Maanantai, 21.4.2014 19:44

Periaatteessa pääsiäinen olisi voinut olla mitä mainioin hetki antautua häpeämättömään pelirietasteluun mutta sukulointi sun muu puuhastelu typistivät viihde-elostelun lopulta tavanomaista viikonloppuakin lyhyemmäksi jaksoksi. Seuraava projekti tuli silti startattua ja japaniropeltamiseksihan se näyttää taas kerran menevän, kierroksessa nyt Vitalla debytoiva Ys: Memories of Celceta. Tällä kertaa paneudutaan jo yli kymmentä Ys-peliä tähdittäneen punatukkaisen himoseikkailija Adol Christinin nuoruusvuosiin. Ajallisesti jonnekin kahden ensimmäisen Ysin jälkeen sijoittuvassa Celcetassa Adol saapuu Casnanin pieneen kaivoskaupunkiin lopen nääntyneenä ja – kuinkas muutenkaan – muistinsa menettäneenä.

Pojan yhyttää roteva informaatikko Duren, joka väittää tietävänsä, missä mennään. Hänen mukaansa Adol haastoi uhkarohkeasti Celcetan salaperäisen Suuren Metsän; paikan, josta kukaan tätä aiemmin ei ole elävänä palannut. Kun kaupungin paikallishallinto julkistaa samoihin aikoihin äärimmäisen rahakkaan tarjouksen tämän tutkimattoman läänin kartoittamisesta, on jatko sitä myöden selvä. Duren ei voi vastustaa rahan seireenilaulua siinä missä Adol haluaa muistinsa takaisin. Kaksin on tietysti kivempaa kuin yksin, joten synkeään metsään käy parivaljakon tie.

Vaikka matkaa on takana vasta kahdeksan tunnin verran, Ys tuntuu olevan aina ja iänkaikkisesti Ys. Pelin pääpaino on tuttuun tapaan diablomaisessa toiminnassa, jota sävyttää ylettömän avokätinen loottaus. Adol, Duren ja reissun edetessä mukaan ainakin väliaikaisesti lyöttäytyvät kolmannet pyörät suhaavat pitkin poikin isoa ja sokkeloista lääniä hirviöitä reaaliajassa iskusarjoilla ja erikoisliikkeillä kurmoottaen ja aarrearkkuja availlen. Pieninkin öttiäinen tiputtaa yleensä kilokaupalla sekalaista sälää, jota sekä myydään että hyödynnetään omaa varustusta ehostettaessa. Tavaran heikkoa laatua voi kompensoida vaihtamalla ison läjän huonoa yhteen vähän parempaan.

Vaikka taistelu on lähinnä kaoottista napin takomista, vaatii vihulaisten tehokas poistaminen päiviltä Yseille tyypilliseen tapaan myös hieman tarkkaavaisuutta. Adolin viiltävä miekka ei tee vaikkapa kitiinikuoreen kummoistakaan vahinkoa kun taas Durenin läsähtävä nyrkki on noissa tilanteissa enemmän kuin omiaan. Hetkellisen seuralaisen vastuulle jää yleensä keihäsmäisen, puhkovan vahingon jakaminen. Hahmojen välillä hyppiminen ei ole yhtä napin painallusta kummoisempi toimenpide, joten soveliaimman hyökkääjän valitseminen kulloisellekin vastustajalle ei riko hengästyttävää tempoa hetkeksikään. Viimeistään armotonta rankaisua jakavien pomovastusten kohdalla on syytä omaksua myös pari jäljelle jäävää nappia, joista toisella torjutaan ja toisella väistetään. Celcetan taistelusysteemi on kaoottinen ja alati liikkeessä mutta toisaalta niinhän se on Yseissä ollut aina.

Ikävä kyllä oikeastaan kaikki muukin tuntuu olevan ennallaan. Skarppeja hahmopotretteja lukuun ottamatta grafiikat ovat Vitalla sanalla sanoen rujoa PSP-tasoa ja vaikka pirteä musiikki tukeekin jälleen kerran toimintaa hyvin, on yleisilmapiiri vähintäänkin väljähtänyt. Pelimoottorilla hanskatut välianimaatiot ovat tyystin hengettömiä ja niin paperinohut tarina kuin über-kliseinen juonenkuljetuskin lähinnä luokkaa "kukaan eikä mikään jää mieleen." Ei Celceta mitenkään huono ole mutta jo useamman Ysin läpikäyneenä on se sitä samaa kaurapuuroa mitä se on ollut jo hollin aikaa. Väittäisin, että jos saisin eteeni kuvaruutukaappauksia useammasta Ysistä, en välttämättä pystyisi sanomaan mikä niistä on mistäkin. Toistaiseksi nyt jo ehkä liiankin perusvarma kokemus huikean elämyksen sijaan mutta totta toki sekin, että vastahan tässä on pintaa raapaistu. Siispä paremman perässä syvemmälle!

Nuija on puhunut

Tiistai, 15.4.2014 16:08

Ja niin on backlog taas yhtä tapausta pienempi! Lukuisten yllätysten siivittämänä Professor Layton vs Phoenix Wright: Ace Attorney on viimein laskenut esirippunsa. Edellinen arvio pelin kokonaiskestosta oli himpun verran yläkanttiin, sillä juonen alati tiivistyessä samoin kävi myös tarinankerronnalle. Niinpä luvuista seuraaviin siirryttiin lopulta merkittävästi rauhallista alkutahtia ripeämmin. Hauskaa piisasi silti koko rahan edestä ja vaikka pelilliset elementit eivät matkan varrella sen kummemmin enää ehostuneetkaan, maittoi pulmien ratkonta ja oikeussalien älymittelö ensimetreiltä aina maaliviivalle saakka.

Ja se Phoenix Wrighteista tuttu auditiivinen tunnelma! Ai pojat! Varsinkin kun tämä sovitus pärähtää ilmoille, pelaaja voi olla niin maan vimpan päälle varma siitä, että tuskainen kiemurtelu puolustuspenkissä on (ainakin hetkeksi) historiaa ja että seuraavaksi esitettävät syytökset tulevat osumaan ja uppoamaan niin tyydyttävästi kuin olla ja osaa! Vaikka käsikirjoitus miten etenisikin ennalta määrättyä polkuaan, väitän naama tyystin peruslukemilla, että tuo nimenomainen sävellys on yksi pelimusiikkihistorian kirkkaimpia kontekstisidonnaisia taidonnäytteitä! Se sähköistää joka ikisen kerran perusluonteeltaan muuten niin hitaan ja mietteliään kokemuksen tavalla, joka on silkkaa taikaa.

Siitä puheen ollen, vaikka lähtökohtaisesti uskomaton tarina pistetäänkin kokonaisvaltaisesti pakettiin, on pelin vihoviimeinen kliimaksi melkoista tunteiden vuoristorataa. Puolet shokeeraavista paljastuksista aiheuttaa lähinnä tyylipuhdasta naamapalmuilua siinä missä se toinen puoli onkin sitten silkkaa "ai jumankauta miten hyvin äijät osaavatkin juonia!" Silti, niin paljon kuin molemmat pelisarjat kiistämätöntä logiikkaa rakastavatkin, on Labyrinthia niille jo ehkä turhankin kunnianhimoinen näyttämö. Sen kummemmin spoilaamatta taikuuden kyllästämälle fantasialle löytyy lopulta selitys mutta uskottavuuden raja-aidat helisevät pahasti ja kaiken nielemisen jälkeenkin tarina jää täyteen norsulauman mentäviä aukkoja.

Kokonaisuutena Professor Layton vs Phoenix Wright: Ace Attorney on nautinnollinen kokemus mutta ehkä hienoisin varauksin. Sen Professor Layton on aiempia osiaan himpun verran viihdyttävämpi esitys, kiitos lähinnä astetta inhimillisempien ja anteeksiantavampien pulmien. Sen Phoenix Wright ei kuitenkaan onnistu täysin tavoittamaan kyseisen pelisarjan kerrassaan vastustamatonta charmia ja jännitettä. Nämä kaksi vaivattuna yhdeksi taikinaksi johtaa sinällään ihan maittavaan paistokseen mutta ei odotetun taivaalliseen sellaiseen. Peli on sellaiset 26 tuntia kestävä pulmantäyteinen draama, joka on heittämällä hyvä vaan ei ylimaallisen loistava. Niin kaihoisaa kuin se myöntää onkin, tällaisilla raaka-aineilla jälkimmäiseenkin olisi saattanut olla saumaa.

Keskiaikaista moniajoa

Lauantai, 12.4.2014 17:46

Professor Layton vs Phoenix Wright: Ace Attorney etenee ja vain paranee vanhetessaan! Nyt melskataan neljännessä luvussa ja kuinka ollakaan, Labyrinthian hallinto yrittää mustamaalata sekä Espellaa että sankarinelikkoamme ihan surutta. Noituuden sävyttämiä outoja murhia alkaa tapahtua ja syytettyjen penkillä roviotuomiota pelkäävät nyt jo niin Espella kuin Maya Feykin, vieläpä samaan aikaan! Vaikka puzzlejen nuuskiminen esiin ja niiden ratkominen sujuvatkin vanhalla tutulla kaavalla, on kaupungin oikeusjärjestelmässä Phoenix Wrightille poikkeukselllisen paljon uutta omaksuttavaa. Todistajia ei tuolla päin marssiteta antamaan lausuntojaan yksitellen, vaan kaikki silminnäkijät kertovat havainnoistaan yhtä aikaa. Tämän vuoksi yhden todistajan lausunto saattaa oudoksuttaa jotakuta toista, ja niinpä Phoenixin on armottoman painostamisen lisäksi kiinnitettävä huomiota myös siihen, kehen se milloinkin kohdistaa. Lisäksi Labyrinthiassa ei tietenkään tunneta valokuvauksen, sormenjälkien tai äänianalyysien kaltaisia apuja (tosin taikuutta ymmärretään sitten senkin edestä), joten totuuden äärelle pääseminen on näiltäkin osin tavanomaista epäsovinnaisempaa touhua.

Pelin visuaalinen ilme on kerrassaan erinomainen. Vienosti animevivahteiset 3D-hahmot elehtivät lukuisin pienin tavoin, jotka ylläpitävät hienosti tunnelmaa. Valtaosa ajasta kuluu toki "vain" puhuvien päiden runsasta dialogia lueskellen mutta ainakin nuo päät ovat nyt kosolti eloisampia kuin esimerkiksi Nintendo DS -aikakaudella. Tästä voinee kiittää lähinnä Capcomin jengiä, siinä missä Level-5:n ammattilaiset viihdyttävät sopivan säännöllisesti komeilla, täysiverisillä anime-välianimaatioillaan. Ääninäyteltyäkin dialogia on mukana jonkin verran, joskin sen verran harvoin, että se yleensä tulee kömpelösti puskasta. Lisäksi vain Laytonin ja Luken klassinen ja iki-ihana brittiaksentti toimii, kun taas Phoenix Wright ja varsinkin ensimmäistä kertaa äänen saava Maya Fey ovat vaimeita vetoja. Mieluustihan minä tuosta hengetöntä dubbausta syyttäisin mutta kaipa kyse on enemmänkin siitä, että alunperin ääninäyttelemättömiin hahmoihin on ehtinyt jo muodostumaan paljon vahvempi tunneside kuin osin ääninäyteltyihin.

Analysointi jatkuu matkan edetessä. Vaikka pelikellossa on nyt jo lähemmäs 13 tuntia, ei takana taida olla varovaisesti arvioiden kuin vasta kolmannes. Eiköhän kaikki tästä vielä hyväksi muutu, vaikka juuri tällä hetkellä poppoo on melkoisessa pulassa jo monin muinkin tavoin kuin vain siksi, ettei ihan tiedä missä ollaan ja missä mennään...

Tuossa ohessa PlayStation Vita tuli päivitettyä sillä Japanista mukaan tarttuneella 64 gigan muistikortilla. Kiitos PC:lle asennetun sisällönhallinta-avun, prosessi oli tavattoman helppo homma. Vita USB:lla kiinni koneeseen, täysi varmuuskopiointi, uusi kortti konsoliin ja samaisen varmuuskopion palauttaminen. Puolen tunnin vaiva ilman minkäänlaisia ongelmia. Siihenpä se kiitollisuus Sonya kohtaan sitten tyssääkin. Hentona toiveena oli valjastaa aiempi 4 gigan kortti japanilaista virtuaaliminääni varten, jotta sikäläisestä PSN-kaupasta voisi ostella jotain. Ikävä kyllä Vita on laitteeksi milteipä pelottavan mustasukkainen. Se ei kuulu minulle vaan minä kuulun sille. Näyttää siltä, että useamman PSN-tilin välillä hyppiminen Vitalla ei vaadi pelkästään omaa muistikorttia joka tilille vaan koko perhanan laitteen palauttamista tehdasasetuksiinsa jokaisen vaihdon yhteydessä. Antaa olla, pidän rahani, kiitos vaan kovasti. Ei tarvitse kuitenkaan ihmetellä, miksi digitaalinen tulevaisuus on tässä huushollissa vain ja ainoastaan kirosana o(>< )o

Lontoosta Labyrinthiaan kuudessa sekunnissa

Torstai, 10.4.2014 18:00

Kuten alkuviikosta ounastelinkin, Level-5:n ja Capcomin velmu crossover-seikkailupulmailu Professor Layton vs Phoenix Wright: Ace Attorney on jo hyvässä vauhdissa. Nykypäivän Lontoossa herrasmiesprofessori Hershel Layton ja tämän avustaja Luke Triton kohtaavat nuoren neidon, Espella Cantabellan, jota ahdistelevat yliluonnolliset voimat. Mikä vielä oudompaa, Espellan mukanaan kantama maaginen kirja siirtää yllättyneen kaksikon keskiaikaiseen Labyrinthian kaupunkiin, jossa ritarit, inkvisitio ja noitavainot ovat arkipäivää. Saman kohtalon kokevat hetkeä myöhemmin myös Lontoossa liikematkalla vieraileva puolustusasianajaja Phoenix Wright ja tämän pirtsakka aisapari Maya Fey. Yhdessä Espellan kanssa näiden neljän on selvitettävä, mitä ihmettä ylipäätään tapahtuu ja kuka on Labyrinthiaa hallitseva mystinen Tarinankertoja, jonka kirjoitukset muovaavat kaupungin ja sen asukkaiden tulevia kohtaloita ennennäkemättömällä ja pahaenteisellä tarkkuudella.

Kuten olettaa voi, sekä Layton että Wright pääsevät loistamaan omilla osaamisalueillaan. Pienille arvoituksille perso professori löytää niitä Labyrinthiasta pilvin pimein kun taas Wrightin vastuulle jää puolustaa viattomien kunniaa oikeussaleissa todistusaineiston ja todistajalausuntojen sisältämiä ristiriitaisuuksia bongaten. Kutakuinkin viiden tunnin pelailun myötä takana on tosin vasta pitkähkö prologi ja osa pelin ensimmäisestä luvusta, joten kiehtova ja ilmeisen mittava matka on vasta alkutekijöissään. Molempien pelisarjojen henki tuntuu silti olevan vahvasti ja välittömästi läsnä.

Laytonin seikkailuosuudet ovat – hieman harmillisesti – nyt jo vähän liikaakin sitä samaa, eli laahaavan melankolisen musiikin säestämää, unettavaa ja vähän irrallisen oloista pulmanratkontaa, jota Level-5 on tuupannut pihalle jo peräti kuuden pelin edestä. Tuokin meno maittaa kuitenkin taas yllättävän hyvin, kun väliin ujutetaan myös Phoenix Wrightin astetta energisempiä oikeudenkäyntejä. Niissä etusormi vipajaa, vastalauseet raikaavat ja shokeeraavia yllätyskäänteitä loikkii silmille juuri sillä temmolla, jota tuon sarjan fanit ovat oppineet arvostamaan. Niin tai näin, hämmentävän hyvin Professor Layton vs Phoenix Wright: Ace Attorney silti molempien esikuviensa olemuksen tavoittaa. Eteenpäin!

Voi, Amazon, miksi minut hylkäsit?

Maanantai, 7.4.2014 17:54

Paitsi että lomaltapaluu oli hivenen haikeaa, ei kotosallakaan odottanut vain iloisia yllätyksiä. Viime perjantaina Amazon.co.uk ilmoitti tylysti, että ilmainen Super Saver Delivery on nyt Suomen osalta historiaa. Sikäli harmillista, että valtaosa konsolipeleistä on tullut hommattua nimenomaan sieltä jo useamman vuoden ajan. Kahta harmillisempaa siksi, että ensiluokkaisesta palvelusta huolimatta lafkan postikulut – silloin kun ne pitää maksaa – ovat jäätäviä. Nyt yhdelle pelille kertyisi toimituskuluja rapsakat £4.63, joka ainakin psykologisessa mielessä on yksinkertaisesti liikaa. Toki sittenkin Amazon on yleensä ainakin paria hassua euroa kotimaisia kilpailijoitaan halvempi vaihtoehto mutta ikävän kalliiksi alkaa jo muutenkin hintava harrastus muodostumaan. Noh, kauanhan tuota hyvää kestikin ja ainahan sitä voi harjoittaa odottamista ja niputtaa sitten useamman kiinnostavan nimekkeen yhteen ja samaan lähetykseen. Silti kismittää.

Toisaalta kotioven takana odotti myös niitä iloisia yllätyksiä. Pitkästä aikaa tuli shoppailtua myös kirjallisuuspuolella, kun Juho Kuorikoski teki joukkorahoituksen voimalla heittämällä tämän vuoden kotimaisen pelikulttuuriteon Sinivalkoisella pelikirjallaan. Tämä järkälemäinen, värikuvitettu, 264-sivuinen, kovakantinen opus esittelee suomalaisia pelejä ja pelikehittäjiä kolmelta vuosikymmeneltä aloittaen nostalgisista 80-luvun C64-ajoista päätyen tämän päivän Rovion ja RedLynxin kaltaisiin maailmanvalloittajiin. Ainakin ensivilkaisulla jumalaisen upeaa settiä ja meille naavaparroille varsinkin kirjan alkupuolisko on tupaten täynnä rakkaita lapsuuden pelimuistoja!

Myös maaliskuun pelien taso on poikkeuksellisen kova. PS3:lle hyllyyn päätyi – tietenkin – Final Fantasy X|X-2 HD Remaster. Tuo kaksikko edustaa milteipä niitä viimeisiä FF-pelejä, joista pystyi vielä aidosti innostumaan ennen karmivan ja edelleen jatkuvan alamäen alkua. Saa nähdä, löytääkö noille ennen kesälomakautta sitä aikaa, jonka ne ehdottomasti ansaitsevat. JRPG:t kun ovat pelejä, joita ei nyt vain pelailla tunnin tai parin erissä aina iltaisin. Samaan jonoon päätyy tosin myös NIS American vinkeä The Witch and the Hundred Knight. Ilmeisesti jonkin sortin diablomaista toimintaropellusta mutta kovasti japanilaisella moe-otteella. Kelpaa! Pienoinen perstuntuma kuitenkin on, että seuraavaksi työn alle päätyy tuo piiiiiiitkään odotettu 3DS:n Professor Layton vs Phoenix Wright: Ace Attorney (。’▽’。)♡

Rikoitte Mikuni, prkl!

Sunnuntai, 6.4.2014 19:17

Lauantai meni lähinnä jetlagin taltuttamiseen mutta kuluneen sunnuntain ohjelma lienee niin ennalta arvattava kuin olla ja voi: Hatsune Miku: Project Diva F 2nd, kuinkas muutenkaan. Se tarjoilee mojovan 40 kappaleen kattauksen, joka sisältää sopivassa suhteessa niin uutta materiaalia kuin vanhoja hyviä, hienoisesti ehostettuja klassikoita. Paria herkempää balladia lukuun ottamatta valikoima on pääsääntöisesti reippaan konstailematonta poppia ja pelin graafinen ilme kenties parasta Mikua koskaan. Visuaalinen ilotulitus on ajoittain henkeäsalpaavaa ja vaikka se tarkoittaakin, että jokaisesta mahdollisesta suunnasta kimppuun hyökkivät nuotit katoavat herkästi hälyyn, ei moisen taltuttaminen ole kuin tiukasta harjoittelusta kiinni.

Jokainen Project Diva on pyrkinyt tuomaan pelattavuuteen jotain pientä uutta, eikä F 2nd tee tässä poikkeusta. F:stä tutut peukalotatilla (PS3) tai kosketusnäytöllä (Vita) vipattavat tähtinuotit ovat saaneet kaverin, joka vaatii molempien peukaloiden yhtäaikaista liikettä. Lisäksi osa tähdistä on sijoitettu polveilevalle viivalle, joka ei perustu niinkään visuaalisesti hahmotettavaan rytmiin vaan enemmänkin vaaditun sarjan ulkoa opetteluun. Pisteitä toki ropisee sitä mehukkaammin, mitä puhtaammin nuo osiot hanskaa. Vaikka pientä turhan kikkailun makua on jälleen kerran ilmassa, uudet piirteet omaksuu sen verran nopeasti, etteivät ne pelaamista ainakaan häiritse, jos eivät sen ihmeemmin parannakaan.

Jotain huolestuttavaa on kuitenkin tapahtunut ensimmäistä kertaa koko pelisarjan historiassa. Project Diva F 2nd on vaikea. Suorastaan sadistisen vaikea. Siinä missä aiemmissa osissa useamman sadan nuotin combot ovat olleet nautinnollista arkipäivää ja miltei kaikki kappaleet on pystynyt selättämään täydellisesti normaalilla ja useimmat vielä vaikeallakin, ei moisesta ole jäljellä enää pienintäkään vihiä. Päälle yhdeksän tunnin ähräämisen myötä plakkarissa on ensiyrittämältä vain neljä täydellistä suoritusta helpolla, yksi normaalilla ja vaikealla sitä yhtäkin piti hakea kolmeen otteeseen.

Project Divoissa niin maan kovasti kauhia extreme on aina ollut SE vaikeustaso masokisteille ja synnynnäisille rytmivirtuooseille. Me tavan kuolevaiset olemme voineet jättää sen tyystin huomiotta keskittyäksemme nauttimaan noista kolmesta muusta. Ei enää. Pelkkä normaalin selättäminen oli hetkittäin haasteellista ja tällä hetkellä tuntuu siltä, että ainakin yksi biisi ei mene vaikealla edes hyväksyttävästi läpi. Combot nousevat harvoin enää edes toiselle sadalle, eikä kyse ole nyt taantuneesta taidosta vaan kerrassaan pirullisen tiheästä, vikkelästä ja visuaalisia ansoja vilisevästä nuotituksesta. Silmien ja käsien koordinaatiolla ei tee enää juurikaan mitään. Biisejä pitää yksinkertaisesti hinkata niin moneen otteeseen, että se tyylipuhdas suoritus lähtee lopulta lihasmuistista.

Ei nyt mene pienen ihmisen jakeluun, miksi käytännössä seitsemäs täysiverinen Project Diva päätti tehdä näinkin hurjan ja tyystin tarpeettoman pesäeron edeltäjiinsä. Vaikutus on joka tapauksessa tyly: ei ole enää kovin kivaa. Tai siis on toki edelleen kivaa mutta ikävän työläällä tavalla. Pelisarjassa on aina viehättänyt nimenomaan täydellisesti kohoava vaikeuskäyrä, jonka varrelta löytyy palkitsevaa haastetta kaiken tasoisille pelaajille ja nimenomaan se on nyt pahasti säpäleinä.

Vaikka tuo siis läpi menikin ja harjoitukset luonnollisesti jatkuvat, on kyseessä valitettavasti komein mutta samalla myös epätasaisin Project Diva tähän saakka. Toisaalta kenties kaikki tuon parissa vietetty aika palkitsee edes sitten, kun palaa takaisin taklaamaan niitä aiempien osien toistaiseksi täydellisesti läpäisemättömiä kappaleita. Moisena intensiivikurssina F 2nd ainakin toimii mitä parhaimmin (^^;)

Tadaima!

Lauantai, 5.4.2014 11:44

Yhdeksän päivää Tokiossa on takana päin ja olihan tuo tänäkin vuonna kerrassaan mainio ja kovasti vaaleanpunainen reissu! Paria sadepäivää ja ajoittain navakkaa tuulta lukuun ottamatta keli oli erinomainen. Kotimaan pikkupakkaset vaihtuivat 12-20°C lämpöön ja varmuuden vuoksi mukaan pakatut pitkähihaiset osoittautuivat jälleen kerran tyystin tarpeettomaksi painolastiksi. Syystä tai toisesta menomatkasta vastasi Finnairin sijaan JAL. Tämä tarkoitti tutun ja turvallisen Airbus A330-300:n vaihtumista uudempaan, lukuisten teknisten ongelmien riivaamaan Boeing 787 Dreamlineriin. Hyvin tämä nimenomainen tapaus silti matkastaan selvisi. Economy-luokka oli melkoinen karjavaunu mutta plussaa silti alhaisesta matkamelusta ja automaattisesti himmentyvistä ikkunoista. Ei mainittavaa turbulenssia kumpaankaan suuntaan suhatessa, joten sietokykyä koettelivat ainoastaan ne rapiat yhdeksän tuntia, jotka pilvien päällä piti viettää. TV-sarjoja täyteen ahdetulla pädillä ja vesipullolla pärjäsi pitkälle.

Päivät kuluivat tuttuun tyyliin viilettämällä metrolla pitkin poikin Tokion ydinkeskustaa katsastamassa milloin mitäkin. Varsinaisia uusia tuttavuuksia edustivat Tokion Edo-aikaan keskittyvä museo (ilmeisesti hanamikauden kunniaksi ilmainen sisäänpääsy) ja 634 metrillä maailman korkeimman tornin titteliä hallussaan pitävä Tokyo Skytree. Jälkimmäiseen halajavien kannattaa varsinkin näin turistikautena varautua ennakkoon; ensin tornin juurelta noudetaan varauslippulappunen, jolla ylipäätään pääsee yrittämään sisään noin 2-3 tunnin kuluttua. Tuon jälkeen varsinaiseen jonottamiseen voi varata vielä lähemmäs tunnin. Toisaalta 350 ja 450 metrin korkeudesta aukeavat maisemat ovatkin sitten lähes kaiken tuon vaivan väärti (btw, kuvia klikkaamalla pääsee kuvagallerioihin).

Mitä sakuraan tulee, tämän vuoden ajoitus osui koko lailla nappiin. Ensimmäiset nuput alkoivat osoittaa aukeamisen merkkejä jo ensimmäisinä päivinä ja matkan aikana koko kaupunki puhkesi taas sellaiseen pastellisävyiseen väriloistoon, että suu on vieläkin virneessä. Varsinkin Shinjukun massiiviseen puistoon oli kerrassaan järkyttävä ryysis mutta sinnekin jonottaminen palkittiin lopulta mitä upeimmilla näkymillä. Yhtään en edelleenkään ihmettele, miksi maa menee aina tähän vuodenaikaan sekaisin; tästä ei yksinkertaisesti kevät parane!

Pelibaaripuolella tuli koettua niin Akihabaran sivukujille erinomaisesti piiloutunut Game Bar A-Button kuin Kabukichosta huomattavasti helpommin paikallistettu Capcom Bar. Ensiksi mainittu oli todella hellyttävä, retrohenkinen mesta tupaten täynnä asiaankuuluvaa sisustusta ja 8-bittistä musiikkia. Vaikka kielimuuri olikin melkoinen ongelma, tämä pohjoinen turisti otettiin vastaan mitä lämpimimmin ja retropelailu jokusen bissen ääressä edusti pelihenkistä illanviettoa parhaimmillaan! Capcomin puolella taasen sai nauttia julkaisijan pelien innoittamaa baarisafkaa (jätä suosiolla väliin) ja drinkkejä (huomattavasti laadukkaampi investointikohde) samalla, kun työntekijät esittävät säännöllisin väliajoin hupaisia sketsejä Street Fightereiden taisteluista Phoenix Wrightin oikeudenkäynteihin. Vähän turhan kliininen ja kaupallisen oloinen mesta, minkä lisäksi valtaosa ostettavasta pelikrääsästäkin oli myyty jo loppuun. Pari tuntia tuolla kuluu silti ihan rattoisasti.

Akihabara taasen oli tälläkin kertaa Akihabara. Valloittavaa otaku-kulttuuria jokaisessa korttelissa ja on aivan yksi ja sama kuinka paljon matkakassaa on mukana; täällä siitä pääsee eroon suorastaan rikollisen helposti. Shoppailu olisi tosin pitänyt hoitaa etupainotteisesti, sillä huhtikuun alusta Japanin ALV pomppasi ensimmäistä kertaa 17 vuoteen viidestä prosentista kahdeksaan (ja lokakuussa 2015 kymmeneen) ja niinpä viimeisten päivien ostoksista piti pulittaa himpun verran hintalappuihin painettua enemmän. Tarkan jenin turisti pystyy silti säästämään, kunhan osoittaa hitusen itsehillintää ja harjoittaa perinpohjaista hintavertailua eri liikkeiden välillä ennen ostoksille ryhtymistä.

Ja voi pojat, miten sitä kotiin raahattavaa lopulta kertyikin! Eritoten PSP-kokoelma täydentyi todella mukavasti: Densha de Go! Pocket Chuo-sen-hen (yay!!), Gradius Portable, Initial D: Street Stage, Metal Slug XX, Mobile Train Simulator + Densha de Go! Tokyo Kyuko-hen (yay toistamiseen!!), Neo Geo Heroes: Ultimate Shooting, Taiko no Tatsujin Portable DX ja Twin Bee Portable. 3DS:lle taasen Daigasso! Band Brothers P ja Sayonara Umihara Kawase, johon liittyen myös sen priimakuntoinen PS1-edeltäjä Umihara Kawase Shun Second Edition. Vitan tilaongelmiin tyystin kyllästyneenä hommasin sille sen perhanan tyyriin, vain Aasian markkinoilla tarjolla olevan 64 gigan muistikortin ja mitäpä olisi Japanin reissu ilman Mikua. Uunituore Hatsune Miku: Project Diva F 2nd päätyi lopulta matkaan sekä Vita- että PS3-versiona, josta päästäänkin sulavasti kahteen muuhun PS3-hankintaan, eli taidekirjasella ehostettu J-Stars Victory Vs Anison Sound Edition (mätkintää peräti 32 Weekly Shonen Jump -sarjan hahmoilla) ja helvetillisen iso, painava ja komea Dark Souls II Collector's Edition, jonka sisältöä ihasteltaneen täällä myöhemmin; tämä tahtoo nyt takaisin nukkumaan (^^;)

                                                                             

Déjà Vu, Ne?

Keskiviikko, 26.3.2014 8:41

Pfffttt... Ketä tässä yrittää huijata? Vaikka sitä aina näihin aikoihin vannoo, että tämä oli nyt tässä niin ei, ei se vaan ole. Niin hämmentävän helpoksi kuin kulunut talvi osoittautuikin, ehdan kevään juhlistamiseen on silti vain se yksi ja ainoa Oikea Maa™, jossa en tällä hetkellä ole. Kohta mahdollisesti olen. Koska suuntana on jo kolmatta kertaa Tokio, tämä reissu ei enää kehity kattavaksi päiväkohtaiseksi reissupäiväkirjaksi. Vakaa aikomus on ihan vain chillaxoida niissä samoissa maisemissa ja merkeissä, joita on jo aiemminkin tullut mehusteltua. Hetken huumaa mahdollisesti tarjolla Twitterin ja/tai Picasan välityksellä, sikäli mikäli saan netin pelaamaan. Blogista kuitenkin (taas) hetkeksi dewa mata. Jausaa kevättä kaikille!

Melko funk(tionaalista)

Perjantai, 21.3.2014 16:22

Flegmatiablogista taas päivää! Kun pelirytmi on yhä pahasti hakusassa, ei auta kuin palata rytmipelailuun ja kokeilla, josko The Idolm@ster Shiny Festa: Funky Note toisi kauan kaivattua piristystä viihde-elosteluun. Tämä Namco Bandain rahastus trilogiahan tuli korkattua jo vajaa vuosi sitten The Idolm@ster Shiny Festa: Honey Soundin parissa, mutta vaikka se onnistuikin yllättämään positiivisesti, ei Funky Note pysty enää samaan. Idoliedustus luonnollisesti vaihtuu mutta nakuteltavia biisejä on edelleen vain 20 ja niistäkin neljännes on samoja kaikkien kolmen pelin kesken.

Funky Note on siis kevyt paketti sokerisen siirappista idolipoppia erinomaisella rytmillä ja petollisen yksinkertaisella pelattavuudella. Kun käytössä on vain kaksi nappia – vasen ja oikea – luulisi haastetason köllivän jossain olemattoman ja merkityksettömän välimaastossa. Helpoimmalla debyyttitasolla näin onkin. Jokaisen kappaleen voi läpäistä täydellisesti milteipä ensikuulemalta. Tämän ylettömän helpon alustuksen jälkeen vaikeustaso nousee kuitenkin jyrkästi. Jo normaalitasolla nuotteja vyöryy niskaan hengästyttävällä tahdilla, pro-taso on jo silkkaa paniikkiräpiköintiä ja mestaritaso houkuttelee pelkällä ajatustasollakin yhtä paljon kuin Paavo Väyrynen.

Mikäli kahden polveilevan nuottiviivan seuraaminen ei tuota vaikeuksia ja peukaloiden koordinaatio on huippukunnossa, Funky Notesta irronnee hupia useammaksikin illaksi. Meille tavan kasuaaliräähkille se on kuitenkin vain ja ainoastaan tyly. Yksittäisten napinpainallusten perässä pysyy vielä mitenkuten mutta jo yhden nuotin pitäminen pohjassa kun toisella laidalla pitäisi naputtaa rytmikkäästi on kuin yrittäisi ajaa polkupyörällä ja jonglöörata yhtä aikaa. Jos tuollainen ei lähde selkäytimestä luonnostaan niin kenties sen pystyisi oppimaan, mutta ainakin tässä huushollissa moinen haiskahtaa enemmän työltä kuin huvilta.

Aika Funky Noten parissa jäi tällä kertaa vain kuuteen tuntiin, missä pelin ehtii koluta läpi useampaankin otteeseen. Sen Star of Festa -uramoodissa voisi kyllä saalistaa kilpaidoleiden keräilykortteja mutta ne ovat näköjään jaettu kaikkien kolmen pelin kesken. Kun kaikki normaalitason kortit tuli haalittua jo Honey Soundissa eikä pro-tasolle ole näillä eväillä isommin asiaa, on Funky Note näillä sanoilla toistaiseksi taputeltu. Groovy Tune olisi vielä jäljellä mutta ei voi mitään; vaikka sinänsä ihan asiallisesta ja hävyttömän hyvännäköisestä rytmipelailusta onkin kyse, ei Shiny Festoilla ole kovinkaan kummoista jakoa varsinkaan erästä turkoositukkaista diivaa vastaan... Varma valinta multitaskaajille ja vannoutuneille Idolmaster-faneille, muille lähinnä tuollainen pikkukiva väliviihdyke.

Kovasti (kauhiaa) pinkkiä

Sunnuntai, 9.3.2014 18:38

Saamattomuus on vahva tässä blogissa, mutta mitäpä tuosta; se on aina välillä sellaista. Danganronpa: Trigger Happy Havoc on silti viimein läpi! Noin 25 tunnin jälkeen Hope's Peakin opinahjosta pelastui kuin pelastuikin edes kourallinen julmaan murhapeliin pakotettuja tulevaisuuden toivoja ja tuosta kymmenen tuntia eteenpäin olen yhä mittavan jälkipelin lumoissa. Toisin sanoen vahvaakin vahvempi kiinnitys vuoden peliksi!

Vaan mistäpä tässä kaikessa olikaan kyse? Toivon ja epätoivon tematiikalla pallotteleva Danganronpa on ihastuttavan tyly ja häkellyttävän omaperäinen matka ihmismielen sopukoihin. Se on konstailematon tarina siitä, miten yksilö joko ajautuu tai voidaan ajaa epätoivoisiin tekoihin hyvinkin pienin ja viattomin tavoin. Sen maailma ei ole tympeän mustavalkoinen vaan kauniin harmaa. On väistämätöntä, etteikö sitä pelaava luokittelisi mielessään hahmoja joko hyviksi tai pahoiksi ja näiden kohtaloita joko ansaituiksi tai ansaitsemattomiksi, mutta peli ei tule tuossa tippaakaan vastaan. Jos yhdenkään opiskelijan kohtalo – oli kyseessä sitten murhaaja tai murhattu – ei Danganronpan aikana riipaise syvältä tai edes raapaise pinnalta, on todennäköisimmin tyystin tunnekuollut. Ja tuo on juuri se juttu, mikä tekee siitä poikkeuksellisen hyvän. Ei se, miltä se näyttää, kuulostaa, tai miten sitä pelataan, vaan se, mitä se sanoo.

Itse asiassa pelin visuaalinen ilme ja pelilliset elementit ovat tavallaan sen heikoimpia lenkkejä. Vaikka veriroiskeissa ei säästellä, on pelin kehittänyt Spike Chunsoft päätynyt valitsemaan tumman punan sijaan pinkin. Tyylillinen tehokeinohan se vain on, mutta silti se syö pahasti sitä jäytävän väärää tunnelmaa, jota pelin pitäisi pitää yllä. Sama pätee huumoriin, jota stereotyyppisiin animehahmoihin tukeutuva kerronta viljelee melkoisella antaumuksella. Kauhu, epämukavuus ja koko asetelman totaalinen vääryys hiipivät kyllä ajoittain hienosti iholle, mutta eivät ole jatkuvasti läsnä. Lopputulos on enemmänkin hauskaa, jännittävää ja järkyttävää kuin synkkää, pelottavaa ja järkyttävää. Toimii kyllä omalla tavallaan, ei siinä mitään, mutta parempaankin aineksista olisi ollut.

Pelillinen puoli taasen kärsii liiasta arcademaisuudesta. Murhien selvittely "oikeudessa" mallintaa kyllä varsin vinkeästi kaaoksen, epävarmuuden ja ajan rajallisuuden, mutta järin hauskaa se ei ole. Varsinaisten ristiriitaisuuksien bongaaminen on Ace Attorney -tyyliin tarkkaa ja kliinistä, mutta itse asian esittäminen kaikkea muuta. Kun neljättä kertaa pikakelaa samaan hetkelliseen lausuntoon yrittääkseen ampua siihen vastalauseen pyyhkien samalla hälyä pois tieltä niin vaikeus kumpuaa pelkästään siitä, että pitäisi tehdä noin neljää asiaa yhtä aikaa. Ei sovi visuaalinovelleille tuollainen kikkailu, ei sitten lainkaan.

Lievästä nillityksestä huolimatta nimenomaan tarinallisesti kerrassaan muikea elämys, ja hienona yllätyksenä läpipeluu palkitaan milteipä kokonaan uudella pelillä! Koulumoodissa unohdetaan kaikkinainen murhailu ja keskitytään yhteistyöhön! Siinä sadistinen karhurehtorimme haastaa pääpelissä niin epäonnisen luokkansa kokoamaan omia karhukloonejaan 50 päivän aikana. Pelaajan tehtäväksi jää käskyttää tuota 15 opiskelijan poppoota keräämään tarvittavia materiaaleja huolehtien samalla koulun siisteydestä ja itse kunkin jaksamisesta. Jokaisen päivän päätteeksi tarjoutuu myös mahdollisuus tutustua tarkemmin itse kuhunkin, joten myös päätarinan uhrit saavat tilaisuutensa loistaa parrasvaloissa. Kaiken koskettavan tylyyden jälkeen mitä terapeuttisinta ja hauskinta settiä!

Vaikka Danganronpa ei kokonaisuutena aivan Nine Hours, Nine Persons, Nine Doorsin tai Phoenix Wrightien tasolle ylläkään, edustaa se silti täysin tuota samaa koulukuntaa ja tarjoilee samalla tavalla väkevän tarinan, jota ei sovi missata. Mikä parasta, lisää on luvassa jo syksyllä, koska NIS America on päättänyt lokalisoida miltei samaan syssyyn myös pelin jatko-osan. Heittämällä day one -kamaa sekin!

Helmikuun shoppailukatsaus on myöhässä sekin mutta tuossahan tuo. Yllä olevan helmen lisäksi hyllyä päätyivät tarkoituksella komistamaan Senran Kagura Burst (huumoritissejä) ja Earth Defense Force 2025 (toimintaötököitä). The Guided Fate Paradox saa kiittää Sorcery Sagaa, sillä vasta sen jälkeen tajusin, että konsolimarkkinoille on hiljakkoin päätynyt peräti toinen roguelike (°o°;) Kuukauden hylkiölinjaa taasen edustavat Resistance: Burning Skies ja Metal Gear Solid 3D: Snake Eater, jotka adoptoin lähinnä säälistä. Viisi euroa ensimmäisestä ja kymppi toisesta lähimarketin alekorissa oli vain jotain niin surullista, ettei sitä voinut jättää huomiotta. Onpahan nyt nekin. Ehkä ensi vuosikymmenellä tai jotain mutta valitettava fakta on, että perinteinen AAA kiinnostaa enää juuri tuon verran, jos edes sitäkään.

Sivut